Mistä apu kun elämästä tuntuu katoavan kaikki tarkoitus
Puhe HOL:ssa, Olavi Peltola
KUN ELÄMÄSTÄ TUNTUU KATOAVAN KAIKKI TARKOITUS
Tartun ensin otsikossamme jälkimmäiseen puoliskoon ja siinä sanaan ”tuntuu”. Vaikka kuinka väittäisimme, ettei se, miltä meistä tuntuu saisi meitä hallita, niin emme voi sille mitään, että tunteemme kuitenkin pyrkivät hallitsemaan ja ohjamaan ratkaisevalla tavalla asenteitamme ja käyttäytymistämme. Valitettavasti todellisuus on meille liian usein vain sitä, miltä meistä itsestämme tuntuu eikä sitä, mitä se on käytännössä.
Miten tunnemme ja koemme asiat ja oman todellisuuteemme, siten teemme päätöksiä ja sellaiseksi tulkitsemme elämämme ja nimenomana sen tarkoituksen. Siksi jos tunnemme, että elämästämme on kadonnut sen tarkoitus, silloin myös uskomme niin tapahtuneen ja olemme ajautumassa koko olemassaoloamme syvästi koskevaan kriisiin.
Käteeni tarttui tätä esitystäni valmistaessa erään itsemurhan tehneen nuoren jäämistöstä kirjastoni hyllylle tullut kirja. Se on Viktor E. Franklin kirja Ihmisyyden rajalla, Keuruu 1981. Siinä Frankl juutalaisena lääkärinä ja psykiatrina kertoo Natsi-Saksan keskitysleirikokemuksistaan.
Frankl pitää tarkoituksen löytämistä elämämme tärkeimpänä asiana. Hän tuntee kyllä edeltäjänsä Sigmund Freudin väitteen, jonka tämä esitti kirjeessään prinsessa Bonapartelle: ”Heti, kun ihminen alkaa kysellä elämän tarkoitusta tai arvoa, hän on sairas.” Frankl itse on sen sijaan sitä mieltä, että ihminen pyrkii aina etsimään ja löytämään tarkoituksen. Se on ihmisen perustavaa laatua oleva huolenaihe (Viktor E. Frankl, Elämän tarkoitusta etsimässä, Keuruu 1980, 27).
”Jos ihminen on löytänyt etsimänsä tarkoituksen, hän on valmis kärsimään, uhraamaan tai jopa tarpeen vaatiessa luopuman elämästään tuon tarkoituksen hyväksi. Vastaavasti. Ellei tarkoitusta ole, ihminen on taipuvainen päättämään elämänsä, ja hän on valmis tekemään sen siitäkin huolimatta, että kaikki hänen tarpeensa ovat näennäisesti tyydytetyt.” ”Eräässä USA:n yliopistossa haasteltiin 60 itsemurhayrityksen tehnyttä opiskelijaa, ja 85 % heistä sanoi syynä olleen sen, että elämä tuntui tarkoituksettomalta. Mikä tärkeintä, 93 % näistä elämän näennäisestä tarkoituksettomuudesta kärsivistä opiskelijoista oli sosiaalisesti aktiivisia, pärjäsi hyvin akateemisesti ja oli hyvissä väleissä perheensä kanssa” (18).
Ihminen ei elä pelkästä hyvinvoinnista! Hyvinvointiyhteiskunta on tarjonnut suurelle osalle kansaa keinot, mutta nyt ihmiset eivät näe päämäärää, tarkoitusta elämälle. (95). ”On vain yksi todella vakava ongelma ja se on: Onko elämä elämisen arvoista – vai ei…?” (Albert Camus, 22). ”Ihminen, joka pitää elämäänsä tarkoituksettomana, ei ole ainoastaan onneton vaan tuskin edes elinkykyinen” (Albert Einstein, 33). Franklin psykoterapeuttista teoriaa onkin arvioitu sanomalla, että ehdoton usko ehdottomaan tarkoitukseen on hänen viestinsä (39).
