Kirje Galatalaisille

Olavi Peltola

JOHDANTO
Galatalaiskirje on yksi Paavalin opillisista pääkirjeistä. Se on kirjoitettu Paavalin kolmannen lähetysmatkan aikana, kenties sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Efesoksesta 50-luvun puolivälissä ja oli Makedoniassa matkalla kohti Korinttia. Tuo aika oli Paavalin elämässä ja työssä mitä vaikein. Efesoksessa hän oli joutunut epätoivoiseen tilanteen kuolema silmiensä edessä. Korinttin seurakunnassa oli vaikea kriisi. Näytti siltä kuin hänen arvovaltansa olisi täysin murentunut ja seurakunta olisi tuominnut hänet.

Myös Galatian seurakunnissa oli puhjennut kriisi. Paavalin jälkeen sinne oli tullut uusia julistajia ja heillä oli toisenlainen sanoma pelastuksesta ja varsinkin pyhityksestä kuin Paavalilla. He asettivat Paavalin arvovallan kysymyksenalaiseksi. Tätä kriisiä Paavali selvittää Galatalaiskirjeessään, joka piti lukea kaikissa tuon alueen seurakunnissa. Kirje muistuttaa kysymyksenasettelunsa ja kirjoittamistyylinsä puolesta Roomalaiskirjettä, mutta on paljon kiivaampi.

Raamatun tutkijat ovat paljon keskustelleet siitä, mitä Vähän Aasian alueita tässä kirjeessä Galatialla tarkoitetaan. Roomalaisen Galatian maakunnan eteläisessä osassa oli sellaisia seurakuntia kuin Derbe, Lystra, Ikonion ja Antiokia. Ne Paavali oli perustanut ensimmäisellä lähetysmatkallaan. Maakunnan pohjoisosan seurakunnat ovat vähemmän tunnettuja. On kuitenkin päätelty, että ne olisivat syntyneet alueen kaupungeissa kuten Ankarassa ja Pessinuksessa. Näillä seuduilla Paavali vieraili toisen lähetysmatkansa aikana (Apt 16:6). Kolmannella matkallaan hän oli myös käynyt siellä (18:23).

SISÄLTÖ

1. Alkutervehdys (Gal 1:1-5)

2. Ei ole toista evankeliumia (1:6-10).

3. Paavalin julistaman evankeliumin alkuperä (1:11-2:14)

Evankeliumi on Jeesuksen ilmoittama (1:10-24).

Evankeliumin totuus on yli kaiken (2:1-14).

4. Armon evankeliumin ydin (2:15-21)

Vain usko Kristukseen tekee vanhurskaaksi (2:15-16).

Väitteitä uskonvanhurskautta vastaan (2:17-21)

5. Evankeliumin puolustus (3:1-18)

Mikä lumoaa uskovan? (3:1-5)

Raamattu osoittaa, että Jumala tekee vanhurskaiksi ne, jotka uskovat (3:6-14).

Esimerkki tavallisesta elämästäkin osoittaa, että luvattu annetaan vain uskosta (3:15-25).

Uskon kautta saadut rikkaudet (3:26-29)

Lunastettuna lapsen asemaan (4:1-7)

6. Miksi uskovat luopuvat? (4:8-10)

7. Sananjulistajan ja kuulijoiden välinen suhde (4:11-20)

8. Kristityn vapaus ja vaellus Hengessä (4:21-5:25)

Ei orjattaren vaan vapaan lapsia (4:21-31)

Mitä on kristityn vapaus ja miten se säilyy? (5:1-15)

Lihan ja hengen välinen taistelu (5:16-18)

Lihan aikaansaannokset ja Hengen hedelmä (5:19-24)

9. Käytännöllisiä ohjeita uskovana vaeltamiseen (5:26-6:10)

10. Loppusanat (6:11-18)

SANOMA
1. ALKUTERVEHDYS (Gal 1:1-5)

Kirjoittaja korostaa heti kirjeensä alussa asemaansa ja arvovaltaansa Jumalan seurakunnan luotettavana opettajana. Kirjeen alkuosa (Gal 1:1-2:14) onkin sen perustelua, että Paavali on todellinen Herran apostoli. Jeesus Kristus ja Isä Jumala on asettanut hänet tähän tehtävään, ei yksikään ihminen (1:1). Siksi hän voi vaatia, että hänen opetustaan kuunnellaan ja se otetaan vastaan.

Julistajan arvovallasta riippuu paljon. Onko Jumalan seurakunnassa arvovalta itse seurakunnalla yhteisönä ja sen asettamalla viralla vai kirjoitetulla sanalla, Raamatulla vaiko yhteisellä hengellisellä kokemuksella? Siinä eräs perustavista kysymyksistä tänäänkin. Ketä kuuntelemme ja miksi juuri häntä kuuntelemme?

Vastauksena kysymykseen arvovallasta Paavali lyhyesti tuo esiin julistamansa evankeliumin keskeisimmät totuudet: Jumala on Isä, meidän Isämme (kolme kertaa). Jumala on tullut lähelle ihmistä. Hän ei ole etäinen (Gal 3:26; 4:6). Paavali asettaa rinnakkain kahteen kertaan Isän Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen. Isä ja Poika ovat yhtä (Joh 10:30). Jumalan tahto toteutuu täydellisesti Jeesuksessa.

Jumala herätti Jeesuksen kuolleista - ihmeitten ihme! Miksi Jeesus kuoli? Nykyinen maailma on paha ja me ihmiset olemme syntisiä, myös uskovat (Gal 2:17; 3:10,22; 5:13,15,17,19-21; 6:1,3,7). Jeesus uhrasi itsensä syntiemme tähden. Jumala tahtoo, että pelastumme nykyisestä tilastamme Jeesuksen uhriteon kautta.

Ristin sanoma läpäiseekin koko kirjeen: Gal 2:19,20,21; 3:,13; 4:5; 5:11,24; 6:12,14,17. Siinä evankeliumin on ydin (3:1; 6:14). Vain tämän sisältöisellä evankeliumilla on seurakunnassa arvovalta. Kirjeen lukijalle ei nyt pitäisi jäädä epäselväksi mitä sanomaa kirjeen kirjoittaja oli lähetetty kuuluttamaan.

Armo (Gal 1:3) on Jumalan sydämen asenne, jossa Jumala vakuuttaa antavansa lahjana kaikki synnit anteeksi (Room 3:24; 4:4). Luottamus tähän armoon on kristillisyyden ydintä. Rauha, Vanhan testamentin shalom, on sekä rauhaa Jumalan kanssa (Room 5:1) että ihmisen omantunnon ja sisimmän tyyntymistä ja turvallisuuden tunnetta (Joh 14:27). Ensin armo ja sitten rauha. Vain armon portin kautta käymme sisälle rauhan puutarhaan. "Näin ihminen sitten Jumalan armon, toisin sanoen syntien anteeksiantamuksen ja tämän omantunnon rauhan lohduttamana ja rohkaisemana saattaa urhoollisesti kestää kaikki murheet, jopa itse kuolemankin" (Luther).

2. EI OLE TOISTA EVANKELIUMIA (Gal 1:6-9)

Kirje on kirjoitettu sydämen tuskassa, sillä uskovat ovat menettämäisillään evankeliumin. Jos evankeliumi lakkaa kiinnostamasta ja alamme etsiä jotain parempaa ja enempää, menetämme myös itse Jeesuksen, luovumme hänestä (Gal 1:6).

