Aarre saviastiassa - hengellisen työntekijän ahdistus

Teologiset opintopäivät Raamattuopisto 07.01.2006, yleisluento

Saviastia – aarre – työntekijä - ahdistus

Tartun otsikkomme sanoihin ”aarre saviastioissa ”. Tämä kuvahan löytyy 2 Kor 4:7: ” Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Mitä tällä kuvalla tarkoitetaan? Tulkitsen sitä Gal 2:20b avulla: ”Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. ”

Saviastia kuvaa sitä elämää, jota tässä ruumiissamme tällä hetkellä elämme.

Täällä me saviastiat kolisemme toinen toisiamme vasten. Toivon mukaan pystymme olemaan myös rauhassa toistemme kanssa.

Tässä yhteydessä en voi olla lainaamatta erästä Lutherin sanaa: "Oi Herra, minä olen sinulle savi, sinä olet minun muotoilijani ja valajani. Kun sinä osoitat minut syntiseksi, myönnän sen oikeaksi ja tunnustan vapaaehtoisesti, että jumalattomuus on kätkeytynyt lihaani ja koko luontooni... Sinä olet vanhurskas ja elämä, minä ja kaikki muut ihmiset olemme synti ja kuolema. Sinä olet korkein hyvä. Minä ja kaikki muut ihmiset olemme äärimmäinen paha."

Toivon mukaan olemme täällä sellaisia saviastioita, jotka Lutherin opettamana myönnämme vapaaehtoisesti, että jumalattomuus on kätkeytynyt lihaamme ja koko luontoomme.

Mutta sitten tulee esiin ihmeitten ihme. Raamatun sana väittää, että näihin täällä oleviin syntisiin ja jumalattomiin saviastioihin on kätketty aarre. Ja kaiken lisäksi tuo aarre sisältää suunnattoman suuren, valtavan Jumalasta peräisin olevan voiman.

Mikä on tuo aarre? Gal 2:20b osoittaa, että tuo aarre on elämää uskossa ja nimenomaan sellaisessa uskossa, joka on Jumalan Pojan uskoa, hänen antamaansa uskoa. ”Ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa” (Gal 2:20b). Se on samalla myös elämää uskoen Jumalan Poikaan kuten uusi käännös tulkitsee. Meissä saviastioissa oleva aarre on siis sekä Jumalan Pojan antama usko että uskoa Jumalan Poikaan.

Gal 2:20 auttaa meitä vielä täsmentämään tätä aarretta. Siinä sanotaan, mitä tämä Jumalan Pojan antama usko sisältää. Se on luottamusta siihen, että Jumalan Poika on rakastanut minua ja osoittanut rakkautensa siinä, että hän on antanut itsensä minun edestäni: ”Ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (KR 38). Koska tänäänkin on mitä todellisinta se, että Kristus on antanut itsensä minun edestäni – risti seisoo, vaikka maailma järkkyy ( stat crux, volvitur ordis) – niin saan ja voin rohkeasti uskoa, että juuri nytkin hän rakastaa minua.

Juuri tässä on se suunnattoman suuri voima, se Jumalan voima, evankeliumi, joka on itsekullekin uskovalle pelastukseksi (Room 1:16, KR 38). Tämä voima on ihmiskunnan valtavin, hyperpolee . Se on ainoa voima, joka pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Saada tänään omistaa uskossa ja kätkeä omaan elämäänsä tämä pelastuksen evankeliumi ja siinä oleva voima, oi, mikä etuoikeus se onkaan!

Hengellisen työn tekijä on ihminen, saviastia, joka on saanut Jumalan Pojalta tuon valtavan aarteen eli uskon evankeliumiin. Mutta hän on myös ihminen, joka kokee saaneensa kutsun Jumalan valtakunnan työhön – kutsun todistaa Jumalan armon evankeliumista. Tällä tavoin Paavali kuvasi itseään hengellisen työn tekijänä Apt 20:23-24, KR 38:ssa: Ensin hän sanoi: ”Sen vain tiedän, että Pyhä Henki …todistaa minulle ja sanoo, että … ahdistukset minua odottavat.” Sitten hän jatkoi: ”En minä kuitenkaan pidä henkeäni itselleni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran (diakonian), jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut : Jumalan armon evankeliumin todistamisen” (Apt 20:23-24, KR 38). Toisessa kohdassa Paavali sanoo: ”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa (diakonian)” (1 Tim 1:12). Olen saanut Jeesukselta palvelijan tehtävän. Olemme Kristuksen doulus – orjia (Room 1:1; Gal 1:10) ja diakonia (2 Kor 11:23), evankeliumin palvelijoita (diakonos) Ef 3:7. Olemme kutsutut palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen (Ef 4:2).

