Sielunhoito herätyskristillisyydessä

Olavi Peltola 

1. HISTORIALLISTA TAUSTAA

Kirkkomme vanhat herätysliikkeet ovat hoitaneet yksityisiä ihmisiä yleisen julistustyön, kirjojen ja lehtien avulla. Seurat ja muunlaiset hengelliset kokoukset omine lauluineen ovat pystyneet auttamaan mukana olevia. Oma herätysliike perinteineen on kannattanut mukana olevaa elämän eri vaiheissa ja tilanteissa. Erillisiä sielunhoitokeskusteluja ei ole korostettu, vaikka monenlaisia neuvoja uskonystävien kesken on annettu ja saatu. Sen sijaan evankelioivan herätyskristillisyyden eräänä toiminnallisena tuntomerkkinä ovat olleet alusta alkaen kahdenkeskiset sielunhoitokeskustelut. Niistä on tullut osa liikkeen olemusta.

 

Liikkeen eräänä alkujuurena voidaan pitää vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä vaikuttanutta ns. Hannulan herätystä. Tässä herätyksessä saatettiin kutsua kuulijoita muun ohjelman päätyttyä ns. jälkikokouksiin. Niissä oli mahdollisuus kahdenkeskisiin sielunhoitokeskusteluihin. Jälkikokoukset oli tarkoitettu erityisesti niille, jotka olivat "tunteneet Jumalan kutsumusta ja nyt heti tahtoivat ratkaista kantansa ja suhteensa Jumalaan" (Timo Junkkaala, Hannulan herätys, 172). Menetelmä oli saatu englantilaisen maailman herätyskokouksista. 

Frans Hannulalla oli myös tapana kulkea kokousten väliajalla ihmisten parissa ja kysyä: "Onko Jeesus sinulle rakas"? tai "Mitä tietä vaellat"? Toisille kysymykset olivat kiusallisia, mutta monelle ne antoivat ratkaisevan sysäyksen uskoon. Hannulan lämpimän asenteen tähden yleensä ei häneen loukkaannuttu ja hänen sallittiin tehdä sellaistakin, mitä toisten julistajien tekemänä ei ehkä olisi hyväksyttykään (Junkkaala, 167). Joka tapauksessa koettiin monen saaneen "pelkistetyn herätysjulistuksen, henkilökohtaisten keskustelujen ja käytännöllisten ohjeitten kautta sellaista apua uskonasioissa, jollaista he eivät olleet saaneet tavallisesta seurakuntatyöstä" (Junkkaala, 220). 

Myöhemmin Urho Muroma käytti myös jälkikokousmenetelmää evankeloimiskokouksissaan. Lappeenrannan kolmiviikkoisen evankelioimiskokoussarjan yhteydessä 1928 jälkikokoukset pidettiin seurakuntatalolla. Lyhyen alkupuheenvuoron jälkeen Muroma meni papinkamariksi kutsuttuun huoneeseen ja ihmiset tulivat vuoronperään sielunhoitokeskusteluun hänen kanssaan. Muroman puheilla oli käynyt noiden viikkojen aikana yli 600 ihmistä. Näille hän oli antanut muistoksi raamatunlausekortin (Timo Junkkaala, Urho Muroma - herätyssaarnaaja, 110). Viipurin päiviltä kerrottiin, että Muromalla saattoi olla pitkä sielunhoitojono. Hän "hääri kuin lääkäri paitahihasillaan" ja otti vastaan ihmisiä (Junkkaala, 149).

Toisen maailmansodan jälkeen laajenevalle evankelioimistoiminnalle oli tyypillistä jälkikokoukset sielunhoitokeskusteluineen. Niitä käytettiin ruotsalaisen evankelistan Frank Mangsin kokouksissa niin kirkoissa kuin muissakin tiloissa. Jälkikokouksia varten koulutettiin maallikkoja lyhyillä iltakursseilla. Perinne on jatkunut ja yleensä kirkon piirissä harjoitettuun evankelioimistoimintaan on liittynyt tavalla tai toisella kuulijoiden kutsuminen kahdenkeskisiin keskusteluihin. Näin tehtiin 1950-luvun puolivälissä ns. yhteiskristillisissä Tommy Hicksin suurkokouksissa. Myös tällöin koulutettiin maallikkoja. Heimer Virkkunen kirjoitti tähän tarkoitukseen kirjan Sielunhoitoavustajan opas. Kirja pohjautui hänen perusteellisempaan kirjaansa Henkilökohtainen sielunhoito. Kirja on edelleenkin perusteiltaan hyvä ja tarpeellinen. 

1980-luvun alun Tässä elämä-kampanjaan liittyi myös omaa sielunhoitomateriaalia. Se oli keskeisesti amerikkalaisen Campus Crused-järjestön käännösmateriaalia. Billy Grahamin kokouksissa 1987 Helsingin stadionilla jälkikokoukset olivat oleellinen osa kunkin illan kokousta. Jälleen koulutettiin maallikkoja. Käytössä oli omaa koulutusmateriaalia, josta suurin osa oli käännettyä. Noissa kokouksissa alttarikutsua noudattaen käveli katsomosta stadionin kentälle 9460 kuulijaa. Jokaisen kanssa keskusteltiin tuokion ajan ja täytettiin kaavake. Lähes kolmeen tuhanteen kaavakkeeseen tuli merkintä "uskoontulo". Muille esilletulon tarkoituksena oli uskon uudistuminen tai uskonvarmuuden etsiminen (Perusta, s.15, 6/1987).