Voi vain ihmetellä sitä, että uskova niin herkästi ja nopeasti saattaa kääntää selkänsä Jeesukselle. Ehkä uskova itse luulee edelleenkin palvelevansa Jeesusta ja nimittää kuulemaansa uutta opetusta evankeliumiksi. Hän ei tajua, että hän onkin lumoutunut toisesta Jeesuksesta, toisesta evankeliumista (1 Kor 11:4).

Jumalan sana kiroaa (anathema) jokaisen ihmisen, myös apostolin ja jopa taivaan enkelinkin, jos tämä muuttaa evankeliumin sisällön joksikin toiseksi. Gal 1:8 on profeetallinen, sillä Muhammed sai enkelin kautta Koraanin. On vain yksi evankeliumi. Se aina muuttumaton ja sama. Vain sen julistaminen ja uskossa vastaanottaminen pelastaa ihmisen.

3. PAAVALIN JULISTAMAN EVANKELIUMIN ALKUPERÄ JA ASEMA (Gal 1:10-2:14)

Evankeliumi on Jeesuksen ilmoittama (Gal 1:10-12)

Evankeliumi ei ole ihmisten tunteiden, kokemusten ja järjen mukaista. Se ei siksi ilman muuta tyydytä ihmisen uskonnollisia tarpeita. Se ei ole ihmisten keksimää tai sepittämä. Se ei ole kuuluisien opettajien tai perimätiedon välittämää. Jeesus itse on sen henkilökohtaisesti antanut ilmestyksessä (apokalypseos) Paavalille ja muille apostoleille taas suoraan suullisesti.

Siksi evankeliumin julistaja ei saa etsiä ihmisten suosiota eikä pyrkiä olemaan mieliksi. Hänen on suostuttava olemaan yksin Kristuksen orja maksoi, mitä maksoi.

Kristus on kutsunut Paavalin apostoliksi (Gal 1:13-27)

Paavali kertoo itsestään ennen kääntymistä (Gal 1:13-14), kääntymisestä ja kutsumisesta lähetystyöhön (1:15-16a) ja sen jälkeisistä vaiheista (1:16b-24). Jumala oli valinnut, hän kutsui armosta, Jumala näki hyväksi - aloite oli Jumalan, ei ihmisen. On etuoikeus olla ihminen, jolle Jumala ilmaisee ja jonka kautta Jumala ilmaisee Poikansa. Vielä suurempi etuoikeus on julistaa sanomaa hänestä vieraille kansoille aina maan ääriin asti. Tosin se vaatii kamppailua, jossa ei tule kysyä neuvoa yhdeltäkään ihmiseltä, ei myöskään omalta minältä (1:16).

Paavali ja Jerusalemin seurakunnan johtomiehet (Gal 2:1-10)

Uskonnäkemys ja Jumalan valtakunnan työssä vastuullisesti mukana oleminen eivät ole yksityisyritteliäisyyttä. Paavalin tavoin meidän on pystyttävä tekemään selkoa evankeliumista, johon uskomme ja josta todistamme muillekin (Gal 2:1-2). Ennen meitä uskossa olleet saavat arvostella hengellisiä näkemyksiämme. Omassa konkreettisessa tilanteessamme opetuksemme sisällön on aidosti liityttävä apostoliseen raamatuntulkintaan (2 Tim 3:14).

Ilman tiedostettua liittymistä edellisten sukupolvien uskonvakaumukseen kuljemme helposti harhaan ja perustamme omaa lahkoa. Kaikki meidän "omat, uudet löytömme" Jumalan sanasta ovat varmastikin aikoja sitten löydetty ja liittävät meidät johonkin jo olemassaolevaan tunnustukseen.

Alkuseurakunnassa oli voimakkaita opillisia ristiriitoja (Gal 2:3-5). Perkele ei ole jättänyt hetkeksikään Jumalan kansaa rauhaan. Kaikkein masentavinta on uskonveljen osoittautuminen valeveljeksi (2 Kor 11:26; Fil 1:15-17). Tuhoisaa on myös, jos uskovat alkavat sitoa, orjuuttaa vaatimuksillaan niin, etten enää saa elää yksin uskosta Kristuksen Jeesuksen. Meille voidaan väittää, että usko Jeesukseen ei riitä. Tarvitaan jotain enemmän. On saatava henkikaste, kielet, uusi voima, sinun on muututtava toiseksi, paremmaksi, sinulla tulee olla myös pyhitys, uusi antautuminen, kuuliaisuuden kaste jne. Kaikilla vaatimuksilla on raamatunlauseita perusteluina.

Pidämme kiinni evankeliumin totuudesta (Gal 1:6-8). Evankeliumin sisällön tiedämme (Gal 1:4; 1 Kor 15:1-4). Mitään ei saa lisätä siihen. Se yksin riittää pelastukseen. Vain siinä on todellinen Jumalan voima (Room 1:16). Mutta se ei tee meitä voimakkaiksi, vaan heikoiksi (2 Kor 12:9). Väärä evankeliumi tekee ihmisestä voimakkaan, se sitoo ja hän on valmis valloittamaan koko maailman.

Jumalan valtakunnan työssä on selvä työnjako (Gal 2:6-10). Tärkeintä on, että jokainen löytää oman paikkansa. Vain siinä olemme oikein varustettuja palvelutyöhön; helposti nyrjähtävä Kristuksen ruumiin jäsen on paikallaan (Ef 4:12). Meidän tulee tietää, mitä juuri meidän tehtäväksemme on annettu (Gal 2:7) ja että Jumala on sen tehtävän antanut armossaan (2:9). Silloin voimme olla varmoja siitä, että Herra antaa tarvittavan voiman (2:8) ja jaksamme tehdä ahkerasti työtä (2:10). Oma kamppailunsa on siinä, että pystymme ojentamaan kätemme yhteistyön merkiksi sellaisille, joilla on toisenlainen näky ja tehtävä (2:11). Meidän on myös nähtävä köyhät Jumalan lapset ja muistaa heitä (2:10).

Suuren johtajan lankeemus (Gal 2:11-14)

Jokainen hengellinen johtaja osoittautuu jossain asiassa heikoksi ja lankeaa. Jumalan estää tällä tavoin yhdenkään ihmisen nousemisen joksikin "suureksi" (Matt 23:8-11). Johtaja on vain veli, jolle on uskottu vaarallinen ja vaikea tehtävä. Emme saa loukkaantua hänen heikkouksiinsa, mutta emme myöskään mennä niiden mukaan. Erityisesti tulee varoa "lakijaakobin" luota tulevia muoti-opettajia (Gal 2:12). He saavat meidät pelkäämään. He vaativat meiltä kuuliaisuutta laille ja pitävät sitä ratkaisevan tärkeänä pyhityksellemme. Evankeliumin totuuden suora tie (2:5,14) merkitsee yksin Kristusta, yksin armoa, yksin uskoa.