Tuossa Paavalin itsetunnustuksessa on vielä kolmas otsikkomme avainkäsite: ahdistukset. Aarre saviastioissa - hengellinen työntekijä - ahdistus.

Väitän rohkeasti: Jos haluamme olla todistamassa oman aikamme ihmisille Jumalan armon evankeliumista, niin kyllä meitäkin odottavat silloin ahdistukset. Ahdistus on UT:ssa kreikkalainen sana thlipsis, jolle sanakirjani löytää käännökset: paino, likistys, kiristys, ahdistus, vaiva, tuska, kärsiminen.

Luther sanoo karusti: ”Jos haluat olla Herran Jeesuksen Kristuksen kanssaperillinen, mutta et halua kärsiä hänen kanssaan ja veljenään tulla hänen kaltaisekseen, ei hän ole viimeisenä päivänä tunnustava sinua veljekseen ja kanssaperillisekseen. Kaikkien niiden jotka haluavat tulla korotetuiksi kirkkauteen täytyy kärsiä ja tulla Jumalan Pojan kaltaisiksi. Sen joka haluaa olla Kristuksen veli ja kanssaperillinen täytyy valmistautua marttyyriuteen ja kärsimään Kristuksen tähden. (Luthers skattkammare, s 116). Siksi joko kärsit tai kiellät Kristuksen (Luther).

Emme koskaan voi seurata Jeesusta ilman ajallista kärsimystä ja ahdistusta. Kärsimys on jokaisen uskovan hoviväri. Ellei tänään, niin jo huomenna, ellei huomenna, niin myöhemmin risti joka tapauksessa tulee elämäämme. Suostu siihen, että perkele valmistaa sinulle puusta ristin ja että maailma naulaa sinut siihen. Se oli Mestarisi osa, kuinka sinun ei muka tarvitsisikaan tässä maailmassa kulkea samaa tietä. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslap­selle riittää, että hänelle käy niin kuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niin kuin hänen isännälleen" (Matt 10:24-25, KR 38).

Voimme jopa väittää, että Jumala on valmistanut jokaiselle meistä aivan oman ristin ja kärsimyssuunnitelman. Olemme syntyneet Jumalan lapsiksi kärsiäksemme tässä maailmassa, kuten Jeesuskin syntyi ihmiseksi kärsiäkseen. Jumalan valtakunnan työssä joudumme läpi elämämme kokemaan, että ”sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol 1:24).

Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollutkaan tässä maailmanajassa tilapäisilmiö, jonka ylösnouse­mus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa. Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys. Opetuslapset lähetettiin julistamaan nimenomaan ristiinnaulittua Kristusta. Mutta heitä ei lähetetty vain julistamaan vaan myös omassa elämässään kulkemaan samanlaista tietä kuin heidän Mestarinsakin. Heikkouden, häpeän ja kärsimyksen kautta oli kulkeva sen valtakunnan tie, jota rakentamaan Jeesus lähetti opetuslapsensa.

Luther sanookin hyvin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessä, että "ellei saatana kiusaisi meitä sisäisesti hengellisin kiusauksin ja ulkoakäsin vastustajien taholta tulevin vainoin ja vielä lisäksi meikäläisten taholta tulevain halveksimisin ja kiittämättömyyksin, meistä tulisi järkiään suruttomia, laiskoja ja kaiken hyvän tekemiseen kelvottomia, ja niin meitä aikaa voittaen menisi menojaan Kristuksen tunteminen ja usko, me heittäisimme sananpalveluksen sikseen ja etsisimme lihamme mukaisempaa elämäntapaa” (Gal, 599).