Tällainen sielunhoitokoulutus on antanut koulutetuille mahdollisuuden palvella vain siihen kokoussarjaan liittyvissä jälkikokouksissa. Sen jälkeen ei näillä koulutetuilla ja nyt myös jonkinlaisen käytännön kokemuksen saaneilla maallikolla näytä olevan mitään käyttöä kirkon paikallisseurakunnissa. Sielunhoito palaa jälleen vain muutamien kirkon erikoistyöntekijöiden tehtäväksi.

Merkittävää on ollut kuitenkin se, että monet jälkikokousten sielunhoitoa varten koulutetut maallikot ovat voineet ja osanneet solmia sellaisia sielunhoitosuhteita, jotka ovat saattaneet jatkua vuosikausia. Monista heistä on kasvanut todellisia hengellisiä "äitejä" ja "isiä" Jumalan kansan keskelle. Juuri tässä olisi avain kasvavaan palveluun myös tulevaisuudessa. Vaikeutena on kuitenkin löytää seurakuntalaisten joukosta nämä tällaiseen palveluun kykenevät maallikot, osata innostaa ja rohkaista heitä armolahjansa mukaiseen lähimmäisten palveluun. Ehkä vielä suurempi vaikeus on löytää tällaiselle toiminnalle oma paikkansa kirkkomme paikallisseurakuntien elämässä

2. ERÄS SIELUNHOITOPALVELUN MUOTO

Kylväjän Japanin-lähetti Mailis Janatuinen oli vuonna 1992 Amerikassa Stephen Ministry (suomennettavissa Stefanuspalvelu)-nimisessä sielunhoitokouluttajien koulutuksessa. Tämä koulutus on lähtenyt liikkeelle luterilaisen Missouri-synodin pohjalta, mutta on nyt laajentunut tunnustustenväliseksi erikoiskoulutukseksi. Kahden viikon koulutus oli elämänläheistä. Tavoitteena oli auttaa tältä pohjalta tapahtuvassa maallikkojen sielunhoitokoulutuksessa nimenomaan kuuntelemaan ahdistunutta ihmistä ja myös palvelemaan Jumalan sanalla ja rukouksella. Ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin kuuntelemaan opettaminen siinä toivossa, ettei ruveta saarnaamaan ahdistetulle liian äkkiä.

Jos joku seurakuntalainen kokee saaneensa kutsun auttaa toisia ihmisiä kuuntelemalla, hän ilmoittautuu seurakuntansa papille, joka suosittelee häntä 50 tunnin ryhmäkoulutukseen. Koulutuksessa annettava oppimateriaali on käytännöllistä ja yksityiskohtaista. Koulutukseen tullut sitoutuu palvelemaan kahden vuoden ajan tällaisena kuuntelijana.
Koulutuksen päätyttyä hän saa seurakunnasta yhden ihmisen, joka on kenties vaikeassa kriisissä. Ihmisen nimi on vain hänen ja nimen antaneen papin tiedossa. Kaiken on oltava täysin luottamuksellista. Kerran viikossa hän kuuntelee n. tunnin ajan tämän ihmisen huolia ja ongelmia. Tätä voi jatkua puoli vuotta, joskus vuodenkin ja enemmän. Kaksi kertaa kuukaudessa on seurantaryhmänkokous, jossa annetaan lisäkoulutusta ja keskustellaan esiin tulleista ongelmista paljastamatta henkilöitä. Hänellä on oltava myös oma työnohjaajansa, jonka kanssa hän voi tarvittaessa keskustella esiin tulleista ongelmista. Tällaiseen palveluun sitoudutaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan

3. SIELUNHOITOKESKUSTELUT ERÄÄNÄ HERÄTYSKRISTILLISYYDEN TUNTOMERKKINÄ

Henkilökohtaiset sielunhoitokeskustelut ovat joka tapauksessa kirkon sisällä vaikuttavan herätyskristillisen toiminnan eräs tuntomerkki. Niitä suositellaan muussakin julistustoiminnassa kuin vain evankelioimiskokouksissa. Usein kurssi- ja kokousohjelmissa on erillinen maininta: Mahdollisuus kahdenkeskiseen sielunhoitoon. Raamattuopistossa on yksityiskeskusteluja varten omat huoneensa, rukouskammionsa. Vanhassa Raamattuopistossa monelle tuli tärkeäksi keskustelupaikaksi rukouskammio "rappujen alla". 

Monet liikkeeseen mukaan tulleet ovat oppivat etsimään apua ongelmiinsa uskoontulovaiheessa juuri jälkikokouksista ja sielunhoitokeskusteluista. Siksi heille on myöhemminkin itsestään selvää, että voi mennä keskustelemaan sielunhoitajien kanssa ongelmistaan.

Sielunhoitokeskustelut ovat olleet siis laajasti käytössä jo vuosisadan alusta lähtien. Siksi on yllättävää, ettei tästä toimintamuodosta herätyskristillisyyden piirissä ole tehty tietääkseni ainuttakaan perusteellisempaa tutkimusta. Samoin herätyskristillisyyden pohjalta syntynyttä sielunhoitoon ohjaava kirjallisuutta on olemattoman vähän. Pääasiassa on vain monisteita ja pieniä kokoussarjoja varten valmistettuja lehtisiä. Jos haluamme opastusta henkilökohtaiseen sielunhoitoon, ainoaksi mahdollisuudeksi näyttää jäävän kirkon "virallisen" sairaalasielunhoidon ja perheasiainkeskusten antama koulutus. Kirkkomme sielunhoitokoulutus on näiden erikoistyömuotojen antamien virikkeiden pohjalla.