4. ARMON EVANKELIUMIN YDIN (Gal 2:15-21)

Vain usko Kristukseen tekee vanhurskaaksi (Gal 2:15-16)

Seuraavilla riveillä on Pyhän Hengen lahjoittamana kaikkien aikojen uskoville kristillisen uskon ydinsanoja. Samanlainen jakso on Room 3:21-25. Nämä jakeet pitäisi osata ulkoa ja palata niihin koko elämän ajan. Ne ovat alati pulppuava lähde. Siksi myös juuri näitä sanoja vastaan luontomme ja vihollisen voimat taistelevat lakkaamatta.

Emme suostu millään tulemaan todelliseksi syntiseksi, syntisiksi pakanoiksi, joilla ei ole mitään mahdollisuutta itse pelastaa itseään. Asennoidumme kuin syntyperäiset juutalaiset (Gal 2:15), joilla on mihin luottaa lihassa (Fil 3:4, KR 1938; Room 10:2-3; 9:30-32). Vain Pyhä Henki pystyy näyttämään (Joh 16:8) meidän perinpohjaisen turmeltuneisuutemme ja täydellisen kyvyttömyytemme pelastaa itse itsemme (Room 3:23).

Meidän on saatava uudelleen ja uudelleen tietää (Gal 2:16). Tiedon on tultava ulkopuoleltamme, Jumalan sanasta. Tiedon sisältönä on se, miten tullaan vanhurskaaksi. Sitä on tulla uskoon ja pysyä uskossa, pelastua, tulla autuaaksi ja kestää Jumalan edessä hänen tuomitessaan.

Ainoa mitä ihminen voi tehdä pelastuakseen on uskoa (Apt 16:31). Uskon kohteena on yksin Jeesus Kristus. Vain häneen usko tarttuu ja pitää kiinni, ei siitä mitä hän saa meissä aikaan. Uskon sisältönä eivät myöskään ole omat suoritukset, ansiot, teot, oma laadukkuus. Ihminen mielellään perustaisi toivonsa lain tekoihin, koska niitä Raamattu käskee tekemään ja ne ovat aina selviä. Kolmeen kertaan niille sanotaan ei. Mahdollisimman selvästi torjutaan mahdollisuus tulla vanhurskaaksi tekemällä Jumalan lain vaatimia tekoja. Ihmisen pelastumisen kannalta usko ja teot ovat ehdottomasti toisensa pois sulkevia. Usko on tyhjä käsi, vaikka sitä on vaikea ojentaa ja vielä vaikeampi luottaa, että se saa jotain niin suurta Herralta. Paavali toistaa asian kolmasti, jotta emme unohtaisi, että vain uskomalla Jeesukseen Kristukseen tulemme vanhurskaiksi.

Ei riitä vain tietää tätä kaikkea. On myös omakohtaisesti uskottava: "Olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen". Tässä käydään elämme vaikeimmat taistelut. Ei ole koskaan helppo vain uskoa Jeesukseen (Mark 9:24; Joh 4:48; 20:29). Suurin asia elämässämme on säilyttää tämä usko loppuun asti (2 Tim 4:7; Luuk 18:8).

"Jotta tulisimme vanhurskaiksi" - emme ole vielä tulleet täydellisiksi. Olemme vasta matkalla (Fil 3:12).

Väitteitä uskonvanhurskautta vastaan (Gal 2:17-21)

Vaikka kuinka uskomme Jeesukseen Kristukseen, niin elämässä meidät kuitenkin havaitaan syntisiksi (Room 7:24). Usko ei ole muuttanut meitä synnittömiksi. Siksi näyttää siltä kuin Kristuksesta tulisi uskovan elämässä vain synnin palvelija (Gal 2:17). Kristus ei leiki syntiemme kanssa. Ne ovat aina kuolemanvakava asia. Kuitenkin olemme ja jäämme samaan aikaan vanhurskaiksi ja syntisiksi.

Emme voi uskoontulon jälkeenkään rakentaa uskonelämäämme kuuliaisuutemme, aikaansaannostemme tai muuttumisemme varaan (Gal 2:18). Armosta tulimme uskoon, armon varassa jatkamme lankeemuksistamme huolimatta (Miik 7:8). Kaikkein kauheinta olisi turhentaa Kristuksen sovituskuoleman jatkuva ja perustava merkitys koko uskonelämällemme (Gal 2:21). Näin kuitenkin tapahtuu, jos painopiste uskonelämässä siirtyy armosta, Kristuksen kuolemasta ja uskonvanhurskaudesta. Uskomme keskus ei ole siinä, mitä meissä tapahtuu, millaisia olemme ja millaiseksi tulemme, mitä teemme tai saamme aikaan. Kaikki tuo on lakia ja lain vaikutuksesta kuolimme (2:19). Meidän pitäisi nyt elää laista vapaina. Tämä merkitsee sitä, että voimme yhteyden luo ja ylläpitää joka hetkinen syntiemme anteeksisaaminen. Se taas on yksin Jeesuksen teko, jonka hän vaikuttaa meissä. Siksi vain evankeliumin avulla voimme elää Jumalalle ja olla joka hetki kelvollisia hänelle.

Omaa minäämme kukistetaan uskon ja kärsimysten koulussa, jotta Jeesus saisi meissä tilaa (Gal 2:19b-20a). Jos suostumme yhdessä Jeesuksen kanssa olemaan ristinnaulittuina ja kohtaamaan näin kaikki elämämme kärsimykset, silloin myös kerran yhdessä hänen kanssaan kirkastumme (Room 8:17). Silloin "enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa".

Tänään elämme kuitenkin vielä tässä synnin perusteellisesti turmelemassa ruumiissamme. Mutta elämme uskoen Jumalan Poikaan (Gal 2:20b). Uskomme on hänen lahjoittamaansa. Se on uskoa, joka kohdistuu, tarttuu ja pitää kiinni yksin siitä, että Jeesus rakasti ja antoi henkensä puolestamme. On ihmeellistä, että Raamatussa on kirjoitettuna jotain näin henkilökohtaista, jonka jokainen saa ottaa omakseen: "Rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal 2:20b). Hänen rakkautensa minua kohtaan kestää, vaikka taivas ja maa katoavat.

5. EVANKELIUMIN PUOLUSTUS (Gal 3:1-18)

Mikä lumoaa uskovan? (Gal 3:1-5)

Miksi uskovat niin kummastuttavan helposti saattavat kääntyä pois Kristuksen armosta (Gal 1:6; 3:1; 4:9,20; 5:7-8)? Paavali käyttää kahteen kertaan (3:1,3) uskovista puhuttelua älytön (anoetos, a = ei, nous = ymmärrys, järki, mieli) (Luuk. 24:25).

Mitä on tämä älyttömyys? Se on suostumista lumoutumaan. Sana lumous viittaa magiaan. Se on lumoutumista taitavan julistajan sähköistävästä puhetaidosta, lumoutumista kokemuksista, joita saamme tässä tai tuossa kokouksessa, lumoutumista musiikista niin, että menetämme arvostelukykymme ja tempaudumme mukaan. Tällöin julistuksen sisältö jää sivuseikaksi, elämys ja kokemus tulevat tärkeimmiksi. Sellainen uskova, jolle kysymys totuudesta ei ole polttava, joka haluaa ikään kuin sulkea silmänsä ja mennä joukon mukana, joka ei halua käyttää itsenäisesti arvostelukykyään ja ymmärrystään, on helposti johdettavissa harhaan (2 Tess 2:2).

