Kutsumus ja risti

STI:n Spiritualiteetti ja kutsumus luentosarja, 28.11.2001, Olavi Peltola 

Kärsimys Kristuksen nimen tähden?

"Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden" (Apt 9:16). Ananias sai nämä sanat lähtiessään tapaamaan Saulia, joka oli juuri kohdannut Jeesuksen lähellä Damaskoa.

Japanilainen kristitty Toyohiko Kagawa vaikutti maailmanlaajasti sananjulistajana 1930-ja 40-luvulla. Hän on herkällä tavalla luonnehtinut Toisen Korinttilaiskirjeen pohjalta Paavalin kokemia kärsimyksiä Jumalan valtakunnan työntekijänä. Hänen sanojensa taustalla ovat myös hänen omat ahdistuksensa Kristuksen sanan julistajana silloisen shintolais-buddhalaisen yhteiskunnan keskellä.

"Paavalin kyyneleet vuotivat usein hänen kirjoittaessaan. Miltei jokaisella sivulla olen näkevinäni niiden jälkiä. Syvä epätoivo olikin eräänä syynä siihen, että Paavali kirjoitti tämän kirjeen. Kirje on lähtöisin päättäväisyydestä, joka on syntynyt miltei ylivoimaisesta ahdistuksesta ja kärsimyksestä.

Elämänsä päivinä Paavali joutui väärinymmärrysten kohteeksi sekä ystäviensä että vihamiestensä puolelta. Väitettiin, että Paavalin esitys evankeliumista erosi Jeesuksen evankeliumista ja että se oli hänen omansa. Siksi monet pitivät häntä harhaopettajana. Häntä syytettiin siitä, että hän jätti huomioonottamatta Israelin valittujen etuoikeudet ja julisti koko maailmaa käsittävää uskoa. Sanottiin, ettei hän välittänyt mitään 2000?vuotisesta juutalaisesta perinteestä, vaan saarnasi pelastusta kaikille. Tätä nimitettiin harhaopiksi.

Toiset sanoivat, ettei hän edes ollut Jeesuksen opetuslapsi. Hän oli ulkokultailija ja ettei ollut niin muodoin mitään syytä kuunnella häntä. Mikä pahinta, oli sellaisiakin, jotka syyttivät häntä siitä, että hän oli käyttänyt väärin korinttolaisilta Jerusalemin puutteenalaisille kristityille keräämiään varoja. Todistaakseen hänen syyllisyyttään he urkkien tiedustelivat, mitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei voinut mennä Korinttiin. Jos hän olisi ollut syytön, he sanoivat, hän olisi mennyt sinne ja antamalla selityksen poistanut itseään koskevat epäluulot.

Toisilla taas oli epäilyjä Paavalin naimattomuutta koskevan puolustuksen pätevyydestä.

Joka puolelta arvostelu ryntäsi tätä varhaiskristikunnan lähetyssaarnaajaa vastaan. Ellei vastustus olisi mennyt arvostelua pitemmälle, sen kestäminen olisi ollut helpompaa, mutta se sai yhä kiihkeämpien hyökkäysten muodon.

Pahimmat niistä tulivat juutalaisten puolelta. Varsinkin Efesossa heidän vihansa kehittyi kiihkeäksi vainoksi. Kolmen vuoden aikana siellä suoritetun ahkeran työn tulokset tulivat miltei täydellisesti poispyyhityksi. Melkeinpä voimme sanoa, että sitä työtä, jonka suorittaminen sekä saattaminen suureen kukoistukseen oli vaatinut hänen sydämen verensä, oli lyhyessä hetkessä - niin kuin näytti, kohdannut häviö.

Tämä on eräs hengellisen työn suurimpia vaikeuksia. Siemenet ovat kylvetyt hiljaisuudessa ja juuri kun luulemme jo tainten varttuneen ja alkavan kasvaa hedelmää, ne revitään juurineen irti maaperästään."

Jumalan valtakunnan työntekijän osa tässä maailmassa

Kun kuulemme tällaisen tulkinnan Paavalin elämänkokemuksista Jumalan sanan julistajana, tuskin uskallamme tai edes haluamme sen jälkeen soveltaa Ananiaksen saamaa Herran sanaa omaan elämäämme.

Tämän päivän kristittyinä ja Jumalan valtakunnan työntekijöinä tai siihen tehtävään valmistuvina, haluamme, että meidän elämme olisi onnellinen, mielenkiintoinen ja menestyvä ja että kaikessa voisimme toteuttaa itseämme ja omia näkemyksiämme Jumalan valtakunnasta. Silloin tuollaisen raamatuntulkinnan antama malli tuntuu mielettömältä.

Kuka nykyisen hyvinvointivaltion kristityistä suostuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen! Se on niin murskaavan kielteinen ja masentava! Eikö muka voi olla Jumalan valtakunnan työssä, ellei suostu kärsimään? Eikö ilo, hyvinvointi ja menestys kuulukaan Jumalan valtakunnan työntekijälle?