Valtaosa tavallisesta sielunhoidosta kohtaa kuitenkin lähimmäiset toisenlaisessa elämäntilanteessa kuin sairaalassa tai avioliittokriisissä. Tällöin ongelmat ovat myös toisenlaisia. Sielunhoito onkin pääasiassa uskovien hoitamista ja toki heidänkin ongelmiensa ja elämänkohtaloittensa kirjo on todella suuri.

 

Nykyisin puhelin on myös tärkeä sielunhoitokeskustelujen välittäjä. Sitä käytetään paljon ja varmaankin jokaisella sielunhoitotyössä mukana olevalla on useita palveltavia, jotka soittavat varsin säännöllisesti. Todennäköisesti aikaisemmin paljon käytössä ollut kirjeellinen sielunhoito on jäänyt sivuun. Ihmisillä ei ole aikaa kirjoittaa.

 

Monet herätyskristilliset järjestöt harjoittavat myös laaja sielunhoitotyötä perhe- ja avioliittoleireillä ja -kursseilla. Minkä uskonnäkemyksen pohjalta nousee näiden kurssien sielunhoito-opetus? Onko niin, että kukin kurssien pitäjät ovat hankkineet tietoa sieltä, mistä ovat sattuneet löytämään! Tarvitsemme kipeästi uutta ns. hengellisen sielunhoidon oppikirjaa! 

Kirkkomme herätyskristillisyyden piirissä on kyllä ollut arvostettuja sielunhoidon kouluttajia. Raamattuopiston sielunhoito- ja mielenterveyspäivillä monet heistä ovat olleet luennoitsijoina. Mutta heidän kokemuksensa ja sielunhoidollinen viisautensa on kokoamatta ja jokaisen uuden sielunhoitajasukupolven on täytynyt ikään kuin aloittaa alusta. 

EVANKELINEN PIETISMI

Evankelioivan herätyskristillisyyden keskellä esiintyy monia erilaisia korostuksia. Erästä niistä on kutsuttu evankeliseksi pietismiksi. Tällöin evankelinen pietismi on haluttu erottaa lakihenkisestä pietismistä ja sana uuspietismi on jäänyt yleensä tarkoittamaan nimenomaan lakihenkistä pietismiä ja herätyskristillisyyttä kirkkomme piirissä. Määritelmät ovat kuitenkin kovin epämääräisiä eikä niitä voida soveltaa selvästi mihinkään olemassaolevaan järjestöön.

Näen kirkkomme piirissä vaikuttavan evankelisen pietismin tällä hetkellä varsin huomaamattomana elämänliikkeenä. Sen keskellä luetaan mielellään Roseniusta, vaikka tuskin kukaan kokee itseään varsinaisesti roseniolaiseksi. Seuraavassa pyrin hahmottelemaan henkilökohtaista sielunhoitoa nimenomaan evankelisen pietismin pohjalta.

5. MISTÄ SIELUNHOIDOLLISESSA KESKUSTELUSSA ON KYSYMYS?

Sielunhoito on aina lähimmäisen henkilökohtaista palvelemista, mutta se on nimenomaan sellaista palvelua, jossa Jumalan sana on tavalla tai toisella mukana. Keskeisenä lähtökohtana on se, että Jeesus Kristus on luvannut olla läsnä siellä, missä kaksikin on koolla hänen nimessään (Matt 18:20). Sielunhoito on lähimmäisen palvelua siinä toivossa ja uskossa, että Jeesus Kristus itse on siinä mukana. Hän on mukana, jos hänen sanansa on mukana.

Sielunhoitokeskustelu on Jumalan seurakunnan eräs kokoontumismuoto. Se ei siis ole mitä tahansa toisen ihmisen kohtaamista ja hänen palvelemisestaan kuuntelemisen ja keskustelun puitteissa. Lähimmäisen palveleminen muuttuu sielunhoidoksi vasta silloin, kun siihen tulee mukaan Jumalan sana ja kun sen todellisena ja aitona Tavoitteena on Kristuksen kirkastuminen molemmille keskustelijoille siinä tilanteessa. 

Sielunhoito on lähimmäisen vierellä kulkemista. Usein se matka ei ole pitkä ja kestää tuokion. Usein se tapahtuu vain tämän ainoan kerran. Mutta se saattaa johtaa myös toistuvasti yhdessä kuljettuihin matkoihin ja näitä matkatuokioita voi tulla monia vuosikymmenien aikana. Siinä toinen saa purkaa huoliansa ja tuskaansa ja toinen on läsnä ja kuuntelee ja koettaa sovittaa jalkansa toisen askeleisiin.

Sielunhoito on kuuntelemista. Voidaan määritellä, että se on 90%:sti kuuntelua. Se on myötäelävää kuuntelemista. Usein ei paljoa muuta voikaan kuin vain kuunnella. Ei ole viisaita sanoja annettavaksi. Ei tule mieleen ongelmat ratkaisevaa kohtaa Raamatusta. On vain kuunneltava ja pyrittävä siihen, että voisi antaa kappaleen sydämestään toiselle. Heimer Virkkunen määrittelikin terävästi sielunhoitajan: "Sielunhoitaja on kuin aasi: suuret korvat, vahva selkä ja pieni suu".