Älyttömyyttä on myös kyllästyä sanomaan ristiinnaulitusta Jeesuksesta (1 Kor 2:2) ja etsiä jotakin iskevämpää. Todellinen kristillisyys on aina risti- ja sovituskeskeistä.

Uskonnollinen lumous voi olla voimakas. Se sitoo lujasti uskovan siihen ihmiseen, jolla on lumousvoima. Tosin se voi särkyä kuin saippuakupla. Evankeliumi taas ei lumoa ja siitä näyttää olevan helppo luopua. Evankeliumia kuullessaan ihminen joutuu kamppailemaan loukkaantumisen tunnetta vastaan (Joh 6:61). Ihmistä ei voi mielistellen johtaa evankeliumin vastaanottamiseen (Gal 1:10). Jeesus kysyykin toistuvasti omiltaan: "Tahdotteko tekin mennä pois" (Joh 6:67, KR 1938).

"Älä nyt sano minä olen täydellinen, minä en saata langeta. Nöyrry ja pelkää, ettet vaan huomenna lankea, vaikka tänään seisotkin... En voi karkottaa saatanaa niinkuin mielelläni soisin. Ja vielä, en osaa omistaa Kristusta sellaisena, miksi Raamattu hänet minulle esittää, vaan perkele tarjoskelee tämän tästä väärää Kristusta" (Luther).

Jos opetus Pyhästä Hengestä, Hengen saamisen ehdoista (= sinun pitää tehdä), voimateoista ja niiden aikaansaamisen menetelmistä työntää sivuun kuulutuksen ristiinnaulitusta (Gal 3:1b) ollaan pian "lihassa", sielullisten voimien vallassa. Henki tulkitaan kokemukseksi, voimaksi, tapahtumaksi eikä enää persoonaksi. Ihminen voi saada tulikastekokemuksen, nähdä näkyjä, profetoida, puhua kielillä, parantaa rukouksella, saada aikaan ihmeitä ja tehdä voimallisia tekoja ilman Pyhän Hengen läsnäoloa (Matt 7:22-23; Ilm 13:13; 16:14). Jokainen hurmoskokemus ja "voimallinen teko" on alistettava joka kerta kirjoitetun Jumalan sanan tuomittavaksi (1 Kor 4:6; 1 Joh 4:1; 1 Kor 14:29). Kokemuksiin ja "voimallisiin tekoihin" ei tule perustaa suhdetta Jumalaan. Aito Hengen työ on mahdollinen siellä, missä ollaan niin hiljaa (1 Kun 19:11-13; 18:28-29), että pystytään uskossa kuulemaan sanomaa rististä. Henki kirkastaa ristiä (Joh 16:8-11, 13-14).

Paavali muistuttaa (Gal 3:2) galatalaisia siitä, että he todella saivat Pyhän Hengen vain kuunnellessaan hänen julistustaan ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta (Apt 10:44). He saivat Hengen lahjaksi, armosta. He alkoivat Hengessä uskonkilvoituksensa (Gal 3:3). He joutuivat paljon kärsimään uskossaan (3:4).

Raamattu osoittaa, että Jumala tekee vanhurskaiksi ne, jotka uskovat (Gal 3:6-14)

Meidän ei tarvitse lukea Vanhaa testamenttia montakaan sivua, kun joudumme lain ehdottomien vaatimusten eteen. Kohtaamme Jumalan tahdon nimenomaan laissa. Lain noudattaminen on mitä tärkeintä ja juuri sitä Jumala odottaa. Toistuvasti Raamattu näyttää opettavan: Tee tämä, ole kuuliainen ja saat siunauksen, jollet tee, saat kirouksen. Mitä ehdottomammin elämme lain vaatimusten mukaan sitä lähempänä olemme Jumalaa.

Lain teoista saatamme tänä päivänä käyttää muunlaisia sanontoja: antautua kokonaan Herralle, olla ehdottoman kuuliainen, sanoutua vilpittömästi ja sydämen pohjasta irti kaikesta synnistä, asetettava tahdonvoima syntiä vastaan jne. Tässä opetuksessa suhteemme Herraan perustuu siihen, että pystymme olemaan vilpittömiä, antaudumme kokosydämisesti, olemme ehdottoman kuuliaisia. Pyhän Hengen voimasta pystymme täyttämään Jumalan lain. Jos sitten herää epäilys, ettemme pystykään näihin suorituksiin perisyntisyytemme tähden, masennumme ja alamme ajatella, ettei Pyhä Henki ole koskaan meissä työtään aloittanutkaan (2 Kor 5:17:n väärä tulkinta).

Evankeliumi armosta ja lahjasta ei erotu Raamatun sivuilta niin selvästi kuin laki. Raamattu näyttää olevan taistelussa Raamattua vastaan. Paavali käyttää sanontaa "on selvää" (Gal 3:11). Kaikille asia ei näytä olevankaan niin selvää. Yksin uskoon perustuva saa puolelleen paljon vähemmän todisteita Raamatusta kuin lain tekoihin perustuva.

Paavali perustelee julistamansa uskonvanhurskauden totuudellisuutta lainaamalla seitsemää kohtaa VT:sta: 1 Moos 15:6; 12:3; 5 Moos 27:26; Hab 2:4; 3 Moos 18:5; 5 Moos 21:22-23; Jes 44:3. Jo Abrahamin, uskon isän elämä osoitti uskonvanhurskauden oikeaksi. Hän on nimenomaan uskon kautta tullut vanhurskaaksi, uskon kautta saanut siunauksen ja uskon kautta saanut lahjaksi lupauksen siemenestä, jälkeläisestä, joka on Kristus (Room 4:1-22). Siksi kaikki, joilla on usko tähän Abrahamin jälkeläiseen, Kristukseen ovat Abrahamin lapsia ja vain heidät siunataan (Gal 3:9).

Lain noudattamiseen luottavat ovat kirouksen alaisia, sillä tällaisen on tehtävä aivan kaikki, mitä lain kirja käskee (Gal 3:10). Siihen ei kuitenkaan yksikään ihminen ole koskaan pystynyt (Room 3:23).

Uskonvanhurskaudella on siis vahva VT:n perusta. Ei Paavali ole sitä keksinyt. Se on Raamatun ydinsanomaa, se pitää koossa koko Raamatun sisällön. Vain se antaa siunauksen (Gal 3:9), elämän (3:11), luvatun Hengen (3:14) ja kirkastaa Kristuksen lunastustyön (3:13).

Esimerkki tavallisesta elämästäkin osoittaa, että luvattu annetaan vain uskosta (Gal 3:15-25).

Jumalan Abrahamille antama lupaus perinnöstä on kuin vahvistettu testamentti. Sitä ei kukaan voi tehdä mitättömäksi eikä siihen voi lisätä mitään (Gal 3:15). Se on kumoamaton. Se koski yhtä ainoaa Abrahamin jälkeläistä, Kristusta ja sitten hänen kauttaan kaikkia, jotka uskovat.

