Sielunhoitajan valta ja vastuu
Raamattuopisto, 10.3.91, Olavi Peltola
1. MUUTAMIA ESIMERKKEJÄ IHMISEN VALLASTA TOISEEN IHMISEEN
Erään hengellisen liikkeen keskeiset johtajat allekirjoittivat aikoinaan lausunnon liikkeensä toiminnasta ja sielunhoitajien mahdollisesta suhteesta hoidettaviin. Lausunto oli annettu Helsingin Hovioikeudelle.
Oheisena vain osa lausuntoa: "Yleiset kokoukset päättyvät voimakkaaseen kehoitukseen jättäytyä Jeesukselle. Jos joku kuulijoista osoittautuu halukkaaksi, niin hänet ohjataan kokoushuoneen etuosaan kokousyleisön läsnäollessa, jossa tavallisimmin saarnaaja ottaa hänet vastaan ja keskustelemalla sekä rukoilemalla koettaa lisäksi selventää puhuteltavalle saarnansa sisältöä sekä taivuttaa häntä tekemään ratkaisun.
Tässä vaiheessa ja jatkuvasti myöhemminkin saarnaaja joutuu mitä läheisempään sielulliseen kosketukseen etsijän kanssa. Tavallisesti synninhätään saarnan tai puhuttelun vaikutuksesta joutunut henkilö ripittäytyy saarnaajalle ja siten saarnaaja pääsee näkemään toisen henkilön kaikkein arimpiinkin ja tähän asti peitettyihin lankeemuksiin ja siten toisen sielu paljastuu saarnaajan nähtäväksi.
Jo tässä vaiheessa useinkin ripittäytyjä joutuu ripin vastaanottaneeseen henkilöön nähden sellaiseen riippuvuussuhteeseen, josta hän ei koskaan pääse irti. Onhan ripin vastaanottaneella saarnaajalla tiedossaan salaisuuksia, joilla hän tarvittaessa voi hallita asianomaista henkilöä. Jos saarnaaja sattuu olemaan brutaali ja häikäilemätön tahtoihminen, hän voi jatkuvasti kiristää uhriaan niin, että tämä lopuksi menettää kokonaan oman tahtonsa, so. tulee kokonaan riippuvaiseksi saarnaajan tahdosta".
Toinen esimerkki on taas erään helsinkiläisen lääkärin kaupunginosalehden pakinapalstalta: "Ylioppilaslakkinsa juuri saanut sukulaisneitonen oli päässyt kesätöihin erääseen valtion virastoon. Tämän nuoren opiskelijan elämää painoi jo lapsena alkanut diabetes. Elämä sujui kuitenkin täysin normaalisti kahden päivittäisen insuliiniruiskeen avulla. Ehkä osin diabetes-taakka oli johtanut sukulaistytön syvään uskonnollisuuteen. Eräänä alkukesän perjantai-iltana hän oli saanut vieraakseen viisi uskovaista nuorta. Nuo nuoret päättivät rukoilla niin palavasti toverinsa sokeritauiun parantumisen puolesta, että Jumalan olisi pakko heitä kuulla. Useita tunteja kestäneen rukoilun jälkeen ylioppilasneitosemme "tunsi" aivan uuden elämän alkaneen. Kaikki oli muuttunut. Olo tuntui terveeltä ja ihanalta. Yhteinen päätös oli: Herra oli kuullut rukouksen. Nuoret lähtivät koteihinsa. Sukulaistyttö luotti niin täydellisesti parantumiseensa, että jätti siitä paikasta insuliinin oton. Kun seuraavana maanantaina viraston työpäivä alkoi, ei sukulaistyttöä kuulunutkaan töihin. Joku työtovereista lähti tytön asunnolle. Postiluukusta näkyi, että sunnuntain sanomalehti oli koskemattomana lattialla. Talonmiehen avulla päästiin sisälle. Neitonen löytyi kuolleena asunnostaan. Ruumiinavaus vahvisti kuolinsyyn: Insuliinin puutteesta johtunut diabeettinen kooma ja kuolema. Rukoiluun osallistuneet nuoret olivat hämmentyneinä. Miten oli mahdollista että heidän rukoiluaan ei ollut kuultu" (Klaus A.J.Järvinen, Lauttasaari-lehti 24.2.1990).