Sielunhoito on aina syvimmältään Kristuksen kirkastamista toiselle ihmiselle. Toivoisin, että kirkkomme piirissä vaikuttava evankelinen pietismi uskaltaa sielunhoidossa pitää kiinni kaikkein tärkeimmästä. Ja se on kaikkein tärkeintä myös jokaisessa sielunhoitokeskustelussa. Tämän tärkeimmän Jeesus määritteli selvästi: "Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon" (Matt 16:26). Todellinen sielunhoito on sieluja Kristukselle voitavaa ja sieluja Kristuksessa hoitavaa kahden ihmisen kohtaamista.

Sielunhoitoon kuuluu aina myös neuvova ja ohjaava aines. Ei suinkaan ole oikein, että sielunhoitaja jää vain passiiviseksi kuuntelijaksi. Toki aito kuunteleminen on aina sielunhoitajan ensimmäinen tehtävä. Siitä on aloitettava, mutta siihen ei tule pysähtyä. Neuvonta vaatii kyllä sielunhoitajalta viisautta ja kokemusta. Ei ole aina helppo löytää oikeita sanoja oikeaan aikaan. Sielunhoitaja on saattanut kohdata useitakin vastaavanlaisia elämänkohtaloita. Jotain niiden antamasta opetuksesta voi toki jakaa. Vaikka jokainen ihminen ja jokaisen elämänkohtalossa on jotain ainutkertaista ja -laatuista, niin toisaalta "ei ole mitään uutta auringon alla". 

Sielunhoitaja ei voi kuitenkaan auktoriteettiinsa vedoten pakottaa toiselle omia neuvojaan ja ratkaisujaan, ei edes silloin, vaikka neuvot perustuvat raamatunlauseisiin. Hänen neuvonsa ja esille ottamansa kohdat Raamatusta useimmiten ovat vain yksi mahdollinen vaihtoehto. Sielunhoitajalla ei ole mitään todellista mahdollisuuta kantaa vastuuta niistä ratkaisuista, joita toinen tekee hänen neuvomanaan ja sekin estää sielunhoitajaa vaatimasta ehdotonta kuuliaisuutta omalle opetukselleen. Kenties neuvoissa tulee esille joku uusi näkökulma tilanteeseen, jossa ahdistunut ihminen kokee olevansa umpikujassa. Siksi on hyvä määritellä neuvonta vain pyrkimykseksi auttaa kyselevää ihmistä näkemään ongelmansa oikeassa suhteessa todellisuuteen. Ahdistus johtaa usein kapea-alaisuuteen. Ihminen jää tuijottamaan vain yhteen mahdollisuuteen.

6. ERILAISIA SIELUNHOIDON MALLEJA

Eräs mahdollisuus määritellä sieluhoito on tarkastella sen tavoitteita ja sisältöä Apostolisen uskontunnustuksen antaman kolmijaon luomisen, lunastuksen ja pyhityksen avulla. Tällöin ns. maalliset ajalliset asiat kuuluvat luomisen piiriin ja hengelliset asiat ja uskonelämän ongelmat lunastuksen ja pyhityksen alueisiin.

Marko Sjöblom on mielenkiintoiselle tavalla tältä pohjalta arvioinut kirkon työntekijöiden ja maallikkojen asenteita sielunhoidon tavoitteisiin ja sisältöön. Hän on löytänyt neljä päämallia, joista hän haluaa torjua kaksi ensimmäistä (Marko Sjöblom, Hengelliset kysymykset sielunhoitokeskustelussa, Perusta 1994, s. 93-99. 

Ensimmäisessä mallissa nähdään hengelliset kysymykset vain heijastumiksi psyykkistä prosesseista tai ainakin toissijaisina. Rukousta ja Raamatun käyttöä vältetään. Tällöin luomisen alueen kysymykset syrjäyttävät lunastuksen ja pyhityksen todellisuuden.

Toisessa mallissa halutaan nähdä sielunhoidossa tärkeinä vain hengelliset kysymykset. Kaikki ongelmat hengellistetään. Armolahjojen ja rukouksen merkitystä ylikorostetaan ja terapeuttisten menetelmien apu torjutaan. Tällöin luomisen todellisuus sivuutetaan ja samalla kuitenkin vääristyy lunastuksen ja pyhityksen asema ihmisen elämässä.

Kolmannessa mallissa nähdään Jumala-suhteeseen, hengelliseen elämään liittyvät kysymykset sielunhoidon varsinaisina asioina. Muita kysymyksiä pohdittaessa käytetään ns. talonpoikaisjärkeä ja arkielämän psykologiaa. Raamatun sanan ja rukouksen käyttö on tärkeää. Tässä mallissa pyritään pitämään tasapainossa luomisen, lunastuksen ja pyhityksen kysymykset. Sielunhoito keskittyy kuitenkin lunastuksen ja pyhityksen ongelmiin.

Neljännessä mallissa nähdään tärkeänä Jumalan parantava toiminta sanan ja rukouksen kautta. Psykoterapeuttisia menetelmiä hyödynnetään ja nähdään terapeuttisen tietämyksen merkitys myös hengellisissä kysymyksissä. Luomisen, lunastuksen ja pyhityksen elämänalueen kysymykset ovat yhtä tärkeitä ja osana elämän ja uskon kokonaisuutta.