Frankl sanoo mielestäni jotain erittäin tärkeää elämän tarkoituksesta kirjoittaessaan, ettei ihminen muutu inhimilliseksi ja aidoksi huolehtimalla itsensä toteuttamisesta vaan unohtamalla itsensä, antamalla itseään ja suuntautumalla ulospäin.” ”Juuri onnen tavoitteleminen tekee onnellisuuden mahdottomaksi. Mitä enemmän se on päämäärä, sitä vaikeampi sitä on tavoittaa” (34).
Nimenomaan keskistysleirikokemustensa pohjalta hän väittää, että on pelottavaa, jos turhaudumme elämäämme ja jos järjettömältä tuntuva kärsimys tai kuolema masentaa niin, että menetämme kyvyn nähdä omien kokemustemme keskellä olemassaolomme tarkoitus ja jos emme halua enää kantaa elämästämme vastuuta. ”Se, jolla on miksi elämälleen, pystyy kestämään melkein mitä tahansa miten” (Ihmisyyden rajalla, Nietzsche, 9).
”Jokaisella on oma erityinen työnsä tai tehtävänsä elämässä, jokaisen on tehtävä tehtävänsä. Häntä ei voida korvata toiselle eikä mikään muu elämä voi korvata hänen elämäänsä. Siksi jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen samoin kuin asianomaisen mahdollisuus suorittaa se” (100).
Keskistysleirien mielettömyys todennäköisesti paljasti ainakin niistä selviytyneille, että lopulta ihmisellä ei ole mitään muuta kuin oma paljas olemassaolonsa ja ruumiinsa. Siksi on vain yksi suuri peruskysymys: Miten pystymme pitämään kaikissa elämämme tilanteissa juuri omaa elämäämme ja olemassaoloamme mielekkäänä ja säilyttämisen arvoisena (7). Juuri oma elämäni on parasta, mitä elämä on meille antanut ja lopulta se on ainoa, mitä meille on annettu!
Keskistysleirillä kohtalokkainta oli nimenomaan tämän oman elämän elämisen halun sammuminen: Se merkitsi aina antautumista ympäristölle, olosuhteille, toisille ihmisille ja niiden orjaksi suostumista ja siksi lopullista tuhoa. Tosin juuri tätä tuhoamista varten monet leirit olikin rakennettu.. ”Voi häntä, joka ei enää löytänyt mitään järkeä elämästään, ei päämäärää, ei tarkoitusta eikä sen tähden mitään, minkä tähden jatkaa edelleen. Hän oli pian mennyttä: Minulla ei ole enää mitään odotettavaa elämältä? Mitä siihen saattoi vastata?” (17)
Sitten hän vastaa omalla tavallaan: ”Tarvittiin perusteellista muutosta asennoitumiseemme. Meidän oli opetettava itsellemme ja masentuneille, ettei sillä, mitä me odotimme elämältä itse asiassa ollut merkitystä, vaan päinvastoin sillä, mitä elämä odotti meiltä. Meidän oli lopetettava elämän tarkoituksen kyseleminen ja sen sijaan pidettävä itseämme niinä, joilta elämä kyseli – päivän jokaisena hetkenä. Meidän vastauksemme eivät saa koostua puheista ja mietiskelyistämme, vaan todellisesta toiminnasta ja oikeasta käyttäytymisestä. Perimmältään elämä merkitsee vastuun ottamista oikean vastauksen löytämiseksi sen antamiin ongelmiin ja niiden tehtävien suorittamista, jotka se jatkuvasti jokaiselle yksilölle antaa. Nämä tehtävät ja niiden mukana myös elämän tarkoitus vaihtelevat eri ihmisillä. Siksi on mahdotonta määritellä elämän tarkoitus yleisesti. Kysymyksiin elämän tarkoituksesta ei koskaan voida vastata ylimalkaisilla määritelmillä. ’Elämä’ ei ole mitään epämääräistä, vaan jotain hyvin todellista ja konkreettista. Niistä muodostuu ihmisen kohtalo, joka on jokaisen yksilön kohdalla erilainen ja ainutlaatuinen.” (74).
