Köyhä ja avuton (Ps 40:18)

Lähettien orientoitumiskurssi 13.7.94 Sääminki, Olavi Peltola. (Toimitettu uudelleen 02.07.2003). 

Ihmissielun tuskaa Psalmeissa

Psalmeissa tulee esiin mitä moninaisimmin tavoin koko ihmissielun tuska. Se osoittaa, että Jumalan kansan jäsenet ovat halki aikojen olleet kärsiviä, ahdistuneita ja tuskaisia ihmisiä. Lohduttakoon jo tämä tieto niitä meistä, joilla on paha olla.

Samalla Psalmit osoittavat meille, että Jumalan kansan jäseninä mekin saamme ilmaista oman tuskamme ja pahan olomme samoilla tutuilla sanoilla sukupolvi sukupolven jälkeen on sen ilmaissut ennen meitä.

Toki Jumalan kansan jäsenet ovat osanneet olla myös iloisia ja kiitäviä ihmisiä. Mutta nyt jälleen saamme tapailla sydämen tuskan kieltä Jumalan sanasta.

Kun lukee Psalmeja mietiskelen ei voi olla myöskään huomaamatta kuinka nimenomaan ihmissuhteisiin liittyvät ahdistukset ovat lakkaamatta esillä. Miltei jokaisessa Psalmissa on jokin viittaus juuri ihmissuhteiden tuomaan ahdistukseen. Saatamme jopa kysyä miksi aina ja joka paikassa on vihamies lähelläni. Psalmien mukaan Jumalan kansan jäsenten keskeinen elämänongelma näyttää olleen vaikeat lähimmäissuhteet. Tämän huomaamme jopa niin levollisessa ja autuaallisessa Psalmissa kuin paimenpsalmissa 23.

Joka tapauksessa Psalmeihin kannattaa aina silloin syventyä, kun on paha olla, kun koen olevani umpikujassa ja etsin ulospääsyä, kun minulla on vaikeita ihmissuhteita.

Jumalan köyhä

Eräs Psalmien erityisistä sanonnoista, jolla kuvataan todellista Herran uskovaa on sana köyhä. Tässä sanalla tarkoitetaan on usein vainottua, ahdistettua ja sen vuoksi kärsivää Jumalan ihmistä (esim. Ps 9:13 hepr.aanii, 19 ebjoon). Hän on jumalattoman (raashaa) sortama (Ps 10:2,9 aanii) ja tähän verrattuna vanhurskas (Ps 37:11-12, aanaaw - zaddiiq; Ps 18:26, 28 aanii - haasid).

Tällöin sana rikas ei ole vastakohta vain maallisesti köyhälle, vaan sillä kuvataan hengellistä asennoitumista. On kysymys on kahdesta erilaisesta asennoitumisesta Herraan ja elämään. Rikas on sellainen, joka on tehnyt Jumalasta inhimillisten toiveitten ja pyyteiden toteuttajan. Herra oli alennettu ihmisen palvelijaksi vastaamaan hänen rukouksiinsa ja toimimaan hänen tahtomallaan tavalla.

Köyhyys merkitsee sisäistä hengellistä janoa ja nälkää kuten Jeesuksenkin sanoissa: Autuaita on hengellisesti köyhät. On kyse Jumalan köyhistä. Köyhä on ennen kaikkea Jumalaan turvaava ihminen, joka tarvitsee jatkuvasti Herran apua elämäänsä. Häntä saattaa jumalattoman sortajan ohella ahdistaa sairaus tai vähäisyyden, huonommuuden ja heikkouden tunto hengellisesti ja aineellisesti parempiosaisten ja menestyvien rinnalla (Ps 70; 140). Köyhä luottaa Herran oikeudenmukaisuuteen ja hänen tuomioonsa. Minä tiedän, että Herra ajaa kurjan (aanii) asiaa, hankkii köyhille (ebjooniim) oikeuden (Ps 140:13). Köyhä on sellainen, joka nöyrästi jättää asiansa Jumalan käsiin ja luottaa Jumalan oikeudenmukaisuuteen. (vrt. Pauli Huuhtanen, Rikkaus ja köyhyys Raamatussa).