7. SIELUNHOITAJAN PERSOONAN MERKITYS

Jokaisessa sielunhoidollisessa keskustelutilanteessa sielunhoitajan oma persoona on varsin keskeinen vaikuttaja. Hän ei voi piiloutua kuten katolinen pappi rippituolissa luukun tai verhon taakse. Apua etsivällä on aina vapaus valita se, keneltä hän etsii apua ja siksi sielunhoitajan on oltava hänelle jollakin tavoin tuttu ja hyväksytty. Tosin monta kertaa ensimmäiseen keskusteluun hakeutuva on kuullut sielunhoitajasta vain jonkun ystävänsä suosittelemana. Toisten suositus onkin eräs tärkeimmistä syistä miksi hakeudutaan määrätyn sielunhoitajan puheille. Joillakin sielunhoitajilla on "hyvä maine" sielunhoitajina. Siksi heidän luokseen saattaa hakeutua ihmisiä kaukaakin. 
Sielunhoitajan persoona ei siis ole missään tapauksessa keskusteluun hakeutuvalle samantekevä. Jostakin syystä hän on halunnut keskustella juuri tämän sielunhoitajan kanssa.

 

Tietenkin massakokousten jälkisielunhoitoon koulutetut avustajat ovat tilapäisiä ja aivan vieraita sielunhoitoon hakeutuville. Silloin onkin tärkeää, ettei sielunhoitoavustaja koeta palvella sellaista, joka ei jostain syytä halua keskustella juuri minun kanssani. Joka kerta on kysyttävä sopiiko keskustella kanssani vai voinko ohjata jonkun toisen luo. Sielunhoidon normaalitapauksessa apua etsivä tietää jotain auttajastaan.

Sielunhoitaja ei voi myöskään olla täysin neutraali, vain sivustakatsoja. Hän lähtee mukaan syntyvään keskusteluun ja yhteyteen. Hänen on kohdattava toinen ihminen silmästä silmään. Hänen on suostuttava kuuntelemaan ja avauduttava omalta puoleltaan. Hän ei voi olla muurin tai haarniskan takana. Joskus on nähtävä todella vaivaa, jotta löytyisi todellinen kosketus asianomaiseen. Se voi olla yllättävän vaikeaa silloinkin, vaikka ei ehkä joutuisikaan vastapäätä täydellisesti vaikenevaa ahdistunutta lähimmäistä.

Sielunhoitajan on tiedostettava, että hän joka tapauksessa omalla olemuksellaan vaikuttaa toiseen. Hänen keskeisenä instrumenttina on joka kerta hänen oma persoonansa. Näin silloinkin, kun hän itse haluaisi olla sivussa ja sallia Jumalan sanan ja Herran Jeesuksen Kristuksen olla varsinaisena keskuksena. Hänen on mahdotonta käydä sielunhoitokeskustelua muuten kuin oman persoonallisuutensa lävitse. Hänen äänensävynsä, käsiensä liikkeet, kasvojen ilmeet, vaikeneminen, ns. yhdentekevät sanat, kaikki tämä vaikuttaa usein paljon voimakkaammin kuin luetut Raamatun kohdat. 

Siksi on mitä tärkeintä oppia ymmärtämään, mikä on juuri minun persoonallinen vaikutukseni toiseen ihmiseen ja juuri tähän ihmiseen. Ja silloin joutuu joka kerta miettimään sitä, voinko todella olla hänelle avuksi, vai ärsytänkö häntä ja tilanne ajautuu umpikujaan. Usein tämä vaikutus, ehkä onneksikin, jää sielunhoitajalta itseltään salaa. Tosin se saattaa tulla näkyviin siinä, ettei a.o. enää toista kertaa tule keskustelemaan hänen kanssaan, sai ensimmäisestä kerrasta tarpeekseen.

Eräs tulevaisuuden tavoite on löytää ja kouluttaa sellaisia Jumalan kansan jäseniä, joilla on kyky lähestyä ahdistuneita lähimmäisiä ja auttaa heitä kuunnellen. Ehkä tällaisten auttajien kohdalla voimme puhua jonkinlaisesta sielunhoitajan armolahjasta. Yleensä tällaisen lahjan omaavien luokse enemmin tai myöhemmin löytävät kyllä tiensä monet ahdistuneet ihmiset. Sana kiertää sellaisesta henkilöstä, joka osaa auttaa. Mutta liiankin usein tällaisen lahjan omaava maallikko joutuu paljonkin kamppailemaan saadakseen tunnustusta ja tukea myös oman seurakuntansa johdon taholta. Hänet voidaan jopa kokea tunkeutujaksi tai kilpailijaksi. Kuitenkin tällaisen sielunhoitajan kyvyn omaavat maallikot tarvitsevat myös oman seurakuntansa tunnustuksen palvelulleen. Jollei kirkko voi osoittaa luottamusta, on heitä tuettava oman herätysliikkeen taholta. 