Mitä Luther sanoikaan oikeasta tavasta tutkia ja harjoittaa teologiaa? Se tapahtuu rukouksella (oratio) ja mietiskelyllä (meditatio) ja kiusauksissa ja koettelemuksissa (tentatio). Mitä muuta nämä kiusaukset ja koettelemukset voivat olla kuin kärsimyksiä ja ahdistuksia?

Luther kuvasi omia koettelemuksiaan kolmessa elämänsä vaiheessa: "Tunnen miehen, joka vakuuttaa usein kärsineensä näitä tuskia. Ne tosin kestivät hyvin lyhyen hetken, mutta ne olivat niin voimakkaita ja helvetillisiä, ettei niitä yksikään kieli voi kertoa, ei yksikään kynä kuvata; ei myöskään kukaan, joka ei ole kokenut niitä voi uskoa. Jos ne olisivat täyttyneet tai jos ne olisivat kestäneet puolikin tuntia, niin, vaikka kymmenesosan tuntia, olisi hän menehtynyt ja kaikki hänen luunsa olisivat muuttuneet tuhkaksi. Tällöin osoittautuu Jumala kauhistuttavan vihaiseksi ja koko luomakunta hänen kanssaan. Ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, ei mitään lohdutusta enempää sisä- kuin ulkopuolella, vaan syytöstä joka taholta. Silloin nyyhkyttää kärsivä nämä sanat: Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä (Ps 31:23 eikä uskalla edes sanoa: Herra älä rankaise minua vihassasi (Ps 6:2). Siinä silmänräpäyksenä ei sielu - ihmeellistä kyllä - voi uskoa, että sitä koskaan enää voidaan vapauttaa, vaan se tuntee vain, ettei rangaistus vielä ole tehty täydelliseksi, sehän on ikuinen. Kärsivä ei voi pitää sitä vain ajallisena, jäljellä on vain pelkkä armon toivo ja kauhistuttava kurjuus. Kärsivä ei tiedä, mistä hänen tulee pyytää apua. Silloin sielu on aivan kuin ripustettu Kristuksen kanssa ristille, niin että kaikki luut voi laskea. Sielussa ei ole yhtään sopukkaa, joka ei olisi mitä katkerimmassa tuskassa, kauhun, säikähdyksen ja surun täyttämä ja kaikki tämä tuntuu iankaikkiselta" (ennen vuotta 1518).

"Jos nyt kuolisin ja minut leikattaisiin auki, niin nähtäisiin, että sydämeni on aivan kokoon kutistunut surusta ja sielun raskasmielisyydestä " (Luther kirjoitti 1520-luvun alussa).

"Minua on enemmän kuin kokonaisen viikon ajan heitetty helvettiin ja perikatoon, niin että olin rikkirunneltu koko ruumiltani ja kaikki jäseneni vapisevat vielä. Kristuksen olin melkein kokonaan kadottanut ja aallot ja myrskyt paiskasivat minut epätoivoon" (vuodelta 1527).

Emme ihmettele, että Luther antaa Jumalan puhua Abrahamille hänen elämänsä ahdistusten keskellä: "Tyydy minuun mestarinasi. Minä ohjaan sinua sitä tietä, jolla vaellat minun mieleni mukaisesti. Sinusta se tie näkyy vievän turmioon, koska se ei kulje mielesi mukaisesti. Tämä ajatus on sinulle vahingollinen ja minulle haitallinen. Ei pidä myöskään käydä sinun ymmärryksesi mukaan, vaan yli sinun ymmärryksesi. Vaivu sinä ymmärtämättömyyteen, niin minä annan sinulle minun ymmärrykseni. Ymmärtämättömyys on oikea ymmärrys. Tietämättömyys siitä, mihin menet on oikea tieto päämäärästäsi. Minun ymmärrykseni tekee sinut aivan tietämättömäksi. Niin Aabraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28)."

Sananjulistustyöhön liittyviä ahdistuksia

Sananjulistustyössä on joitakin aivan omia koettelemuksia. Eräs sellainen liittyy itse kutsumukseen. Entäpä jos Herra ei olekaan minua kutsunut? Olen oman mieleni mukaan tai vain toisten ihmisten innostamana lähtenyt Herran työhön. Siksi kai tämä on minulle niin vaikeaa ja turhauttavaa. Eihän tästä näytä mitään kunnollistakaan tulevan. Miten kaiken lisäksi Luther sanoikaan: "Ne, joita ei ole kutsuttu seurakunnan opettajiksi, vaan ovat siihen ulkoapäin pujahtaneet, ovat sitä enimmäkseen vahingoittaneet" (CD- ROM, 27636). Lienenkö vain vahingoittaja?

Toinen kiusaus ja koettelemus on siinä, että huomaan olevani monin tavoin kelvoton Herran työhön. Asia on liian suuri minun pienelle sydämelleni. En ole myöskään oikean luonteinen ihminen. En osaa elää oikealla mielellä ja oikealla tavalla. Olen niin särmikäs, tyytymätön ja saastainen. Koen kuten Lauri Pohjanpää: "En ole kuin muut, en ole kuin tulis mun olla. Olen horjuva ruoko, en talo kalliolla. Olen eksynyt lapsi, muut ovat vahvoja, suuria. Olen lentävä lehti ilman elämän juuria. Kun muille tie ja määrä selvänä puuntaa, joka hetki mä kompastellen saan etsiä suuntaa."

