Pistin lihassa

KUN SAATANA KURITTAA… 2 Kor. 12
Seminaari Teologisilla opintopäivillä Raamattuopistolla 08.01.2003

Pyhä Henki on valinnut ja kutsunut ihmisten joukosta muutamia erityiseen tehtävään. Heidän elämänsä ja kokemuksensa ovat havainnollisena esimerkkinä kaikkien sukupolvien kristityille siitä, miten ihminen löytää yhteyden Jumalan ja mitä on olla Jumalan lapsi tässä maailmassa. He elävät jokaisen sukupolven kristityn tietoisuudessa Raamatun kuvausten pohjalta. Monesta heistä on säilynyt hyvinkin henkilökohtaista kerrontaa. Tällaisia ovat monet Daavidin psalmit, Jeremian kirjan kohdat ja ennen kaikkea Jobin kirja, jos ymmärrämme sen historiallisena. UT:n puolella Paavalin kirjeet monin tavoin tuovat esiin hyvinkin persoonallisia piirteitä hänestä. Erityisesti Paavalin Toinen Korinttilaiskirje on persoonallinen ja paljastava. Siinä pääsemme tutustumaan tämän Jumalan ihmisen sisäisiin taisteluihin. Toivon mukaan osaamme soveltaa hänen elämänsä mikrohistoriaa omaan elämäämme.

Ahdistukset ja vaikeudet piikkinä ruumiissa

Tarkastelemme vain yhtä näkymää Paavalin elämään. Hän oli opettanut vastakääntyneille, että Jumalan valtakuntaan mennään monen ahdistuksen kautta (Apt 14:22). Se oli ollut myös hänen oma elämänkokemuksensa. Jo Damaskossa Ananias oli sanonut hänelle Herran sanana, että hän joutuu paljon kärsimään (Apt 9:16). 2 Kor:seen Paavali on tallettanut kuvauksia ja jopa luetteloita näistä hänen kokemistaan ahdistuksista (1:3-11; 2:4; 4:8-12; 4:16-5:4; 6:4-5; 6:8-11; 7:4-5; 11:23-33). Nyt tartumme vain yhteen, hänen kuvaukseensa merkillisestä pistävästä piikistä, joka vuosia teki hänen elämänsä vaikeaksi. Se ei ole kovin miellyttävä lähitarkastelun kohde, mutta luulen sen olevan hyvinkin tarpeellinen.

”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi (7). Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä (8). Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima (9). Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:7-10, KR 92).

Paavalin vaivana oli jotakin, joka jatkuvasti rusikoi ja kuritti häntä (kreik. kolafitzo = antaa korvapuusti, Matt 26:67 = lyödä nyrkillä; 1 Kor 4:11 = piestä). Hän kuvailee sen pistävänä piikkinä ruumiissaan, pistimenä lihassa (kreik. skolops te sarki = teroitettu paalu, seiväs, oas, kuin tikku sormessa). Se oli tullut Herran kädestä. Sitä ilmaisee sanat ”olen saanut”. Siinä on alkukielessä saada verbillä didomi aoristin passiivi muoto adothen. Pistin oli Jumalan antama.

Tällainen tuskallinen kokemus on ollut varmasti eräs Paavalin elämän kipeimmistä ongelmista. Se oli kiusallinen. Se nöyryytti häntä. Todennäköisesti tämä piikki näkyi myös ulospäin hänen elämässään ja työssään ja saatamme kuvitella, että se jopa vahingoitti hänen työtään.

Uskova Saatanan enkelin rusikoimana

Paavali paljastaa elämästään jotain tuskallista. Tästä hänen saamastaan pistimestä oli tullut ase Saatanan käsiin. Sen avulla Saatanan enkeli pääsi kurittamaan ja rusikoimaan häntä. Vaikka Herra käytti pistintä pitääkseen Paavalin kurissa ja siten oikealla tiellä, hän samalla antoi Saatanan enkelille mahdollisuuden päästä kiusaamaan valittua asettaan. Olemme erään Jumalan kaitsennan suuren salaisuuden edessä. Miksi Jumala sallii Saatanan sillä tavoin raastaa Jumalan omia lapsia. Eikö pienempi kuritus olisi riittänyt?

Sen vielä ymmärrämme, että luopiotilassa olevaa Saatana saa kiusata. Näinhän tapahtui Saulin elämässä. Raamattu sanoo karusti, että Herran lähettämä paha henki kiusasi Saulia (1 Sam 16:14-16, 23). Samoin Raamattu kertoo, että Herra lähetti valheen hengen Israelin profeettojen suuhun (1 Kun 22:22-24). Vain yksi profeetta, Miika oli vapaa tämän hengen lumoavasta vaikutuksesta. Muut profeetat eivät tiedostaneet, että he olivat Herran hengen hylkäämiä, vaan pitivät Miikaa röyhkeänä valehtelijana. Yksi heistä julkisesti häpäisikin Miika ja löi häntä poskelle (22:24). He eivät voineet hyväksyä sitä, että heidän hurmoksensa ja profetoimisensa oli valheen hengen käytössä. Senkin ymmärrämme, että Saatana saattaa viekoitella kuten hän teki yllyttämällä Daavidin väenlaskuun (1 Aik 21:1). Senkin ymmärrämme helposti, että Saatana voi kiusata, kuten hän teki Jeesukselle neljäkymmentä päivää autiomaassa (Mark 1:13).