Mikä sitten on lain tarkoitus? (Gal 3:19). Se on lupausta myöhempi (3:17), säädettiin perästäpäin välikäsien kautta ja vain määrä-ajaksi (3:19). Laki osoittaa rikkomukset, sulkee synnin vankilaan ja valvoo (3:23-24), mutta ei pysty tekemään eläväksi (3:21). Lain vankilassa synti paljastuu. Meidät riisutaan luulosta, että olemme jotain, pystymme johonkin Jumalan edessä ja että teoillamme tulemme eläviksi. Meidän ainoaksi mahdollisuudeksemme elää jää vain kuunnella luottavaisin mielin ja katsella meidän puolestamme ristiinnaulittua. Laki on uskoa varten eikä usko lakia varten. Laki palvelee uskoa eikä hallitse sitä.

Uskon kautta saadut rikkaudet (Gal 3:26-29)

Nyt on alkanut maailmassa uskon aikakausi (Gal 3:23,25). Jumalan isänsyli on kaikille ihmisille auki. Usko Jeesukseen tuo lapseuden (3:26). Jeesus peittää alastomuutemme häpeän (3:27; Sak 3:4; Ilm 3:18; 7:14). Kaikki uskovat ovat yksi Kristuksessa Jeesuksessa (Gal 3:28). Jumalan edessä murtuvat kansalliset, rodulliset, yhteiskunnalliset, sukupuoliset raja-aidat. Kristuksen omina olemme Abrahamin jälkeläisiä ja meille kuuluvat tuhannet Raamatun lupaukset. Saamme perillisinä omistaa ne kaikki (3:29).

Lunastettuna lapsen asemaan (Gal 4:1-7)

Perhe-elämästä otetulla esimerkillä Paavali haluaa vielä vakuuttaa, kuinka varmaa ja lopullista on se, että Jumala vanhurskauttaa ihmisen uskosta Jeesukseen. Alaikäinen poika saattoi kodissaan olla orjan alainen. Juuri tämä oli juutalaisten tilanne pyrkiessään vanhurskautumaan lakia noudattaen. Raamatun tuntemisestaan huolimatta he olivat maailman alkuvoimien orjia kuten pakanatkin (Joh 8:33-34; Kol 2:20; Room 10:2-3). "Tahtoessaan olla oikeamielisiä ja hurskaita ja koettamalla sitä olla he ovat tulleet pahoiksi, tahtoessaan olla Jumalan lapsia on heistä tullut perkeleen lapsia, koettaessaan suorittaa Jumalan tekoja he tulevat täyttämään perkeleen tekoja. Pyrkiessään niin innokkaasti täyttämään Jumalan käskyjä he ovat kykenemättömiä kuulemaan Jumalan ääntä. Kun he kohtaavat Jumalan sanansaattajan, eivät he tunne häntä sellaiseksi eivätkä tahdo tietää hänestä, vaan jopa katsovat, että hän on pahan hengen riivaama" (Hugo Odeberg).

Maailman alkuvoimilla (stoikheia) tarkoitettiin elämää ohjaavia perussääntöjä ja luonnonvoimia, kosmisia voimia. Ne olivat tuon ajan uskomusten mukaan maailmaa hallitsevia henkivaltoja, maagisia voima. Ne vaikuttivat tähtien liikkeiden kautta ihmisten elämään (Kol 2:8,20). Meidän aikamme ihminen haluaa sitoutua samoihin voimiin horoskooppien ja astrologian avulla.

Nyt on koittanut Jumalan aika koko ihmiskunnalle (Gal 4:4; Dan 9:24; Mark 1:15; Hepr 9:26). Jumala lähetti maailmaan Poikansa, joka oli ollut Isän tykönä (San 8:23-27). Jeesus ei tullut Jumalan kirkkauden hahmossa, vaan syntyi naisesta kuten jokainen ihmislapsi. Hän oli todellinen ihminen ja siksi Jumalan pyhän lain alainen. Miksi Isä lähetti Poikansa? Jeesus lunasti, osti vapaaksi lain vaatimusten ja alkuvoiminen orjuuttamat ihmiset. Siksi voimme päästä nyt aivan uudenlaiseen, läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Voimme löytää lapsen suhteen isään, vaikka emme olekaan samaa olemusta Isän kanssa kuten Poika.

Paavali vakuuttaa rohkeasti kirjeen vastaanottajille, että te olette Jumalan lapsia (Gal 4:6). Isä on myös lähettänyt kaikkien Kristukseen uskovien sydämeen Poikansa Hengen. Voiko mikään olla sen parempaa kuin saada syntinsä anteeksi ja Pyhä Henki sydämeen asumaan! Siksi uskova ei voi olla huokailematta, jopa huutamatta. Näin hän ilmaisee toisaalta oman elämänsä tuskia ja pelkoja ja toisaalta Jumalan läheisyyttä, turvallisuutta, hyvyyttä. Tämän huudon sisältö on: "Abba, Isä"! Tätä pieni lapsi oppii sopertelemaan ensimmäisenä hyvänä sananaan. Mitään tämän suurenmoisempaa ja ihmeellisempää ei yksikään ihminen koskaan maan päällä voi sanoa Jumalasta. On valtava etuoikeus uskoa ja huutaa näin silloinkin kun mieletön tuska repii ajallisen elämän kappaleiksi.

Tällaisessa suhteessa ei totisesti ole kysymys orjan suhteesta isäntäänsä, ei alaikäisen suhteesta kasvattajaansa. Se ei ole jännityksen eikä pelon suhde. Siksi se ei perustua ihmisen hyvyyteen, kyvykkyyteen eikä suorituksiin vaan yksin Jumalan armoon ja uskonlahjaan, luottamukseen. Tottelematonta ja karannutta orjaa odottaa kuolema isäntänsä luona. Tottelematonta ja karannutta lasta odottaa tuhlaajapojan isä. Siksi emme voi olla palaamatta Isän luo uudelleen ja uudelleen. Emme koskaan turvaa häneen suotta!

6. MIKSI USKOVAT LUOPUVAT? (Gal 4:8-10)

Paavali mainitsee vielä yhden uskon tuoman ihmeellisen lahjan. Saamme tuntea ainoan oikean Jumalan, ja vielä enemmän: Jumala tuntee meidät henkilökohtaisesti kuten isä tuntee rakkaan lapsensa (Gal 4:9; Jes 43:1; 49:15-16).

Miten on mahdollista, että tälle suurenmoiselle lahjalle uskovat kääntävät selkänsä? Ehkä he itse eivät koe uutta näkemystään uskosta luopumisena, vaan kasvuna ja uutena kuuliaisuutena Jumalaa kohtaan. Hehän ovat Jumalan sanalle kuuliaisina alkaneet pitää tarkoin silmällä päiviä (astrologia), viettää juhlia ja seurata uutta kalenteria (Gal 4:10).

Usko yksin tuntuu olevan niin altis väärinkäytölle. Siksi kuuliaisuudella lain vaatimuksille on tuettava horjuvaa uskoa. Islam uskontona rakentuu nimenomaan sokean kuuliaisuuden (aslam = alistua) perustalle. Kuuliaisuudessa ihminen on aktiivinen, uskossa passiivinen. Kuuliaisuus vaatii voimaa ja tekoja, kuuliainen on voimakas. Hän pystyy. Uskossa ihminen on tyhjä kerjäläinen, ja usko on kerjäläisen kerjuukäsi. Kuuliaisuus vaatii myös selviä määräyksiä. Auktoriteetti ratkaisee totuuden uskovan puolesta; on vain kuljettava sen sanelemaa tietä pitkin. Orjuus on mutkattomampaa kuin lapseus. Orjuus yksinkertaistaa todellisuuden, riisuu vaihtoehdot ja antaa vain yhden mahdollisuuden - sokean kuuliaisuuden lain vaatimuksille.