Vanha hengellinen laulu kuvasi hyvin tätä ahdistusta: "Kun matkani muistoja mietiskelen, niin murhe mun mieleni täyttää, kun harva mun työni on sellainen, min tohtisin Herralle näyttää. Ja ehkä on silmissä vanhurskaan sekin väärää, min oikeaks luulen, ja ehkä mä siitäkin tuomion saan, mitä ihmisten kiittävän kuulen" (Hgl 155, Simo Korpela)

Minulla ei edes ole niitä oikeita sanoja, joita Paavalikin etsi. Hänhän pyysi seurakunnalta esirukousta, että hänelle annettaisiin oikeat sanat jotta hän osaisi oikein julistaa evankeliumia (Ef 6:19). Entä jos Herra sanookin julistuksestani: "Omia kuvitelmiaan he vain puhuvat, eivät minun sanojani" (Jer 23:16).

Tähän liittyy myös kamppailu tuskallisten epäilysten kanssa. Miten hyvin Dostojevski sanoikaan: "Minä en tunnusta uskoani Jeesukseen Kristukseen lapsen lailla. Minun 'hoosiannani' on syntynyt epäilyksen tulessa."

Eräs järkyttävimpiä kärsimyksiä on kohdata oma avuttomuus ja kyvyttömyys korjata asioita, jotka näyttävät vievän tuhoon. Emme pysty korjaamaan edes omassa elämässämme tuhoon vieviä asioita. Tällainen voi olla vaikkapa väärä elintapamme. Vielä vähemmän pystymme lähimmäistä auttaessamme todella auttamaan häntä. Usein auttamisemme on satunnaista ja tilapäistä. Se voi tuoda hetkellistä virvoitusta. Se on kuin maljallinen kylmää vettä elämän paahtavassa helteessä (Matt 10:42). Mutta usein myös tapahtuu niin, että yrittäessämme auttaa ja korjata lisäämmekin vain kaaosta ja tuhoa toisessa ihmisessä.

Kolmas kiusauksen ja koettelemuksen alue ovat ihmissuhteet ja ilmapiiri siinä työyhteisössä, johon joudun. Se voi olla seurakunta, kristillinen järjestö, koulu, lähetyskenttä. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin jännittyneet suhteet lähellä oleviin työtovereihin. Ne voivat lamauttaa työhalun ja näin nimenomana silloin, jos koemme esimiehemme vaikeana. Ilmapiiri voi olla ahdistavuudessaan tukahduttava.

Mitä teen kuin huomaan itselleni käyvän kuten kahdelle munkille, jotka asuivat yhdessä. Alussa toinen kysyi toiselta: "Miltä minä näytän sinun silmissäsi?" "Enkeliltä" vastasi toinen. Jonkin ajan perästä toinen kysyi jälleen: "Entä miltä minä nyt näytän silmissäsi?" Ja toinen vastasi: "Sinä näytät saatanalta, ja jokainen sanasi iskee minuun naulan tavoin" (Valamon vanhuksen kirjeitä).

Voidaan olla tilanteessa, jossa tuntuu olevan totta professori Carl-Fredrik Wislöffiltä kuulemani sananlasku: "Und willst du nicht mein Bruder sein, dann schlag ich dir den Schädel ein!" (Jollet tahdo olla veljeni, isken kallosi lyttyyn). Samanlaista tilannetta kuvaa Antoniuksen sanat: "Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme."

Ilman arvostelukykyä ja suhteellisuustajua tapahtuva sitoutuminen oikeaan oppiin saattaakin johtaa järkyttävään tilanteeseen. Unberto Econ kirjan Ruusun nimi luostarin hengellinen johtaja, sokea munkki Joge teki pahan hengen töitä, koska niin hillittömästi rakasti totuuttaan, että oli valmis mihin tahansa tuhotakseen valheen.

Eräs mieliin jäänyt järkyttävimpiä olen löytänyt kirjasta Minun Jumalani: "Itselleni ja koko perheelleni tätä kautta saavutettu yhteys nuorisotyöhön sekä työntekijöihin että nuoriin itseensä on merkinnyt suurta elämän rikkautta. Samalla se on kuitenkin johtanut minut näkemään kovin läheltä sellaisia kirkon sisäisiä ongelmia, sellaista ahdistusta, jonka kaltaista en ole voinut kuvitella mahdolliseksi kristillisessä seurakunnassa. Kun joutuu näkemään, miten kauniin pyhäpinnan alla uskovaisuus kieroutuu mielettömäksi epäluuloksi ja epäluottamukseksi, tuomitsevaksi pahaksi tahdoksi ja kivikovaksi anteeksiantamattomuudeksi, millaista henkistä ja taloudellista turvattomuutta ja muita vallankäytön vääristymiä tästä voikaan olla seurauksena., miten perusteellisesti työn ilo ja innoitus voidaan näin sammuttaa ja muuttaa katkeroituneeksi ahdistukseksi ja kuinka kevyesti vastuunalaiset ihmiset voivat sivuuttaa silmien alla tapahtuvan vääryyden ei täydellinen uskon menetys ole kaukana: Mikä on Jumala, joka sallii Kristuksen nimeä kantavan seurakunnan näin häpäistä itseään?"