Kolmas esimerkki on erään nuoren kirjeestä: "Se oli jotain kauheaa. En ole ikinä niin pelännyt hengellisessä kokouksessa. Kun se saarnaaja huusi minun puolestani (en voi käyttää sellaista sanontaa kuin rukous) tuntui kuin olisin ollut jossain pakanallisessa juhlassa, missä henkiä manataan esille. Ei siinä ollut Jeesuksesta tietoakaan. Tuntui kuinka hän pakotti minua puristamaan itsestäni jotain ulos. Minä itkin ja pelkäsin sitä miestä. Minusta tuntui kuin saarnaaja olisi kauhean vihainen, kun ei saanut minua puhumaan kielillä. Ahdistus minulla oli sydämessä ja kauhea pakokauhu. Jos minulla olisi ollut vähääkään rohkeutta olisin lähtenyt siitä paikasta ulos. Kun en muutakaan voinut tehdä itkin sydämeni pohjasta. Tuntui kuin olisin ollut yksin maailmassa. Toiset huusivat halleluja ja olivat iloisia ja onnellisia. Kun tulin kotiin itkin ja nauroin vuorotellen ja luulin tulevani ihan sekapäiseksi".
Amerikkalainen psykiatri John Clark väittää uusien nuorisouskontojen käyttävän neliosaista menetelmää, jolla ihmisen itsenäisyys murretaan ja hänet sidotaan uuteen liikkeeseen.
1. Aluksi tällainen liike etsii mahdolliset kannattajat ja asettaa syötit. Usein tällaisia ovat elämässään kriisitilanteeseen joutuneet ja vieraille paikkakunnille tulleet opiskelijat.
2. Toisessa vaiheessa a.o. houkutellaan pois todellisuudesta. Voimakas ryhmäpaine, loputtomat luennot, tunneperäiset laulut synnyttävät epätodellisen maailman ja ihminen luopuu itsenäisyydestään.
3. Kolmannessa vaiheessa uhri joutuu täysin ryhmän valvontaan. Tällöin hänen asuttava ryhmän yhteydessä. Hänen mukanaan saattaa seurata aina joku ryhmän jäsen - jopa käymälään saakka. Yhteydet entisiin ystäviin, sukulaisiin ja tuttaviin "neutralisoidaan". Peruskäsitteet perhe ja rakkaus saavat uuden sisällön.
4. Lopuksi uusi jäsen pääsee osallistumaan itse toimintaan. Hänestä tulee korkeamman asteen, sisäpiirin jäsen. Nyt ryhmän oma arvomaailma, hierarkia ja ehdoton johtajuus korvaavat "maalliset" arvot. Arvovaltansa turvissa ryhmän johtaja voi puuttua jäsenen vapaa-ajan käyttöön, opiskelun jatkamiseen, työpaikan ja jopa aviopuolison valintaan. Aviopuolison on oltava ryhmän jäsen. Tässä vaiheessa ulkopuolisen arvostelijan on täysin mahdotonta enää vaikuttaa ryhmän uuteen jäseneen. Tällaisesta yhteisöstä on suunnattoman vaikea päästä irti. Yritys irtaantua on kuin kohtaisi kuoleman. Yhteisön hylänneitä rangaistaan ja häväistään säälimättä.
Kaikki nämä esimerkit ovat varsin karuja ja kärjistyneitä. Ne eivät näytä liittyvän meidän vaatimattomaan sielunhoitopalveluumme. Kenties ne kuitenkin auttavat meitä tiedostamaan kuinka voimakas ja ehdoton saattaa olla hengellisyyteen, Raamatun sanaan, Pyhän Hengen vaikutukseen vetoavan ihmisen valta toiseen.