Toivon mukaan meihin soveltuvat Jeesuksen sanat: "Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta" (Matt 5:3).

Psalmit Jumalan sanana lohduttavat ja virvoittavat

Psalmitkin ovat Jumalan sanaa ja Pyhä Henki käyttää aina sanaa. Siksi jos etsin rohkaisua ja lohdutusta Jumalalta, löydän sen aina Jumalan sanasta, Raamatusta. En toki voi pakottaa Raamattua lohduttamaan minua tunteenomaisesti. Mutta kun työskentelen Raamatun lauseitten kanssa, saattaa Pyhä Henki käyttää niitä ja vapauttaa minut kaikkien synkimmästä masennuksessa.

Miten hyvin Psalmi 119 tämän sanookaan: "Sinun sanasi antoi minulle toivon. Sinun lupauksesi on kurjuudessa lohtunani, se virvoittaa minut jälleen" (119:49,50). "Minä panen toivoni sinun sanaasi" (119:74). "Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivon. Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn: milloin rohkaiset minua? (119:81-82). "Ellei lakisi (lupauksesi) olisi ollut iloani, olisin menehtynyt kurjuuteen" (119:92). "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani" (119:105). "Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani" (119:116). "Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä" (119:130).

Eräs kipeä ongelma voi olla meille joillekin se, että saanko soveltaa itseeni Raamatussa olevia rohkaisun sanoja ja ottaa sen lupaukset omalle kohdalleni? Entä, jollen olekaan Herran sanan rohkaisun arvoinen? Sen kyllä tiedän, että saan soveltaa itseeni kaikkia niitä kohtia, joissa kehotetaan huutamaan avuksi Herraa: "Katso puoleeni, armahda minua! Anna minulle voimaa, pelasta minut" (Ps 86:16). Mutta kyllä siellä sanotaan: "Ei kukaan, joka luottaa sinuun jää vaille apuasi" (25:3).

Kristuksen koko maailman sisäänsä sulkeneen sovitustyön tähden saa nyt jokainen ihmiskunnan jäsen turvautua kaikkiin Jumalan lupauksiin rajoituksetta. Siinä lähetystyön perusta. Ainoa edellytys on uskoa ja usko on juuri tätä luottamusta Jumalan rajattomiin lupauksiin. Ei edes kaste ole ehtona. Ei ole muuta ehtoa kuin luottamus, turvautuminen Jumalan lupauksiin eli evankeliumiin.

Sielun tuska Psalmeissa

Käymme nyt läpi joitakin yksittäisiä Psalmien jakeita, joissa kohtaamme ihmissielun tuskan:

Minä olen nääntynyt... tuska polttaa minun luissani (6:3). Mieltäni jäytää pelko (6:4). Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä (6:7). Silmäni on surusta hämärtyneet (6:8). Aamusta iltaan minä kuljen surusta synkkänä (8:7). Sydäntäni jäytää tuska (13:3). Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku (31:13). Olen lopussa, rikki lyöty, sydämeni huutaa tuskasta (38:9). Minä olen luhistumisen partaalla, tuskani ei hetkesikään hellitä (38:18). Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä (42:10). Tuska viiltää minun luihin ja ytimiin (42:11). Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun (44:26). Ahdistus painaa mieltäni. Olen suunniltani pelosta (55:3).

Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu (102:8). Hän on lannistanut matkalla minun voimani (102:24). Minä olen köyhä ja avuton, sydämeni on haavoilla (109:22).

Ehkä kaikkien voimakkaimmin Psalmi 88 kuvaa ihmisen ahdistusta ja tuskaa. Se on otsikoitukin: Epätoivoisen rukous. Siinä on jotain samaa kuin Valitusvirsien rukouksissa. Siinä ei näy valonviiruakaan pimeällä ja uhkaavalla taivaalla: Nyt on seuranani vain pimeys (88:19). Ja kuitenkin se alkaa puhuttelulla, jossa uskova tunnustaa Jumalan omaksi Jumalakseen ja pelastajakseen (88:2). Herra säälii kurjaa ja avutonta ja pelastaa köyhät ahdingosta. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut (88:16).

