Viha ja rakkaus Jumalan ja ihmisen välillä
Sielunhoitotyön kurssi, Raamattuopisto 4.3.2000,
Olavi Peltola
1. VIHA JA RAKKAUS JUMALASSA SUHTEESSA IHMISEEN
Jumalasta puhuminen on aina uhkarohkeaa
Mikään ihmisen elämässä ei ole sen suurempaa ja tärkeämpää kuin oppia aidosti tuntemaan todellinen Jumala. "Olemme julmia itsellemme, jos yritämme elää tässä maailmassa tuntematta Jumalaa, jonka oma maailma on ja joka johtaa sitä. Maailmasta tulee outo, hullu, tuskainen niille, jotka eivät tunne Jumalaa. Jos halveksit Jumalan tuntemista, tuomitset itsesi hoipertelemaan ja kompuroimaan läpi elämäsi umpimähkään, ikään kuin vailla tajua suunnasta ja ymmärtämättä, mikä sinua ympäröi. Näin toimien tuhlaat elämäsi ja kadotat sielusi" (J. I. Parker).
Kun alamme puhua Jumalasta ja nyt Jumalan rakkaudesta ja vihasta ja nimenomaan Jumalan ja ihmisen välissä suhteessa, puhumme jostain hyvinkin käytännöllisestä ja todellisesta asiasta, joka samaan aikaan kuitenkin ylittää täysin meidän ihmisten käsityskyvyn. Jumalasta puhuminen on aina uhkapeliä. Silloin yritämme sanoa jotain sellaista, joka helposti vääristää oikean ja jonka ymmärrämme toisen puhumana väärin. Emme kykene sanomaan mitään todellista. Kaikki lausumamme Jumalasta ovat kömpelöitä, ne ovat vain likiarvoja. Jo minun äänensävyni ja kasvojeni ilme voi olla jotain sellaista, joka vääristää sinulle sen Jumalan todellisuuden, josta kuitenkin haluan opettaa.
"Katso, Jumala on suuri, emme häntä käsitä" (Job 36:26).
Toivon mukaan osaan edes jollakin tavoin ymmärrettävästi sanoa jotain totuudellisesti Jumalan vihasta ja rakkaudesta ja sanoa niin, etten joudu Jobin ystävien saaman Jumalan tuomion alle: "Ette ole puhuneet minusta oikein", "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta" (Job 42:7, KR38,92). Ja kuitenkin koko Jobin kirja on huikea kuvaus vihasta ja rakkaudesta Jumalan ja ihmisen välillä.
Puhumme Jumalasta, koska hän on ilmoittanut itsensä
"Sanomatonta ei saa sanoiksi" (Martin Dibelius). Tästä huolimatta mahdollista oppia todella tuntemaan Jumala ja myös puhua hänestä järkevällä tavalla, sillä Jumala itse on ilmoittanut itsensä Raamatussa. "Ei siis ole mahdollista sanoa Jumalasta tai edes käsittää mitään muuta kuin, mitä meille jumalallisesti on ilmoitettu, eli sanottu ja paljastettu Vanhan ja Uuden testamentin jumalallisissa sanoissa" (Johannes Damaskolainen).
Toivoisin, että osaisimme olla vaatimattomia ja nöyriä, joka kerta kun puhumme Jumalasta. Sillä kaikki, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, sen se kertoo Jumalasta suhteessa ihmiseen ja ihmisen käsityskykyyn ja tarkoituksena on ihmisen pelastuminen. Itse olemukseltaan Jumala jää ihmiselle salatuksi. "Totisesti, sinä olet salannut itsesi, Jumala, sinä Israelin Jumala, Pelastaja (Jes 45:15)! "Jumala on olento, joka on puhuteltavissa, ei selitettävissä". Jumalaa ei siis voida määritellä.
Jumala on paljon enemmän kuin kaikki yrityksemme sanoa jotain hänestä annetun ilmoituksen sanoin. Kuitenkin se, mitä sanomme hänestä ilmoituksen sanoin turvallista ja luotettavaa ja sen varaan voimme perustaa elämme ja toivomme. Kun juutalaiselta filosofilta Marin Buberilta kysyttiin, uskoiko hän Jumalaan, hän vastasi: "Jos olisi Jumala, josta voidaan puhua, en uskoisi, mutta koska on Jumala, jolle voidaan puhua, sen vuoksi uskon häneen".