Mutta paljon vaikeammin ymmärrettäviä ovat Jeesuksen sanat juutalaisille, jotka uskoivat häneen: ”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää” (Joh 8:31, 44). Huolimatta kaikesta uskostaan Israelin Jumalaan, he olivat sydämestään sitoutuneita Saatanaan. Samalla tavoin rikkoutui joku kohtalokas raja silloin, kun Jeesus joutui sanomaan suoraan Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" (Matt 16:23). Vielä kohtalokkaampaa oli se, mitä kerrotaan Juudaksesta, että Saatana meni häneen (Joh 13:37). Samoin kuin sekin, että Pietari väitti Ananiaksen antaneen sydämensä Saatanan valtaan (Apt 5:3). Mistään tällaisesta ei ole voinut olla kyse Paavalin kohdalla.

Ehkä jotain ymmärrämme Paavalin elämästä Saatanan enkelin rusikoimana, kun muistamme Jobia. Jumala antoi Saatanalle mahdollisuuden rusentaa Jobia ja tehdä hänelle, mitä haluaa. Ja niin Saatana ”runteli Jobia märkivillä paiseilla” (Job 2:7). Siinä Saatanan vaikutus näkyi Jobin sairautena. Samaan viittaavat Jeesuksen sanat eräästä Abrahamin tyttärestä, jota saatana on pitänyt sairauden siteissä kahdeksantoista vuotta (Luuk 13:16).

Mitä piikki tarkoittaa?

Emme varmasti tiedä, mitä Paavali tarkoitti tällä pistävällä piikillä. Varsin yleisesti se on ymmärretty jonakin kroonisena sairautena. Oliko siinä kysymys samasta sairaudesta, josta hän kertoo Galatalaiskirjeessä? Julistaessaan galatalaisille evankeliumia hän oli niin sairas, että hänen ruumiillinen tilansa pani kuulijat koetteelle ja oli vaara, että he olisivat halveksineet ja inhonneet, jopa sylkeneet häntä (Gal 4:14). Myös korinttilaiset olivat kokeneet, että ruumiillisesti läsnäollessa hän oli heikko eikä hänen puheensa ollut minkään arvoista (2 Kor 10:10, KR 38). Aikojen kuluessa on esitetty mitä moninaisimpia sairauksia. Rafael Gyllenberg mainitsee silmäsairauden, kaatumataudin, leinitaudin ja hermosäryn, joka teki hänet ajoittain työkyvyttömäksi. Nikolainen mainitsee yhdeksän eri sairautta, mutta lainaa Lietzmannia: ”Lääketieteellinen diagnoosi on mahdoton, koska potilas kuoli jo 1900 vuotta sitten.”

Jotkut ovat ehdottaneet piikiksi sellaista tunnetilaa, josta Paavali kertoo, että hän oli masentunut eikä saanut hetkeäkään rauhaa. Häntä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut ja sisältäpäin pelot (2 Kor 7:5-6)? Vai oliko kyseessä se, että hän kohtasi suunnattoman suurelta tuntuvia ja ylivoimaisia vaikeuksia niin, ettei hän enää uskonut selviävänsä väkivallan keskeltä hengissä (2 Kor 1:8)? Vaikeuksilta häntä ei varjeltu, mutta hengissä hän toistaiseksi säilyi.

On myös mahdollista, että kyseessä oli toisten ihmisten aiheuttama loputon tuska. ”Saatana käyttää Jumalan sallimuksesta toisia ihmisiä vaivaamaan meitä pahuudellaan, kovuudellaan, vihamielisyydellään ja kateudellaan. Toisten ihmisten pahuuden tai typeryyden jatkuva kohtaaminen kuitenkin pistää ja haavoittaa, repii ja raastaa omaa syntistä luontoamme ja aiheuttaa meissä kiivautta, kostonhalua, itsepäisyyttä, vihamielisyyttä ja monenlaisia rakkaudettomuuden ja vihan ilmentymiä. Hengellisesti nukkuva ihminen reagoi ilkeyteen ilkeydellä kärsimättä siitä mitään omassatunnossaan, koska hän katsoo itsellään olevan täyden oikeuden menetellä niin. Jumalan Hengen herättämä ihminen sitä vastoin ei vain kärsi muiden ilkeydestä, vaan katsoessaan omaan sydämeensä kärsii raskaita tuskia nähdessään oman pahuutensa. Sydämessä syntyy hätä, koska ihminen reagoi tekemällä syntiä sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan, sen sijaan että toimisi Jeesuksen rakkauden hengessä. Niin nousee tästä hädästä tuttu ja tuskallinen kysymys: Miksi olen tällainen? Miksi minulla on nämä kiusaukset ja miksi lankean? Syntyy taas rukouskin: Herra, ota minulta pois tämä! Herra, vapahda minut!” (Olav Valen-Sendstad, Pistin lihassa).

