Omakuva työssä

Kylväjän Orientoitumiskurssi 21.7.91, Olavi Peltola

1. Pyhä Henki on säilyttänyt Raamatussa yllättävän selvänä vuosituhansien takaa erään työntekijän OMAKUVAN, self imagen, sen millaisena hän itse koki itsensä ja oman työnsä. Tämä henkilö on Paavali.

Voi olla, että saadaksemme sen selvästi esille, meidän on opittava lukemaan Raamattua myös ikäänkuin rivien välistä. Olemme ehkä myös hengellistyttäneet kaiken niin, etteivät Raamatun henkilöt ole meille aitoja ihmisiä. Koemme itsemme ja elämäntilanteemme niin typeriksi, mitättömiksi, ajallisia, maallisia, ettei Raamatun pyhiä henkilöitä ja aseita voi soveltaa omaan persoonaamme ja arkeemme.

Saatamme ehkä myös kokea, että Raamattu asettaa niin ylivoimaisia vaatimuksia meille, että vain masennumme ja menetämme rohkeutemme. Emme osaa erottaa lakia ja evankeliumia tulkitsemisessa. Raamattu on kuitenkin Jumalan suurin lahja meille Jeesuksen Kristuksen jälkeen ja se on nimenomaan tarkoitettu käytettäväksi arjessa, työssä ja vaivassa. Se on hyvä ystävä, työtoveri, matkakumppani tiellä. 

Uuden testamentin kuvaamat tapahtumat, ihmissuhteet ja yhteisöt ovat syvästi inhimillisiä. Ei tarvitse muuta kuin lukea Korinttolaiskirjeitä ilman unelmien silmälaseja. On myös muistettava, ettei kaikkea ole meille kerrottu. On talletettu liian usein vain erikoisia asioita ja tähtihetkiä. Joka tapauksessa "tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille" (1 Kor 10:11), "sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi" (Room 15:4). 

2. Toivon mukaan olemme vuosien kuluessa tutustuneet Paavaliin niin hyvin, että varsin harvan ympäristömme ihmisen tunnemme häntä paremmin. Monet hänen kirjeensä ovat erittäin henkilökohtaisia ja avoimia. Ehkä olemme myös huomanneet kuinka rohkeasti Paavali käyttää sanaa minä. Niissä tulee esiin myös työnteon ja työyhteisön monenlaiset vaikeudet. Kohtaamme aidon ihmisen ja nimenomaan lähetystyöntekijän, joka paljastaa sydämensä tuskan, tekee rajusti työtä, usein mielettömän vaikeissa olosuhteissa ja kamppailee monissa inhottavan vaikeissa ihmissuhteissa (2 Kor 11:23-28). Hänen minuutensa on nujerrettu kerta toisensa jälkeen ja kuitenkin hän säilyttää elämänhalunsa ja rohkeutensa loppuun asti (2 Tim 3:6-8).

On varmaa, ettei Raamatusta löydy vihjeen vihjettäkään kaikkiin elämämme taustalla oleviin traumaattisiin aineksiin ja arkielämämme ja työmme yllättäviin tilanteisiin. Raamattua ei ole Koraanin kaltainen lakikirja. Jumalan kiitos, silloinhan kadottaisimme itsenäisen etsimisen ja löytämisen ilon elämästämme ja tulisimme jonkun Paavalin kopioksi. Mutta olen varma, että monet elämäämme ja omaan minuuteemme liittyvät keskeiset kamppailumme saavat valaisua ja apua Raamatun sivuilta. 

3. Otan ensimmäisenä esille vaikean kysymyksen siitä, miten arvostamme ja kunnioittamme itseämme ihmisenä. Meillä on kenties sellainen tunto, että Raamattu kiistää itsemme arvostamisen, sehän on ylpeyttä. Meidän on kiellettävä itsemme (Matt 16:24, kieltää = unohtaa itsensä, olla itseänsä ja etujansa ajamatta, antaa täydellisesti itsensä alttiiksi). On suostuttava vaikka kadottamaan elämänsä Jeesuksen tähden (Matt 10:39). Se on kai vastakohta itsensä hyväksymiselle ja toteuttamiselle.