Siksi on sekä pelottavaa että turvallista puhua Jumalan vihasta ja rakkaudesta suhteessa sinuun ja minuun.
Kohtaamme Jumalan hänen käskysanassaan.
Minusta on suurenmoista, että sekä tämä Jumalasta oikein puhumisen vaikeus että Jumalan rakkaus ja viha tulevat meitä vastaan kymmenen käskyn sanoissa. Tosin juuri nämä sanat ovat kirkkomme opetuksesta häivytetty. Ne löytyvät ensimmäisen käskyn toisessa osassa, jota monissa kristillisissä yhteisöissä pidetään toisena käskynä: "Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni. (2 Moos 20:4-6, KR 92).
Poimin tuosta kohdasta mielestäni tärkeimmät ilmaukset: Älä tee itsellesi jumalankuvaa. älä kumarra äläkä palvele niitä. Minä, Herra, sinun Jumalasi olen kiivas Jumala ja minä kostan (KR 38) ja minä panen vastaamaan ja vaadin tilille pahoista teoista ne, jotka vihaavat minua. Minä osoitan armoni (KR 38) ja teen laupeuden niille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni.
Siinä tulevat teemamme keskeiset sanat esiin: Ensinnäkin Jumala on kiivas Jumala, joka kostaa, panee vastaamaan ja vaatii tilille ihmisen. Juuri tämä on jotain sellaista, josta käytämme sanaa Jumalan viha. Siinä myös paljastetaan ihminen, joka tekee pahoja tekoja ja joka vihaa Jumalaa.
Mutta samaan aikaan puhutaan siitä kuinka Jumala osoittaa armonsa, on laupias niille, jotka rakastavat Jumalaa ja turvautuvat Jumalan armonlupauksiin. Nimenomaan tuossa jälkimmäisessä tulee näkyviin Jumalan tuntemisen ydin: "Joka kerskaa, kerskatkoon siitä, että hän on ymmärtäväinen ja tuntee minut: että minä, Herra, teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Sillä senkaltaisiin minä mielistyn, sanoo Herra" (Jer 9:24, KR 38).
Itse olen ymmärtänyt tuon käskyn varoittavan minua, etten ala kuvitella Jumalan olen sellainen tai tällainen, jonka minä ymmärrän ja jota osaan käsitellä. Jokainen ihmisen luoma kuva, mielikuva helposti vääristää Jumalan ja tulee epäjumalaksi. Kuva on ihmisen tekemä ja siksi ihmisen hallittavissa. Näin siis silloinkin vaikka kyseessä olisi ajatusrakennelma eikä vain fyysinen kuva. Siksi myös puhuessamme Raamatun sanojen mukaisesti Jumalan vihasta ja rakkaudesta, puhumme jostain sellaisesta, jota emme voi kaavoittaa. Jumala on huikean paljon armollisempi ja rakkaudellisempi kuin koskaan kykenemme kuvittelemaan. Mutta Jumala on myös meille paljon tuskallisemmalla tavalla pyhä ja tuomitseva kuin mitä koskaan saatamme odottaa.
Viha ja rakkaus ovat kaksi mitä voimakkainta sanaa kuvaamassa jokaisen meidänkin kokemia vastakkaisia syviä tunteita ja käyttäytymistä. Rakkaus on myönteistä, valoisaa ja se tekee hyvää ja armahtaa. Viha on kielteistä, tuhoavaa, se tekee pahaa ja hävittää.
Raamattu ei sano missään, että Jumala on viha, mutta kylläkin, että Jumala vihastuu. Sen sijaan Raamattu ilmoittaa, että Jumala on rakkaus (1 Joh 4:6). Kuitenkaan emme voi leikata pois Raamatusta ilmoitusta Jumalan vihasta kuten emme voi leikata sieltä pois kadotustakaan.
Näin olemme joutunet Raamatun ilmoitustotuuden erään suuren ja vaikean salaisuuden eteen. Halutessamme oppia tuntemaan entistä aidommin ja syvemmin Jumalan ja hänen toimintansa kaiken luojana ja ylläpitäjänä joudumme kohtaamaan Jumalan meille niin käsittämättömässä vastakohtaisuudessa. Tämä vastakohtaisuus liittyy nimenomaan Jumalan olemassaoloon ja toimintaan suhteessa meihin ihmisiin.