7. SANANJULISTAJAN JA KUULIJOIDEN VÄLINEN SUHDE (Gal 4:11-20)

Paavali panee koko olemuksensa alttiiksi pyrkiessään vetämään eksyneet takaisin oikealle tielle. Hän ei pelkää sanoa suoraan, mitä ajattelee. Hän ei mielistele, mutta ei ole myöskään mahtipontinen: "Kirjoitin teille suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin" (2 Kor 2:4). Hän pelkäsi (Gal 4:11) ja oli ymmällä (4:20). Hän ottaa rohkeasti esille ruumiillisen heikkoutensa ja muistuttaa, etteivät galatalaiset häntä silloinkaan halveksineet (4:14-15). Siksikö hänet koetaan vihamiehenä, että hän puhuu totuutta (4:16)?

Kuinka usein ovatkaan kirkon historian kuluessa Paavalin kokemat tuskaiset taistelut uusiutuneet. Luther kuvaa uskonpuhdistuksen ajalta näitä kamppailuja: "Heti kun veljet ja opetuslapset kiihkohenkien viettelemänä ovat luopuneet vanhurskauttamisopista, he tuota pikaa näet mitä katkerimman vihan vallassa alkavat vihata hurskaita, joita ennen lämpimästi rakastivat. Tämän me saamme nykyään todeta valheveljissämme sakramenttilaisissa ja kasteenuusijoissa. Evankeliumin asian ollessa alkuvaiheessa he halusta kuuntelivat meitä tai ainakin lukivat kirjoituksiamme. He tunnustivat Pyhän Hengen asuvan meissä ja kunnioittivat meitä sen vuoksi Jumalan palvelijoina. Monet heistä jopa seurustelivat meidän kanssamme tuttavallisesti, käyttäytyen erittäin vaatimattomasti. Mutta heti meistä erkaannuttuaan he kiihkohenkien langettamina häätyivät hävyttömiksi oppia ja meidän nimeämme kohtaan. Kyllähän he paavilaisia vihasivat, mutta eivät niin katkerasti kuin meitä. Usein olen ihmettelemästä päästyäni ihmetellyt, mistä kummasta tuli niin hurjan katkera viha noin äkisti heidän sydämiinsä" (Luther).

8. KRISTITYN VAPAUS JA VAELLUS HENGESSÄ (Gal 4:21-5:24)

Ei orjattaren vaan vapaan lapsia (Gal 4:21-31)

Paavali kokee, että kaikista hänen tähänastisista perusteluistaan huolimatta uskovat haluavat elää lain alaisuudessa. Siksi hän vielä kerran ja nyt rabbinistista koulutustaan hyväksi käyttäen tulkitsee Raamattua. Tätä jaksoa on pidetty kirjeen vaikeimmin tulkittavana. Paavali soveltaa menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia tämän hetken Jumalan valtakunnan todellisuuteen. "Tämä on vertauskuva" (Gal 4:24, kr. allegoreoo = puhua toisin). Ilmauksesta on saatu tämänkaltaiselle raamatuntulkinnalle yleisnimitys allegoria.

Saara ja Hagar kuvaavat kahta erilaista ihmisen ja Jumalan välistä liittoa. Toisessa eletään luonnonjärjestyksen, lihan mukaan ja siinä mitä ihmisen pystyy ja voi tehdä. Toisessa taas eletään ylhäältä lahjana annetussa lupauksessa. Siihen synnytään vain Hengen vaikutuksesta (Gal 4:29), yksin armosta. Toinen on täältä alhaalla, se näkyy, tuntuu ja osoittaa voimaansa. Se kykenee vainoamaan ja siis voittamaan toisen. Toinen taas on ylhäällä, se on ihmissilmälle näkymätön. Ihminen kokee sen hedelmättömäksi. Toinen johtaa lopulta vapauteen, toinen orjuuttaa. Lopputulos on selvä Jumalan edessä, vaikka ei tässä maailmassa. Siinainvuoren liitto ei kestä ja siihen sitoutuneet ajetaan pois. Vain vapaa synnyttää lapsia, jotka saavat periä kaiken.

Mitä on kristityn vapaus ja miten se säilyy (Gal 5:1-15)

Kristuksen antama vapaus ei ole ruumiillista, maallista ja ajallista vapautta. Ihminen voi olla vapaa Kristuksessa, vaikka hän on sairautensa täysin kahlitsema, kärsimystensä lamauttama, vaikka hän on vankilassa tai yhteiskunnassa riistettynä ja orjan asemassa. "Voin olla syyllisyyteni painama ja kuitenkin vallita koko maailmaa ja saada osakseni miljoonien ihailun tai olla heidän pelkonsa kohteena. Ja kääntäen: syyllisyyteni voi olla poissa, omatuntoni rauhoitettu ja kuitenkin kidun maanpakolaisuudessa ja näännyn kurjuuteen saamatta mistään maailmassa kunniaani palautettua" (Karl Heim). Vapauttava Kristus asettuu meidän ja ajallisen kärsimyksen väliin. "Hän voittaa sen ja ottaa sen pois, niin ettei se enää voi meitä vahingoittaa, sortaa eikä tuomita kadotukseen" (Luther).

Kristityn vapaus on kuitenkin arka asia ja sen voi menettää yllättävän helposti. Siksi kaikki, mikä syrjäyttää Jeesuksen Kristuksen ja uskonvanhurskauden olemasta keskipisteenä uskovan elämässä orjuuttaa ja kahlitsee hänet. Vain silloin, kun Jeesus saa olla kaikessa ensimmäinen (Kol 1:18), säilyy vapaus eikä uskova tule sidotuksi orjuuden ikeeseen.

Orjuuden ies merkitsee, että uskova asettaa Jumalan lain täyttämisen ja kuuliaisuuden oman kelpaavuutensa edellytykseksi. Nyt on esillä vain yksi lain vaatimus - ympärileikkaus. Kuuliaisuus yhdelle sitoo kaikkiin lain kohtiin (Gal 5:3; 3:10). Joka yhdessä kohdin ottaa pelastusvarmuutensa perustaksi jotain muuta kuin yksin Kristuksen armon, hän turhentaa koko Kristuksen työn.

Uskovat aloittivat hyvin juoksunsa elämän kilparadalla. Miksi he keskeyttivät juoksunsa, kuka heidät on puhunut ympäri (Gal 5:7)? Jumala ei ainakaan ole tämä ympäripuhuja (5:8). Pieni määrä väärää oppia on kuin hapate ja se lopulta ohjaa koko uskonelämää (5:9). Paavali on varma, että uskovat ajattelevat samoin kuin hän (5:10), jos vain suostuvat ajattelemaan asioita tähänastista perinpohjaisemmin.