Mutta miten yllättävästi Jeesus sanoikaan: "Rakasta lähimmäistäsi NIINKUIN ITSEÄSI" (Matt 19:19). Siis rakasta niinkuin itseäsi. Sinä saat ja sinun tulee rakastaa omaa itseäsi. Niinkuin asennoidut ja kohtelet itseäsi, niin opi kohtelemaan myös toisia. Ei itseään inhoava, vihaava ja tuhoava ihminen jaksa ja pysty edes näkemään toista ihmistä, saati sitten palvellen rakastamaan. Vain itsensä kanssa sopusoinnussa oleva kykenee huomioimaan toisetkin. Myös Paavali antaa meille samansuuntaisen vinkin: "Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niinkuin omaa ruumistaan... Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä" (Ef 5:28-29). Kunpa tämä Paavalin itsestään selvänä pitämä asia olisi meille tämän ajan ihmisille yhtä itsestään selvä!

Kenties näissä opetuksissa on kaikua Psalmin sanasta: "Sinä teit hänestä lähes jumal'olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella, panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja" (Ps 8:6-7). On suurenmoista olla Jumalan luoma ihminen. Jumala on antanut "ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit" ja hän nämä vielä pitää voimassa (Katekismus). Jumalan lahjoina minun on arvostettava niitä ja hoidettava itseäni hyvin.

Koska Jumala on antanut meille elämän, ei meidän luonteemme ja persoonamme, ei elämämme kohtalotkaan ole vain sokeaa ja mieletöntä sattuman leikkiä. Jumalalla on suunnitelma ja tehtävä elämäämme varten ja hän haluaa ohjata kaikkea. Job sanoo: "Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni" (10:12). "Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä..." (Gal 1:15).

Mitä on nahkani sisällä, se on mitä tärkeintä minulle. Siksi minun on aina ensin itse arvostettava itseäni. Minä itse olen itselleni suurin pääomani. Sen halveksiminen ja hävittäminen on mitä mielettömintä. Uskomme ruumiin ylösnousemukseen ja siksi on hyvä oppia jo nyt kestämään omaa olemustaan, hyväksymään oman itsensä ja pitämään omasta persoonallisuudestaan juuri sellaisena kuin se on. Toki on hienoa, jos jaksan elämäni loppuun asti myös koulia omaa itsenäni, olla avoin muutoksille ja uusille haasteille ja jos oivallan, etten ole pystynyt käyttämään lahjoistani ja kyvyistäni kuin murto-osan. Minussa piilee vielä monia itsellenikin tuntemattomia kykyjä ja lahjoja. Tämä Jumalan luomistyö on todella suurenmoinen. 

4. Paavali ei häpeä kerrata julkisesti oman elämän vaiheita eikä kiistää sitä, että hän on toiminut mielettömästi ja täysin väärin. "Olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan" (1 Kor 15:8-10). Hän myöntää, että "te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana" (1 Kor 2:3). Hän ei siis pelkää olla ihmisten silmissä heikko, ei edes masentunut (2 Kor 7:6). Hän puhuu jopa sairauksistaan (Gal 4:13-14). "Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot" (2 Kor 7:5). Paavali ei yritä olla eikä ollut työssään mikään superihminen. Uskovat jopa väittivät, että hänen "esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä" (2 Kor 10:10). Mutta "me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat...raadannan, valvomisen" (2 Kor 6:4). 

5. Verratessamme itseämme toisiin ihmisiin saamme sanoa Paavalin tavoin: en ole ollut millään tavoin noita huonompi (2 Kor 12:11), en missään sellaisessa, mikä kuuluu minun tehtävääni tässä ajassa, sillä "kullakin on oma lahjansa Jumalalta" (1 Kor 7:7). Olen enemmän kuin ympäristöni. En saa olla vain ympäristöni vanki tai sen sätkynukke. En ole vain muiden ihmisten heijastuma. En saa olla olemassa vain vanhempieni, puolisoni, lasteni varassa tai tähden. Minäkin olen valo (Matt 5:14). Vaikka tuikkuni olisi pienen pieni, niin silläkin on olemassaolon oikeutus. En saa etsiä muilta ihmisiltä lupaa olla olemassa. "Mitä he (arvohenkilöt) itse asiassa olivat on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä" (Gal 2:6). "Siitä minä hyvin vähän välitän, että te minua tuomitsette" (1 Kor 4:3). "Täydellisyytemme on siinä, että olemme oma itsemme ja täytämme tarkalleen sen muodon, jonka kohtalo on meille määrännyt" (Claudel). 