Toki ihminen on sidoksissa olosuhteisiinsa. Mutta hän on kuitenkin vapaa valitsemaan suhtautumistapansa eri olosuhteissa, eikä hän näin ollen ole täydellisesti olosuhteiden armoilla. Ihminen voi päättää, miten suhtautua tilanteeseen ja jopa valita asenteensa omiin tunteisiinsa. Ihmiselle onkin ominaista, että hän voi suuntautua harkiten päämääriinsä lähtökohtinaan arvot ja tarkoitukset, jotka toimivat syinä ja motiiveina. .
”Ihminen ei ole sattumanvarainen tuote, joka on täysin ympäristönsä vaikutuksen armoilla. Ihmisellä on aina toiminnassaan valinnan vapaus. Apatia voidaan voittaa ja ärsyyntyneisyys peittää. Ihminen voi säilyttää hivenen henkistä vapautta, mielen itsenäisyyttä jopa kauhistuttavassa psyykkisessä ja fyysisessä paineessa. Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. Ja aina on tehtävä valintoja. Joka päivä, joka tunti tarjosi mahdollisuuden tehdä päätöksiä.. Ne määräsivät oliko alistuttava vai ei noihin voimiin, jotka uhkasivat ryöstää sinulta oman itsesi, sisäisen vapautesi, jotka määräsivät tulisiko sinusta olosuhteiden leikkikalu, joka on luopunut vapaudestaan ja arvokkuudestaan sopeutuakseen tyypilliseksi asukkaaksi…. Periaatteessa kuka tahansa ihminen voi, jopa sellaisissa olosuhteissa päättää itse siitä, mitä hänestä tulee – pohjimmaltaan ja sielullisesti. Dostojevski sanoi kerran: On vain yksi asia, jota pelkään: etten ole kärsimysteni arvoinen” (64-65)
Kärsimys on erottamaton osa elämää, samoin kuin kohtalo ja kuolema. Ilman kärsimystä ja kuolemaa ei inhimillinen elämä voi olla täydellistä. Tapa jolla ihminen hyväksyy kohtalonsa ja kaiken siihen sisältyvän kärsimyksen, tapa, jolla hän kantaa ristinsä, antaa hänelle runsaasti mahdollisuuksia – jopa vaikeimmissa olosuhteissa – lisätä elämään syvempää tarkoitusta.
”Hänen elämänsä saattaa säilyä rohkeana, arvokkaana ja epäitsekkäänä. Tai hän saattaa unohtaa katkerassa olemassaolon taistelussa oman inhimillisen arvokkuutensa ja hänestä tulee pelkkä eläin. Vaikeat olosuhteet voivat luoda arvoja, jotka ihminen joko omaksuu tai ei omaksu. Ja tämä ratkaisee onko hän kärsimystensä arvoinen vai ei” (66).
Joka tapauksessa niin kauan kun olemme olemassa, olemassaoloomme kätkeytyy mahdollisuus ja haaste. Niin kauan kuin on elämää on toivoa! Tässä elämämme hetkessä meillä syvemmin ajatellen ei ole lopulta mitään muuta todellista valinnanvapautta kuin mahdollisuus valita oma suhtautumistapamme annettuihin olosuhteisiin (9).
Ihmiselle on ominaista, että hän jaksaa elää katsomalla tulevaisuuteen ja kristittyinä lisäämme - nimenomaan katsomalla yli ajallisuuden rajan kohti iankaikkista elämää. Tämä on ihmisen pelastuksena silloin, kun olemassaolon hetket ovat vaikeimmat ja vaikka hänen onkin ehkä suorastaan pakotettava itseänsä katsomaan rohkeasti tulevaisuuteensa ja toivomaan (70). Ihminen joka on menettänyt uskonsa tulevaisuuteen – omaan tulevaisuuteensa on tuhon partaalla!
Franklin mukaan voimme löytää elämän tarkoituksen kolmella tavalla: 1. Tekemällä jonkin teon, 2. kokemalla jonkin arvon, 3. kärsimällä (102). Hän kirjoittaa: ”Inhimillinen elämä ei missään olosuhteissa lakkaa olemasta merkityksellinen ja … tämä rajaton elämän tarkoitus sisältää kärsimisen ja kuolemisen, puutteen ja menehtymisen… Toivoaan ei saa menettää, vaan on pidettävä yllä rohkeutta, uskoen lujasti, että taistelumme toivottomuus ei vähentänyt sen arvokkuutta ja merkitystä” (79).