Kohtaamme Jumalan hänen sanassaan ja teoissaan sillä tavoin, että koemme toisaalta Jumalan pyhyyden ja vihan ja toisaalta hänen hyvyytensä ja rakkautensa olevan koko ajan rinnakkain ja vastakkain.
Kohtaamme siis samaan aikaan Jumalan tuomion ja armahduksen, Jumalan lain ehdottomat vaatimukset ja evankeliumin ilmaisen lahjan, Jumalan vieraan ja meille niin äärimmäisen vastenmielisen kurittavan, tuomitsevan ja rankaisevan työn ja Jumalan oman, s.o. varjelevan, lämpimän ja lohduttavan pelastavan työn. Elämme Jumalan vaativan pyhyyden ja hänen kaiken lahjoittavan laupeutensa välisessä jännityksessä.
Tätä meidän on vaikea ymmärtää, koska meidän ajattelumme väkisinkin asettaa nämä kaksi Jumalan ominaisuutta ja toimintatapaa vastakkaisiksi, toisensa kumoaviksi. Ne ovat meidän mielestämme kuin tuli ja vesi. Toinen tuhoaa toisen. Kuitenkin Jumalan pyhyys ja hyvyys, viha ja rakkaus kuuluvat aina ja kaikessa irrottamattomasti yhteen mutta niitä ei voi eikä saa myöskään sekoittaa toisiinsa.
Jumala itse tekee sanassaan selvän eron asioiden välillä ja nimenomaan rakkautensa ja vihansa välillä: "Lukemattomia viisaita erotteluja on kätkettynä hänen sauvaansa, joka tuo lyömällä avun ja armahtamalla hyödyn. Hän ravistelee uneen vaipuneen hereille ja sallii valvovan voittaa. Kaikessa hän toimii rakkauden mukaisesti. Hän säälii ja lyö meitä tuottaakseen siten suuremman hyödyn. Hän armahtaa ja myös kuolettaa, että ihminen lakkaisi synnistä. Hän auttaa sanoillaan pitäen asiat viisaasti erillään toisistaan, niin että toisessa sanassa on viha, toisessa rakkaus" (Efraim Syyrialainen, k. 373).
Jumalan viha.
Kun avaamme Raamattumme ja alamme lukea sitä, niin jo aivan kirjan alussa kohtaamme Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa tuon ahdistavan jännitteen ja ristiriidan. Ihmisen ei olekaan helppo tulla toimeen Jumalan kanssa, ei olekaan niin yksikertaista ja helppoa lähestyä Jumalaa. Jumala ei suinkaan merkitse vain leppoisuutta, hauskuutta ja turvallisuutta. Jotain on pahasti särkynyt ihmisen suhteessa Jumalaan.
Alusta alkaen Raamatussa totisesti on paljon enemmän kuvauksia ja mainintoja Jumalan vihasta, tuomiosta, rangaistuksesta, kuin hänen rakkaudestaan ihmistä kohtaan. Kaiken lisäksi Raamattu päättyy järisyttävään kauhukuvien muodostamaan kertomukseen Jumalan toimeenpanemista tuomioista.
Samaan hengenvetoon meidän on kuitenkin todettava, ettei meillä olisi koko Raamattuakaan olemassa, jollei Jumalan laupeus ja rakkaus olisi suurempi kuin hänen pyhä ja tuomitseva vihansa. Raamattu kirjana todistaa alusta loppuun asti Jumalan ihmeellisestä halusta pelastaa jokainen ihminen. "Hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät" (2 Piet 3:9, KR 92).
Nämä kaksi - viha ja rakkaus - kuuluvat mitä kiinteämmin yhteen ja kuitenkin meidän on kohdattava Jumalan viha ja voidaksemme ymmärtää ja kohdata Jumalan rakkaus.