8. SIELUNHOITAJAN RAJOITTUNEISUUS 

Yksikään sielunhoitaja ei pysty aitoon kuuntelemiseen joka kerta. Lähimmäisen elämä ja siihen sisältyvä tuska voi olla niin vaikeaa kohdata, että sielunhoitaja joutuu jopa suojautumaan toiselta. Ei yksinkertaisesti jaksa jakaa toisen ahdistusta hänen kanssaan. Toki tiedämme, ettei sielunhoitaja saisi säikähtää mitään. Kuuli hän mitä tahansa, hänen on osattava hillitä itsensä ja maltettava mielensä. Siksi sielunhoitajalla itsellään tulee olla varsin vahva psyyke. Hänen on pystyttävä kestämään ihmisten mitä käsittämättömimmiltä tuntuvia elämän sotkuja. Koskaan ei tule paljastaa omaa epätoivoaan tai masennustaan: Katsotaan nyt, miten tästä selvitään. Ja onhan Jeesus tässä läsnä.

Sielunhoitajan on opittava kestämään myös omaa tyhmyyttään ja avuttomuuttaan toisen edessä. Hän voi kokea, ettei ymmärrä mitään toisen tuskasta eikä pysty näkemään kuuntelijana minkäänlaista ulospääsyä umpikujasta. Sielunhoitajakin on myös vain syntinen, vaikkakin armahdettu syntinen. Siksi hän ei voi asettua tuomitsemaan ylhäältä käsin silloinkaan, vaikka on aivan toista mieltä esille tulevista asioista. Usein kuitenkin löytyy aivankuin huomaamatta muutama sana ja se rohkaisee toista jatkamaan painiskelua vaikeuksiensa kanssa ja etsimään ongelmiinsa ratkaisuja.

Usein sielunhoitokeskustelun jälkeen jää sellainen tunto, että taisipa tulla kelvottomasti palveltua. Ei osannut oikein kuunnella lähimmäistä, ei löytynyt oikeita sanoja, ei sitä Herran sanaa, jota ehkä toinen tuli etsimään. Kaiken lisäksi epäonnistuneesta keskustelusta voi tulla pahoja jälkikaikuja, onnistuneesta ei kuule mitään. Palaute on yleensä kielteistä. Sielunhoidossa annettuja neuvoja voidaan käyttää jopa aseena sielunhoitajaa vastaan. Jälleen on saatu uutta ainesta parjaamiseen. 

Sielunhoitajan tuskainen kamppailu keskustelutilanteessa on usein siinä, että hänelle "annettaisiin oikeat sanat suuhun" (Ef 6:19). Olisi osattava yhdessä lähimmäisen kanssa kuunnella Herran ääntä. Ne Herran sanat voivat tulla myöskin ahdistuneelle lähimmäiselle ilman sielunhoitajan sanoja. Tällainen tilanne on toki mitä ihanteellisin. Sielunhoitaja saa olla vain todistamassa kuinka Herra kirkastaa sanansa vaivatulle sielulle. 

Sielunhoitaja ei uskalla eikä halua esiintyä minään profeettana, joka taivaallisen tiedon oraakkelina julistaa lopullisen totuuden. Hän pelkää joka kerta, että hänen sanansa ja ajatuksena ovat vääristeleviä, vain hänen omia luulojaan ja mielenjohtumiaan. Kuinka usein sielunhoitaja päästääkään suustaan vääriä sanoja! Siitä huolimatta hän ei saa koskaan lakata kamppailemasta löytääkseen siihen tilanteeseen Herran sanan.

Uskon, että jatkuvaa sielunhoitopalvelua harjoittavalla aikaa myöten tulee matkakumppaniksi ainakin muutama psyykkisesti sairas. He saattavat aika säännöllisesti ottaa yhteyttä. Puhelin on siinä apuna ja usein myös kirjeet. Tällaisessa palvelussa on suostuttava ehkä vuosikymmeniä kestävään lähimmäisen tuskan kuunteluun. Harva sairas todella paranee. Useimpien kohdalla on vain autettava häntä kantamaan sairautensa taakkaa elämän loppuun asti. 

Eräät vaikeimmat sielunhoitopalvelun tilanteet syntyvät silloin kun kohtaa palveltavan, joka alkaa vaatia sielunhoitajan palvelevan häntä Jumalan voimalla varustettuna, vaikkapa parantamaan hänet uskolla, rukouksella ja ihmeellä. Kenties jossakin joskus on tapahtunut ihme. Sen on nyt toistuttava minunkin kohdalla - vaatii toinen! Siksi olemme nyt tässä. 

Evankelisen pietismin eräs perustavia oivalluksia on Jumalan valtakunnan rakentuminen meissä ja tässä ajassa ristin kautta ja ristin muodossa. Risti on heikkouden, voimattomuuden ja avuttomuuden paikka. Se on pysyvä paikka, joka sanoo tässä ajassa viimeisen sanan. Ristillä huudetaan: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit"! Mutta siellä voi myös sanoa: "Se on täytetty" ja "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni". Puhumme mielellämme ristin jumaluusopista ja sen vastakohtana kunnian jumaluusopista.

Sielunhoidon tehtävä ei ole ihmeitten tekeminen. Siinä autetaan säilyttämään usko Kristukseen silloinkin kun apua ei kuulu ja Herra vaikenee. Sielunhoidossa ei oteta pois kärsimystä, vaan autetaan kestämään kärsimystä tässä elämässä. Emme aja sielunhoidossa ulos riivaajia, mutta viemme ahdistuneen Jeesuksen luo ja Jeesus tekee, mitä tekee. Riivaajien ulosajamisen on tapahduttava seurakunnassa, kuten tehdään tänään Etiopiassa eikä kammiossa kahden kesken ahdistuneen kanssa.