Ei ole niin vähäistä sielunhoitotilannetta, etteikö siinä jo olisi kysymys vallasta ja vallankäytöstä. Meillä on aina valtaa kyselevään, etsivään, ahdistettuun ihmiseen, joka ottaa meihin yhteyttä tai johon me otamme yhteyttä keskustellaksemme hänen asioistaan. Voimme sitä nimittää vaikutus- tai arvovallaksi. On mahdotonta palvella kanssaihmisiään sielunhoitajana, jollei omaa minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kuka nyt tyhjän luokse tulee!
Mutta ei niin vähän valtaa, etteikö jo väärinkäyttöä! Emme pysty koskaan tekemään Jumalan valtakunnan työtä täysin puhtaista motiiveista. Meidän parhaimpia tekojammekin sisäinen syntisyytemme tahraa. Siksi meidän on suostuttava jatkuvasti hyvinkin kriittisesti tarkkailemaan omaa asennoitumistamme toiseen ihmiseen, sanojamme, toimijamme. Samoin meidän on joka kerta muistettava, että se kanssaihminen, jota pyrimme keskustelussa palvelemaan saattaa olla äärimmäisen herkässä vaiheessa tai persoonallisuudeltaan todella hauras.
Sielunhoitajan vallan tulisi rajoittua vain osallistuvaan kuuntelemiseen ja Jumalan sanan tarjolla pitämiseen. Valitettavasti Raamattua voi käyttää myös väärin vallan välineenä. Voimme raamatunlauseilla sitoa ja päästää ihmisen. Voimme hakata ihmistä Raamatulla. Voimme repiä ihmisen sisäisesti hajalle Raamatun lauseilla. Raamatusta ja sen käytöstä voi tulla samanlainen kuin aikoinaan tuli Mooseksen pystyttämästä vaskikäärmeestä - taikakalu, Nehustan (2 Kun 18:4).
Kuitenkaan meillä ei ole sielunhoidossa mitään muuta itsemme ulkopuolella olevaa lahjaa annettavana kuin Raamatun sana. Jatkuva kamppailumme on siinä, että Raamatun Herra ja Kuningas, Jeesus Kristus, aidosti saa olla myös meidän Herramme ja kuninkaamme. "Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän" (Joh 5:39-40).
2. KUTSU PALVELEMAAN LÄHIMMÄISTÄ
Kaikesta edellä olevasta huolimatta jokainen meistä on kutsuttu palvelamaan lähimmäisiämme. "Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelmaan" (Matt 20:28). Jeesus arvostaa sitä, että annamme hänen nimessään maljallisen vettä toiselle hänen janoonsa (Matt 10:42). Paljoa muuhun emme usein pystykään ihmisten auttamisessa.
Eräs mahdollisuus rakastaa lähimmäistään on antaa aikaansa ja itseänsä ja kuunnella toista.
Millainen on se ihminen, joka voi auttaa? Hänen ei tarvitse olla ns. ammattiauttaja. Jokainen meistä voi kasvaa ihmisenä toisen ihmisen auttajaksi, vierelläkulkijaksi. Jokaisesta uskovasta voi tulla ainakin yhden ihmisen sielunhoitaja, jos vain suostuu siihen vaivaan ja on avoin toiselle ihmiselle. Raamattu sanoo hienosti: "Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi" (Room 15:7).
Raamatussa on myös varoittavana tylyt sanat: "En tiedä, olenko minä veljeni vartija" (1 Moos 4:9). Pahin este toisten palvelemiseen on sittenkin meidän käpertymisemme itsemme ympärille. "Älköön kukaan katsoko omaa parastaan, vaan toisen parasta" (1 Kor 10:24).