Eräitä työntekijän ahdistuksia

Jotta en vain puhuisi hengellisen työntekijän ahdistuksista periaatteellisella tasolla, tartun kyselyihin, joilla olen koettanut saada selville, mitä pidetään kirkon työntekijöiden polttavimpina ongelmatyhminä. Erään sellaisen kyselyn mukaan ne muodostuvat yksinäisyydestä, työn epämääräisyydestä, työpaikan ihmissuhteista ja identiteetistä työssä. Mutta esiin tulee myös avioliitto- ja perheongelmat ja seksuaaliset vaikeudet. Työntekijän perhe-elämään saatetaan suhtautua seurakunnassa melko kylmästi, jopa vihamielisesti. Työntekijä ei ole uskaltanut esittää mitään omia toivomuksiaan peläten, että ne leimataan itsekkäiksi pyyteiksi. Seurauksena saattaa olla patoutuva katkeroituminen. Esiin tulee myös uskonelämään liittyviä ahdistuksia sekä masentuneisuutta ja neuroottista ahdistuneisuutta.

Otin yhteyttä muutamiin ystäviini, jotka toimivat tällä hetkellä eri tehtävissä seurakunnissa ja pyysin heiltä jonkinlaisia viitteitä siitä, millaisia hengellisen työntekijän ahdistuksia he ovat kohdanneet.

Vastavalmistuneena

Eräs kertoi kokemuksistaan vasta valmistuneena: ”Vaikein asia oli työyhteisö. Jouduin esimieheksi muutamille ihmisille, joista tuntui viheliäiseltä, että tiedekunnasta oli tullut joku ihminen suoraan heidän esimieheksensä. Osa suhtautui toki ihan tavallisesti. Mutta minulla ainakin oli erittäin vaikea alku silloin. En mitenkään halunnut mahtailla, mutta en voinut sille mitään että teologit laitetaan aina vastaamaan työaloista. Esimies oli ystävällinen niin kauan kun olin samaa mieltä asioista. Sitten kun aloin ilmaista niitäkin mielipiteitä, mitkä poikkesivat esimiehen mielipiteistä, hän kävi hankalaksi ja tuki pahinta vastustajaani. Siitä sitä olikin vastavalmistuneella oikein "iloa Herran työhön". Ihmissuhteet olivat aivan viheliäinen asia, varsinkin muutama lähin työtoveri.”

Toinen taas kirjoittaa. ”Olen säästynyt julkisilta ahdistuksilta, mutta sisäiset ahdistukset ovat niin arkipäivää, että pidän sitä asiaan kuuluvana. Ensimmäinen ’suuri’ ahdistus aiheutui siitä, ettei teologisen tiedekunnan ’haarukan nokkateologia’ antanut sanottavaa seurakunnalle tai se loppui nopeasti seurakunnan keskellä, joka halasi elävää sanaa. Samaan yhteyteen osui kirkkoni sielunhoitokoulutus, joka ei ollut kiinnostunut Raamatusta sielunhoidon välineenä, sen sijaan kyllä psykologiasta "sensityvy treining" harjoituksineen. Jäin hirvittävän yksin ajatuksineni ja protesteineni. Ahdistuksessa oli kaksi puolta: ylpeys: minä yksin olen oikeassa ja nöyryytys: kun oman sydämen pahuus samaan aikaan paljastui. Seuraavat pappisvuoteni olivat samanlaista ahdistusta oman tien etsimisen takia. Ei voinut kulkea vain joukon mukana. Nämä vuodet olivat myös hyvin yksinäisiä. Ne antoivat paljon ja samalla kuluttivat.” ”Ahdistus liittyy myös ihmissuhdeongelmiin. Tällä hetkellä on ongelma läheisimmän työtoverin kanssa. On kyse vanhanmallisen papintyö ja uuden sukupolven oikeuksistaan tietoisen pappispolven erilaisista työnäyistä.”

Elämänvaikeuksia

Eräs ahdistuksen aihe on siinä, että hengellisinä työntekijöinä joudumme kärsimään aivan samoja vaikeuksia, sairauksia, ristiriitoja, pettymyksiä kuin kuka tahansa työntekijä suomalaisessa yhteiskunnassa. Herra ei varjelekaan yliluonnollisella tavalla valtakuntansa työntekijöitä raskailta elämänkohtaloilta. Joskus päinvastoin tuntuu siltä kuin hän löisi todella lujalla kädellä ja löisi loputtoman kauan kaikenlaisilla kärsimyksillä ja ahdistuksilla. Missä onkaan Herran varjeleva ja siunaava käsi!

Eräs kirjoittaa: ”Sairauden aiheuttamat ahdistukset ovat antaneet leimaa papin työhöni kaiken aikaa. Läheisten sairaudet ja oma yllättävä sairaus. Se on pakottanut pohtimaan sairauksien syytä, ihmisen omaa osuutta niissä ja niihin.”