Moni kristitty on kokenut, että piikki voi olla tuskainen synnin voima omassa sydämessä (vrt. Room 7:14-24). On jotain sellaista, joka näyttää lähtemättömästi tarttuneen minuun ja se repii ja raastaa hajalle rauhani ja iloni. Kun muut uskovat puhuvat ahdistuksistaan, häpeän heidän rinnallaan. He voivat kertoa vaikeista ihmissuhteista, sairauksista, taloudellisesta ahdingosta. Ne tuntuvat jollakin tavoin kunniallisimmilta. Niistä voi puhua tosillekin ja saada osakseen ymmärrystä ja jopa myötätuntoa. Mutta entä minä, joka olen synnin raastama. Minunhan pitäisi olla vapautunut kaikesta vanhasta synnin hapatuksesta ja luotu uudeksi. Nyt kuitenkin vuosien uskosta olosta huolimatta synti vaikuttaa minussa inhottavalla tavalla ja tuo omaani ja lähimmäistenkin elämään kärsimyksiä.

Juhani Lindgren mainitsee mahdollisina piikkinä sairauden ja tuskallisen kivun rinnalla ahdistuksen, menetyksen, surun, ruumiin heikkouden, rikkoutuneet ihmissuhteet, köyhyyden, taloudellisen katastrofin tai epävarmuuden, epäonnistumisen tai muunmuotoisen rusikoimisen omassa tai läheisten elämässä, työssä, elämäntehtävässä jne.

Emme tiedä täsmällisesti, mistä pistävässä piikissä on kysymys ja millä tavalla Saatana rusikoi. Joka tapauksessa kyseessä oli jokin jatkuva, tuskaa tuottava ja sivullisten nähtävissä oleva kiusa ja vaiva. Se oli jotain sellaista, joka pakotti Paavalin alistumaan ajallisen elämän rajoituksiin. Se sitoi hänet jälleen tiukasti alas maan kamaralle yliluonnollisen taivaskokemuksen jälkeen. Se teki hänet raihnaiseksi. Tuon ajan katsomusten valossa se voitiin ymmärtää pahan hengen aiheuttamaksi ja siksi erittäin iljettäväksi. Siksi emme ihmettele, että Paavali todella halusi vapautua siitä.

Lopulta emme voi varmuudella tietää, mikä oli tämä pistävä piikki. Ehkä niin onkin hyvä. Nyt jokainen kirjettä lukeva voi soveltaa sitä oman elämänsä pistäviin piikkeihin.

Miksi Jumala sallii?

Miksi Jumala sallii omiensa elämään niin paljon vaikeuksia ja ongelmia? Paavalin kohdalla meidän on helppo siihen vastata, koska hän itse sanoo sen suoraan ja jopa kahteen kertaan: ”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpeilisi” (12:7). Rehellinen itsetunnustus.

Tuskin yksikään meistä kokee kiusauksekseen ylpeyden. Koemme olevamme siksi mitättömiä ihmisinä ja uskovina. Ei muka ole mitään, mistä voisi ylpeillä. Mutta aivan varmasti jokaisella meistä on sellaisia luonteen särmiä ja helmasyntejä, jotka vaikuttavat arkielämässämme ja ihmissuhteissamme ja jotka Pyhä Henki tuo toistuvasti sydämemme syvyyksistä Jumalan sanan valoon. Herra haluaa, että opimme tuntemaan omat heikkoutemme ja syntimme ja annamme niille oikeat nimet. Siksi hän on antanut Sanassaan meille monia syntiluetteloja. Niiden avulla voimme peilata omaa sisimpäämme. Mutta emmehän me pysähdy kuuntelemaan Pyhän Hengen nuhdetta ilman ahdistusta!

Jumala antaa kyllä joka hetki Kristukseen uskovalle anteeksi ja peittää kaiken tämän pahan, mutta samalla hän tarttuu siihen kurituksen avulla. Juuri siinä Jumala osoittaa niin Paavalia kuin meitäkin kohtaan iankaikkista rakkauttaan. Herra kurittaa jokaista, jota hän rakastaa (Hepr 12:5). Herra jopa ruoskii jokaista lastaan (KR 38). Jumalan kuritus on tarkoitettu meidän todelliseksi parhaaksemme (12:10). ”Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan” (Ilm 3:19).

Juuri silloin Jumala on erityisellä tavalla läsnä uskovansa elämässä, kun oman kurjuuden piikki pistää ja saatanan enkeli rusikoi. ”Kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi” ( 1 Kor 11:32, KR 38) .