Pura tuskasi Herralle

Mutta toistuvasti Psalmit rohkaisevat meitä myös purkamaan Jumalalle tuskaamme. Meidän ei tarvitse jääädä aivan kuin loukkuumme itseemme käpertyneinä vaikeroimaan. Saamme kohottaa katseemme ja sydämemme Herran puoleen ja luottaa siihen, että hän näkee ja kuulee: Sinulle onneton uskoo asiansa (10:14). Älä ole kaukana nyt kun hätä on lähellä eikä kukaan minua auta (22:12). Lievitä sydämeni tuska, ota pois minun ahdistukseni (25:17). Katso minun kärsimystäni ja vaivaani ja anna anteeksi kaikki syntini (25:18). Sinä näet minun hätäni, tiedät kaiken tuskani (31:8). Ota vitsauksesi minun päältäni, en kestä enää kätesi iskuja (39:11). Miksi olet masentunut sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani (42:6).

Kun masennus valtaa mieleni, minä ajattelen sinua (42:7). Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa (62:9). Maan ääristä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea (61:3). Koko voimallani minä tarraudun sinuun (63:9). Älä peitä minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus, kallista korvasi minun puoleeni (102:3). Auta minua, ota huomaasi, että saisin kokea valittujesi onnen, että saisin iloita (106:4?5). Minä olen vaipunut man tomuun. virvoita minut, tee sanasi mukaan... Olen levoton, huolet painavat minua. Nosta minut maasta, tee sanasi mukaan (19:25, 28). Sinun sanasi antoi minulle toivon.. sinun lupauksesi on kurjuudessani lohtunani, se virvoittaa minut jälleen (119:49?50).

Rohkaistu uskomaan Herran apuun

Toistuvasti kohtaamme myös Psalmien sanassa uskoon ja rohkeuteen kutsuvia kohtia: Sinä varjelet meitä joka hetki tämän pahan ajan keskellä (12:8). Hän pitää minusta huolen (13:6). Sinun lähelläsi on ehtymätön ilo (16:11). Ei hän halveksinut heikkoa eikä karttanut kurjaa, ei kääntänyt pois kasvojaan, vaan kuulit kun huusin (22:25). Minä olin avuton (kurja) ja huusin apua. Herra kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä (34:7). Herra pitää huolen omiensa jokaisesta päivästä (38:18). Sinä ajattelet meidän parastamme (40:6). Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen (55:23). Suurempi kuin elämä on sinun armosi (63:4). Sinä olet koetellut meitä, Jumala, puhdistanut ahjossa kuin hopeaa. Sinä olet antanut meidän joutua verkkoon, panit kuorman meidän harteillemme, sinä annoit ihmisten ajaa ylitsemme, me olemme joutuneet tuleen ja veteen, mutta sinä olet avannut meille jälleen tien (66:10?12).

Meitä kantaa Jumala, meidän apumme (69:20). Minä olen kurja ja kipua täynnä, mutta sinä Jumala autat minut turvaan (71:30). Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat (71:20).

Eräs valtavimmista lupauksia on Ps 91:14?15: Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avukseen ja minä vastaan hänelle; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni. Hän huutaa minua avukseen ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan. Totisesti ellei Herra olisi tullut avukseni, asuisin jo hiljaisuuden maassa (94:17). Kun huolet painavat mieltäni, saan sinulta lohdun ja ilon (94:19). Herra ravitsee nääntyvän, hän täyttää nälkäisen hyvillä antimilla (107:9). Köyhät hän nostaa kurjuudesta (107:41). Hän nostaa köyhän tomusta, hän kohottaa kurjan loasta (113:7). Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni. Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen (116:6-7).

Minä uskon ja siksi puhun. Olin tuhon partaalla. Hädän hetkellä minä näin: ihmisiin ei ole luottamista (116:10-11). Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien. Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää... Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun (118:5,6,7). Kun huusin sinua sinä vastasit, annoit sydämeeni voimaa ja rohkeutta (138:3). Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää (138:7).