”Ahdistus on tuonut minua alas ja lähelle toisia ihmisiä, antanut pontta työhön. Sitä pontta minulla ei ehkä muuten olisi ollut! Samalla tämä kaikki on tuonut Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen ja ristin minun luokseni, lähelle ja lujaksi turvaksi. Voisiko minullekin olla ahdistus ’kerskauksen, riemuhuudon ja ylistyksen aihe’ kuten Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa sanotaan.”

Sriver kirjoittaa: ”Usein hurskailla ihmisil­lä on kannettavanaan hätää, surua ja murhetta toinen toisensa perään. Kun yksi on nostettu ylös, on toinen jo vastassa. Risti seuraa toista ristiä. Uskovien taakka vaihtuu, mutta he eivät pääse siitä kos­kaan kokonaan eroon. Tämä synnyttää heissä usein huolestuneita ja synkkiä ajatuksia, niin että he sanovat Asafin tavoin: "Olenko turhaan pitänyt sydä­meni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps 73:13-14). (Pieni kirja masentuneille, s.32)

Lopulta tulemme huomaamaan, ettei Jumalaa opita kunnolla tuntemaan ilman ahdistusta.

Sanoman ja oman elämän välinen ristiriita

”Eräs ’suuri’ ahdistus on ollut oman elämän syntien ja julistuksen yhteensovittamisen ongelmat.” Mitä teemme, kun huomaamme, että meidän persoonamme loukkaa ainakin joitakin kanssaihmisiämme? Ehkä koemme olevamme monella tavalla hiomattomia ja raakileita. V uodet kuluvat ja jatkuvasti toistamme samoja virheitä työssämme. Emme saa karsituksi väärää äänensävyä, vääriä ilmeitä, väärää käyttäytymistämme emmekä ahtautta sydämestämme. Kompastumme jatkuvasti omiin jalkoihimme. Emme ole kasvaneet ihmisinä kypsyyteen ja tasapainoisuuteen. Olemme kuin kyläseppiä moukareineen, kun meidän pitäisi olla kuin kelloseppiä, joka herkällä kädellä avaavat kannen, puhaltavat ja puhdistavat. Olemme Jumalan sanan palveluksessa kuin norsu posliinikaupassa. Meidän kuulijoillamme täytyy olla käytössä filtteri, jolla he suodattavat osan puheistamme.

Huomaamme aiheuttaneemme sanoillamme ja käytöksellämme joillekin sellaista ahdistusta, jota he kantavat suhteessa meihin elämänsä loppuun asti eivät koskaan pysty antamaan anteeksi.

Olisi hyvä, jos edes jotain näkisimme oman epäonnistumisemme syistä. Pahinta on sokeus omia vikoja ja virheitä kohtaan. Vaikka emme pystykään korjaamaan vikojamme, niin niiden näkeminen ja myöntäminen auttaa välttämään joitakin ihmisiä ja kestämään omaa itseään masentumatta ja lamaantumatta. On hyvä vaeltaa valossa ja rukoilla, että on tarpeeksi paksu nahka niin, että kestää ihmisten rehellistä arvostelua. Kenties joskus opimme sentään jotain omista virheistämme.

Oikeastaan sillä ei ole niin väliä, että olemme epäonnistuneet eikä edes sillä, miten olemme epäonnistuneet. Mutta sillä on väliä, että epäonnistumistemme tähden lakkaamme palvelemasta ja vetäydymme kuoreemme. Olemme silloin kuin yhden leiviskän saanut mies. Hän kätki epäonnistumisen pelossa saamansa leiviskän maahan. Juuri näin tekee se, joka luulee ratkaisevansa oman elämänsä kurjuuden ja kärsimyksen ongelman koteloitumalla, tulemalla kyyniseksi tai joku jopa itsemurhalla. Hän ei suostu siihen, että jatkuvat virheet ja harhalyönnit yhtä hyvin kuin pahaolo ja tuskakin ovat osa Kristuksen ruumiin rakentamista ja tärkeintä on säilyttää kaiken oman surkeuden keskellä luottamus Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana.

”Sateen liottama. Tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista. Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista. Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti” ( Erkki Leminen)

Jännitys ”tosiuskovien” kanssa

Mitä on tehtävä, kyselee eräs työntekijä, kun kirkkovaltuuston kokouksessa kivenkovan hengellisyyden ja lainomaisuuden omaksunut uskova syyttää kokousta muotomenoista ja haukkuu saman tien papin hengellisyyden ja saarnat. Pappi ei satu kuulumaan samaan hengelliseen pikkuryhmään kuin asianomainen. Eikä tämä ole ainoa kerta.