Augustinuksen ihanne on vain kaukainen unelma: "Olennaisissa so. pääasioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

"Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen).

Tulemme monet kerrat näkemään kuinka kirjaimellisesti totta ovat myös Tunnustuskirjan sanat: "Teeskentelijät ja jumalattomat tämän elämän aikana elävät seurakuntaan sekoittuneina ja ovat sen jäseniä sikäli, että heillä on ulkonainen yhteys kirkon merkkeihin: sanaan, tunnustukseen ja sakramentteihin." Jopa sekin on totta, että "sudet ja kelvottomat opettajat mellastavat (1 Kor 3:11) kirkossa" ja "ovat kirkkoon sekoittuneina ja hoitavat kirkon virkoja."

Syvimmältä minunkin oma ahdistukseni on siinä, etten vain itse olisi tuollainen susi ja kelvoton opettaja. Olenkin sellainen, jos hyväksyn joidenkin uskovien puheet itsestäni.

Totisesti Kristuksen seurakunnan täytyy tässä maailmassa aina olla salattu, jonka vain usko näkee. Ihmisten silmissä tämän seurannan kokoontumista ja johtamista aina verhoavat synnit, puutokset ja mielettömyydet niin opissa kuin elämässä.

Neljäs kiusaus ja koettelemus on siinä, että huomaamme yhdessä toisten ihmisten kanssa kärsivämme kaikkia niitä vaikeuksia, ahdistuksia, sairauksia, ristiriitoja ja pettymyksiä, jotka tulevat yleensäkin ihmisten osaksi. Herra ei siis varjelekaan valtakuntansa työntekijöitä erityisellä tavalla raskailta elämänkohtaloilta. Joskus päinvastoin tuntuu siltä kuin hän löisi todella lujalla kädellä ja löisi loputtoman kauan kaikenlaisilla kärsimyksillä. Missä onkaan Herran varjeleva ja siunaava käsi!

Kuinka keskeinen onkaan kärsimys (tentatio) Jumalan valtakunnan työntekijän elämässä. Emme yksinkertaisesti voi tehdä Jumalan valtakunnan työtä ilman kärsimystä.

Kristus on kärsinyt, meidänkin on suostuttava kärsimään

Kristus on kärsimisellään vapauttanut meidät perkeleen, kuoleman ja synnin vallasta, mutta samalla hän on myös antanut esikuvan, jota meidän tulee seurata. "Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään" (1 Piet 2:21). Siksi joko kärsit tai kiellät Kristuksen (Luther).

Risti viittaa Kristuksen ristin ohella myös kristityn omaan ristiin. Uskova ei ole vain Kristuksen ristin katselija. Pyhä Henki vetää hänet siihen mukaan kaikessa hänen elämässään ja hänen jatkuvissa ja usein pysyvissä ahdistuksissaan. Kristillinen usko onkin elämistä tässä maailmassa ristin ja kärsimyksen synnyttämässä ahdistuksessa. Risti ja kärsimys koskettavat koko uskovan elämää ja ovat jatkuvasti hänen seuralaisenaan. Ihmisen tulee ottaa oma ristinsä kannettavakseen. Kristuksen risti ja uskovan risti kuuluvat yhteen.

Suostu siihen, että perkele valmistaa sinulle puusta ristin ja että maailma naulaa sinut siihen. Se oli Mestarisi osa, kuinka sinun ei muka tarvitsisikaan tässä maailmassa kulkea samaa tietä. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niin kuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niin kuin hänen isännälleen" (Matt 10:24-25, KR 38).

"Seuraaminen on aina, toisinaan salatusti, toisinaan avoimesti, kärsivää seuraamista, ristin seuraamista. Suostuuko ihminen tähän? Oman ristinsä alla hän on lähinnä ristiinnaulittua Jeesusta, Herraansa. Omassa kärsimyksessään hänet asetetaan Jeesuksen Kristuksen kärsimykseen. Ja juuri tämä mahdollistaa kaiken kärsimyksen keskellä hänelle lopullisen, riippumattoman kestävyyden" (Hans Küng).

Kärsimys kuuluu erottamattomasti jokaisen Kristuksen seuraajan ja jokaisen Jumalan valtakunnan työntekijän elämään. Emme voi elää työtä tässä saatanan vallassa olevassa ja katoavassa maailmassa ilman kärsimystä. Kutsumuksemme Jumalan valtakunnan työssä johtaa meidät kärsimyksen ja sillä tavoin ristin kantajiksi.

Luther sanoo karusti: "Jos haluat olla Herran Jeesuksen Kristuksen kanssaperillinen, mutta et halua kärsiä hänen kanssaan ja veljenään tulla hänen kaltaisekseen, ei hän ole viimeisenä päivänä tunnustava sinua veljekseen ja kanssaperillisekseen. Kaikkien niiden jotka haluavat tulla korotetuiksi kirkkauteen täytyy kärsiä ja tulla Jumalan Pojan kaltaisiksi. Sen joka haluaa olla Kristuksen veli ja kanssaperillinen täytyy valmistautua marttyyriuteen ja kärsimään Kristuksen tähden. (Luthers skattkammare, s 116).