6. Minua on ihmetyttänyt usein se, miten tuskaista kamppailua Paavalin oli käytävä omasta persoonastaan rajuina työnteon vuosina alkaen apostolien kokouksesta vuonna 48 ja päättyen hänen vangitsemiseensa Jerusalemissa ehkä vuonna 57. Hän oli monella tavoin persona non grata (non grata = ei suosiossa oleva, ei mieluinen). Hän ei suinkaan saanut ilman muuta arvostettua asemaa omassa työssään eikä uskovien silmissä. 

Hänen työssään kaikki riippui nimenomaan hänen persoonallisesta kyvyistään, taidoistaan ja tiedoistaan. Hän teki työtään oman persoonallisuutensa kautta. Se millaisen vaikutelman hän teki ihmisiin, se ratkaisi hänen mahdollisuutensa tehdä työtä, saavuttaa ihmiset, antaa heille jotain myönteistä, palvella heitä. Hänen työnsä oli ihmissuhteisiin sidottua, ihmiskeskeistä, ihmisten parissa tapahtuvaa. Hänenkin oli saavutettava toiminnassaan luottamusta persoonallisuutensa, tietojensa ja ammattitaitonsa perusteella (ks Lääkärin etiikka, 11). Siksi Paavali saattoi purevasti sanoa: "Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei, ja tietoni olen kaikin tavoin, kaikissa asioissa saattanut teidän nähtäväksenne" (2 Kor 11:6). 

Hänen arvovallastaan riippui siis hänen työnsä tulokset. Kuka häntä viitsi kuunnella, jos ei hänellä koettu olevan kuulijoittensa mielessä arvovaltaa. Arvovallan hän hankki työllään: "Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani" (1 Kor 15:10). 

Eivät kollegat - tässä tapauksessa muut apostolit suinkaan häntä ilman muuta hyväksyneet tasa-arvoiseksi työtoverikseen. Hän kuitenkin halusi voittaa heidän luottamuksensa, työskennellä yhdessä ja niin joutui erikseen hankkimaan heidän arvostuksensa (Gal 2:2, 6-7). 

Miten Paavali uskalsi ja jaksoi arvostaa itseään ja omaa työtään? Näin siitä huolimatta, että häntä vastustettiin rajusti ja sananparrella ilmaistuna nimenomaan omat koirat purivat. "Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonitteluhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani" (Fil 1:17).

Paavali oli kuitenkin varma siitä, että Jumala oli hänelle tämän tehtävän antanut (1 Kor 3:5) ja hän tulee samaan palkan oman työnsä mukaan (3:8). Hän jopa sanoo olleensa taitava työntekijä (3:10). Aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan (3:13). Omaa työtään arvioidessaan hän jopa uskaltaa sanoa: "Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, emme ole tuottaneet kenellekään vahinkoa emmekä hankkineet hyötyä kenenkään kustannuksella" (2 Kor 7:2).

7. Paavalilla kutsumustietoisuus oli todella merkittävänä tukena omassa työssään (Gal 1:15, Room 1:1, 1 Kor 1:1). Se vapautti jännittämästä omaa itseään. Olen kutsujan vastuulla. Se on oikeastaan koko palvelutyöni lähtökohta. Kutsuja myös tiesi millaista tekoa olen ja kuitenkin hän kutsui. Siis pystyn siihen, mihin minut on kutsuttu, koska kutsuja on Kaikkitietävä ja Kaikkinäkevä.

