Toinen kirje tessalonikalaisille

Olavi Peltola

JOHDANTO
Vanhan kirkollisen perimätiedon mukaan Paavali kirjoitti toisen kirjeensä tessalonikalaisille muutamia kuukausia ensimmäisen jälkeen. Näin kirjoittamisaika olisi 50-luvun alkupuolella. Paavali oli saanut kuulla hyviä uutisia seurakunnasta, mutta samalla jotain, joka herätti hänessä levottomuutta. Jotkut olivat ymmärtäneet väärin hänen opetustaan uskovien ylöstempaamisesta (1 Tess 4:16-17; 2 Tess 2:1). Oli syntynyt levottomuutta seurakunnassa ja jotkut lakkasivat tekemästä työtä (2 Tess 3:11). Paavali haluaa tällä kirjeellään johtaa seurakunnan raittiiseen Kristuksen paluun odotukseen.

Vallitsevan historiallis-kriittisen raamattutieteen näkemykset kirjeestä ovat varsin ristiriitaiset. Monet väittävät, ettei kirje olisi Paavalin kirjoittama ja että se olisi kirjoitettu paljon myöhemmin. Syynä tähän pidetään erilaisen muodon ohella mm. sitä, että Ensimmäinen Tessalonikalaiskirje opettaa Kristuksen pikaista tulemista, kun taas Toinen Tessalonikalaiskirje hillitsee lopun odotusta. Eroavuudet eivät kuitenkaan ole kovin suuria, jotta niiden perusteella pitäisi kirje siirtää johonkin tuntemattomaan aikaan ja paikkaan (Aimo T. Nikolainen).

SISÄLTÖ

Kirje voidaan jakaa neljään osaan:

1. Alkutervehdys ja Herran päivän odotus (2 Tess 1:1-12).

2. Vastustaja, Antikristus (2:1-12)

3. Pelastukseen valitut ja kehotus rukoukseen (2:13-3:5)

4. Varoitus kurittomille ja lopputervehdys (3:6-18)

SANOMA

Molempia Tessalonikalaiskirjeitä hallitsee opetus Kristuksen paluusta. On laskettu, että asia toistuu UT:ssa kaikkiaan 318 kertaa. Jeesus sanoi: "Tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen" (Joh 14:3).

1. ALKUTERVEHDYS JA HERRAN PÄIVÄN ODOTUS (2 Tess 1:1-12)

Eteemme asetetaan rinnakkain Jumala, meidän Isämme ja Herra Jeesus Kristus (2 Tess 1:1). Miten ihmeellinen onkaan Jumalan ja Jeesuksen ykseys ja yhteys. Sitä painotetaan Paavalin jokaisen kirjeen alkutervehdyksessä. Se on apostolisen uskon tuntomerkki ja käyntikortti. Paavali ei häpeä toistaa sitä. Isän ja Pojan yhteydestä seurakunta elää. Vain siitä löytyy todellinen armo ja rauha (1:2). Paavali toistaa tämän uskontunnustuksen vähän myöhemmin (1:12). Paavali kutsuu Jeesusta sekä Jumalaksemme että Herraksemme. Samoin tekee Pietari 2 Piet 1:1 (ks. Room 9:5; Hepr 1:8,9; Tiit 2:13; 1 Joh 5:20; Joh 1:1; 20:28). Jeesuksella on aina keskeinen asema kristityn tunnustaessa uskoaan Jumalaan. Paavalin ajan maailmassa kuten nykyjäänkin moni tunnustaa kyllä uskovansa Jumalaan, mutta Jeesuksen asettaminen tällä tavoin Jumalan rinnalle oli jatkuva loukkaus. Se erotti kristityn kaikista muista Jumalaan uskovista.