Ellei tänään, niin jo huomenna, ellei huomenna, niin myöhemmin risti joka tapauksessa tulee elämäämme. Emme koskaan voi seurata Jeesusta ilman ajallista kärsimystä. Kärsimys on jokaisen uskovan hoviväri. "Kärsimys, kärsimys, risti, risti on kristityn oikeus, se eikä mikään muu" (Luther). "Kristillinen elämä koostuu kolmesta osasta: armosta, rakkaudesta ja rististä" (Luther).

Voimme jopa väittää, että Jumala on valmistanut jokaiselle meistä aivan oman ristin ja kärsimyssuunnitelman. Olemme syntyneet Jumalan lapsiksi kärsiäksemme tässä maailmassa, kuten Jeesuskin syntyi ihmiseksi kärsiäkseen tässä maailmassa. Jumalan valtakunnan työssä joudumme läpi elämämme kokemaan, että "sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta" (Kol 1:24).

Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollutkaan tässä maailmanajassa tilapäisilmiö, jonka ylösnousemus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa. Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys. Opetuslapset lähetettiin julistamaan nimenomaan ristiinnaulittua Kristusta. Mutta heitä ei lähetetty vain julistamaan vaan myös omassa elämässään kulkemaan samanlaista tietä kuin heidän Mestarinsakin. Heikkouden, häpeän ja kärsimyksen kautta oli kulkeva sen valtakunnan tie, jota rakentamaan Jeesus lähetti opetuslapsensa.

Kärsimysten todellisuus osoittaa, että Jumalan valtakunta ei ole vielä tullut kirkkaudessaan. Kristuksen risti ja kärsimys ei ole poistanut kärsimystä maailmasta. Mutta kristittyinä uskomme, että kerran kärsimykset katoavat ja täydellinen ilo voittaa. Silloin kaikki arvoitukset ratkeavat ja kaikkiin kysymyksiin saadaan oikea vastaus. Siksi tänään suostumme siihen, ettei meille selitetä miksi itkemme, mutta sen sijaan odotamme aikaa, jolloin Herra pyyhkii kaikki kyyneleemme pois (Ilm 21:4).

Kärsimyksemme loppuvat vasta kuolemassa. Perille päässeiden tuntomerkkinä on, että he ovat tulleet suuresta ahdistuksesta (Ilm 7:14, KR 38). Siksi täällä he kylvävät kyynelin, siellä niittävät riemuiten. Täällä kylvävät katoavina, siellä nousevat katoamattomina, täällä vähäpätöisinä, siellä kirkkaina, täällä heikkoina, siellä täynnä voimaa (1 Kor 15:42-43).

Jumalan valtakunnan työssä tyhjänä

Todellinen kristillisen uskon kokemussisältö on köyhyydessä, tyhjyydessä ja ei miksikään tulemisessa. Kun Herra täyttää läsnäolollaan tyhjän, se merkitsee vain ihmettelyä siitä, että tällaista vielä rakastetaan, pidetään Jumalan lapsena ja annetaan mahdollisuus palvella Kristuksen seurakuntaa.

Kristillisessä uskossa terve kokemus on useimmiten kätkeytyneenä vastakohtaansa, ilo suruun, valo pimeyteen, Jumalan läheisyys hänen etäisyyteensä, Jumalan apu siihen, ettei hän auta, Jumalan hyvyys siihen, että hän jättää lapsensa tuskaan. Taivas on kätkeytyneenä helvettiin. Ja kuitenkin uskova on juuri siinä uskova, että hän keskellä syntiään uskoo armahdukseen, keskellä pimeyttä toivoo valoa, keskellä voimattomuutta kuitenkin kestää luottamuksessa. Vaikka hän ei saakaan mitään aikaan, hän kuitenkin palvelee lähimmäisiään siinä vähässä, missä pystyy. Hän uskoo vaikka kokeekin, ettei hän uskalla ja voi uskoa. Hänen uskonsa on usein kokemuksellista epäuskoa. Hänen iloonsa sekoittuu masennusta ja hänen voittoihinsa tappioita.

Mutta Herra sanoo: "Minä voin tehdä olemattomat oleviksi ja muuttaa murheen ja sydänsurun sulaksi iloksi. Minä voin sanoa: Sinä kuolema ja hauta, muutu elämäksi, sinä helvetti muutu taivaaksi ja autuudeksi, sinä myrkky, muutu kallisarvoiseksi lääkkeeksi ja virkistykseksi, sinä perkele ja maailma, tulkoon sinusta kristityilleni hyödyllisempi kuin rakkaat enkelit ja hurskaat pyhät heille ovat. Sillä minä voin niin hoitaa ja vaalia viinitarhaani, että se tulee paremmaksi kaikenlaisista kärsimyksistä ja onnettomuuksista" (Luther).