9. SIELUNHOIDOSSA VOIMME VAHINGOITTAA TOISTA IHMISTÄ

Meidän täytyy hyväksyä sekin murheellinen asia, että sielunhoidossa jopa vahingoittamme toista ihmistä. Voimme vahingoittaa jo sillä tavoin, että tuotamme apua etsivälle syvän pettymyksen. "Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua" (Ps 69:7, KR 1938). Emme myöskään koskaan voi toimia sielunhoitajina muuten kuin syntisinä ja monella tavoin epätäydellisinä ihmisinä.

Jokaisessa kahdenkeskisessä keskustelussa olemme sidottuja yleisiin inhimillisin lainalaisuuksiin. Toisen kanssa voimme ja pystymme keskustelemaan avoimesti, syntyy todellinen yhteys ja osaamme kuunnella aidosti. Jonkun toisen kohdalla taas suhde ei lähde liikkeelle emmekä löydä avainta auttaa. Emme voi vaatia itseltämme, että pystymme jokaisen kanssa keskustelemaan. Vielä vähemmän voimme tyrkyttää itseämme jokaisen sielun hoitajaksi. Emme edes voi auttaa kaikkia niitä, jotka valitsevat meidät sielunhoitajikseen. Meidän on hyväksyttävä se, ettei meillä ole jokaisen ihmisen sydämen avainta. 

Emme voi myöskään sille mitään, että aina ja joka paikassa löytyy ihmisiä, jotka jostakin meille tuntemattomasta syystä eivät voi meitä sietää eikä ainakaan sitten, kun ovat oppineet tuntemaan meidät vähän lähemmin.

 

Usein ensimmäinen keskustelu onkin jonkinlainen tunnustelukeskustelu. Varsin pian sen kuluessa huomaamme löytyykö "yhteinen sävel". On hienoa, jos voimme tehdä tilanteessa omat johtopäätöksemme ja suositella jotakuta toista sielunhoitajaa.
Vielä surkeampaa on se, että olemme toimineet taitamattomasti, jopa väärin sielunhoitajina. Olemme käyttäytyneet särmikkäästi. Sanoneet jonkun varomattoman sanan. Ilmeemme ja äänensävymme on paljastanut toiselle jotain kurjaa meistä, luonteestanne, rakkaudettomuudestamme. Olemme olleet väsyneitä emmekä ole jaksaneet keskittyä toisen herkkään kuunteluun. 

Olemme loukanneet. Olemme olleet kuin norsuja posliinikaupassa. Olemme kyläsepän moukarilla käsitelleet kellosepän taitoa ja työkaluja vaativaa kelloa. Lyhyissä sielunhoitokeskusteluissa on helppo huitaista ja yrittää ratkaista vaikeita ongelmia jollain tehomenetelmällä. Olemme esiintyneet viisaampina ja tietävämpinä kuin mitä todellisuudessa olemme. Olemme tyrkyttäneet omia valmiita ratkaisujamme, käyttäneet kaavoja ja käyttäytyneet kaavamaisesti. Olemme olleet sokeita sokeiden taluttajia. Olemme yrittäneet tehdä käännynnäisiä itsellemme.

Useimmat olemme oppineet sielunhoitoa vain ehkä hyvinkin katkerien kokemustemme kautta. Olemme itseoppineita. Voi niitä, joiden elämä on saanut ehkä pysyviä vammoja meidän taitamattomasta opettelemisestamme. Mutta kaikesta epäonnistumisestamme huolimatta emme saa kieltäytyä palvelemasta, kun joku sitä meiltä vielä uskaltaa pyytää. Ehkä sittenkin silloin tällöin olemme voineet totuudellisesti auttaa jotakuta. 

Nimenoman silloin olemme ärsyttäviä, kun joudumme ilmaisemaan oman kantamme ja kun se poikkeaa sielunhoitokeskusteluun tulleen valmiista kannasta. Silloin meidät koetaan tyrkyttäjinä. Hän oli tullut vain etsimään meiltä vahvistusta omalle varmalle näkemykselleen ja hän loukkaantui, kun emme tukeneetkaan häntä. 

10. SIELUNHOIDON ON OLTAVA AINA MYÖS OPASTUSTA EIKÄ VAIN KUUNTELUA

Emme vain kuuntele vaan pyrimme aktiivisesti opastamaan lähimmäistämme sille tielle, minkä ymmärrämme oikeaksi. Juuri tässä piilee eräs keskeinen ongelma. Jos vain kuuntelemme olemme monen mielestä hyviä sielunhoitajia. Silloin olemme taipuisia, myötäeläviä, tukea antavia. Mutta entäpä jos tämä kaikki onkin ihmisen tukemista meidän vakaumuksemme mukaan Jumalan sanan vastaisessa asenteessa ja elämäntavassa? 

Sielunhoito on jatkuvaa ja usein epäonnistuvaa kamppailua siitä, että todella pystymme ja osaamme taitavalla tavalla ohjata toista ihmistä oikealle tielle ja Herran aito sana tulee eläväksi.

Meidän ei tarvitse pelätä tehdä väärin, koska silloin emme tekisi mitään. Mutta on tuhoisaa, jos emme pysty näkemään ja myöntämään omia virheitämme ja syntejämme sielunhoidossa. Meidän on pystyttävä tiedostamaan, mitä meidän käyttäytymisemme ja sanamme saavat aikaan lähimmäisessämme ja näin nimenomaan silloin kun vaikutus on ollut kielteinen.