”Minulle se ei henkilökohtaisesti ollut kovin vaikeaa, syntyihän jotain säpinää ja asianakin oli seurakunnan hengellisyys. Siitähän on hyvä säpistä. Jumalanpalveluksissa väki vähenee vuosi vuodelta ja uskollisten joukko on pieni. Ehkä paikallisseurakunnissa on sittenkin mahdollisuus herätyksille. En voi ainakaan vielä uskoa, että usko olisi kuollut Suomen kirkossa. Siellä täällä on kuitenkin jotain liikkeellä.”

Varsinainen hengellinen ahdistus on kuitenkin siinä, että ei rutinoituisi, väljähtyisi ja tuudittautuisi ”vain byrokratian rattaisiin. Ei kirkon työn tekijä voi levätä piispan joulukirjeiden varassa. Pitää olla hereillä, valveilla. No, olen varmaan tässä ollut itse heikko, en ole jaksanut ponnistella ja innostua paikallisseurakunnan hengellisyydestä … Välinpitämättömyyttäkö? Niin, siihen on kirkon työntekijöillä suuri vaara. Mutta yksinhän sitä joutuu jatkamaan. Tukea omaan hengellisyyteen pitää hakea muualta. Onhan meillä työnohjaustakin. Onhan sekin antoisaa omalla tavallaan, pääsee ainakin hetkittäin irti omasta seurakunnasta. ”Mutta jo sekin pieni työnohjausporukka oli hengellisesti niin hajallaan, ettei yhteisestä näystä paljon keskusteltu. Enkä voi pitää minulle annettua rippipappia viime kädessä hengellisenä ohjaajana.” 

Mutta entä ”olenko tyhjänpuhuja”? Vastustanko Herran Sanaa? Onko puheeni: ’Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina, hiukan sitä, hiukan tätä!’ (Jes. 28: 10) Enkö osaa levähtää Sanan äärellä? ’Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla’ (jae 12)- Tahdonko minä kuulla? … Kyllä kirkon työntekijän sydän voi olla kaukana Herrasta, vaikka samalla huulet kunnioittaisivat. Vanha käännös totesi: - heidän jumalanpelkonsa on vain opittuja ihmiskäskyjä (jae 13). Sitten vielä syvemmin; kunnioitanko minä vain huulilla ja pelottavinta: pidänkö sydämeni kaukana. Psalmin kirjahan neuvoo. ’Tutki minua Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle’ (Ps. 139: 23, 24). Jos et sinä armollinen Jumala minua pelasta ja armahda, niin minun luikuruuteni tuhoaa minut.”

Saarnanvalmistus

Jollekin saarnan valmistus on aina tuskaista. ”Mitä minä sanon. Kun en jaksa lukea kaiken maailman hyviä kirjoja. Olisi mukava, kun olisin taitava puhuja ja keksisin hienoja saarnoja. Rukoilen vain yksinkertaisesti Raamatun äärellä tekstiä lukiessa, että anna nyt Jeesus jotain sanottavaa. Ja aina olen jotain sanottavaa saanut. Tason tietää Jumala ja kuulijat. Yleensä vetoan siihen, että olen Hänen asiallaan. Siksi pyydän, että hän auttaa, kun hän näkee ja ymmärtää.”

Eräs työntekijä kuvaa ahdistustaan:

- Väsyn ja uuvun, olen tyytymätön omaan itseeni ja pyrkimyksiini ja saavutuksiini seurakunnassa ja kotona ja omassa henkilökohtaisessa elämässä. Koen usein epäonnistuneeni ja pettyneeni Sanan julistajana, sielunhoitajana, työtoverina ja joutuneeni monin tavoin väärinymmärretyksi.

- Tuskaa ja kipua tuottaa työtoverien vähäinen luottamus Raamatun lupauksiin ja suorastaan Raamatun vähättely sekä vähäinen Raamatun esillä pitäminen. Esim. raamattupiirityöskentelyä saatetaan pitää turhanpäiväisenä. Siitä taas seuraa jopa ko. työmuodon vastustamminen ellei kovaäänisesti niin ainakin hiljaisesti johdon taholta ja jopa pyrkimys tuhota ko. työmuoto. Ko. asennoituminen kertoo seurakunnan johdon ja sitä kautta seurakunnan hengellisestä tilasta.