Todellinen kristitty tyytyy arkisuuteensa, siihen, ettei hänessä ole eikä näy mitään juhlallista ja väkevää. Hän ei saa eikä ole koskaan saanut aikaan mitään yliluonnollisia vaikutuksia. Hän ei uskalla nähdä, että hän olisi mitenkään ihmeellisellä tavalla Pyhän Hengen välikappale. Hän on vain tällainen aivan tavallinen ihminen, mutta tavallisuutensa keskellä hän kuitenkin huutaa avukseen Herran nimeä, luottaa kaikissa elämänsä tilanteissa yksin Herraan, Herra on hänen ainoa toivonsa.

Herran olemassaolo on hänelle varmin ja ehdottomin asia maailmassa. Herran todellinen nimi on hänelle aina ja kaikessa EHJEE - minä olen (2 Moos 3:14). Yksin Herra on ainoa, joka todella ON ja on myös hänen kokemuksensa ja aikaansaannoksensa, uskonsa ja hedelmänsä. Siinä onkin kylliksi sekä tässä ajassa että ikuisuudessa. Vain Kristus - ei mitään muuta - ei koskaan!

Erkki Leminen kuva tätä sanajulistajan tyhjyyttä:

"Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin, seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista. 
Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista. 
Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti."

Kärsimyksemme ovat Jumalan kuritusta

Olivatpa Kristukseen uskovien kärsimykset ja ahdistukset millaisia tahansa ja johtuivatpa ne mistä tahansa, on meidän suostuttava näkemän ne myös Jumalan kurituksena. "Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa" (Miik 7:9).

Tämän syvän totuuden kärsimyksistämme julistaa Job: "Katso, autuas se ihminen, jota Jumala rankaisee! Älä siis pidä halpana Kaikkivaltiaan kuritusta. Sillä hän haavoittaa, ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat (Job 5:17). On turvallista ahdistettuna olla Jumalan kurittavan käden alla ja sanoa Daavidin tavoin: "Parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri" (2 Sam 24:14).

Kärsimyksemme omalla tavallaan osoittavat kuinka Jumalan tuomioiden tulee alkaa juuri uskovista (1 Piet 4:17). Kun ne alkavat meistä, meidän on toimittava Miikan neuvon mukaan: "Jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni" (Miika 7:8).

Emme saa paeta kärsimyksiämme, emme nimittää niitä muilla nimillä. Meidän on uskallettava mennä niitä kohti ja niiden kanssa Jumalan eteen hänen tuomittavakseen ja armahdettavakseen.

Kärsimystemme keskellä opettelemme antamaan elämämme uskollisen Luojamme haltuun. Hän antaa elämän ja antaa kuoleman. Hän lyö, mutta voi myös nostaa jälleen (1 Piet 4:18-19).

"Katsokaa, tämä on oikea kristillinen tapa onnettomuudesta ja pahasta vapautumiseksi, nimittäin kestäminen ja Jumalan avuksi huutaminen" (Luther). Siksi meidän on oltava hiljaa ja odotettava ahdistusten alle joutuessamme. "Hurskaat ovat viisaita ja ymmärtävät hyvin, miksi hyväksi Jumalan tahto on, toisin sanoen kaikkinainen onnettomuus. Tietävät myös hyvin, miten sitä on noudatettava ja miten siinä on käyttäydyttävä. Sillä he tietävät, ettei mitään vihollista ole koskaan vielä karkotettu pakenemalla. Siksi ei myöskään mitään kärsimystä, ahdistusta tai kuolemaa ole voitettu kärsimättömyydellä, paolla ja lohdutuksen etsimisellä, vaan ainoastaan olemalla hiljaa ja odottamalla, niin jopa menemällä rohkeasti onnettomuutta ja kuolemaa vastaan" (Luther).

"Miksi yritämme välttää kärsimystä? Me tiedämme, että kärsimisemme on Jumalan hyvä tahto. Jumalan kunnia ei koskaan tule kirkkaammin esiin kuin kärsiessämme. Ilman kärsimystä emme voi myöskään pysyä Sanassa ja uskossa. Sitä paitsi meille on annettu kallis lupaus: risti jonka Jumala meille lähettää ei ole jotain pientä ja arvotonta vaan se on kallis aarre. Miksi otamme onnen omiin käsiimme ja pakenemme Jumalan siunausta? Meillähän on toivo ja lupaus että Jumala ei ainaisesti pidä meitä kärsimyksessä. Hän tulee kerran myös vapauttamaan meidät siitä, vaikka kuinka pimeältä tahansa kaikki vaikuttaakin. Siksi saamme olla rohkein mielin kärsiessämme. On tuhat kertaa parempi kärsiä Kristuksen tähden, joka on luvannut lohduttaa ja auttaa meitä kärsimyksissämme kuin kärsiä saatanan vuoksi. Sillä hän jättää meidät ilman lohdutusta ja apua ja sallii meidän sen lisäksi joutua hukkaan" (Luthers skattkammare, s 286).

Kristuksen kärsimysten tähden meidän kärsimyksiimme kuuluva Jumalan tuomio ei ole kadotustuomio, sillä "ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room 8:1). Siksi voimme laulaa iloisin sydämin Paul Gerhardtin pääsiäisvirren sanoin: "Kristuksen jäseneksi mä olen liitetty. Ja minne pääni nousi saan nousta minäkin. Nyt kautta kuoleman, synnin ja maailman ja tuskan, helvetinkin hän vie mun kotihin."