Ehkä meillä on liian suurelliset unelmat ja toiveet ja liian vaativat odotukset Jumalan kutsusta ja huolenpidosta. "Älkää korkeita tavoitelko" (Luuk 12:29). Emme tyydy vähään, alhaisiin (= lähellä maata, todellisuutta oleviin) oloihin (Room 12:16). Ei Jumalan kutsumus merkitse sitä, että hän vie meidät elämään pilvien päällä. Emme myöskään tyydy siihen, että ahdistus kuuluu elämäämme. Paavalinkin kutsumus vei melkoiseen hullunmyllyyn: "Olen saanut raataa kovemmin kuin he... olen ollut... vankeudessa, minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa... olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin... kärsinyt nälkää ja janoa... palellut vähissä vaatteissa" (2 Kor 11:23-27). Lisäksi tulee kaikki hänen asemaansa koskevat ahdistukset ja sisäiset masennukset.

Nykyisen ajan henki on tarttunut meihin ja se vaatii menestystä, saavutuksia, vaurautta, terveyttä ja hyvinvointia, iloa ja hauskuutta. Emme tyydy viettämään "tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti" (1 Tim 2:2), vaikkapa sitten kipujamme kärsien ja haavojamme nuollen. Emme tyydy nöyrästi ottamaan joka päivä ristiämme ja kantamaan sitä Jeesuksen askelissa. Vaadimme elämämme paratiisin alkavan jo nyt. Kun Jumala ei näytä täyttävän kaikkia toiveitamme, on seurauksena masentuneisuus.

8. Paavalin yhtä hyvin kuin meidänkin elämämme suureena tavoitteena tulee olla pyyntö: "Kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut" (Apt 20:24). Olen saanut elämäni ja persoonallisuuteni lahjaksi. Mitä minulla on, jota en olisi saanut lahjaksi (1 Kor 4:7). Nyt meidän tulee omasta puolestamme antaa lahjaksi kanssaihmisille sen, mitä voimme. "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa" (Matt 10:8). Eihän se useinkaan itsekkyytemme ja saamattomuutemme tähden ole kovin paljon, mutta se vähäkin tulee antaa.

Siksi Paavalin elämässä erittäin keskeiseksi asiaksi omassa työssä tulee uskollisuus. "Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi" (1 Kor 4:2,vk). Valtaosa työtämme on rutiinia. Samat kuviot toistuvat uuvuttavalla tavalla. Se koettelee kärsivällisyyttä. "Olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat... työssä" (1 Kor 15:58).

9. Paavalilla oli hetkittäin mieletön työtaakka. Oli vaiheita, jolloin hän ei pystynyt lepäämään. "Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon" (2 Kor 11:27). "Kaiken muun lisäksi jokapäiväistä tunkeilua luonani" (2 Kor 11:28, vk). Jokainen tietää, kuinka vaikea on kestää alituista ihmisten palvelemista ja kokea, että he aivankuin tunkeutuvat päälleeni kysymään ja samaan minulta apua. Mistään ei löydy paikkaa olla yksin oman itsensä kanssa. Muistamme Jeesuksen elämästä vastaavan tilanteen. Silloin hän sanoi omilleen: "Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää. Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä" (Mark 6:31).

10. Koskaan Paavalin identiteetti ei ollut hänen työssään. Työ ei ollut hänelle tärkeämpi kuin Kristuksen tunteminen. "Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampi kuin mikään muu" (Fil 3:8). Jos työstä tulee meille kaikkein tärkein elämässämme, olemme ajautuneet laintekojen, teoista vanhurskauttamisen tielle. Ja sillä tiellä aivan varmasti uupuu ja menettää elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ihminen joka turvallisesti heittäytyy Jumalan armon varaan uskaltaa myös löysentää tiukkoja vaatimuksiaan, jotka voivat johtaa loppuunpalamiseen. Iloa työstä emme saa kadottaa, vaikka aina työhön liittyy myös "vaivaa nähden... ja otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi" (1 Moos 3:17, 19).

Lähetystyössä joudutaan elämään ja tekemään työtä usein aivan ääriolosuhteissa. Silloin paljastuu myös meidän fyysiset ja psyykkiset rajamme. Joudumme moneen kertaan ylittämään kestokykymme ja seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Tosin tähän mennessä olemme välttyneet kentällä tapahtuvista itsemurhista. Erään toisen lähetysjärjestön kentällä on tapahtunut sellainenkin mieletön oman pohjattoman ahdistuksen ratkaisuyritys. Toivon, ettei kukaan meistä antaisi tällä alueella hetkeksikään perää eikä alkaisi leikkiä itsetuhon ajatuksella. Se on uskallettava työntää pois tietoisuudesta heti alusta alkaen. Tuho on jotain huumaavan imevää ja imelää.