Eräs kaikkien järkyttävimmistä Jumalan tuomion ja vihan ilmoituksista on Naahumin kirjassa: "Herra. on Jumala, joka kostaa vihollisilleen. Herra kostaa, hän on täynnä vihaa, Herra kostaa vastustajilleen. Vihollisiaan hän ei lakkaa vihaamasta. Herra on kärsivällinen, mutta hänen voimansa on suuri, ei hän jätä rankaisematta. Vuoret järkkyvät hänen edessään, kukkulat hajoavat. Herra hävittää maan, koko maanpiirin, ja kaikki sen asukkaat. Kuka kestää hänen raivoaan, kuka voi vastustaa hänen vihansa hehkua? Hänen suuttumuksensa purkautuu kuin tuli, ja kalliot halkeavat hänen voimastaan. Hyvä on Herra, turvapaikka hädän päivänä, hän tuntee ne, jotka luottavat häneen (Naah 1:2-7). On tärkeä huomata, että tämäkin Jumalan vihan purkaus päättyy Herran hyvyyden julistukseen.
Keskiaikana koettiin voimakkaasti tämä Jumalan suuri vihan ja tuomionpäivä. "Vihan päivä kauhistava! Sydänjuuret värähtää, kun on kaikki katoava, taivas, maa kun häviää. Ihmiskunta peljästyy, tuomari kun lähestyy. Taivaan torvi äänen antaa, kaikuu kaikkeen maailmaan, maankin alle kaiun kantaa, kutsuu kuolleet haudoistaan tuomiolle käskien eteen Herran istuimen. Siinä suuret, siinä pienet, kaikki tarkoin tutkitaan. Ihminen, ken ikään lienet, silloin sinut tuomitaan. Silloin kaikki löydetään, sanat, teot kätköistään" (virsi 158:1-3).
Ehkä joskus, ehkä välähdyksenomaisesti olemme kokeneet elämme tuskaisissa hetkissä kuinka totta ovatkaan Jobin ahdistuneet parahdukset: "Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa! Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti. Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys. Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä? Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit. Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni? (Job 7:15-19).
Samaan aikaan ehkä olemme kuitenkin rukoilleet Miikan auttamana: "Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa" (Miika 7:9).
Miksi et ota pois minun syntejäni?
Mikä synnyttää Jumalassa vihan meitä kohtaan? Eräs määritelmä Jumalan vihasta perustuu siihen, että Jumalassa ei ole vihaa. Jumalan viha on aina vastavaikutusta. Kun Jumala kohtaa ihmisen, hänessä syttyy viha reaktiona. Ihmisen synti aivankuin luo ja imee itseensä Jumalan pyhän vihan. "Raamattu on sitä meiltä, että joka ainoa synti on Jumalan maailmassa niin hirvittävä, ettei Jumala voi siihen vastata muulla tavalla kuin vihassaan" (Luther) (Room 1:18). "Synti ei ole mikään niin mitätön ja helppo asia, miksi itsevarma maailma sitä luulee ja kuvittelee, sillä sanaan synti sisältyy iankaikkinen Jumalan viha ja saatanan koko valtakunta" (Luther).
Jumala ei ole olemukseltaan viha, vaan rakkaus. Viha on sitä, että Jumalan rakkaus väistyy, on hiljaa. Tulee Jumalan pyhän vihan toiminnan aika. Silloin toteutuu sana: Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää ja silloin tulee esiin, että synnin palkka on kuolema!
Miksi Jumalan läsnäolo voi olla niin sanomattoman vaikea ja tuskainen? Job sanoo sen: " Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta? Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni? Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija?" (Job 7:20-21). Ps 130 jatkaa: "Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin. Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa (Ps 130:3-5).
Jumalan rakkauden ja vihan välinen jännitys
Sen tiedämme Raamatun sanasta, että Jumala rakastaa kapinoivaa ihmistä ja tahtoo pelastaa. Samaan aikaan Raamattu julistaa, että Jumala pyhyydessään ei jätä rankaisematta sitä, joka kapinoi häntä vastaan. Jokaista syntiä on seurattava rangaistus tai hyvitys. Jumala ei voi katsoa syntiä sormiensa läpi ja olla Jumala. Hän ei voi antaa anteeksi selvittämättä tapahtunutta vääryyttä.