Kaikissa minun ahdistuksissani myös hänellä on ahdistus

Jeesus Kristus aivan kuin ottaa minun ahdistukseni ja kärsimykseni itseensä. Kaikissa minun ahdistuksissani on myös hänellä ahdistus (Jes 63:9, KR38). Hän on käynyt lävitse hätäni syvimmätkin syvyydet. Hän on kulkenut edelläni saman tuskien ja kärsimysten tien, jota nyt vuorostaan minun on kuljettava.

Siksi meidän kärsimyksissämme ei ole ennen kuulumatonta, ei kammottavan pimeää eikä niihin kätkeydy hänelle salattua syytä. Itse emme aina ymmärrä. Emme saa vastausta tuskaiseen kysymyksemme: Miksi, miksi? Mutta hän tuntee kaikki tuskamme ja tietää kaikki ahdistuksemme nimeltä. Hän kokee ja kärsii saman meidän sijaisenamme. Ei ole sellaista epätoivon pimeyttä, ei sellaista tuskaa ja kauhua, jossa hän ei olisi kanssamme ymmärtäen ja rakastaen. "Hän on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin" (Hepr 4:15).

Tiemme on valaistu ja viitoitettu, vaikka koemmekin kulkevamme pimeässä laaksossa (Ps 23:4). Silloinkin "Herra on minun paimeneni" (Ps 23:1).

Tänään emme edes tiedä mitä ja millaista ahdistusta on vielä edessämme. Kärjistäen voimme jopa sanoa, että koska tahansa voi meille kenelle tahansa tapahtua aivan mitä tahansa. Sen vain tiedämme, että ulkonainen ihmisemme tulee menehtymään (2 Kor 4:16, KR38) ja että meidän maallinen telttamajamme hajotetaan ja joudumme paljon huokailemaan ahdistettuina (2 Kor 5:1,4). Sekin on varmaa, että jos saamme elää vanhuksiksi, niin katsellessamme elämäämme taaksepäin sydämestämme voimme yhtyä psalmin vanhuksen sanoihin: "Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat" (Ps 71:20).

Aina voimme olla varmat, että toi tulevaisuus tullessaan mitä ja millaista tahansa, hän on joka tapauksessa lähellämme, hän on vierellämme kaikissa ahdistuksissamme. "Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus" (Ps 91:15, KR38). Emme koskaan enää kärsi yksin emmekä koskaan hyljättyinä, koska hänet meidän sijastamme hyljättiin (Matt 27:46).

Me jäämme hänen käsissään ja hänen lähellään kyllä ahdistuneiksi ja saastaisiksi. Kuitenkin meillä on sydämen rauha Jumalan kanssa. Siksi vaikka "ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti" (Ps 73:26).

Emme ehkä osaa kuvitella miten hän on kanssamme, koska elämässämme on vielä vaikeaa ja käsittämätöntä. On syntiä asenteissa, on ahdistusta elämänkohtaloiden edessä, on huolta toisista, on kipua omasta hedelmättömyydestä ja osaamattomuudesta. Sen vain tiedämme, että jos uskomme kärsivämme Kristuksen kanssa, jaksamme kestää suuriakin kärsimyksiä.

Hän ei ota meidän ahdistustamme pois, mutta hän muuttaa sen sellaiseksi, että kestämme ja jaksamme sen kantaa. Sietämätön kärsimys muuttuu siedettäväksi. Hän ensin ottaa ahdistuksemme kannattavakseen ja sitten antaa ahdistuksen meille takaisin. Meidän on suostuttava elämään ahdistuksemme kanssa. Hän sanoo suoraan: "Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle" (Matt 10:38). Meidän kunkin on kannettava oma taakkamme ja tuskamme elämämme loppuun asti ja kestettävä se, mikä annetaan kestettäväksemme. "Istukoon hän yksin ja hiljaa, kun Herra on sen hänen päällensä pannut" (Val 3:28).

Jos suostumme kärsimyksemme kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa, silloin me myös pääsemme yhdessä hänen kanssaan siihen kirkkauteen, joka jo nyt on hänellä (Room 8:17). "Risti ensin, kruunu sitten".

Kristus muuttaa kärsimyksemme siunaukseksi

Jeesus Kristus ei tullut maailmaan ottamaan pois kärsimystä maailmasta. Hän tuli muuttamaan kärsimyksen siunaukseksi. Hänessä ja hänen kauttaan nyt kaikki yhdessä vaikuttaa häneen uskovien parhaaksi (Room 8:28). Kärsimys "ei ole enää ase saatanan tuhoavissa ja pahantahtoisissa käsissä - nyt se on työväline Kristuksen rakastavissa käsissä. Jeesuksen ristiinnaulitut jäsenet ovat meille kilpenä kaikkia tuhon voimia vastaan - kaikki sairaudet ja kivut ja kaikki kärsimys lävistävät ensin hänet ja sitten tavallaan puhdistuvat hänen veressään ennen kuin ne tavoittavat meidät" (Leif Andersen).