- Haetaan sosiaalipsykologiasta tms. vastauksia ahdistuksen kysymyksiin tukeutumatta Raamatun lupauksiin. Saarnat vain läpertelyä. ja tämän puoleista turhanpäiväistä pohdintaa. Onneksi vielä luetaan Raamatuntekstit, virsiäkin veisataan ja sakramentit jaetaan.

- Ahdistusta tuottaa ajattelu kaikkien kastettujen pelastumisesta. Ko. käsitys taas puolestaan usein johtaa tämän puoleisten kysymysten pohdintaan ja myös jää sille tasolle.

- Iankaikkisuusajattelu on vierasta, ”viimeinen tuomio on ilon ei tuomion hetki, koska lopultahan kaikki pelastuvat, koska Jumala ei voi rakkaudessaan rangaista ketään” -ajattelu tuottaa suunnatonta tuskaa

- Puuttuu ajatus ihmisen totaalisesta syntisyydestä ja Jumalan totaalisesta anteeksiantamuksesta.

- Retriittitoiminnan suunnaton arvostaminen.

- Rukouksella parantajien hyväksyntä ja tukeminen palkollisten ja seurakuntalaisten taholta on tuskallista: Evankeliumi jää jonnekin piiloon, tässä ajassa hyvän kokeminen tärkeintä.

- Julistus ristiinnaulitusta, ristillä kuolleesta, kuolleista nousseesta ja taivaisiin ylös astuneesta Kristuksesta on, täysin hullutusta ns. uskovienkin keskellä

- Jes. 6 :5 Niin minä sanoin: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet”. – tunto ja kokemus on poissa. Sen sijaan elämyksiä ja kokemuksia haetaan hetkellisistä tunneilmastoista. – Pyhän Jumalan edessä syntisenä olemista vältetään viimeiseen asti.

- Tuloksia ei näy, on vain viljeltävä ja luotettava Sanan lupaukseen: Jumalan sana ei palaa tyhjänä.

Erään sydämen purkausta:

Sisäinen ahdistus, oman itsensä näkeminen arvottomana ja syntisenä, oman syntisyyden aiheuttama ahdistus

Onko minun näin heikkona tehtävä tätä työtä ja oltava näin voimaton, ei edes kunnolla jaksa rukoilla, yhdessä toisten kanssa on kyllä helppo rukoilla

Pelottaa oman sydämeni hallitsematon petollisuus. olen täysin voimaton, jollei Herra anna Pyhä Hengen apua.

Vieläkö Herra rakastaa?

Joku hengellisessä työssä oleva saattaa ajautua syvään epävarmuuteen siitä, että rakastaako Herra Jeesus Kristus todella häntä. Osaa kyllä puhua Herran rakkaudesta, mutta oma sisin on pelokas ja tyhjä. Kateellisena katselee joitakin toisia työntekijöitä, joilla ei tunnu olevan mitään ongelmaa uskossa Herran hyvyyteen. He näyttävät voivan laulaa iloisina lasten laulua: ”Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa”. Itseä taas vuosikausia polttaa kysymys: Rakastatko todella Jeesus minua. Oma sisin ei millään osaa tarttua armon vakuutuksiin, vakuutuksiin siitä, että Jeesus rakastaa minuakin . Vaikka kuinka yrittää, niin sisin huutaa kylmyyttä eikä osaa eikä uskalla ottaa vastaan Herran rakkautta. Monet kerrat a utolla työmatkoja ajellessa on pyytänyt, että Jeesus tulisi siihen viereiselle autonistuimelle ja juttelisi ja kuuntelisi kaikki ahdistukset, syyllisyydet ja sanoisi mahdollisimman selvästi, että rakastaa. Usein yksin ajaessa tulee kerrattua ääneen Erkki Lemisen runoa: "Rakastaako minua kukaan? Tätä kyselen, kun ajan yksin autiolla pimeällä tiellä. Näen äitini silmät, ne sanovat: kyllä. Ja ryöväri ristiltään lausuu: kyllä, kyllä." Tuo kysymys rakastaako Jeesus minua on ehdottomasti kovin ahdistus. Ja nimenomaan siksi, kun minussa ei ole ollut aihetta rakkauteen. Päinvastoin. Mutta sitten saan taas kuulla, että Jeesus rakastaa kuitenkin.