”Huomatessaan, että hänen kohtalonaan on kärsiä, ihmisen on hyväksyttävä kärsimys tehtäväkseen, yksinäiseksi ja ainutkertaiseksi tehtäväkseen. Hänen on tunnustettava, että jopa kärsiessään, hän on ainutlaatuinen….Tapa, jolla hän kantaa taakkansa, on hänen ainutkertainen mahdollisuutensa” (74). Siksi ”se mikä ei tapa minua tekee minut voimakkaammaksi” (Nietzsche, 78).
Frankl kysyi eräältä terapiaryhmältä, että pystyykö apina, jota käytetään kehittämään polioseerumia ja jota sen vuoksi pistettään yhtä mittaa, koskaan tajuamaan kärsimyksensä tarkoitusta. Yksimielisesti ryhmä vastasi, että tietenkään ei. Sillä sen rajoitettu äly ei pystynyt tunkeutumaan ihmisen maailmaan, so. ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimystä voitaisiin ymmärtää. Sitten esitin seuraavan kysymyksen: Entä ihminen? Oletteko varmoja, että inhimillinen maailman on maailmankaikkeuden kehityksen päätepiste. Eikö ole luultavaa, että on olemassa vielä yksi ulottuvuus, joka toistaiseksi on ihmisen maailman ulottumattomissa, maailma, jossa kysymys inhimillisen kärsimyksen perimmäisestä tarkoituksesta saa vastauksensa? Tämä ehdoton tarkoitus vie voiton ihmisen rajallista kyvyistä.. ja ihmisen on kestettävä kykenemättömyytensä ymmärtää ehdoton tarkoitus järjellisin keinoin” (107-108).
Franklin oma psykiatrinen uskontunnustus oli: ”Parantumaton mielisairas saattaa menettää arvonsa yhteiskunnan hyödyllisenä jäsenenä, mutta säilyttää silti arvokkuutensa inhimillisenä olentona” (119). Hänen pohdiskelunsa päättyy ajatuksiin siitä, että keskistysleirillä ”jotkut meistä käyttäytyivät kuin siat ja toiset olivat pyhimyksiä. Ihmisessä itsessään piilevät mahdollisuudet molempiin vaihtoehtoihin. Hän itse päättää, kumpi vaihtoehdoista toteutuu, olosuhteet eivät sitä ratkaise. Olemme realistinen sukupolvi, sillä olemme oppineet näkemään ihmisen sellaisena kuin hän todella on. Siitäkin huolimatta, että ihminen on rakentanut Auschwitzin kaasukammiot, hän on pystynyt myös selkä suorana astumaan noihin kaasukammioihin Isä meidän-rukous tai Shema Israel huulillaan” (120).
MISTÄ APU?
Kenties tärkeämpää kuin pohtia vaikkapa Franklin avulla elämän tarkoitusta on keskittyä yhdessä etsimään vastausta kysymykseen, mistä apu silloin, kun elämä tuntuu kadottavan tarkoituksensa. Mistä apu masennukseen? Mistä apu, kun itsetuhon ajatukset vaivaavat? Tai muotoilen tämän kysymyksen rohkean henkilökohtaisesti: Mistä kukin meistä on löytänyt apua silloin, kun oma elämämme on kenties joutunut kestokykymme äärirajoille? Entä miten olemme koettaneet auttaa tuollaisessa tilanteessa eläviä lähimmäisiämme?
Tietenkin voisi olla mielekästä vastata kysymykseen: Miten itse olemme määritelleet oman elämämme tarkoituksen? Jos tähän uskaltaisimme vastata, ehkä silloin ryhmämme olisi eräänlainen todistajien ryhmä, jossa todistamme omasta kamppailuistamme ja asioiden selkiintymisestä. Mutta kuinka voimme vapautua keskustelemaan näin henkilökohtaisesta ja ehkä kipeästäkin ongelmasta aivan satunnaisesti koostuneessa tilapäisryhmässä? Uskaltaako kukaan meistä suoraan sanoa, miltä tuntuu vajota täydelliseen tyhjyyteen ja voimattomuuteen ja kokea oma elämä aivan mielettömänä. Meidänhän on kai säilytettävä jonkinlainen kristityn naamari ja se merkitsee rohkeana ja elämänhaluisena uskovana olemista.