Meidän on nähtävästi sietämättömän vaikeata uskoa, että viheliäinen, hengellistä mittaa täyttämätön ihminen saa olla vain uskon kautta Jumalan lapsi. Todellisuusvaistomme vaatii, että Jumalan kunnian tähden uskovan tulee olla toisenlainen kuin on: paljon parempi, palavampi, ehyempi, pyhittyneempi. Hän ei saa olla niin sekava, ristiriitainen, hyödytön ja kaiken pilaava kuin itse kokee olevansa. Meidän on vaikea uskoa, että Kristus vapauttaa meidät olemaan Jumalan lapsia tällaisenaan. Eikö todellakaan meidän selvä muuttumisemme paremmiksi ole edellytys Jumalalle kelpaamiseen? Voiko Sijaisemme kelvollisuus yksin riittää vuosikymmenestä toiseen? "Kristus yksin tekee minut vanhurskaaksi vastoin pahoja tekojani ja katsomatta hyviin tekoihini" (Luther).

Oikean tien Paavali määrittelee muutamalla sanalla (Gal 5:5-6). Olemme uskosta vanhurskaiksi tullessamme jo nyt kokeneet pelastuksen ja saaneet Hengen. Kaikki se on lahjaa. Kristitty ei ole kuitenkaan vielä perillä, vaan hän odottaa ja elää toivossa. "Olemme vanhurskaiksi tehtyjä, emmekä kuitenkaan ole vanhurskaiksi tehtyjä, koska vanhurskautemme on toivon varassa". "Meillä on nyt vasta uskon kautta täydellisenä luettu vanhurskaus, mutta vanhurskaaksi tekemisemme on vasta aivan alullansa ja epätäydellinen, mutta kerran se ilmaistaan täydellisenä ja iankaikkisena" (Luther).

Odottaessamme tuota aikaa, emme saa pitää mitään tekoa Kristusta tärkeämpänä. Sen sijaan uskomme Kristukseen tulee näkyviin siinä, että rakastamme (Gal 5:6,13-14). Elävän uskon työaseena on rakkaus lähimmäisiin ja sen kautta usko toimii maailmassa. "Mutta todella ei usko se, jonka uskoa eivät rakkauden teot seuraa" (Luther). Siksi kristitty ei saa päätellä: "Jos usko teoitta tekee vanhurskaaksi, älkäämme tehkö mitään. Uskokaamme vain ja tehkäämme, mitä haluamme" (Luther). Usko ei heittäydy toimettomaksi, vaan on aina toimessa rakkauden kautta ja lähimmäisen parhaaksi.

Lihan ja hengen välinen taistelu (Gal 5:16-18)

Abrahamia Jumala kehotti vaeltamaan hänen kasvojensa edessä (1 Moos 17:1, hepr. halak, vaeltaa). Kristitynkin elämä on vaellusta (Gal 5:16,25), vaellusta Hengen ohjaama (5:16) ja uskossa, ei näkemisessä (2 Kor 5:7). Pyhä Henki ei siedä mitään syntiä eikä synti Pyhää Henkeä. "Synti on todellista syntiä, teit sitä sitten ennen Kristuksen tuntemista tai sen jälkeen. Jumala vihaa syntiä. Onpa kaikki synti tekoon nähden sinänsä kuolettavaa. Se taas, että synti ei uskovalle ole kuolettava, johtuu sovittajasta, Kristuksesta, joka sen kuolemallaan sovitti" (Luther).

Seurauksena tästä ristiriidasta on valvovassa kristityssä jatkuva ahdistus ja sotiminen (Gal 5:17). Kristityn sisimmässä on pysyvä sotatila (Room 7:23). Hänen olemuksessaan asuu ikään kuin kaksi ruhtinasta, kaksi verivihollista on kytketty yhteen.

Lihan ja Hengen äänet menevät usein niin sekaisin, että on miltei mahdotonta erottaa, mitä ääntä tai vaikutusta tai tunnetta tulee seurata. "Se uusi ihminen majailee saman katon alla synnin ihmisen kanssa kuolemaan asti ja niiden pyyteet sotkeutuvat sen tähden tosiinsa niin, ettei voi useinkaan erottaa, mikä on uutta ja mikä vanhaa" (W. Malmi- vaara).

Miten uskovan on toimittava lihan ja Hengen välisessä sodassa? Paavalin neuvo on: "Antakaa Hengen ohjata elämäänne" (Gal 5:16). Hengen ohjauksessa vaeltaminen ei vaadi uskovalta uusia suorituksia. Se ei ole lain vaatimusten hallitsemaan elämää. Siinä ei ole myöskään kysymys erilaisista kokemuksista tai elämyksistä, ei edes hurmoksesta ilmenipä se sitten kielilläpuhumisena tai profetoimisena tai näkyinä. Ihmisellä voi olla tuota kaikkea eikä hän kuitenkaan vaella Hengen ohjaamana kuten näemme Korinttin seurakunnan uskovista. Hengen ohjaus ei ole myöskään erilaisten menetelmien käyttämistä, joiden avulla odotetaan muutoksen tapahtuvan. Se on armosta elämistä (2 Piet 3:18), ei lain alaisena (Gal 5:18).

Lihan aikaansaannokset ja Hengen hedelmä (Gal 5:19-24)

Hengessä vaeltava näkee selvästi lihansa aikaansaannokset. Hän vaikeroi sitä, ettei hän tee sitä hyvää mitä tahtoisi (Gal 5:17; Room 7:15). Pyhä Henki paljastaa jatkuvasti hänelle synnin, vanhurskauden ja tuomion (Joh 16:8). Hän kokee, että hänen syntinsä ovat kaikkien nähtävissä (1 Tim 5:24).

Hengessä vaeltaminen loppuu siellä, missä jokapäiväinen synnintunto lakkaa. Siksi Paavali paljastaa galatalaisille räikeästi, millaisia ovat uskovankin lihan aikaansaannokset. Hän ottaa esille 15 eri ilmentymää eikä siinä suinkaan ole kaikki. Mitä herkemmällä tunnolla uskova vaeltaa Hengessä sitä selvemmin hän näkee, että kaikkiin noihin lihan aikaansaannoksiin on hänessä kaikki edellytykset. Todellisuudessa ne ovat hänen sydämessään jo nyt, vaikka eivät olisikaan purkautuneet teoiksi. Siksi hän tarvitsee jokahetkistä veren puhdistusta ja sen tuomaa valvovaa mieltä. Se ristiinnaulitsee vanhan luonnon himoineen ja haluineen (Gal 5:24).

Hengessä vaeltava ihminen saa aikanaan huomata myös jotain Hengen hedelmästä elämässään. Käsittämätön ihme onkin siinä, että uskovan elämässä lihan aikaansaannokset ja Hengen hedelmä ovat samanaikaisia, ei peräkkäisiä. Keskellä omaa kurjuuttaankin uskova voi jo kantaa Hengen hedelmää.

Hedelmä ei ole koskaan ensimmäinen. Se on aina seurausta jostakin. Ensin on oltava usko Jeesuksen, mitä seuraavat aikanaan rakkaus ja hyvät teot. Jos hedelmä puuttuu, on kiinnitettävä huomiota uskoon. Oikea usko ei ole toimetonta tietoa tai itsensä katselemista ja nauttimista.