Tältä pohjalta kohtaa oma ja muiden raadollisuus

Olin yllättynyt, kun luin Miika Ruokasen kirjaa Ydinkohdat. Kuinka hyvin hän saakaan tuota esille Kristukseen uskovan todellisen köyhyyden. Köyhyydessä on nimenomaan kysymys syntikurjuuden aiheuttamasta köyhyydestä. Lainaan hänen kirjaansa varsin pitkälti, sillä en ole itse osannut enkä kyennyt tuomaan niin terävästi esille uskovan todellista tilaa Jumalan pyhyyden edessä kuin mitä tämä kirja tuo esille. Lainaukseni ovat vain otoksia ja mielestäni valaisevat hyvin otsikkoamme "Minä olen köyhä ja avuton."

"Kristitty ei milloinkaan muutu olemukseltaan paremmaksi. Hänen tahtonsa ei voi millään merkittävällä tavalla uudistua. Kristitty on aina 'samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas' (Luther), ja tällaisena hän pysyy koko elämänsä ajan. Hän on täydellisesti vanhurskas ja pyhä, koska hänessä asuva Kristus on tämä täydellisyys. Mutta samanaikaisesti hän on täysin radikaalisti syntinen, jonka elämää leimaa kauttaaltaan itsekkyys, ylpeys ja ahneus ja joka voi milloin tahansa syyllistyä mitä hirveimpään lankeemukseen.

Myös kristityn elämää vaivaavat samat ahdistukset, kiusaukset ja masennukset kuin kenen tahansa elämää. Joskus tuntuu, että juuri uskovat ovat kaikkein ahneimpia, itserakkaimpia, omahyväisempiä ja riitaisimpia ihmisiä maan päällä. Ehkäpä Jumalan käsittämättömään armoon kuuluu pelastaa juuri ne, jotka ovat kaikkein perkeleellisimpiä (vrt. Perkele = riidankylväjä) ja siksi itsessään kaikkien kelvottomimpia ihmisiä. Suhteessa evankeliumiin kristittyjen elämällä on negatiivinen mainosarvo: jos Kristukseen pitäisi uskoa sen nojalla, millaisia uskovat ovat, tulisi minusta ainakin hetipaikalla ateisti" (Ydinkohdat, 146).

"Luterilaisen uskokäsityksen mukaan pyhitys ei ole mikään erillinen vanhurskauttamisen jatke, joka tarvittaisiin pelastumiseen. Kristuksessa on kaikki se kelvollisuus - vanhurskaus ja pyhyys - jota Jumala vaatii. Pelastus on varma lahja, joka perustuu yksinomaan Kristuksen riittävyyteen. Jumala ei vaadi meiltä pyhyyttä, vaan hän on lahjoittanut meille oman pyhyytensä Kristuksessa.

Lähtökohdissaan pyhitys merkitsee oman turmeltuneisuuden ja kelvottomuuden tajuamista - eli synnintunnon - lisääntymistä. Usein uskoon tulemisen yhteydessä ihminen ei vielä tunne voimakkaasti omaa pahuuttaan eikä katumuksen intensiivisyys olekaan mikään armon saamisen sielullinen ehto. Kristuksen saa vastaanottaa Herrakseen ja Vapahtajakseen ilman mitään määrättyä kokemisen kaavaa. Mutta kun Kristuksen läsnäolo vahvistuu uskovassa, kun hänen totuutensa valo saa entistä enemmän läpivalaista ihmisen, tämän oma jumalanvastaisuus, kieroutuneisuus ja itsekeskeisyys tulevat entistä kirkkaammin esille. Valon lisääntyessä ihmissydämen piilokammioiden saastat alkavat vähitellen paljastua.

Jeesus opettaa aitoa itsetuntemusta: Mark 7:21-22. Paavo Ruotsalaisen herätyskristillisyys huipentuu syntiseksi heräämisessä, oman sydämen realiteettien syventyvässä tuntemisessa: 'Tämä on Herran koulussa opittava korkea oppi, nimittäin tuntea oman sydämensä petollisuus, uskonsa heikkous ja rakkautensa vilpillisyys'.