Joka tapauksessa olisi suurenmoista, jos joku meistä uskaltaa tunnustaa joutuneensa tällaiseen koko omaa olemassaoloa koskettavaan ahdistukseen? Ehkä sen voi sanoa toisille vasta sitten, kun on jollakin tavoin selviytynyt tällaisesta ahdistuksesta.
Saanen olla henkilökohtainen. Eräs kaikkein vaikeimmin kestettäviä viime vuosien ahdistuksia oli Marian sairaalassa kipuepituraalin ja kipupumpun keskellä tunne siitä, että sen hetkisen osastonlääkärin mielestä minulla ei ollut mitään kliinistä syytä kipuun. Kaikki on vain korvieni välissä. Toinen äärimmäisen vaikea kokemus oli, että olen tässä suuressa vanhanaikaisessa huoneessa, jossa tuntui olevan rivittäin potilaita miehet ja naiset, nuoret ja vanhat sekaisin. Olen liukuhihalla oleva pelkkä standardieläkeläinen! En halunnut olla yksi kymmenien joukosta. Yritin paeta ympäristöä edes verhojen taakse oman nahkani suojaan. Avuksi tuli myös radionauhuri kuulokkeineen ja omine kasetteineen. Tajuan erittäin hyvin erään vanhan ystäväni mielettömän epätoivon, kun hän siihen asti täysin terveenä ja voimissaan olevana saa kuulla shokkina sairastavansa parantumatonta syöpää ja hänet lähetettiin syöpäklinikalta dementtiaosastolle kuuden hengen huoneeseen! Ymmärrän erinomaisesti kuinka kauhea kokemus saattaa olla myös lähiomaisille nähdä mitä läheisin ja rakkain ihminen yhtäkkiä suuressa dementtiaosaston potilashuoneessa ainoana persoonallisena piirteenä enää vain kasvot. Onneksi me miehet olemme eräässä nuoruutemme vaiheessa oppineet elämään kasarmissa, jossa jokaisen on oltava täysin samanlainen kuin muut ja sokeasti alistuttava toisten saneluun.
Palaan kuitenkin kyselemään: Mistä apu silloin, kun elämästä tuntuu katoavan kaikki tarkoitus?. Kenties joitakin vihjeitä saamme kuuntelemalla miten sveitsiläinen psykiatrin Samuel Pfeifer etsii apu masentuneelle. Tämä edellyttää sitä, että kustumme elämän tarkoituksen katoamisen tunnetta masennukseksi
”Masentuneet tarvitsevat ensinnäkin jonkun, joka hyväksyy heidät varauksettomasti myös heidän ollessaan heikkoja ja epätoivoisia. On määrätietoisesti vastustettava sellaista ennakkoluuloa, ettei kunnon kristitty voi masentua. Kristus, Ylipappimme, tuntee kärsimyksemme ja heikkoutemme (Hepr 4:15-16).Niinpä saa rohkaista puhumaan laukaisevista tekijöistä, ristiriitaisista ihmissuhteista, huolista ja itsesyytöksistä.
Sielunhoitaja saattaa kuulla masentuneen sanovan: Jumala rankaisee minua, koska olen tehnyt syntiä. Tällöin on tehtävä tarkasti ero syyllisyyden ja syyllisyydentunteiden välillä. Depressiossa ollessamme omatunto syyttää meitä usein paljon enemmän kuin Jumala (1 Joh 3:19-21). Jumala on uskollinen silloinkin, kun ihminen ei enää koe hänen rakkauttaan eikä läsnäoloaan. Hän kantaa meitä jopa niinäkin hetkinä, jolloin emme kykene rukoilemaankaan (Room 8:26).
Joudumme kohtamaan yhä uudelleen myös sisäisen piiskurin. Monet valittavat: Minähän en tee mitään Jumalan hyväksi niin kuin muut. Olen hyödytön työkalu!