Kuinka vaikea on soveltaa yhteen Jumalan ehdotonta rakkautta ja pyhää vihaa sen osoittaa Augustinuksen sanat: "Käsittämätön ja muuttumaton on Jumalan rakkaus. Sillä hän ei alkanut rakastaa meitä vasta sitten, kun meidät oli hänen Poikansa veren kautta sovitettu hänen kanssaan. Ei, hän on rakastanut meitä jo ennen maailman perustamista, jotta me olisimme hänen lapsiaan yhdessä hänen ainoan Poikansa kanssa, ja näin oli jo ennen kuin meitä oli olemassakaan... Meidän sovitustamme Kristuksen kuoleman kautta ei saa käsittää niin, että Poika olisi sovittanut meidät, jotta Isä, joka vihasi meitä (syntimme tähden) alkaisikin rakastaa meitä. Ei, meidät sovitettiin hänen kanssaan, kun hän jo rakasti meitä huolimatta hänen vihollisuudestaan meitä kohtaan meidän syntimme tähden. Niin hän on siis tehnyt sen jumalallisen ihmeen, että vihasi meitä ja kuitenkin samalla rakasti meitä" (Augustinus).
Jumalan rakkaus ei Raamatun mukaan ole siinä, että Jumala noin vain pelkkää hyvyyttään vapauttaa ihmisen kaikista kurjista asioista ja pälkähästä. Näin toki voimme ja haluamme unelmoida. Kenties juuri tätä vaadimmekin Jumalan kaikkivaltiaalta rakkaudelta. Ehkä juuri jotain tuollaista vaistomaisesti odotammekin kuullessamme puhetta Jumalan rakkaudesta.
Ei paha noin vain muutu hyväksi, ei syyllisyys syyttömyydeksi, ei viha rakkaudeksi. On helpompi hävittää kuin rakentaa, särkeä kuin tehdä eheäksi, tuhota ja tappaa kuin hoitaa terveeksi ja antaa elämä. Kuinka helppoa onkaan rikkoa ja pettää luottamus ja kuinka vaikea onkaan jopa kaikkivaltiaan ja iäisen Jumalan vapauttaa ihmisen siitä kirouksesta ja tuomiosta, johon ihminen on itse syössyt itsensä. Samalla näemme, ettei pahuutta ja todellista syyllisyyttä voida millään saada olemattomaksi. Kerran tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sen on tultava loppuun asti selvitetyksi ja ainoa selvitys on helvetti, tulikivijärvi. Siksi Jumalan rakkauden ilmestyminen ja sen toteutuminen ihmisten elämässä olikin paljon vaikeampaa kuin ihmisen lankeemuksen ja sen seurauksena vihan ja kadotuksen ilmestyminen.
Jumalan rakkauden ja pyhyyden välinen jännitys laukeaa ristillä
Jumala ratkaisee pyhyytensä (joka vaatii kapinoitsijalle rangaistusta) ja rakkautensa (joka haluaa pelastaa syntisen) välisen sovittamattoman ristiriidan lähettämällä ainosyntyisen Poikansa maailmaan sovittamaan syntisen maailman itsensä kanssa. Ihminen on korottanut itsensä Jumalaa vertaiseksi ja samalla noussut Jumalaa vastaa ja ottanut paikan, joka kuuluu yksin Jumalalle. Nyt Jumala Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa alentaa itsensä, antaa itsensä alttiiksi, ottaa paikan, joka kuuluu pahalle ihmiselle.
Vielä uskonpuhdistuksenkin aikana jotain tästä tajuttiin, kun kirjoitettiin: "Luulin olevani turvassa ja ettei minun tarvinnut välittää iankaikkisesta tuomiosta, joka taivaassa minusta julistettiin, kunnes näin Jumalan Pojan minua armahtavan, astuvan esiin ja käyvän minun sijastani tämän tuomion alaiseksi. Voi minua, nyt ei ole enää kysymys leikittelystä ja huolettomuudesta, kun asia on näin vakava" (Luther). "Sinun on säikähdettävä, kun näet Jumalan suuren vihan ja muuttumattoman ankaruuden kohdistuvan syntiin ja syntisiin. Hänhän ei ole tahtonut luovuttaa syntisiä edes ainoalle mitä rakkaimmalle Pojalleen, ennen kuin tämä on sellaisen kovan rangaistuksen kärsinyt, mistä hän sanoo Jesajan kautta: Minun kansani rikkomusten tähden kohtasi rangaistus häntä" (Luther).