Synnintunnon kasvamisen vastapainona on kasvava rakkaus Vapahtajaan. Uskova alkaa oivaltaa yhä syvemmin, kuinka paljon hänen lankeemuksensa on maksanut Jumalan Pojalle. Siksi uskovan sydämessä vahvistuu nöyrä ilo ja kiitollisuus Kristukselle.

Epäilykset, uskon heikkous, lankeemukset, epäonnistumiset, vastoinkäymiset ja kaikenlaiset kiusaukset ovat pyhityksen välttämätön edellytys. Ne opettavat meille realiteetit omasta itsestämme ja ihmisenä olemisesta yleensä sekä pakottavat meidät entistä enemmän turvautumaan yksin Jumalan kaikkivaikuttavaan armoon. Paavo Ruotsalainen sanoo: 'Oikea puhdas usko ei pysy voimassa ilman kiusauksia'.

Luther niinikään sanoo omiensa joutuvan epätoivoisiin ahdistuksiin, jotta nöyryytyksien kautta he oppisivat panemaan turvansa pelkkään Jumalan armoon. Samaa periaatetta opettaa UT: 1 Piet 1:7.

Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskolla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 168-169).

UT:n mukaan pyhitys on Jumalan uskovilleen antama lahja. Kristus on itse se pyhyys, joka kelpaa Jumalalle. Tämä Kristus on koko täydellisyydessään jokaisessa uskovassa. Pyhitystä ei itse asiassa voida erottaa vanhurskauttamisesta, kysymys on yhdestä ja samasta asiasta: sanan ja sakramenttien välittämästä Kristuksen, hänen Pyhä Henkensä läsnäolosta kristityssä....

Perustaltaan pyhitys on yksinkertaisesti sitä, että meissä asuva Kristus voisi jollain tavoin päästä ilmentämään omaa läsnäoloaan. Joh 3:30. Omalla Pyhällä Hengellään Kristus haluaa taistella meissä asuvaa turmellusta eli meidän lihaamme sekä Saatanan ja tämän maailman hyökkäyksiä vastaan. Paavali sanoo, että jokaisessa kristityssä säilyy pysyvä ristiriita Pyhän Hengen ja lihan, meidän vanhan ihmisemme välillä niin, ettei uskova edes kykene tekemään sitä hyvää, mitä hän mahdollisesti haluaisi tehdä. Gal 5:17.

Kristityn kilvoittelu ei oikeastaan olekaan muuta kuin jatkuvaa syntien tunnustamista ja armon vastaanottamista, minkä seurauksena meissä pysyvästi asuva Kristus saa jatkuvasti Hengellään taistella meidän pahuuttamme vastaan. Kun lankeamme, ei Kristus poistu meistä, mutta me tuotamme surua Pyhälle Hengelle (Ef 4:30) ja hän joutuu sivurooliin elämässämme.

Kun me taas tunnustamme syntimme, saa Kristuksen Henki vakuuttaa meidät tuoreesta anteeksiantamuksesta ja vaikuttaa meissä Jumalan tahdon mukaista elämää.

Pyhitys on lahja: meissä asuva pyhä Kristus, joka Pyhällä Hengellään taistelee pahuuttamme vastaan. Kristittyä ei kuljeta vapaa ratkaisu, vaan Jumalan Henki, toteaa Luther. Tällaisena lahjana pyhitys johtaa mielenmuutokseen ja Jumalan tahdon lisääntymiseen uskovan elämässä. Pyhitys on Jumalan työ, mutta armon vaikutuksesta myös ihminen itse on siinä mukana... (Ydinkohdat, 171).