Mikä tekee meistä arvokkaiksi Jumalalle? Raamattu on täynnä kuvia laupeudesta: Murtunutta ruokoa hän ei muserra... (Jes 42:3). Nimenomaan heikkoihin, hauraisiin ja mitättömiin astioihin Jumala antaa aarteensa ja voimansa (2 Kor 4:7).
Vaikeassa depressiossa olevia tulee rohkaista ehdottomasti etsimään lääkärin apua ja käyttämään lääkkeitä säännöllisesti. Ne voivat merkittävästi rauhoittaa ja lieventää kärsimyksiä.
On myös viitattava siihen, mistä voi saada tukea ja huojennusta: säännölliset kävelyt, ruumiillinen toiminta, hyvät ihmissuhteet, eläimet, harrastukset.
Sielunhoidossa myötäelettäessä lienee kuitenkin tärkeintä kärsivällisyys. Suuria edistymisen hyppäyksiä ei pidä odottaa. Ei saa vaatia liian paljon yhdellä kertaa. Toivo on kuitenkin aina säilytettävä, silloinkin kun tunteita ei vielä ole… Parantumisen tie on kuoppainen” (Herää Valvomaan 3/1999).
ERÄITÄ KOKOAMIANI VIHJEITÄ
Itselleni tärkein elämänhalun ja -toivon antaja on ollut viime vuosikymmeninä se hyvä uutinen, joka vakuuttaa, että minutkin täysin sisimmältäni jumalattoman ja korjaantumattoman ihmisen Jumala Kristuksen sovituskuoleman tähden lukee tällä hetkellä vanhurskaaksi, taivaskelpoiseksi (Room 4:5).Tämä vapauttaa olemaan juuri nyt ei-mitään ihminen (2 Kor 12:11), joka ei ole saanut aikaan mitään kunnollista elämänsä kuluessa. On vain pilannut monia hyviä asioita!
Toinen ratkaisevan tärkeä avun antaja on ollut Raamattuun kätkeytyvä evankeliumi. Olen uskaltanut korottaa vain muutamassa kohdassa olevan Raamatun evankeliumin runsaasti kaikkialla Raamatussa pursuavan lain yläpuolelle. Olen uskaltanut toistaa: Evankeliumi aina voittaa lain! Eräässä äärimmäisen tuskaisessa ja kivuliaassa elämäntilanteessa oli suurena apuna tällainen kohta, jossa evankeliumi voittaa lain: ”Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa” (Miika 7:9).
Olen kerta toisensa jälkeen julkisesti tunnustanut: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.” Olen jostain saanut varmuuden siitä, että Jumala on. Tiedän, että Jumala hallitsee täydellisesti kaiken ja on kaiken voittaja. Hän sanoo kaikesta viimeisen sanan. Tulevaisuus on siis Jumalan käsissä ja siksi minullakin häntä avuksi huutaessani on suurenmoinen tulevaisuus ja toivo: ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer 29:11). Paras on aina edessäpäin. Jumalan tunteminen antaa mielekkyyden koko olevaisuudelle ja myös meille pienen pieninä ihmisinä. Siksi "olemme julmia itsellemme, jos yritämme elää tässä maailmassa tuntematta Jumalaa, jonka oma maailma on ja joka johtaa sitä. Maailmasta tulee outo, hullu, tuskainen niille, jotka eivät tunne Jumalaa. Jos halveksit Jumalan tuntemista, tuomitset itsesi hoipertelemaan ja kompuroimaan läpi elämäsi umpimähkään, ikään kuin vailla tajua suunnasta ja ymmärtämättä, mikä sinua ympäröi. Näin toimien tuhlaat elämäsi ja kadotat sielusi" (J. I. Parker).
Todella vaikeitten hetkien tullessa olen tarttunut C. O. Roseniuksen kirjaan Jumala on. Monet kerrat se on ollut seuralaisenani ambulanssissa ja sairaalan odotushuoneissa. Olen alleviivannut siitä ne tärkeät kohdat niin, että ne löytyvät nopeasti. Erittäin tärkeä on minulle ollut Elämän leivän kirjoitus 4.6. Myös eräät Lutherin tekstit ovat auttaneet. Samoin mielelläni lainaan Pascalin Mietelmien eräitä kohtia. Valen-Sendstadin Pistin lihassakin on ollut avuksi.