Oi katso Golgataa! "Kun vasaraiskujen ääni alkoi kuulua pitkien mustien naulojen tunkeutuessa Jumalan pojan käsien ja jalkojen läpi, kuuntelivat sitä taivas, maa ja helvetti. Sellaista ääntä ei maailmassa vielä milloinkaan oltu kuultu eikä tulla milloinkaan kuulemaan aina arkienkelin viimeiseen pasuunaan asti. me emme sitä kuuntele, ja me kuulemme sen kuitenkin, sillä ihmisen korva on sellaiseksi luotu, että sen täytyy kuulla nämä vasaraniskut" (Mereshkovskij). Siinä meille raivattiin tie avoimeksi Jumalan sydämeen, jonka olimme synneillämme sulkeneet.
"Syntien anteeksiantamus on Jumalan vihan voitto Jumalan rakkauden kautta. Mutta anteeksiannettu synti on sellaista, mikä ei saa tulla anteeksiannetuksi. Tapahtuipa mitä tapahtui Jumalan viha ei saa häipyä. Syntien anteeksiantamuksessa Jumalan viha ei häivy minnekään, mutta Jumala itse ottaa sen kannettavakseen. Itse Jumalan rakkaus kantaa vihan. Jumalan viha haavoittaa ja murtaa itse Jumalan rakkauden. Tässä ei ole kysymys muusta kuin Jumalan tuskasta" (Kazoh Kitamori).
Jumala on rakkaus
Raamattu ei missään kohden opeta, että Jumala on viha, mutta sen sijaan kyllä väittää mahdollisimman yksiselitteisesti, että Jumala on rakkaus. Emme tee väärin, jos nostamme korkealle erityisesti kolme sanaa, jotka aivan kuin huomaamattamme toistuvat Johanneksen kirjeessä: Jumala on rakkaus (1 Joh 4:8 ja 4:16).
Eräs Raamatun hienoimpia kohtia onkin vakuutus: "Kaukaa ilmestyy minulle Herra: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta (Jer 31:3).
Katso, siinä on se rakkaus , joka "tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim 2:4).
Se rakkaus "ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen" (2 Piet 3:9).
Se rakkaus ei tahdo, "että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen" (Matt 18:12).
Se rakkaus ei ole "määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta" (1 Tess 5:9).
Se rakkaus "on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan" (1 Tim 1:17) eikä "ole tullut maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan maailman" (Joh 12:47).
Se rakkaus "on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on" (Luuk 19:10).
Se rakkaus "on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal 2:20).
Se rakkaus "antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta" (Gal 1:4).
Se rakkaus antaa pelastuksen tuntemisen syntien anteeksisaamisessa (Luuk 1:77).
Se rakkaus menee "etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää" (Luuk 15:4). Katso, siinä on nyt se rakkaus, joka vetoaa ja kehottaa: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi" (Apt 2:40).
Se rakkaus sanoo: "Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan" (Luuk 7:50).
Se rakkaus "on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan" (Kol 1:13).
Se rakkaus "pelastaa meidät tulevasta vihasta" (1 Tess 1:10; Room 5:9).
Miten pääsen sisälle tähän rakkauteen?
"Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen" (Joh 1: 12, KR92). "Tulkaa minun tyköni kaikki" (Matt 11:28) ja "joka minun tyköni tulee minä en heitä pois" (Joh 6:37).
"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (C.O. Rosenius).
2. VIHA JA RAKKAUS IHMISESSÄ SUHTEESSA JUMALAAN
Vaikka monet meistä emme millään tahdo sitä myöntää, niin todellisuudessa ongelmiemme ongelma on meidän kunkin oman sydämen kylttymätön verivihollisuus Jumalaa kohtaan. Olemme Jumalan murhaajia. Haluamme tuhota Jumalan. Vihaamme häntä sydämemme syvyyksiä myöten. Meillä on hornamaisia ajatuksia Herrasta. Ne saattavat tulla esille vasta äärimmäisessä tuskassa ja kärsimyksessä. Mutta kyllä moni meistä varsin helpoissakin oloissa kiukuttelee ja nurisee Jumalan vastaan. Olemme kasanneet päällemme syyllisyyttä saatanallisella vihollisuudellamme Jumalaa kohtaan.
Olemme kokonaan ja ehdottomasti hänen vihamiehiään (Room 8:7; Kol 1:21). Luonnossamme oleva vihamme Jumalaa vastaa ei sammu millään. Ihmisessä itsessään ei ole hyviä ja parantavia voimia.