Siksi opimme tuntemaan Jumalan ja vaeltamaan hänen tietään vain suostumalla oman elämämme kärsimykseen ja jopa siihenkin, että elämänkohtalomme ainakin hetkittäin tuntuvat meistä mielettömän vaikeilta. Kristillinen usko onkin elämistä tässä maailmassa kärsimyksen synnyttämässä ahdistuksessa. Kärsimys ja synti koskettavat koko uskovan elämää ja ovat jatkuvasti hänen seuralaisinaan.

Mutta ei ole helppo luottaa sellaiseen Jumalaan, joka johdatuksellaan aiheuttaa meille tuskaa ja kipua. Me haluamme sellaisen Jumalan joka tekee meidät onnellisiksi, terveiksi ja hyvinvoiviksi. Haluamme Jumalan, joka parantaa kaikki sairautemme eikä missään tapauksessa anna niitä lisää.

"Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (Luther).

Vapautuksen rukoileminen

Paavali halusi muutosta elämäänsä. ”Jos pistin on pitkäaikainen ruumiillinen tai sielullinen kärsimys, se merkitsee, että pyydetään parantumis- tai muuttumisihmettä: parantumista, joka voi poistaa ruumiista ja sielusta syyn niihin erityisen pahoihin tunteisiin, jotka kiusaavat ja johtavat lankeamiseen, tai mielenlaadun muutosta, joka voi auttaa reagoimaan toisella tavalla elämän pahoihin asioihin ja säilyttämään onnelliset ja hyvät tunteet kaikesta tapahtuvasta huolimatta” (Valen-Sendstad).

Ota se minulta pois! Muuta minut! Tee minusta toisenlainen ihminen! Näin rukoillessamme emme ehkä huomaa, että tämä rukous saattaakin kätkeä itseensä halun tulla riippumattomiksi Jumalan todellisesta armosta. Etsimme lohdutusta siitä, että meillä menisi hyvin, olisimme kivuttomia ja terveitä ja ennen kaikkea siitä, että itse tulisimme hyviksi emmekä tyydy siihen, että Jumala on joka tapauksessa hyvä. Haluamme Jumalan tekevän ihmeen, jotta meistä voisi tulla jotain. Meidän on vaikea oppia luottamaan siihen, että olemme ahdistuneina, vammaisina, ruhjottuina, syntisinäkin Jumalan hyvissä käsissä ja hänen hoidossaan.

On oikein ja luvallista, että piikin kipeästi pistäessä rukoilemme vapautusta siitä. Paavalikin tunnustaa, että hän on pyytänyt Herralta, että hän pääsisi piikistään (2 Kor 12:8). Jokainen meistä toivoo helpompaa elämää itselleen ja toivoessaan jo rukoilee.

Rukous on sitä, että heittää kaikki murheensa – myös tämän piikin – Herran kannettavaksi (1 Piet 5:7). Sellainen piikin pisto ja rusikoiminen, joka ei pakota huutoon, ei taidakaan vielä olla todellista kärsimystä. Ei kukaan meistä halua kärsiä vapaaehtoisesti. Jokainen pyrkii siitä pois.

Ei kerrota kuinka pitkän ajan kuluessa Paavalin rukouskamppailu tapahtui. On päätelty, että tämä vaiva oli ollut kauan hänen elämässään. Kenties se oli tullut pian sen jälkeen, kun hänet oli temmattu kolmanteen taivaaseen (2 Kor 12:2). Kirjoittamishetkellä tuosta ihmeellisestä kokemuksesta oli jo neljätoista vuotta. Oliko Paavali todella joutunut kärsimään tästä rusikoimisesta neljätoista vuotta? Oliko hän käynyt rusikoimisen alkuvaiheessa tuon rukoustaistelun ja sitten tyytynyt osaansa? Emme tiedä.

Jumala vastaa vaikenemalla ja sanomalla ei

Kun rukoilemme määrättyä asiaa, on oikein, että sen jälkeen jäämme odottamaan Jumalan toimintaa. Paavalin korostaa, että hän erityisellä tavalla pyysi Jumalalta kolme kertaa vapautusta. Se merkitsee kolmea erityistä, määrätietoista rukousjaksoa. Mutta tuo kolme kertaa paljastaa myös, ettei hänen rukoukseensa heti vastattu. Jumala ei toiminut, kuten hän oli pyytänyt.

Paavali joutui kestämään senkin, että Jumala vaikenee. Juuri vaikeneminen oli ensimmäinen vastaus, sillä eihän kaikkivaltias Jumala ollut Paavalin rukoillessa mihinkään kadonnut.

Meille ei kerrota siitä pettymyksestä, minkä läpi rukoilija joutui menemään, kun hän ei saanut vastausta eikä apua tullut. Saman koki aikoinaan Habakuk: ”Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta?” (Hab 1:2). Myös Valitusvirren tekijä on kokenut: ”Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa minun rukoukseni” (Val 3:8).