Annan erään työntekijän kertoa: ”Nyt olen saanut konkreettista Jumalan apua ja sellaista armoa, että olen voinut uskoa, että minua rakastetaan. Olen ihmeissäni. Uskon, että olen saanut kaiken anteeksi. Ja vielä enemmän, että Jeesus on lopullisesti antanut minulle anteeksiannon, että saan elää armossa. Tällä hetkellä ja taas uudestaan sanon, että saan uskoa, saan uskoa! Huomisesta en tiedä. Mutta tänään elän armon meressä. Lepään, lepään. Sitä lepoa tarvitsen, muuten en ehkä jaksaisikaan.”

Kuinka ihmeellisiä ovatkaan moneen kertaan toistetut Jeesuksen sanat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. minä annan teille levon ” (Matt 11:28-30, KR 92). Näissä sanoissa on tänäänkin Henki ja elämä.

Kuinka monta kertaa olemmekaan Jumalan valtakunnan työssä olleet katkeamispisteessä. Työt ja kuormat ovat meidät perinpohjin uuvuttaneet ja on tuntunut siltä, ettemme enää jaksa hetkeäkään.

Nyt Jeesus kutsuu luokseen: ”Tulkaa minun luokseni.” Ja hän lupaa antaa levon luonaan. Hänen luonaan on kaikki valmiita meitä varten, kaikki mitä uupuneina tarvitsemme. Hän ei myöskään työnnä meitä pois, vaan ottaa luokseen sellaisina kuin olemme. Hän armahtaa, virvoittaa ja vahvistaa.

Lepo on varmuutta siitä, että Herra tietää kaiken elämässämme. Hän ohjaa ja sallii kaiken. Vaikeinkin tulee hänen kädestään ja saamme sanoa Jobin tavoin: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa” (Job 42:2).

Lepo on myös siinä, että itsepäinen ja vaativa sydämemme hiljenee ja suostuu siihen, mitä Herra antaa: ”Abba, Isä, ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä” (Mark 14:36, KR 38). Mitä me olemme määräilemään sitä, mitä meille annat ja miten meitä johdat. Meille riittää se, että sinä tiedät kaiken ja annat senkin, mitä meillä on juuri nyt.

Tunnustan, että tämä on ainakin minulle äärimmäisen vaikeaa! Minun sydämeni ei ole hiljainen eikä nöyrä, vaan siellä riehuu milloin viha ja milloin katkeruus, milloin itsevarmuus ja röyhkeys ja vaativuus, milloin taas masennus ja toivottomuus.

Koska kaikki on sinun kädessäsi, suostun sinuun, vaikka joudun itkemään enkä ymmärrä, miksi näin asiat menevät niin kuin ne nyt näyttävät menevän! Minulla ei yksinkertaisesti ole elämässäni mitään muuta mahdollisuutta kuin suostua sinuun.

Suostun siis siihen, että sinun minulle tällä hetkellä antamasi ies on sittenkin hyvä minun kantaa, vaikka se ei totisesti tunnu hyvältä. Suostun siihenkin, että sinun antamasi kuorma on sittenkin kevyt, vaikka hetkittäin koen, että näännyn sen alle.

Minä saan siis katsella sinua. Suo, että katselen sinua niin, etten mitään muuta näkisikään! Suo, että jälleen osaisin Heprealaiskirjeen kehotuksen rohkaisemana luoda silmäni sinuun, Jeesus, sinun häpeääsi ja kärsimykseesi ristillä ja ajatella sinun saamaasi vastustusta, etten väsyisi ja menettäisi toivoani omien vastoinkäymisteni keskellä (Hepr 12:2-3, KR 38).

”Hyvä Jumalani, ohjaa sinä minua eteenpäin tahtosi mukaan! Tee minulle, niin kuin haluat! Anna murhetta tai iloa, anna surua tai rohkeutta, kunhan pidät minut oikealla tiellä! Jos minun on kuljettava taakkani kanssa, niin etäällä näen jo paikan, jossa saan laskea sen maahan tai jossa itse Jeesus nostaa sen minulta pois. Jos minun on täällä huokailtava ja oltava surullinen, niin tiedän ajan koittavan, jolloin sydämeni täyttää sanoin kuvaamaton, ikuinen ilo. Jos minun on täällä itkettävä, niin olen varma siitä, että itkuni muuttuu viiniksi, kyyneleeni helmiksi. ” (Scriver).