Koetan nähdä, että omassa elämässäni on ollut ja on yhä vieläkin paljon myönteistä ja valoisaa. Miksi katson aina vain puutteita ja sitä, mitä olen menettänyt? Paksummankin pilven takana loistaa aurinko. ”Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt” (Ps 103:2).
Opettelen antamaan vaikeuksilleni uuden, myönteisen tulkinnan. Koetan nähdä ne haasteena eikä vain lamaantumisen aiheena. Ahdistus on mahdollisuus kasvuun. Jokaisella vastoinkäymisellä on aina jotain annettavaa. Koetan löytää sen. Jopa jokaisesta itse aiheuttamastani epäonnistumisesta ja virheestä voin jotain oppia.
Ei pahanolontunne ole pelkästään pahaa. Tarvitsen sitä kasvuun! Joskus on viisautta oppia tulemaan toimeen oman pahanolontunteen kanssa eikä vaatia sitä heti väistymään. Tämäkin vaikuttaa parhaakseni (Room 8:28).
Kysyn itseltäni olenko tilanteen herra vaiko onko minun herrani oma ahdistukseni ja surkeuteni? Haluanko todella, että ongelmani nujertavat minut?
Joku pieni sananparsi voi olla avuksi. Joitakin sellaisia on jäänyt mieleen matkan varrelta. "Ei hätä ole tämän näköinen". "Niin kauan kuin on elämää, on toivoa". ”Rahat meni, vähän meni, maine meni, paljon meni, rohkeus meni, kaikki meni”. Tällaiset sananparret ovat mielettömiä, jos ne otetaan avuksi etsittäessä Jumalaa. Näinhän monin tekee kuittaamalla elävän uskon fraasilla: "Jokainen tulee uskollaan autuaaksi". Mutta ajallisen elämän viisautta niihin usein sisältyy ja silloin niitä kannattaa käyttää.
Opettelen myös hymyilemään ahdistuksilleni. Ei pidä ottaa jokaista liian kuolemanvakavasti, vaikka ne omasta mielestäni saattaisivatkin johtaa kuolemaan. Koetan ottaa etäisyyttä ongelmiini ja katsella itseäni ja asioitani parin metrin päästä. Koetan ilmaista ne mahdollisimman selvästi kirjallisessa muodossa päiväkirjaani. Asiasta puhumisella on aina myös myönteinen vaikutus. Kai meillä kullakin tulisi olla ainakin yksi sellainen ihminen, jolle voi kertoa asioitaan ääneen ja joka kuuntelee ja haluaa ymmärtää.
Koetan varoa piilevää itsetuhokäyttäytymistä. Minäkin haluan tappaa itseni! Se voi tosin tapahtua pitkän ajan kuluessa. Olen joskus koettanut koota erilaisia asioita, joilla ihminen voi tappaa itsensä hitaasti: Olut ja sen jatkeena alkoholin käyttö, rauhoittavat lääkkeet, unilääkkeet, huumeiden käyttö, tupakointi, itsensä ylenmääräinen rasittaminen, esim. toistuvat yövalvomiset turhan takia, tuhoavat ihmissuhteet, uhkapeli. Mutta toki myös haluttomuus hyväksyä oma pitkäaikainen tai lopullinen sairaus ja pysyvä vamma ja sen tuomat rajoitukset syövyttää ihmisen kestokykyä sisältäpäin..
"Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan". Jokainen ahdistus ja pahan olon tunne kestää vain määräaikansa. "Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen" (Ps 103:17).
Vakuutan itselleni, että terveellinen ja monipuolinen ravinto, nimenomaan vihannekset ja hedelmät ovat tärkeitä. Koetan liikkua niillä parilla tavalla, joilla voin ja sen ajan, jonka voin ennen kovan kivun alkamista.
LOPPUSANOIKSI
"Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (Luther, HV 1/93, Reino Tillanen) .
”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mieluimmin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan.” ”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni.” ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan" (Augustinus).