Paavalin asenne nuoreen seurakuntaan on mitä sydämellisin ja rohkaisevin. Yhdellä todella pitkällä lauseella (2 Tess 1:3-10) hän kiittää seurakuntaa. Paavali ei voi muuta kuin kiittää, kun hän tietää seurakunnan jäsenten kasvaneen uskossa ja keskinäisessä rakkaudessa (1:3). He ovat osoittautuneet lujiksi keskellä ahdinkoja (1:4). Kestäminen vaikeuksissa ja kärsimyksissä todistaa siitä, että Jumala hyväksyy heidät valtakuntaansa. Hänen valtakuntansa perustettiin Pojan kärsimyksillä, nyt sitä rakennetaan uskovien kärsimyksillä (1:5; Kol 1:24; Apt 14:22; 1 Kor 11:32).

Vaikka nyt on vaikeaa, niin tulevaisuus on voittoisa. Herra Jeesus ilmestyy taivaasta (2 Tess 1:7). Silloin Jumala päästää ahdistetut uskovat. Jumala on ehdottoman oikeudenmukainen. Hän maksaa niille, jotka ahdistavat Jumalan kansaa (1:6). Herra ilmestyy tulenlieskojen keskellä. Silloin ne, jotka eivät ole kuuliaisia Jeesuksen evankeliumille, saavat rangaistuksena ikuisen kadotuksen, joka on eroa Herrasta (1:8-9).

2. VASTUSTAJA ANTIKRISTUS (2 Tess 2:1-12)

Kirjeen tärkein opetus liittyy Kristuksen tulemiseen ja uskovien kokoamiseen hänen luokseen. Jotkut olivat saaneet profetioita muka Hengen ilmoituksena. Niissä väitettiin, että Kristus tulee pian. Uskovat eivät uskaltaneet tai kyenneet koettelemaan näitä profetioita. He ehkä pelkäsivät arvostelulla väheksyvänsä profetoimisen lahjaa (1 Tess 5:20-21; 1 Kor 14:29). Monet ymmärsivät myös Paavalin puheet ja kirjeet niin, että ratkaiseva mullistus ja Herran päivä on jo käsillä (2 Tess 2:2). Seurakunnassa alkoi kuohua (3:6,11). Paavali varoittaa: "Me pyydämme, veljet, ettette heti menetä malttianne ja säikähdä". "Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan" (2:1b,3a).

On masentavaa, että Paavalin täytyy näin vakavasti varoittaa liian palavasta Jeesuksen tulon odotuksesta. Eikö pikemminkin Jumalan kansan vaara ole lakata pensistyneeenä odottamasta? Ehkä sittenkin uskovien erityinen vaara on ollut kiihottunut Kristuksen paluun odotus. Kerrotaan toisen vuosisadan lopulla, että Pontoksessa uskovat myivät omaisuutensa piispan unen pelästyttäminä ja jättivät peltonsa kylvämättä. Tämä on toistunut monella tavoin miltei jokaisen sukupolven kohdalla. Nyt Jumalan sana selvästi varoittaa malttinsa menettämisestä ja antaa avuksi oikean ajan arviointiperusteen: "Ennen tuota päivää näet tapahtuu...". "On vain ensin poistuttava tieltä" (2 Tess 2:3,7). Sana pakottaa harkintaan ja selvittämään ensin edeltävät tapahtumat. Nykyisyyden ja Herran päivän välissä on aika, jolloin tunnusmerkit täyttyvät.

Paavali mainitsee neljä edeltävää tunnusmerkkiä. Niiden täsmällisestä sisällöstä eivät selittäjät kuitenkaan ole voineet olla yhtä mieltä. Ensimmäisenä on uskosta luopuminen (2 Tess 2:3). Se on rakkauden kylmenemistä (Matt 24:10,12; Room 5:5; Ilm 2:4), ristin sanaan uskomisen katoamista (Luuk 18:8), henkien opetuksen seuraamista (1 Tim 4:1), ulkonaista jumalisuutta ilman todellista elämää (2 Tim 3:5), se on omien halujen ja mielitekojen mukaisten opettajien seuraamista (2 Tim 4:3).