3. USKALLA TEHDÄ VIRHEITÄ
Jokainen meistä tekee elämässään kohtalokkaita virheitä ja mielettömiä valintoja. Silloin on hyvä muistaa, että "Jumala on taitava muuttamaan asiat hyviksi, kun me olemme aiheuttaneet tuhoa ja vahinkoa. Olen tehnyt monenlaisia tyhmyyksiä ja mielettömyyksiä, joita olen sittemmin suunnattomasti säikähtänyt. En ole osannut korjata asioita ennalleen ja selviytyä siitä, mihin olen sotkeutunut. Mutta silloin Herra on tarttunut asioihin ja pannut kaiken kohdalleen" (Luther).
Jos sielunhoitajan pitäisi olla täydellinen ja virheetön, ei kukaan pystyisi toiminaan sielunhoitajana. Englantilainen psykiatri Frank Lake kirjoitti: "Pystyn auttamaan toista vain jos olen köyhä ja kurja ja viheliäinen ja alaston ja kun tiedän tämän. Jos jotakin apua voidaan antaa, se on tuleva Kristukselta minun tyhjyyteni kautta. Ja jos se voi tulla minun tyhjyyteni kautta Kristukselta, se voi tulla yhtä hyvin kenen tahansa muun auttajan tyhjyyden kautta". "Anna mielikuvien omasta voimastasi murskautua. Opi tuntemaan itsesi heikoksi, avuttomaksi toisten rinnalla".
Kenties kirkkoisä Origenes kuvaus siitä, millaiselle henkilölle voi avautua, auttaa meitä määrittelemään sielunhoitajaa: "Katso tarkoin, kenelle henkilölle tahdot tunnustaa syntisi. Se lääkäri, jolle aiot ilmaista vaivasi syyn, tulee olla sellainen, joka osaa olla heikko heikon kanssa, itkeä itkevän kanssa, jolla on taito ottaa osaa toisen suruun ja kärsimykseen. Kun sitten tämä viisaaksi ja osaaottavaksi lääkäriksi osoittautunut sanoo jotakin ja antaa sinulle neuvon, niin sinä myös toimit sen mukaisesti ja seuraat sitä".
4. VASTUU OMASTA ITSESTÄ
Sielunhoitokeskustelun ensimmäisiä tavoitteita on yhteyden syntyminen. On kysessä auttava vuorovaikutussuhde. Keskustelussa sielunhoitajan persoonallisuus on se palveluväline, jota käyttäen pitäisi voida välittää evankeliumin sanomaa toiselle. Siksi eräs keskeisistä sielunhoitajan vastuista on siinä, että hän uskaltaa turvallisesti olla oma aito itsensä. Ilman rehellistä oman itsensä tuntemista on vaikea auttaa toista. Jos sokea taluttaa sokeaa, molemmat lankeavat kuoppaan.
Emme auta teeskentelemällä. On masentavaa, jos on ristiriita todellisuuden ja sanojen välillä. Olemme siinä toisen vierellä sellaisena, millaisena olemme ja palvelemme siinä missä voimme ja osaamme. On uskallettava kohdata toinen ihminen omana itsenä eikä tule paeta jonkin roolin taakse. Se ei toki merkitse, että sielunhoitaja paljastaa itseään, puhuu itsestään. Mutta hän ei yritä olla jotain muuta kuin mitä on.
Sielunhoitajalla ei ole oikeutta koettaa peittää omaa sisäistä epävarmuuttaan ja taitonsa puutetta auktoriteetin kaavulla ja latelemalla korulauseita. Raamatun lauseita tulee jakaa viisaasti. Ei koskaan tule suostua väittelyyn, vaan mielummin annettava toisen voittaa.
Mutta meillä on oltava itsellämme myös puolustusjärjestelmä. On oltava oikealla tavalla varovainen toiseen nähden. On säilytettävä terve etäisyys eikä vain pyrittävä läheisyyteen. Toisen ei saa antaa ottaa meitä valtaansa. Emme saa ajautua ylemmyyden emmekä alemmuuden tunnon valtaan.