Siksi mikä tahansa ajallinen kärsimys voi olla hyödyksi, kun sen kanssa sitoudutaan Kristukseen. Kärsimys onkin haaste. Se on kutsu kasvuun Kristuksen tuntemisessa.

Eräs 38 vuotta reuman runtelemana ollut kertoi lehtihaastattelussa: "Ilman tätä sairautta minulle ei olisi kirkastunut Kristuksen vanhurskaus. Se on minulle kaikki kaikessa. Hän on kaikkein tärkein. Tämän varassa olen jaksanut" (Kotimaa). Uskova alkaa ymmärtää Kristuksen ristin varsinaista sisältöä vasta silloin kun hän suostuu kärsimään itse. Vain elämän ja kokemuksen kautta hän alkaa ymmärtää sovituksen ja uskonvanhurskauden suurta sanomaa. Jumalan ilmoitus tunnistetaan elämällä ristin alla.

Kärsimyksistämme tuleekin tärkeä osa elämäntehtäväämme, sillä ne auttavat meitä panemaan asioita oikeaan tärkeysjärjestykseen. Vanha sanonta ilmaisee sen näin: "Kerran etsin siunausta, nyt häntä itseään. Kerran halusin hänen lahjojaan, nyt itse antajaa. Kerran tunne ja kokemus olivat tärkeitä, nyt hänen sanansa ja lupauksensa. Kerran etsin parantumista, nyt parantajaa".

Kärsimystä ja ristiä ei ole pantu meidän kannettavaksemme siksi, että sillä pelastaisimme itsemme tai ansaitsisimme jotakin. Meidän on Kristuksen tavoin opittava kärsimyksen kautta elämään Jumalan tahdon mukaisesti: "Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus" (Hepr 5:8). "Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti" (1 Piet 4:1). Jeesus ei täyttänyt Jumalan tahtoa muuten kuin kärsimällä. Siksi meidänkin Jeesuksen seuraajina on samalla tavoin suostuttava Jumalan tahtoon.

Kristityn taito on siinä, että hän kaikista kärsimyksistään ja ahdistuksistaan huolimatta luottaa Jumalan sanaan ja antaa sanan rohkaista itseään. Mutta juuri tätä vanha luontomme, lihamme ei halua. Se haluaa nähdä vain oman ahdistuksensa suuruuden. Sielunvihollisen taito on siinä, että se osaa peittää Jumalan sanan lohdutuksen ja täyttää mielemme kärsimyksellämme niin, ettemme jaksa nähdä tai kuulla Jumalan sanaa.

Koska ahdistus on aina vaikea kestää saan ja voin rukoilla Jeesuksen kanssa: "Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja". Mutta toivon mukaan jatkamme rukoustamme Jeesuksen tukemana: "Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä" (Matt 26:39). Koetamme taipua Herran sanaan: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Samalla opettelemme sanomaan Paavalin tavoin: "Ylpeilen. heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. iloitsen heikkoudesta. vaikeuksista. ja ahdingoista, joihin joudun. Juuri heikkona olen voimakas." (2 Kor 12:9-10).

Vaikka emme saakaan elämässämme kokea ehkä sitä, mitä olemme unelmoineet. Meistä ei ole tullut puhtaita, hyviä ja onnistuneita ihmisiä. Meistä ei ole tullut menestyjiä. Emme ole saaneet vastausta moniin ahdistaviin kysymyksiimme. Meitä ei ole autettu ulos vaikeuksistamme ja ehkä kuolemmekin niiden kanssa. Kaiken tämän keskellä Kristuksen rangaistuskärsimys puolestamme lahjoittaa meille syvän perusturvallisuuden. Kuinka ihmeellistä onkaan, kun Jumala sanoo henkilökohtaisesti: "Sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu" (Jes 6:7). Sillä "hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan." 

Olemme tuon hyvän uutisen kohdattuamme ja avattuamme sille sydämemme lohdutettuja lohduttamattomuudessamme, rohkaistuja masennuksessamme, terveitä sairauksissamme ja me elämme vaikka kuolemmekin. Meillä on todellinen toivo iäisestä elämästä, jossa kaikki tuskat ja ahdistukset ovat kadonneet. "Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm 21:4). Se on lopullista ja täydellistä, ja sitä ei voi enää tuhota oma ilkeytemme, ei toisten ihmisten pahuus, ei elämänkohtaloitten rajuus, mielettömyys eikä yllätyksellisyys.

"Meillä on taivasten valtakunnan lupaus ja sen toivo, ja meidän nykyisen kurjuutemme korvaus ja hyvitys on oleva niin suuri, että jopa tulemme soimaamaan itseämme siitä, että meiltä milloinkaan on päässyt kyynel tai huokaus moisen maailman meille osoittaman halveksunnan ja kiittämättömyyden vuoksi. "Miksi", me sanomme silloin, emme ole joutuneet kokemaan jotakin todella kovaa? Kunpa joskuskin olisin uskonut, että iankaikkisen elämän ihanuus on niin suuri, silloin en olisi hiukkaakaan arastellut, vaikka olisin joutunut kärsimään vielä paljon enemmän" (Luther).