11. Kohtaamme siis Paavalissa terveen itsetunnon omaavan työntekijän. Monelle aikamme ihmiselle se on täysin saavuttamaton ihanne. Ei ole yksinkertaisesti edellytyksiä tasapainoiseen omakuvaan. Meistä ei ole tullut vielä tänäänkään oma itsemme emmekä koe itseämme oikeastaan minkään arvoisena. Kun koetamme olla se, mitä todellisuudessa olemme, meidät saattaa vain vallata syyllisyys ja tunne siitä, että meidän pitäisi olla jotain täysin toisenlaista.

Erittäin vaikeisiin taisteluihin moni meistä on saattanut joutua siksi, että on kuunnellut tai ainakin tulkinnut hengellistä julistusta kovin utopistisesti. Jos sinä todella uskot, käännyt ja uudestisynnyt, niin kaikki muuttuu elämässäsi. "Hän muuttaa kaiken". Jos todella täytyt Hengellä, elät silloin uuden, korkeamman tason elämää.

Olemme tulleet omasta mielestämme uskoon ja Henki todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Kuitenkin meidän on pakko rehellisesti myöntää, että olemme monin tavoin ihan samanlaisia syntisiä ihmisiä kuin ennen uskoontuloamme. Samat kiusat, samat luonteen heikkoudet, samat vaikeat ihmissuhteet. Ärsyynnymme herkästi, kiivastumme, sanomme kurjia sanoja, loukkaamme lähellämme olevia. Meitä tympii ihmiset. Näin nimenomaan silloin kun joudumme valvomaan ja olemme äärimmäisessä fyysisessä ja psyykkisessä rasitustilassa. Silloin paljastuu sydämemme pohjat. Mudat tulevat esiin ja pelästyttävät meidät. Tälläinenkö minä todellisuudessa olenkin? 

Tuollaisessa tilanteessa joutuu kysymään onko uskoni vain harhaa, turhaa kuvittelua? Vai onko vika vain minussa? Onko minun vielä tehtävä jotain, jota en ole tehnyt, jotta asiat muuttuisivat?

Paavali rohkaisemalla rohkaisi Kristukseen uskovia luottamaan aina ja kaikessa "häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman" (Room 4:5). "Meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi turvautumalla Kristukseen havaitaan syntisiksi... Sen elämän, jota tässä ruumiissa vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal 2:17,20). Tällaisessa Herrassa on myös meidän sisäisesti epäonnistuneiden uskovien toivo.

12. Jumalan valtakunta ei ole orjavaltio, vaan vapaitten lasten yhteisö (Gal 5:1). Se on sisäisesti onnellisten ihmisten valtakunta. Sisäisesti onnellinen on vain se, joka on saanut ja saa joka hetki Jeesuksen sovituskuoleman tähden kaiken kurjuutensa ja mitantäyttämättömyytensä anteeksi. Ulkonaisesti saattaa kyllä valtakunnan lapsi kärsiä monenlaista tuskaa ja puutetta. Tie kulkee "monen ahdistuksen kautta" (Apt 14:22). Mutta yhteys Jumalaan on "antajan ansaitsematon lahja eikä tekijän ansaitsema palkka" (Ambrosius) ja juuri se vapauttaa.

"Evankeliumin salaisuus on, että saamme kaiken ilmaiseksi. Armo raamatullisessa mielessä on sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa rakkaudelle. Tämä koskee kaikkia kysymyksiä, ennen kaikkea syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan lapsioikeuden suurta pääkysymystä... Tämä ilmaiseksi on kristityn elämän autuas salaisuus. Mutta myös juuri sitä vastaan luonnollinen uskonnollisuutemme ja meidän järkemme taistelevat" (Andersen).

"Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Minun onneni on olla Jumalaa lähellä" (Ps 73).