Emme saa heijastaa omia sisäisiä ristiriitojamme sielunhoitosuhteeseen. Jos sielunhoitaja itse on tuskainen, hän tartuttaa sen toiseenkin. Emme saa etsiä tukea apua pyytävältä omaan hätäämme. Kun oma elämämme on vaikeassa ristiriitatilanteessa, on oltava erittäin varovaisia lähimmäisten kuuntelemisessa ja auttamisessa. On vaikea palvella toista ihmistä, jos omat asiat täyttävät mielen. Sielunhoitajan on aina ensin hoidettava itseään ja vasta sitten toisia. Ja kuitenkin monta kertaa vasta oma hätä herkistää kuuntelemaan aidosti toisen hätää. Ruutini ja roolit särkyvät oman ahdistuksen keskellä.
Sellaisen on vaikea toimia oikein sielunhoitajana, jolta puuttuu terve arvostelukyky ja joka on otteissaan liian kaavamainen, jyrkkä ja ahdas. Tällaisella ihmisellä on suuri tarve soveltaa kaikkiin ihmisiin samoja kaavoja, joista on itse saattanut saada avun. Emme saa olla kuin norsu posliinikaupassa, kuin kyläseppä moukareineen taskukelloa korjaamassa.
5. VASTUU TOISEN KUNNIOITTAMISESTA
Tärkeä vastuun alue on oppia kunnioittamaan toista ihmistä ilman ehtoja. Sielunhoitajalla on oltava kyky ymmärtää toista ihmisenä. Sielunhoitaja on matkatoveri, opas, joka kantaa kappaleen matkaa vierellä kulkijan reppua tai laukkua. Siksi hänelle tuona hetkenä ei saisi olla mitään tärkeämpää kuin tuo kyselevä lähimmäinen.
Sielunhoitajan on voitettava toisen luottamus, sillä vasta silloin voi sielunhoitaja odottaa toisen osoittavan hänelle luottamusta. Ole ahdistetun lähimmäisen puolella vilpittömästi. Muista, että ihminen avautuu vain ystävälleen, ei vihamiehelleen eikä vastustajalleen. On sanottu, että hunajalla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla. Jokaisella ihmisellä on syvä tarve olla jonkin arvoinen itselleen ja toisille, saada rakkautta ja rakastaa. Siksi ahdistetun on voitava kokea sielunhoitaja sellaiseksi, joka ottaa hänet vastaan ilman ehtoja ja anteeksiantavassa, mutta rehellisessä hengessä: "Haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa" (Hes 34:16).
Kyselevä ihminen on aina myös tasa-arvoinen keskustelukumppani. Sielunhoidossa on kysymys lopulta molemminpuolisesta antamisesta ja vastaanottamisesta. Sielunhoitaja ei ole toisen yläpuolella, ei herra, ei isä vaan veli (Matt 23:8-11).
On kunnioitettava toisen persoonallisuutta ja itsenäisyyttä silloinkin, vaikka sielunhoitaja kuulee ehkä monia kielteisiä asioita toisesta, joita hän ei voi hyväksyä. Sielunhoitajan tulee hyväksyvästi suhtautua itse ihmiseen, vaikka ei suinkaan aina voi hyväksyä, mitä tämä ihminen on tehnyt.
Sielunhoitokeskustelussa on mitä tärkeintä kohdata toinen ihminen tunnetasolla. Siksi keskustelun ilmapiiri on merkittävä. Tavoitteena on turvallinen ja luotettava vuorovaikutussuhde ja silloin toisen tulee kokea, että sinä hyväksyt hänet ihmisenä varauksettomasti: "helläsydämiset toisianne kohtaan" (Room 12:10). Ei ole niinkään tärkeä, mitä sanot kuin se miten sen sanot ja miten olet paikalla. Sinun ilmeesi, kasvojesi ja käsiesi liikkeet, äänensävy ovat yllättävän tärkeitä. "Minä en kuule, mitä sanot, koska se, mitä olet huutaa niin kovasti".