Toinen tuntomerkki on laittomuuden ihmisen, antikristuksen ilmestyminen (1 Joh 2:18; 4:3). Hän on Jumalan vastaisten voimien kauhistuttava henkilöitymä, joka johtaa viimeistä hyökkäystä Jumalaa ja hänen kansaansa vastaan. Antikristus tekee suuria tunnustekoja ja ihmeitä (2 Tess 2:9; Ilm 13:13). Niiden avulla hän pystyy harhauttamaan uskovatkin (Matt 24:24). Lopulta hän vaatii itselleen jumalallista palvontaa (2 Tess 2:4).

Kolmas tuntomerkki on salaperäinen pahuuden valtojen pidättäjä (2 Tess 2:6-7). Tessalonikalaiset tiesivät mistä on kysymys. Me emme tiedä. Monia asioita on ehdotettu. Kyseessä voi olla laillinen yhteiskuntajärjestys, Rooman valtio. Sekin estää, ettei evankeliumia ole saarnattu todistukseksi kaikkien kansojen keskuudessa (Matt 24:14).

Neljäntenä tuntomerkkinä on eksytys (2 Tess 2:11,3a; Matt 24:24). Ihmiset uskovat vilpittömästi ja antautuvat täysin valheelle. Herra tulee ja tuhoaa tulemisensa kirkkaudella kaikki vastustavat voimat (2:8).

3. PELASTUKSEEN VALITUT JA KEHOTUS RUKOUKSEEN (2 Tess 2:13-3:5)

Jumala valitsi uskovat pelastumaan. Heille tuotiin evankeliumi. Sen kautta Jumala kutsui. Siihen totuuteen he nyt uskovat omistaen Jeesuksen kirkkauden, ja Henki pyhittää heidät (2 Tess 2:13-14). Tässä on pysyttävä lujana ja pidettävä kiinni apostolisesta opetuksesta (2:15). On odotettava kestävinä Kristusta (3:5). Rohkeus ja voima elämäämme tulee siitä, että itse Kolmiyhteinen Jumala henkilökohtaisesti "on rakastanut meitä ja on armossaan antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon" (2:16).

Nyt tulee rukoilla lähettien puolesta, että Herran sana nopeasti leviäisi (2 Tess 3:1) ja he varjeltuisivat kelvottomilta ja pahoilta ihmisiltä. "Kaikkihan eivät usko" ja siksi ei tule olla liian hyväuskoinen ihmisiin nähden (3:2).

4. VAROITUS KURITTOMILLE JA LOPPUTERVEHDYS (2 Tess 3:6-18)

Uskovien joukossa oli sellaisia, jotka elivät kurittomasti, eivät tehneet työtä, vaan touhusivat joutavia (2 Tess 3:6,11). Ehkä juuri Kristuksen pikaisen paluun odotus oli innostanut heidät niin, että he pakoilivat arkisia velvollisuuksiaan, profetoivat, laskivat tulemuksen ajankohtaa ja antoivat toisten uskovien elättää itseään. Seurakunnan hyväksymän evankeliumin julistajan tulee kyllä saada elantonsa evankeliumista (1 Kor 9:14). Siihen tehtävään ei voi ryhtyä kuka tahansa. Perusneuvo on, että "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä" (3:10). Ei kukaan voi vaatia, että uskovat ruokkivat hänet.

Paavali korostaa omaa apostolista arvovaltaansa: "Me käskemme" (2 Tess 3:4,6,9,10,12,14). Ainakin hän on selvästi sanonut uskoville, mikä on oikein ja miten on toimittava. Takeena siitä, ettei kirje ole väärennös Paavali kirjoittaa omakätisen tervehdyksen (3:17). Nähtävästi väärennöksiäkin oli liikkeellä seurakunnissa (2:2). Kaikkein parasta on kuitenkin, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo on kaikkien meidän kanssamme (3:18).