Hedelmää ei voi tehdä; se kasvaa, jos on kasvaakseen. Ei voi päättää saada aikaan hedelmää tai vaatia itsestään hedelmää. Hengen hedelmä ei ole tahdon ponnistelujen vaan yhteyden tulosta (Joh 15:4). Se kasvaa aivan itsestään ja niin, ettei itse tiedä, miten kaikki tapahtuu (Mark 4:27-28). Se on hedelmää vastoin uskovan omaa laatua. Se on uskossa Kristukseen saadun Hengen vaikuttamaa ja antamaa. Se on armon hedelmää, jonka kokonaan saa aikaan Toinen, ei ihminen itse, ja se on toisia varten, ei häntä itseään varten. Hedelmä ei ole hedelmää kantavaa puuta varten eikä puu itse voi hedelmiään ihailla ja vielä vähemmän nauttia niistä. Hedelmä on uutta, puusta riippumatonta elämää palvelevaa. Puu antaa hedelmänsä pois, toisten käyttöön.

9. KÄYTÄNNÖLLISIÄ OHJEITA USKOVANA VAELTAMISEEN (Gal 5:26-6:10)

Galatalaiskirje päättyy niinkuin moni muukin Paavalin kirjeistä käytännöllisiin elämänohjeisiin. Vaeltaminen Hengessä on kuin kulkua marssirivistössä yhdessä toisten Jumalan lasten kanssa. Marssijärjestyksessä on omat sääntönsä (Gal 6:16). Vaikka koemmekin rikkovamme jatkuvasti monia Jumalan sanan antamia marssisääntöjä vastaan, emme saa lannistua emmekä väsyä (6:9).

Ensimmäisenä on ohjeita Jumalan kansan keskinäisestä yhteydestä seurakunnassa (Gal 5:26-6:2). Jo silloin oli vaikeuksia uskovien välillä. Harvoin Hengen hedelmä kypsyi pitkämielisyydeksi, ystävällisyydeksi, hyvyydeksi, uskollisuudeksi, sävyisyydeksi ja itsensä hillitsemiseksi. Ihmisissä eli ja elää voimakas pätemisen tarve. Haluttiin saada tunnustusta toisilta. Tavoiteltiin ihmisten kiitosta haluamatta ensin palvella. Kuitenkin vain ne, "jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman" (1 Tim 3:13, KR 1938).

Kilpailussa arvovallan ja kunnioituksen saavuttamiseksi ärsytettiin toisia (Gal 5:26). Voimme ärsyttää silläkin, että aina olemme oikeassa. "Kaikkein vaikeimpia lähettejä ovat ne kaikkitietävät ja kaikkiosaavat, jotka eivät ainakaan omasta mielestään tee koskaan erehdyksiä ja ovat aina oikeassa".

Aina uskovien joukossa on heikkoja. On sellaisia, jotka lankeavat julkisyntiin (Gal 6:1). Kuka tahansa uskova voi koska tahansa langeta mihin tahansa syntiin. On oltava varuilla ja rukoiltava: "Äläkä saata meitä kiusaukseen". Ylpeys käy lankeemuksen edellä. "Mutta jos kerran osaamme kärsiä omia vikojamme ja rikkomuksiamme, joita meille joka päivä tuhka tiheään sattuu, ja helposti katsoa niitä sormien läpi, niin kärsikäämme toki niitä toisissakin" (Luther).

Kristuksen tahto toteutuu silloin uskovien keskinäisessä kanssakäymisessä, kun opimme kuuntelemaan toisten vaikeuksia ja kantamaan niitä yhdessä heidän kanssaan (Gal 6:2).

Tärkeä on myös oikea asenne omaan itseen ja omaan työhönsä (Gal 6:3-5). Sisimmässämme asuu kaikista pettymyksistämme huolimatta kuvittelu, että olemme jotain enemmän kuin todellisuudessa olemme. Uskovan tulisi suostua aidosti olemaan "ei mitään" ihminen. Silloin hän ei ainakaan petä itseään. Todellisuus ratkaisee ja se on nähtävä.

Kullekin uskovalle on myös annettu aivan oma kärsimysosansa (Gal 6:5). Emme saa sitä verrata toisiin, emme kiukutella, emme vaatia muutosta, vaan on suotuttava kantamaan juuri se taakka, mikä on meille annettu. Sittenkin "minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt" (Matt 11:30). Emme vaadi toisia kantaman taakkaamme, sen sijaan aina koetamme kantaa toisten taakkoja.

Jokainen tarvitsee opetusta juurtuakseen Jumalan sanaan. Siksi meidän on jaettava kaikkea hyvää hengellisille opettajillemme (Gal 6:6). Tässä olemme kaikki laiminlyöneet pahasti milloin itsekkyydestä, laiskuudesta, saamattomuudesta tai arkuudesta. Olemme passiivisuudellamme lamauttaneet monia hengellisiä opettajia ja kai kuvitelleet, etteivät he suurina hengen ihmisinä meidän pienten rohkaisua tarvitse.

Paavalin ottaa esiin Jumalan tuomion ja ihmisen elämän tavattoman vakavuuden (Gal 6:7-8). Tilinteko tulee väistämättä. Itse määräämme sen sisällön. Armo ei kumoa Jumalan pyhyyttä eikä anteeksiantamus tilintekoa. Joka suostuu armon ja uskon varjolla lihansa hallintaan, joka antaa itsevarmuutensa ja omin voimin yrittämisen ohjata asenteitaan ja toimintaansa suhteessa Jumalaan, hän kylvää omaan lihaansa, pilkkaa Jumalaa halveksimalla hänen armoaan ja eksyttää itsensä. Usein asioiden oikea luonne paljastuu sinä päivänä, jolloin Herra tulee ja saattaa valoon pimeyden kätköt ja tuo ilmi sydänten aivoitukset ja silloin kukin saa kiitoksensa Jumalalta (1 Kor 4:5). On aina parempi kärsiä vääryyttä kuin harjoittaa vääryyttä.

Paavali rohkaisee hyvän tekemiseen (Gal 6:9; 1 Kor 15:58). Lannistumme siinä usein. Mitään hedelmää Herralle ei näytä tulevan työstämme. Väsymys voittaa. Mutta Jumala lupaa, että ajan tullen saamme niittää. Nyt on vielä hyvän tekemisen ja uskollisen palvelemisen aika, "meidän on siis tehtävä hyvää kaikille" (Gal 6:10). Tulee aika, jolloin meillä ei ole enää siihen mahdollisuutta.

10. LOPPUSANAT (Gal 6:11-18)

Vielä kerran Paavali varoittaa hengellisyydestä, joka pyrkii tässä maailmassa saavuttamaan arvonantoa Kristuksen ristin peittämisellä. Yhteenvetona koko kristillisyydestä on kerskailu Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal 6:14). Lopulta siinä on kaikki. Muuta meidän ei tarvitse tietää, ja muuta ei pelastavan uskon sisältönä ja kohteena tarvitse olla. Risti riittää ja repii meidät irti tähän maailmaan kuuluvista loputtomista uskonnollisista vaatimuksista.

Ristin edessä saamme Jumalan rauhan ja laupeuden (6:16) ja samaa toivomme myös Jumalan Israelille - jopa nyky-Israelille ja sen keskuudessa eläville Jumalaa kaipaaville. Lopuksi lähetystyöntekijä paljastaa työn kuluttavuuden, sen tuottaman vaivan ja sen lyömät arvet ruumiissa ja sielussakin (6:17). Siksi mikään ei ole sen suloisempaa kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen armon läsnäolo tässä ja nyt ja läpi koko elämän (6:18).