Jälleen törmäämme Jumalan kaikkivaltiuden ja hänen tahtonsa ja rakkautensa välisen suhteen arvoituksellisuuteen. Jumala on kaikkivaltias ja hän voi tehdä, mitä tahansa. Jumala voi tehdä kaiken, mitä pyydämme, mutta hän ei tahdo tehdä kaikkea, mitä pyydämme. Emme rukouksillamme taivuta hänen tahtoaan mieleiseksemme.

On vaikea läksy oppia rukoilemaan ja huomaamaan, että Jumala kyllä kuulee rukouksemme, mutta ei toimikaan niin kuin olemme häneltä pyytäneet. Kyllä Jumala aikanaan antoi selvän vastauksen. Mutta vastaus oli juuri tähän tuskaiseen asiaan tyrmäävä: Ei!. Paavalihan oli pyytänyt nimenomaan Jumalaa ottamaan pois pistimen ja juuri sitä kaikkivaltias Jumala ei tehnyt. Jumala aivan kuin sanoi: ”En ota lihasi pistintä pois. Se olisi lihalliselle mielellesi liian mukavaa ja vapauttaisi sinut ylpeilemään. Siksi sinun on suostuttava olemaan tässä asiassa kurja, avuton ja itsessäsi tuomittu ahdistukseen.”

Jumalan armo tulee kohti

Aikanaan Paavalille selvisi, mitä Jumala tahtoi hänen oppivan piikin ja sen rusikoimisen avulla. Hän tajusi entistä syvemmin, miten Jumala todellisuudessa johtaa ja hoitaa lastaan. Hän tajusi tämän nimenomaan Herran sanan avulla. Hän kohtasi Herran ja hänen tahtonsa sanan muodossa ja sanan kautta. Ensimmäinen Herran sana oli: Minun armossani on sinulle kyllin, minun armoni riittää sinulle (KR 92). Minun armoani enempää et tulee samaan ja enempää et tarvitsekaan.

Onhan nöyryyttävää, että kun pyydän Jumalaa toimimaan mitä todellisimmassa ja käytännöllisimmässä arkielämäni asiassa, hän vastaakin antamalla vain sanoin ilmaistun lupauksen. Kyllähän Paavali tiesi, että Jumalan armo oli ollut tähänkin asti mitä todellisin ja että armon varassa oli ollut koko hänen elämänsä. Jumalan armo oli ollut hänen voimansa (1 Kor 15:10). Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen elämäntehtävänsä oli nimenomaan julistaa evankeliumia Jumalan armosta ( Apt 20:24). Mutta oliko Jumalan armo tullut tuossa elämäntilanteessa hänelle liian itsestään selväksi? Oliko se muuttunut vain uskonnolliseksi fraasiksi? Rusikoimisen keskellä eivät fraasit auta. Armon on oltava todellista.

On tärkeä huomata, että Herran vastauksessa ovat sanat: Minun armoni. Korostus on sanassa minun. Nyt ei ole kysymys armosta yleisessä mielessä, jolloin sillä tarkoitetaan osaksemme tulevaa hyvinvointia ja elämän mukavuutta. Armo yhdistyy Jumalan persoonaan, siihen millainen ja kuka on Jumala. Kristittyinä tiedämme, että Jumalan armo on aina sidottu hänen ainoaan Poikaansa Jeesukseen Kristuksen.

Armo tarkoittaa Jumalan suosiota, Jumalan mielenlaatua sellaista ihmistä kohtaan, joka itse ei ole sitä millään tavoin ansainnut elämällään tai teoillaan. ”Armo merkitsee Jumalan lempeyttä ja mielisuosiota, jota hän tuntee itsessään meitä kohtaan ja joka taivuttaa häntä antamaan meille Kristuksen ja vuodattamaan Hengen ja sen lahjat” (Luther). Siksi ”ainoa toivo, ainoa luottamus, ainoa varma lupaus on vain sinun laupeutesi” (Augustinus).

Jälleen meidän on syytä palauttaa mieleen, että armo-sanan käyttö kuuluu oikeussaliin ja tuomioistuimeen. Armo on tuomarin ja tuomion julistus tuomioistuimelta. Tosin se on vapauttava tuomion sana. Mutta sen lausumistilanne on pelottava. On kuulunut taivaallinen kutsu: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra” (Jes 1:18).

Aina siellä missä todella armoa julistetaan, siellä taivaat ovat revenneet auki. Siellä kirjat on avattu, siellä kaikki syntiset ja syylliset on raastettu esiin. Kukaan ei voi enää piilotella, kukaan ei pääse pakoon. Totuus on tullut esille. Armo kaikuu siellä, missä ihmisen sydän pamppailee ja ihmisparka on valmis tuhoon ja tuomioon. Armo on vakava sana siksi, että se julistaa totuutta minusta: olen syntinen, olen syyllinen, olen kuolemaan tuomittu ja helvetin ansainnut syntinen.