Me kaikki ihmiset olemme tulleet temmatuksi saatanalliseen vihollisuuteen Jumalaa vastaan. Sen vallassa ollessamme pyrimme kaikin tavoin tuhoamaan Jumalan, jonka koemme vastustajanamme. Haluamme ehdottomasti syöstä Jumalan pois vallasta. Emme halua hänen hallitsevan meitä. "Emme tahdo tätä kuninkaaksemme" (Luuk 19:14). Tahdomme ettei häntä enää ole olemassakaan ja silloin kun häntä ei ole, voimme itse astua valtaistuimelle kuten 1930-luvun hurmaantuneessa Euroopassa tekivät Hitler ja Stalin. Kuunnelkaa ja katsokaa kuinka Euroopan massat palvoivat intohimoisesti heitä. Vielä 1960- ja 70-luvuilla huomattava osa maamme älymystöstä kunnioitti ja ylisti sitä järjestelmää, jonka Lenin oli luonnut ja Stalin kiteyttänyt. Sadat miljoonat maailmassa huusivat hurmioituneen onnen valassa: Mao, Mao! Tämä huuto jatkuu Pohjois-Koreassa vielä tänäänkin, vaikka nimi on vaihtunut. Nyt tiedämme, että kommunistinen järjestelmä ihmisjumalineen on surmannut väkivaltaisella tavalla ainakin 100 miljoonaa aikamme ihmistä.
"On aina uudelleen muistutettava ensimmäisestä käskystä, Jumalan ja ihmisen toisistaan erottavasta äärimmäisestä kuilusta ja ristin tuomiosta kaikkien ihmismahdollisuuksien kohdalla. Ihminen on Jumalasta vieraantunut, ja meidän perintönämme on vääristynyt ihmisyys. Synti hallitsee ihmisen olemassaoloa, eikä tätä tilannetta voi korjata mikään inhimillinen yritys eikä mikään kehitys. Sen parantaa vain Jumalan sovittava työ" (Aarne Siirala, Korrelaation metodi Paul Tillichin teologiassa, Teol. Aik. 1963, 25).
Keskelle tätä meidän vihaamme Jumalan käsittämätön rakkaus tulee meitä kohden. "Me olimme Jumalan vihamiehiä, joiden kohtalona olisi ollut tuhoutua Jumalan vihan aikanaan purkautuessa. Me emme älynneet emmekä tahtoneet tehdä mitään asian auttamiseksi. Jumala kuitenkin rakastaa myös vihamiehiään ja on siksi antanut Poikansa kuolla meidän sijastamme ja niin sovittaa meidät Jumalan kanssa eli lopettaa vihollisuuden Jumalan ja meidän välillämme, jotta me aikanaan pelastuisimme eikä tuleva viha kohtaisi meitä" (Jukka Thurén).
Olemme hänen edessään joka hetki perin juurin pahoina, ilkeinä ja täysin sopimattomia kohtamaan elävää Jumalaa. Meidän sisimmässämme kuohuu pahoja ajatuksia, varkautta, haureutta, murhaa, ylpeyttä (Mark 7:21-23). Keskellä tätä syntimertamme voimme nostaa katseemme Kristukseen sovittajaamme, huutaa häntä avuksemme. Siinä on "vaskikäärmeemme" (Joh 3:14-16). Ja hänen apunsa on ihmeellinen. Emme vapaudu syntisyydestämme. Jotakin putoaa kyllä pois vähitellen elämästämme. Mutta varsinaiset tuskamme ja syyllisyytemme aiheuttajat - itsekkyys ja ylpeys - säilyvät loppuun asti erittäin todellisina ja elinvoimaisina. Ja kuitenkin meillä on jo Kristusta avuksi huutaessamme on puhdas omatunto ja rauha Jumalan kanssa (Room 5:1). Jeesuksen veri jatkuvasti puhdistaa ja suojaa. Pyhä Henki tulee asumaan meidän syntiseen sydämeemme ja muunlaisia sydämiä ei täällä tänäänkään ole. Olemme autuaita synneistämme huolimatta.
Olemme Kristuksen evankeliumin edessä.