Uskovassa asuva Kristus taistele hänen turmeltuneisuuttaan vastaan, minkä seurauksena kristityssä voi tapahtua todellisia muutoksia. Ei niin, että uskova tulisi olemuksellisesti paremmaksi ihmiseksi, vaan hallitsevasta synnistä voi tulla hallittu synti, opettaa Luther. Eli ihminen, jolla on ollut jokin pirullinen, pinttynyt taipumus, voi Kristuksen Hengen vaikutuksesta saada tämän pirullisuutensa jonkin asteiseen hallintaan. Synti ei poistu kristitystä, mutta se ikäänkuin kahlitaan. On näet kylliksi, jos synti käy vastenmieliseksi, vaikkei se tykkänään poistuisikaan, Luther toteaa. Pyhän Hengen suloinen armo herättää sielussa Jumalan käskyihin suuremman ihastuksen kuin kielletyn hedelmän tuoma mielihyvä, Augustinus sanoo. Kristityn elämä on loppuun saakka taistelua meissä asuvan Pyhän Hengen ja turmeltuneen luontomme välillä. Liike on pysyvä, mutta suunta on selvä: UT:ssa on runsaasti kehotuksia antautua yhä uudestaan Pyhälle Hengelle Ef 5:18.

Opillisesti sanottuna nyt on kyseessä lain ja evankeliumin tunteminen. Laki osoittaa minut jälleen tänään sokeaksi, kurjaksi ja alastomaksi ja kaiken lisäksi vielä sellaiseksi, joka rakastan ja viihdyn tässä kurjuudessani. En edes kadu ja murrehdi syntejäni. Evankeliumi vakuuttaa, että Jeesus kaikesta huolimatta pitää minua laumansa lampaana ja kaitsee ja vie perille elämään (Miikka Ruokanen).

Liitän tähän vielä toisenkin sarjan lainauksia. Se on oman päiväkirjani sivuilta, joilla olen koettanut rehellisesti kuvata sisäisiä tuntoja. Nämä lainaukset löytyivät vuoden 1994 luentoni konseptista. En muista uskalsinko tuolloin noita tuntoja tuota näin avoimesti esiin Kylväjän läheteille.

Siitä lähtien, kun hylkäsin tietoisesti ekstaattisuuden tai raamatullisella kielellä sanottuna armolahjojen käytön uskonelämän rikastuttamisessa, olen ollut kurja, köyhä ja sokea. Olin sitä tunnemaailmassa ja suhteessa omaan itseeni myös ennen helluntaisaarnaaja Artturi Kukkulan kohtaamista 1950-luvun alkupuolella.

Aina olen ollut kurja suhteessa toisiin ihmisiin. Olen ollut kova, riitelevä, häijy, loukkaava ihmissuhteissa. Mutta nyt olen palannut herätykseni vuosien pahanoloon.

Jotain on minussa perusteellisesti vinossa. Olen kyllä saanut kokea monella tavoin Jumalan armon vaikutusta omassa elämässäni, mutta pahan olontunne on seurannut kuin varjo.

Minun on oltava uskossani täysin vapaa armon vaikutuksista omassa sydämessäni ja luotettava hullun lailla pelkkään armoon Jumalan sydämellä (sanonta Roseniukselta) .

Omasta mielestäni Pyhä Henki ei vaikuta minussa minkäänlaista hyvää ihmistä. En ole omasta mielestäni uudestisyntynyt joksikin uudeksi luomukseksi. Olen jatkuvasti se sama muuttumaton ja oppimaton ihminen, jota olen ollut viimeiset vuosikymmenet.

Kun uskallan opettaa, että Jeesus asuu minussa kuten jokaisessa uskovassa, opetan sitä niin, että itse olen steriilisti erossa hyvästä Jeesuksesta. Aarre on kyllä saviastiassa, Jeesus asuu minussa. Mutta minä en ole muuttunut aarteeksi. Olen kurja, sokea, alaston ja köyhä ja ilkeä edelleenkin. Jeesus on kyllä minun kanssani, mutta minä en ole hänen seurassaan muuttunut ihanneihmiseksi. Minun aito minuuteni on edelleen synnin perusteellisesti saastuttama ja olen edelleenkin se sama vanha ilkeä ihminen, jota olen ollut aina. Minä en ole köyhästä muuttunut rikkaaksi, en kurjasta hyväksi, en likaisesta puhtaaksi.