Juuri siksi minun ainoa mahdollisuuteni elää on tulla armahdetuksi. Siksi minun syvin sieluni tuska ja ikävä purkautuu Jerikon tien sokean kerjäläisen huutona: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (Luuk 18:38). Minulla ei olekaan lopulta muuta sanottavaa Herran edessä kuin publikaanin sanat temppelissä: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luk 18:13).

"Hän tahtoo antaa ihmisen ensin syvästi tuntea vihansa syntiä kohtaan ja tehdä hänet armoon halulliseksi. Sillä armosta ja parannuksesta ei huoli kukaan muu kuin se, joka avuttomana näkee, ettei hänellä ole mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä., ei uskoa eikä parannusta. Näin tyhjänä ja alastomana hän odottaa kaikelle järjelle käsittämätöntä, mutta kumminkin samassa varmasti ja vahvasti luvattua apua sulasta armosta" (Jonas Lagus).

Siksi on tänäänkin ihmeellistä ihmeellisempää, että Herra antaa armonsa, oman armonsa minulle. Se on hänen sydämensä armo ja laupeus, joka tarkoittaa juuri minua ja kohdistuu minuun, Hän antaa tämän armonsa lahjana, ilmaiseksi vaatimatta mitään vastineeksi. Hän odottaa, että otan sen vastaan uskoen ja perustan koko toivoni valoisasta tulevaisuudesta vain siihen.

Mitä tarkoittaa, että Jumalan armo Kristuksessa riittää täysin tänäänkin?

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että juuri tällaista masentunutta, kiukuttelevaa ja epäuskoista ihmistä Jeesus kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä anna teille levon" (Matt 11:28).

Syntiemme keskeltä meitä rohkaistaan nostamaan katseemme Kristukseen sovittajanamme, huutamaan häntä avuksemme ja turvautumaan yksin häneen. "Juokaa tästä kaikki, tämä on minun vereni, uuden liiton veri" (Matt 26:28).

Ristiltä valo välähtää. Jumala ei Kristuksen tähden lue meidän syntejämme eikä syyllisyyttämme tuomioksi. Hän antaa kaiken anteeksi ja peittää. Olemme autuaita synneistämme huolimatta ja syntiemme kanssa. Olemme autuaita kaikista kivuistamme ja ahdistuksistamme huolimatta. Olemme autuaita, vaikka Jumala joutuu syntiemme tähden kurittamaan jatkuvasti meitä.

Jumalan armo Kristuksessa on siis ihmeellinen. Emme vapaudu vielä tänään syntisyydestämme, mutta vapaudumme syyllisyydestämme ja silloin myös kadotustuomiosta. Toki jotain syntien tekemisestä putoaa pois vähitellen elämästämme. Mutta varsinaiset tuskamme ja syyllisyytemme aiheuttajat - itsekkyys, ylpeys, rakkaudettomuus, epäilys - säilyvät meissä elämämme loppuun asti. Siksi alituinen syntimme tarvitse alituista sovituksen, anteeksiantamuksen ja armon sanaa. Juuri tähän välähtää ristiltä valo! Juuri tässä asiassa armo riittää ja on kylliksi.

Nyt Pyhä Henki voi asua syntisessä sydämessämme niin kuin aarre voi olla rikkinäisessä ja likaisessa saviastiassa. Saviastia ei siitä muutu mihinkään, vaikka sen sisään kätketään suunnattoman suuri aarre. Tänään meidän tilamme voi olla millainen tahansa. Mutta niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

Tätä Jumalan armon ihmettä kohdallamme olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi, luetuksi vanhurskaudeksi ja jumalattoman vanhurskauttamiseksi (Room 4:5). Se on mitä ihmeellisin Jumalan rakkauden ja armon osoitus Tämä rakkaus kestää. Se ei sammu meidän viheliäisyytemme eikä heikkoutemme tähden. Tämän suurempaa rakkautta emme koskaan ajallisen elämämme aikana tule samaan osaksemme.

Vasta tämän armon ymmärtäminen ja tuleminen todeksi tekee meille Kristuksen ristin kaikkein tärkeimmäksi elämässämme ja rohkaisee meitä kestämään elämämme loppuun asti monenlaisia korvapuusteja ja nyrkin iskuja. Siksi armo ei ole sitä, että tuska otetaan pois. Armo on sitä, että opitaan elämään yhdessä tuskan kanssa.

”Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa”

Paavalin saama toinen Herran sana sisältää ihmeellisen lupauksen ja siksi myös uuden mahdollisuuden. Se vie meidät jälleen Jumalan toiminnan salaisuuteen tässä maailmanajassa. Emme suoraan voi ymmärtää, miten voima voi tulla täydelliseksi heikkoudessa. Voima ja heikkous ovat toistensa vastakohtia, eivätkä ne voi käytännössä olla samassa tilanteessa ja samassa henkilössä yhtä aikaa. Toinen kumoaa toisen. Voimme ymmärtää tämän vain siten, että Jumalan voiman vaikutus elämässämme on meille henkilökohtaisesti todella nöyryyttävää. Meille itsellemme jää vain heikkous.