6. VASTUU KUUNTELEMISESTA
Sielunhoitajan on oltava valmis vilpittömästi kuuntelemaan (hören= kuunnella, verstehen = ymmärtää und schweigen = vaieta). Jo ensi hetkestä alkaen toisen on voitava ymmärtää tämä. Kuuntelu on kurinalaisesta kuuntelua, jossa keskitytään toiseen. Jokaisen ihmisen ongelmat ovat ainutlaatuisia ja ainutkertaisia. Siksi ilman huolellista kuuntelua ei koskaan voi saada selville sitä, mistä todella on kysymys. Onkin sanottu, että sielunhoito on 90% kuuntelua. Kuuntelemisen taitoon kuuluu sekin, että kertaat ääneen mitä toinen on sanonut ja teet harkittuja ja johdattelevia kysymyksiä.
Usein toisen hätätila aiheutuu juuri tunne-elämän kriiseistä. Niitä on vaikea sanallisesti ilmaista tai ne ilmaistaan vaikenemisella, rivien välissä ja symboolikielellä. Siksi todellinen toisen kuunteleminen on vaikea taitoa. Se vaatii herkkyyttä ja taitoa pienestä vihjeestäkin ymmärtää, mikä on toisella todella oleellista. Tällainen taito opitaan vähitellen.
Sielunhoitajalla on oltava kuitenkin aikaa odottaa, että toinen avautuu. Ahdistus voi olla niin tuskaista, ettei aluksi pysty eikä osaa sitä ilmaista. Joskus se vaatii useita turhalta tuntuvia keskusteluja. Ei pidä väkisin avata nupulla olevaa kukkaa.
7. VASTUUTA ON OLLA MYÖS OSAAMATON
Sielunhoitaja saattaa kuunnellessaan toisen ahdistuksia joutua täysin ymmälle, jopa pakokauhun valtaan. Hän ei ymmärrä, mitä kaikkeen kuulemaansa pitäisi sanoa ja miten neuvoa oikein. Mutta ei olekaan niin tärkeää, mitä hän sanoo ja neuvoo, kuin että hän aidosti kuuntelee ja auttaa toista sanallisesti ilmaisemaan monimutkaisia vaikeuksiaan.
Vanha neuvo on, että jos et osaa auttaa, niin älä kuitenkaan vahingoita toista. Rakkaudellinen ja alhaalta käsin toista lähestyvä asenne estää parhaiten vahingoittamisen.
Ei yhdelläkään sielunhoitajalla ole vastauksia kaikkiin ihmisten ongelmiin. Emme ole kaikki tietäviä, vielä vähemmässä määrin olemme kaikkivaltiaita. Saatamme olla monin tavoin paljon tyhmempiäkin kuin se lähimmäinen, jota palvelemme. Sielunhoitajan tehtävä ei ole antaa vastauksia, vaan auttaa ahdistunutta vähitellen itse löytämään vastaukset.
Siksi sielunhoitajan heikko omanarvontunto voi olla suuri este tässä palvelussa, koska tällöin hän vaatii itseltään joka kerta onnistumista. Kuitenkin usein sielunhoitokeskustelun jälkeen jää sellainen tunto, etten yhtään pystynyt toista auttamaan. Sielunhoitajan on kyettävä sietämään pettymyksiä. Hän ei saa loukaantua siihen, ettei pysty auttamaan.
Koska sielunhoitokeskustelussa on vain kaksi ihmistä, on tärkeää, että näiden persoonallisuudet soveltuvat yhteen. Kukaan meistä ei pysty auttamaan jokaista. Lopulta voimme omalla persoonallamme palvella varsin harvoja ihmisiä. Aina on monia, jotka eivät voi kestää meitä eivätkä koskaan todella luota meihin. Siksi on tärkeää tuntea omat rajansa ja puutteensa ja hyväksyä ne osaksi elämää. Emme saa heikkouksistamme huolimatta kadottaa omanarvontuntoamme.