En ole missään tapauksessa jumalallistunut olemuksessani niin kuin ortodoksimunkit kuvittelevat jumalallistuvansa. Ehkä valtava itsekuri ja askeesi saa joissakin heissä jotain aikaa ainakin hetkeksi. Jumalallistuminen on minulle ja minussa pelkkä unelma ja kuvitelma.

En pysty itse arvioimaan omia pahaa oloani objektiivisesti, mutta en ole tulkinnut niitä kuitenkaan neuroottisen masennuksen aiheuttamiksi tunteiksi. Tietenkin niissä voi olla mukana masennustakin ja vaikka minkälaisia sota-ajan lapsen traumoja.

Omasta mielestäni pahanolontunteeni johtuvat kahdesta syystä. Ensinnäkin jumalattomuudestani, pahuudestani ja syntisyydestäni. Toinen syy on siinä, etten julistajana menesty niinkuin haluan. Toistuvasti yöllisissä pahoissa ja tuskaisissa unissa taistelen niiden uskovien kanssa, joista on tullut vastustajiani.

Minua kiusaa jatkuva syyllisyys siitä, että olen niin särmikäs, olen sellainen, että eräs nuoruuden ystävä sanoi, ettei hän vain uskaltaisi mennä naimisiin tuollaisen kanssa. Koen että ihmiset pääsevät aiheellisesti syyttämään minua toisten ihmisten edessä. Kun ihmiset puhuvat minusta pahaa, he puhuvat aivan oikeaa asiaa. Minusta pahaa puhuttaessa ei vain ilkeästi juoruta. Olen todella ihmissuhteissa sellainen kuin minusta sanotaan selkäni takana.

Olenko ihminen, joka julkisesti kieriskelee omassa liassaan, pahuudessaan. Olenko eräänlainen ekshibionisti,itseni paljastaja. En Jumalan kiitos seksuaaliseti ajatellen, vaan syntisyyttäni ajatelleen. Mutta tällaisen menettelyn takana on halua julkisestikin olla niin paha, ettei kenenkään tarvitse selkäni takana juoruta minusta mitään pahaa. Kaikki tietävät kuitenkin kuinka ilkeä olen.

Kylväjän vuosijuhlan loputtua ollessani mukana kahvihetkessä, joku läheteistä sanoi, ettei Ola ole yhtään tullut paremmaksi, hioutunut. Olin sanonut jollekin toisella lähetille siinä pöydässä nähtävästi jotain kovin terävää ja ihmisen tunteita loukkaavaa. Särmäni, käyttäytymiseni, sanani olivat pistäneet.

Minun mielipiteeni ovat liian jyrkkiä, sanon liian itsevarmasti ajatukseni. Synnytän ihmisissä kiukkua. Ikäänkuin riitelen kaikkien kanssa.

Minun oikeudentajuni nähtävästi on siis virheellinen monen mielestä vaatii, että tuon oikeaksi katsomani asian suoraan ja selvästi esille. Sanon liiankin rajusti mielipiteeni. Olen inhorealistinen. Minun suustani pulppuavat sanat eivät ole useinkaan suloisia. Minulta puuttuu jotain tärkeää itsehillinnästä.

Oscarin saaneesta filmin Schindlerin lista päähenkilöstä saksalaisesta Schindleristä sanotaan, että hän oli vaikea ihminen. Kuitenkin hän rohkealla pelillään pelasti 1000 juutalaisen hengen.

Nyt meidän rooliajattelussamme, Kristukseen uskova ei saisi olla ns. vaikea ihminen. Hänen pitäisi olla pyhäkoulukuvien Jeesuksen kaltainen suloinen ja lempeä Jeesus kakkonen.

Minä olen sisimmältäni häijy ja härski enkä siitä paremmaksi muutu ennenkuin ylösnousemusruumiissani. Silloin olen rakkautta täynnä oleva Jeesuksen kaltainen ihminen. Nyt olen hirviö monen mielestä, joka en edes vilpittömästi koeta parantaa käyttäytymistäni. En todella rakasta lähimmäisiäni niin kuin itseäni. Haluan elää vapaasti ja silloin elän jatkuvasti lähelläni olevia loukaten.