Sen ääni on sanomattoman totuudellinen. Siinä ei sivuuteta kevyesti perusongelmaamme syyllisyyttämme eikä syntiämme. Mutta siinä ei myöskään vaadita niiden kumoutumista ja poisjuurittamista elämästämme tässä ja nyt, sillä se ei kuitenkaan ole kenenkään uskovan kohdalla koskaan tapahtunut tämä ajallisen elämän aikana. Jumalattomina tulimme uskoon. Jumalattomina olemme uskossa ja jumalattomana kuolemme uskossa ja perimme iankaikkisen elämän ja silloin - Jumalan kiitos - vihdoinkin - meidän ei enää tarvitse olla jumalattomia.
Kuinka suunnattoman vapauttavaa onkaan uutinen siitä, ettei meidän tarvitse muuttua ensin, tulla paremmaksi, saada revittyä itsestämme irti oma pahuuttamme, omaa likaista ja pahanilkistä sydäntämme. Se ei koskaan olisi onnistunutkaan, vaikka olisimme miljoona vuotta yrittäneet.
Nyt hän yllättää iloisesti. Hän ottaa meidät tällaisina vastaan, ottaa armonsa ja rakkautensa syliin näin jumalattomina ja pahanilkisenä. Hän ei työnnä pois luokseen tullutta, ei edes sellaista, jonka sydämen pohjalla asuu edelleen kylttymätön viha ja murhanhimo. Edelleenkin jostain syvältä sisimmästä nousee koetusten tullessa voimakas katkeruuden, kiukun ja epäilyksen usva ja myrkyttää suhteen Herraan. Kaikesta tästä huolimatta hän rakastaa niin, että antaa kaiken anteeksi ja peittää kaiken.
Vain Jeesuksen ristin tapahtuman edessä voi tämä kaikki olla mahdollista. Vain siellä ja vain hänessä pohjaton vihamme peittyy täydelliseen rakkauteen, sietämättömään pimeyteemme loistaa ihana valo, tahmeaan toivottomuuteemme ja synkkyyteemme tulee riemu ja loputon ilo.
"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius).
Intialainen kuuluisa kristitty nainen ja johtaja Pandita Ramabai löysi vaikean, pitkän sisäisen kriisin jälkeen rauhan Kristuksen ristin edessä. Hän kirjoitti: "Katsoin pyhää Jumalan Poika, joka oli korotettu ristille ja kärsi siinä minun sijastani kuoleman, jotta minä vapautuisi synnin ja kuolemanpelon orjuudesta ja saisin elämän. Oi tätä rakkautta minua, kadotettua syntistä kohtaan, tätä Isän rakkautta hänen antaessaan ainosyntyisen Poikansa kuolemaan minun edestäni. Minä en ansainnut sellaista rakkautta, mutta juuri siksi hän sen minulle osoittikin".
"Puhkea, sieluni, riemuun! Sydämeni on haljeta, kun oikein ajatelen tätä: Se on täytetty. Mitä minä en voinut, se on tehty. Kaikki syntini on sovitettu. Pelastus on täydellinen - epätäydellisellekin uskolle. Vaikka minulta puuttuukin kaikki, ei minulta puutu sittenkään mitään, sillä pelastus on täytetty. Minun ei tule enää raataa täyttääkseni lain, sillä lain vaatimukset on sijaiskärsijäni täyttänyt. Minun uskoni eivät tee minua arvolliseksi, sillä täytetty pelastus ei voi kysyä arvollisuutta. ei uskonikaan voi täyttää pelastustani, sillä se oli jo täytetty ennen kuin uskoinkaan. Kyyneleeni ja katumukseni eivät voi sovittaa syntiä, sillä sovitus on täytetty Jeesuksen veressä" (Fredrik Wislöff).
Armollinen Jumala tietää myös erinomaisen hyvin, ettemme täällä alhaalla koskaan pysty rakastamaan Jumalaa koko sielustamme ja voimastamme. Oi kuinka mielellämme sen tekisimme, jollei meitä olisi sitomassa vanha lihamme. Ja kuitenkaan emme voi olla Pietarin tavoin olla sanomatta: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas" (Joh 21:17). "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat" (Joh 6:68). Jotain Paavalin tunnustuksesta on sittenkin totta meidänkin kohdallamme: "Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu" (Fil 3:8). Ja kyllä Pierinkin kuvaus aikansa uskovista ainakin jollain tavoin meidänkin elämässämme pitää paikkansa: "Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen" (1 Piet 1:8-9).