Jotain tässä tulee esiin, kun Paavali kertoo julistustyöstään Korinttissa. Hän koki olleensa silloin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa. Siksi hänen puheensa ei ollut täynnä kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista (1 Kor 2:3-4).

Löydämme tästä merkillisestä Jumalan valtakunnan salaisuudesta myös viitteitä VT:ssa. Mooses oli ahdistuneena kansansa kanssa Punaisen meren rannalla egyptiläisen sotajoukon vyöryessä päälle. Silloin hän rohkaisi kansaa Herran sanalla: "Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille; sillä sellaista, minkä näette egyptiläisille tapahtuvan tänä päivänä, ette koskaan enää tule näkemään. Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa" (2 Moos 14:13-14, KR 38). Saman ajatuksen kohtaamme Sakariaan profetiassa: ”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak 4:6, KR 38).

Miten voi olla heikkona voimakas

Ei kukaan meistä halua olla heikko. Heikko on aina myös avuton. Heikko tarvitsee itsensä ulkopuolelta apua. Hän on riippuvainen toisista. Hän ei voi elää itsensä varassa ja omasta voimastaan. Ei ole helppoa vuosia kokea heikkoutta. Heikkouden kokeminen voi myös lamaannuttaa. Menetämme elämänhalun ja rohkeuden. Se voi myös katkeroittaa. Kovetumme sisäisesti.

Mutta jos heikkoutemme ajaa meidät kokonaan riippuvaiseksi Herran armosta, silloin heikkous on meidän väkevyytemme, koska väkevyys on juuri armon osallisuudessa. Löydämme Raamatusta lohdullisen lupauksen: ”Sillä Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36). Siellä, missä Jumalan voima on läsnä, siellä ihmisen voima on lamassa.

Luther on sanonut tämän terävästi: ”Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka” (Luther).

Raamatun sana on totta tänäänkin: ”Hän masensi heidän sydämensä kärsimyksillä” (Ps 107:12). Mutta on suurenmoista, jos voimme sydämestämme yhtyä psalmistan tunnustukseen: ”Ennen kuin minua nöyryytettiin, minä eksyin... Hyvä oli minulle, että minua nöyryytettiin” (Ps 119:67, 71).

Se, että minun on täytynyt kantaa raskaat taakkani ja kestää vaikeat olosuhteet elämässäni, on opettanut tuntemaan Herran entistä syvemmin. Olen oppinut nöyryytysten keskellä pakenemaan Herran turviin ja luottamaan hänen sanaansa. Näin tuskin olisi tapahtunut, jos oma tahtoni olisi täyttynyt ja minä olisin välttänyt vaikeudet.

Ehkä eräs havainnollisimpia kuvia siitä, mitä on olla heikko ja kuitenkin väkevä on Herran sana: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5 Moos 33:27). Avuttomin ja heikoinkin lapsi kestää isän väkevien käsivarsien varassa. Lapsi ei jaksa mitään, lapsi ei ole mitään, mutta isä ja hänen käsivartensa ovat kaikki. Ne kannattavat ja vievät perille. Kuinka turvallisena saankaan niiden varassa olla! Totisesti ”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin” (Jes 40:29).

Löydän uuden asenteen ja tavan suhtautua asioihini

Jumalan armo Kristuksessa riittää, riittää yltäkylläisesti viemään minutkin perille iankaikkiseen elämään. Siksi se on väkevintä voimaa, mitä koskaan olen kokenut ja tulen kokemaan. Mitä Job tunnustikaan elämän vaikeina hetkinä: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa” (Job 19:25-27).

Siksi tärkeintä tänään ei ole vain se, että oppii kestämään kärsimyksiä, vaan se, että oppii käyttämään niitä hyödyksi. "Joka kantaa kärsimyksensä uskoen, että ies on hyödyllinen, hän kantaa Kristuksen iestä" (Kierkegaard). ”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa… parhaaksi” (Room 8:28).

Paavali oppi taidosta vaikeimman – armosta elämisen taidon. Hän oppi kohtaamaan oman elämänsä todellisuudessa armon ja palvelemaan Jumalan valtakuntaa sellaisena kuin oli koko elämänsä ajan. Silloinkin kun hän oli vuosia vankilassa. Silloinkin kun piikki runteli häntä eikä hänen rukouksiinsa Jumala vastannut niin kuin hän itse toivoi. Miten hän kirjoittikaan: ”Minä olen oppinut oloihini tyytymään. Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa. Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa” (Fil 4:11-13).

Saan sanoa ahdistusteni ja vaikeuksieni keskellä Herralleni, etten ymmärrä sinua, mutta kaikesta huolimatta sydämestäni tahdon luottaa ja turvata sinuun. Kenen muunkaan luokse menisin, sillä vain sinulla on iankaikkisen elämän sanat (Joh 6:68).