Voimme itse ahdistua toisen vaikeuksista ja otamme suuremman vastuun kuin asiallisesti pystymme kantamaan. Lupaamme liikaa ja aiheuttamme suuren pettymyksen. Tässä piilee varmojen rukouskuulemislupausten vaara. Kuitenkin meidän pitäisi rohkaista toista ihmistä toivoon ja luottamukseen.
Meillä kaikilla on halu esiintyä todellisena auttajana, pylväänä. Meidän apumme on usein kuitenkin kovin rajallista. Mahdollisuutemme ottaa todellista vastuuta äärimmäisen pienet. Voimme ehkä vain hetken olla toisen vierellä, kuunnella, antaa itseämme, mutta ei mitään sen enempää. On hyväksyttävä oma voimattomuus ja tyhmyys ihmisten todellisen hädän edessä. Emme saa ottaa minkäänlaista ns. messiaan roolia. Olemme vain "veljiä".
Löytääksemme totuuden meidän on huolella punnittava keskenään ristiriitaisiakin todisteita ja väitteitä sekä rakennettava havaintojen pohjalle. Tämä vaatii itsekuria samoin kuin tervettä arvostelukykyä. On parempi olla lausumatta mielipidettään tai antamatta neuvojaan kuin arvata umpimähkään. "Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke" (San 12:18). Ei pidä pelätä sanoa rehellisesti: "En tiedä" tai "otan seuraavaksi kerraksi selvää". On hyvä vedota Raamatun lupaukseen: "Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta" (Jaak 1:5).
Tavoitteena on se, että ahdistunut ihminen tekee itse oivalluksen omassa asiassaan ja niin itse tajuaa, mitä hänen on tehtävä ja uskaltaa ajatella, että hän myös osaa ja pystyy tekemään sen. Näin ihminen kohtaa elämänsä ongelmat entistä asianmukaisemmin ja kasvaa omien mahdollisuuksiensa toteuttamiseen. Aina pyrimme siihen, että ihminen oppii itse auttamaan itseään. Autamme häntä seisomaan omin jaloin. "Oma apu, paras apu". Sielunhoitajan tehtävä on tulla tarpeettomaksi.
VASTUU JUMALAN SANASTA
Sielunhoitoon kuuluu kaikenlainen ihmisen auttaminen. Emme kysy onko lähimmäisen ongelmat hengellisiä vai maallisia. Yritämme palvella apua tarvitsevaa ja ahdistunutta ihmistä juuri siinä, missä hän kokee tarvitsevansa palveluamme. Joka kerta tulee meidän kuitenkin kysyä itseltämme: Riittääkö sielunhoidossa vain se, että hyväksymme lähimmäisemme juuri sellaisena kuin hän itsensä kokee ja vain kuuntelemme häntä hänen vaikeuksissaan. Mikä paikka Jumalan sanalla on tässä keskustelussa? Miten Jeesus Kristus pääsee palvelemaan tätä lähimmäistäni?
Meidän tehtävämme on palvella toista, ei opettaa tai taivuttaa häntä omaan käsitykseemme asioista tai omaan uskoomme. Emme kuitenkaan saa tyytyä, ellei Jeesuksen hyvyys tule tavalla tai toisella esille. Lopulta meillä ei ole ihmisille muuta todellista annettavaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen persoona. Mutta tämän tavoitteen asettaminen ei saa johtaa kaavamaisuuteen tai toisen ihmisen pakottamiseen.
Emme voi tehdä aidossa sielunhoidossa äkkirynnäkköä toisen ihmisen uskoon johtamiseksi. Kaikki pakottaminen on väärää. Yhtä väärää on kuitenkin se, että sielunhoitaja ihmistä kunnioittaessaan välttää tai väheksyy Jeesuksen nimeä. Meidän jokaisen sielunhoitokeskustelumme tulee tapahtua Jeesuksen nimessä.