Huomasin lukiessani Gal 5:n luetteloa lihan teoista, että minun elämässäni ei omasta mielestäni ongelmani ole ensimmäisen pahuuden ryhmän synnit: haureus, siveettömyys, saastaisuus ja irstaus. Toki sydämessäni perisynnin tähden kaikkeen tällaiseen on sytykkeet valmiina. Samoin toinen ryhmä paheita ei kolahda: epäjumalien palveleminen ja noituus. Luettelossa oleva viimeinen ryhmä ei myöskään satu: juomingit ja mässäykset.

Mutta sitä ennen oleva luettelo iskee aivan kohdalleen: Minussa on valtava määrää vihamielisyyttä, riidanhalua, ja jopa suoranaista riitaa ihmisten kanssa. Nautin jopa riidasta. Saan iskeä silloin ihmistä. Samoin sisimmässäni kuohuu kiihkoilu, kiukku. Vähän väli mieleni täytyn fanaattisella kiihkolla milloin mitäkin asiaa tai sen edustajaa vastaan.

Erikoisen kiihkon tunteen minussa saa aikaan joku historiallis-kriittisen raamattunäkemyksen edustaja tai karismaatikko. He ovat kristikunnan sisällä vaikuttavien liikkeiden edustajia ja synnyttävät minussa tämän kiihkon. Toki inhoan paavin valtaa, islamin väärän profeetan otetta ihmismieliin, kommunismia, ateismia jne. Kyllä kiihkoilun kohteita löytyy.

Gal:n luettelossa tulevat myös yhteisöä repivät pahuuden piirteet esille: juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus. Juuri sellaiseen valtaa pitävien selän takana tapahtuvaan juonitteluun olen syyllistynyt vaikka kuinka monta kertaa.

Eräs kurja piirre on se miten käyttäydyn sellaista ihmistä kohtaan, joka ei ole samaa mieltä kanssani. Kiukustun, suutun, alan naljailla, yritän väkivallalla nujertaa minun tahtooni taipumattoman. Joka on eri mieltä kanssani, häntä saan kohdella miten tahansa. Koen siis etten pysty puolustamaan omaa kantaani muuten kuin ilkeydellä ja väkivallalla. Otan oman totuuteni liian vakavasti ja ehdottomasti.

Siksi en sovi keskustelijaksi, vaan vain saarnatuolijulistajaksi. Lähityössä olen liian karkea. Olen kuin norsu posliinikaupassa.

Huomaan, että minulla on lopulta yksi ainoa itselleni elävä sanoma: USKOVAT OVAT JOKA HETKI PERISYNNIN TURMELEMIA. Toki julistan sitten myös Kristuksen täytettyä työtä. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta uskovan syntisyys on koettavaa, varmaa, selvää, joka hetkistä todellisuutta. Sitä näen kaikkialla ja sitä kaikkein väkevimmin tunnen ja koen itsessäni.

Sensijaan Kristuksen täytetty työ on kokonaan ulkopuolellani. Ja uskoessani ja huutaessani avuksi Jeesuksen nimeä, minulle Jumalan vain lukee Kristuksen puhtauden ja pyhyyden. Oma pahuuteni on jokahetkinen, kokemuksellinen todellisuus. Kristuksen vanhurskaus, sovitus, risti, anteeksiantamus on vain uskossa olevaa. Luotan Sanassa olevaan armolupaukseen. Mutta en näe sen vaikutusta. Synnin vaikutuksen koen joka hetki olemuksessani ja ihmissuhteissa ja muistellessani elämääni.

Itse jään edelleen täksi inhottavaksi ja viheliäiseksi syntiseksi kuolinhetkeeni asti. Kristuksen vanhurskaus vain peittää syntisyyteni, mutta ei ota sitä pois. Siksi ainoa toivoni onkin siinä, että Jumala vanhurskauttaa minut juuri tällaisena hautaan asti pysyvästi jumalattomana yksin Kristuksen katkeran kärsimisen ja kuoleman tähden, kun en voi olla huutamatta avuksi Jeesuksen nimeä.