Joka tapauksessa matkamme varrella on monia sellaisia, joita emme ole pystyneet auttamaan ja monia, jotka ovat haavoittuneet ja ovat niin syvästi loukkaantuneet, että olemme synnyttäneet heissä pysyvää vihaa ja katkeruuttakin. 

11. SIELUNHOIDON SUURI ETUOIKEUS

Sielunhoidon majesteetillinen etuoikeus on saada olla Pyhä Hengen käyttämänä Jumalan sanan työvälineenä. Nimenmaan tämä keskittyy mahdollisuuteen käyttää rippiä. Lopulta jokaisessa sielunhoitokeskustelussa ennemmin tai myöhemmin tulee esiin ihmisen syvä raadollisuus ja sen seurauksena syyllisyys. Se ei ehkä paljastu ensimmäisissä keskusteluissa, joissa nähdään vain maailman ja toisten ihmisten pahuus ja elämänkohtaloiden mielettömyys. Mutta jos sielunhoitokeskustelut saavat jatkua tullaan ennemmin tai myöhemmin myös omaan pahuuteen ja syyllisyyteen. Siitä tietoiseksi tuleminen voi kyllä olla vaikeaa. Kukaan ei halua vapaaehtoisesti olla omissa silmissään väärässä, ei edes silloin kun ihminen nöyrästi puhuu omasta kurjuudestaan. Oman pohjattoman syntiviheliäisyyden näkeminen on Pyhän Hengen vaikutusta. 

Onkin sanottu, että vasta lain särkemä korvaa haluaa kuunnella evankeliumin sanaa. Siksi oman pahuuden kohtaaminen sisältää aina myös mahdollisuuden kuulla aitona ja totuudellisesti tuo ihmeellinen päästön sana: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Silloin tuo julistus ja vakuutus ei enää kohtaakaan ihmistä vain jonkinlaisena kristillisen kielenkäytön loppuunkuluttamana fraasina. Siinä on jumalallinen sana ja todellisuus ja se sinetöi hänen läsnäolonsa. Juuri tätä jokainen sielunhoitoon tullut ihminen syvimmältään kaipaa.

Sielunhoitajan on vain maltettava mielensä ja odotettava Jumalan aikaa hänen majesteetillisen sanansa julistamiseen. Koskaan hän ei saa myöskään hävetä tai väheksyä päästön sanaa. Mutta sielunhoitaja myös tietää, ettei hän voi käyttää sitä kuin jotakin taikakalua. Päästön sanan julistaminen on aina taivashetki. Se annetaan, sitä ei voi tehdä ja vielä vähemmän muodostaa siitä mekaanista liukuhihnatapahtumaa. Samaan aikaan hän tietää, että päästön sana on aina lahjaa eikä hän voi vaatia ahdistuneelta mitään ansioita lahjan vastaanottamiseen. Lahja saadaan ilmaiseksi.

Synninpäästöllä Jumala palvelee omiansa. Se sisältää suuren siunauksen ja on aina hyödyllinen omalletunnolle. Juuri synninpäästö tekee kristitystä kristityn. Siihen sisältyvä Jumalan teko on ainoa asia, jolla Apostolinen uskontunnustus kuvaa kristittynä elämisen nykyisyyttä: "Minä uskon... syntien anteeksiantamisen".
Jäämme ihmisinä herkästi kiertämään ongelmiemme ympärillä emmekä millään jaksa uskoa, että Jumala vapauttaa meidät ahdistukseemme liittyvästä syyllisyydestämme. Emme saa olla käyttämättä sitä lahjaa, lohdutusta ja uskonvahvistusta, minkä synnintunnustus ja synninpäästö tarjoavat uskontaistelussa.

 

Anteeksiantamus onkin sielunhoidon varsinainen ydin. Se auttaa aloittamaan jälleen alusta ja kohtaamaan elämän todellisuuden vapautetulla omallatunnolla. "Sillä missä syntien anteeksiantamus on, siinä on myös elämä ja autuus" (Luther).
"Ei ihmistä auta se, että hän tyhjentää tuskansa tyhjään avaruuteen, vaan hänen on tyhjennettävä se Jumalan eteen. Ei meitä pelasta vielä se, että luettelemme syntimme, jotka muutenkin ovat aina edessämme, vaan pelastus tulee siitä, että meille lausuu anteeksiantamuksen Hän, jolla on meidän edessämme haavoitetut kädet" (Eino Sormunen).

 

KIRJALLISUUTTA:
Timo Junkkaala, Hannulan herätys, Pieksämäki 1986
Timo Junkkaala, Urho Muroma - herätyssaarnaaja, Hämeenlinna 1990
Jorma Marjokorpi, Rippi - laiminlyöty lahja, Perusta s.3-6, 3/1981
Raimo Mäkelä, Raamatullisuus sielunhoidossa, ss. 35-57, Mitä on raamatullisuus, Saarijärvi 1977
Olavi Peltola, Uuspietistisen sielunhoidon traditio - onko sitä? Perusta, s. 215-219, 1991
Marko Sjöblom, Hengelliset kysymyksen sielunhoitokeskustelussa, Perusta, s. 93-99, 1994 
Heimer Virkkunen, Henkilökohtainen sielunhoito, WSOY 1953.