Sain vuosia sitten käsiini erään vaikeasti näkövammaisen nuoren tilityksen omasta elämästään. Hän on hyvä esimerkki aikamme kristitystä, joka on löytänyt saman salatun ilon, mikä tulee esiin Paavalinkin elämässä. Hän kirjoittaa: "Joskus ihmiset sanovat minulle: ’Jeesus parantaa sinut’. Niin parantaakin, tiedän sen, mutta vasta taivaassa. Täällä maan päällä tehtäväni on elää täysi-painoisesti tällaisena kuin olen, ja auttaa omalta pieneltä osaltani siinä, että elämä ilmenee Jumalan antamassa, toisinaan erilaisessa muodossa… Elämä on haavoittuvaa. Toisten on kestettävä jatkuvasti fyysisiä kipuja, monet vammautuvat aikuisina ja käyvät läpi tuskaisen menettämisen kriisin. Kriisin jälkeen he alkavat mukautua uuteen tilanteeseensa ja opetella uusia taitoja selviytyäkseen muuttuneissa olosuhteissa. Myöhemmin vammautuneita tai muuten vaikeassa tilanteessa eläviä ajatellen haluan sanoa, että on vaarallista mennä lupaamaan ihmisille parantumista noin vain, suoralta kädeltä kadulla tai muuten ensi kertaa kohdatessaan tai edes lyhyen tuttavuuden jälkeen. Jos ihminen suuressa hädässä rukoilee parantumista eikä saakaan sitä muiden vakuutuksista huolimatta, hän voi pettyä ja katkeroitua niin, ettei halua kuulla Jumalasta enää mitään. Häneltä on viety mahdollisuus löytää elämälleen sellainen pohja, joka kantaa vaikeissakin olo-suhteissa ja lopulta kuoleman läpi. Mihin hän enää voi turvautua? Näin aroissa asioissa ei ole syytä mennä Jumalan ja ihmisen väliin varsinkaan ihmisen elämäntilannetta tuntematta. Myötätuntoinen, eläytyvä kuunteleminen ja toisen ajatusmaailmaan tutustuminen on paras tapa auttaa kristittynä, vaikka se viekin aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Jumala päättää itse kenelle hän antaa parantumisen. Lähimmäiset vain voivat kulkea kriisissä elävän ihmisen rinnalla, tukea käytännön asioiden hoidossa ja kuunnella ahdistusta ja kapinaa… Kenenkään ei pidä kehua minua siitä, että suhtaudun sokeuteeni hyväksyen sen tehtäväksi. On puhdasta Jumalan antama lahjaa, että voin edes ajoittain pitää sitä mielekkäänä osana Jumalan suuresta kokonaisuudesta. Usein pidän sitä aivan liian rasittavana ja vaativana tehtävänä. Huonoina päivinä selitän monta kertaa Jumalalle ja läheisille ihmisille, että en mitenkään jaksa tällaista elämää, kun muille itsestään selvät asiatkaan eivät suju, en löydä tietä jonnekin katutöiden tai jalkakäytävälle pysäköityjen kuorma-autojen takia tai yliopistolla minulla menee kirjan luettamisen järjestämiseen puolet siitä ajasta, jonka muut voivat käyttää itse opiskeluun, puhumattakaan siitä, että on olemassa paljon tekstimateriaalia, johon en vielä mitenkään pääse käsiksi. Kun ajattelen asiaa pohjiaan myöten, olen kuitenkin tyytyväinen ja onnellinen. Tiedän kokemuksesta kuinka epätoivoinen elämä on ilman Jeesusta, ja sitä en enää koskaan halua kokea. Nyt minulla on Jeesuksessa kaikki, mitä tarvitsen. Hän antoi kuollessaan ristillä minulle oikeuden elää."

"Vaikka lienetkin hädässä ja huolet painavat, olet ahdingossa, sairaana tai sinulla on ruumiillisia vaivoja, kiitä Jumalaa kaikesta, mikä osaksesi tulee, sillä monen ahdistuksen kautta meidän pitää mennä sisälle Jumalan valtakuntaan (Apt 14:22). Älä salli epäilyksen masentaa sieluasi ja lannistaa sydäntäsi, vaan ajattele apostolin sanoja: Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu (2 Kor 4:16). Jos et tahdo sietää kärsimyksiä, et voi myöskään olla osallinen Kristuksen ristin vaivasta etkä hänen lunastuksensa hedelmistä" (Barsanofios).

Kirjallisuutta: Lars Aejmelaeus Heikkoudessa täydellistyvä voima, Helsinki 1979; Rafael Gyllenberg, Korinttolaiskirjeet, Helsinki 1951; Juhani Lindgren Seurakunta myrskyssä, Hämeenlinna 1999; Aimo T. Nikolainen Paavalin Korinttilaiskirjeet, Jyväskylä 1986; Olav Valen-Sendstad, Pistin lihassa, Lappeenranta 1975,