Kirje roomalaisille

Olavi Peltola

Roomalaiskirje on pisin Paavalin kirjeistä. Se on myös mitä johdonmukaisin ja perusteellisin esitys Paavalin julistaman evankeliumin sisällöstä. Kirje on "oikea Uuden Testamentin pääkappale ja kaikkein puhtainta evankeliumia, hyvin sen arvoinen, että kristitty ei osaa sitä vain sanasta sanaan ulkoa, vaan käyttää sitä sielunsa jokapäiväisenä leipänä" (Luther).

Se on tiivistelmä Paavalin opetuksesta. Siinä on UT:n pääsanoma, sanoma uskonvanhurskaudesta mitä täydellisimmässä ja selvimmässä muodossa. Jos olet ymmärtänyt ja pystyt jatkuvasti iloitsemaan Roomalaiskirjeen sisällöstä, olet päässyt sisälle kristillisen uskon keskeisiin totuuksiin.

Rooman seurakunta oli syntynyt todennäköisesti pian Hengen vuodatuksen jälkeen (Apt 2:10). Seurakunnan synnystä kirjoitti eräs neljännellä vuosisadalla elänyt kirjailija, että sen jäsenet olivat tulleet uskoviksi "näkemättä ainoatakaan ihmetyötä tahi ketään apostolia". Paavali ei ollut käynyt seurakunnassa. Vuosien kuluessa oli Roomaan kuitenkin muuttanut monia Paavalin ystäviä. Heitä hän tervehtii kirjeen lopussa (Room 16:3-16). Muutama vuosi tämän kirjeen jälkeen Rooman seurakuntaa koetteli Neron julma vaino. Vähän myöhemmin myös Paavali ja Pietari saivat surmansa Roomassa.

Kirjeen kirjoittamisen tarkoitus näyttää olleen Paavalin halu laajentaa lähetystyötään Espanjaan (Room 15:23-24,28). Ehkä hän toivoi Roomasta samanlaista lähetystyön keskusta kuin hänelle oli ollut Antiokia, Efeso ja Korintti. Samalla hän toivoi voivansa antaa seurakunnalle jonkun hengellisen lahjan (1:11). Hän oli halukas julistamaan evankeliumia myös Rooman miljoonakaupungissa asuville (1:15). Tämä Paavalin toivomus täyttyi varsin yllättävällä tavalla. Hän saapui Roomaan vankina ehkä kolmisen vuotta kirjeensä jälkeen. Monet seurakunnan johtajista olivat odottaneet häntä ja tulivat häntä vastaan lähes 50 km päähän (Apt 28:15).

Paavali on kirjoittanut tämän kirjeen todennäköisesti Korinttissa (Apt 20:3). Monen tutkijan arvion mukaan se tapahtui keväällä 57.

SISÄLTÖ
Kirje on helposti jaettavissa seuraaviin osiin:

1. Kirjeen johdanto (Room 1:1-17)

2. Uskon perusasiat (1:18-8:39)

Kaikki ovat synnin alla (1:18-3:20)

Vanhurskauttaminen yksin Kristuksen tähden (3:21-26)

Vanhurskauttaminen yksin uskosta (3:27-4:25)

Uskosta vanhurskaalla on rauha Jumalan kanssa (5:1-11)

Uskosta vanhurskaalla armo voittaa perisynnin (5:12-21)

Uskosta vanhurskaan suhde syntiin (6:1-23)

Uskosta vanhurskaan vapaus laista (7:1-13)

Uskosta vanhurskas on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen (7:14-25)

Uskosta vanhurskaan uusi elämä (8:1-17)

Uskosta vanhurskaan vapautuminen kärsimyksestä ja kuolemasta (8:18-39)

3. Jumalan pelastussuunnitelman arvoituksellisuus (9:1-11:36)

4. Neuvoja kristityille (12:1-15:16)

Miten tulisi elää yhdessä toisten kanssa (12:1-21)

Kristitty esivallan alaisena (13:1-7)

Rakkaus lähimmäiseen ja Kristuksen päivän läheisyys (13:8-14)

Kristittyjen erimielisyyksien hoitaminen (14:1-23)

Jeesuksen Kristuksen mielen mukainen yksimielisyys (15:1-13)

5. Kirjeen päätös (15:14-16:27)

Paavalin matkasuunnitelmat (15:14-33)

Terveiset ja lopputoivotukset (16:1-27)

 

SANOMA
1. KIRJEEN JOHDANTO (1:1-17)

Kirje on osoitettu kaikille Roomassa asuville ja heidän kauttaan kaikille Jumalan rakkaille (Room 1:1). Kirjeen erityispiirre on kuitenkin siinä, että Paavali käy kirjeessä keskustelua nimenomaan juutalaisten kanssa. Hän selvittää kristillisen uskon keskeisiä totuuksia juutalaisuuden taustaa vasten (esim. 1:16; 2:9,10,17-24,28; 3:1-3,9). Paavali ikään kuin väittelee juutalaisten vastustajiensa kanssa. Se tekee kirjeen osittain raskaslukuiseksi sellaisille, joille tuon ajan juutalaisten ajattelu ja vastaväitteet eivät ole tuttuja. Se auttaa kuitenkin Paavalia tuomaan terävästi esiin pääsanomansa uskonvanhurskaudesta. Roomalaiskirjeeseen on kuitenkin vaikea päästä sisälle, jollei tunne Vanhan testamentin keskeistä opetusta.

Nähtävästi Rooman seurakunnassa oli tuolloin suuri juutalaiskristittyjen joukko, joille suhde omaan juutalaisuuteensa oli edelleen polttavan ongelmallinen. Paavali paneutuu perusteellisesti kysymykseen juutalaisten asemasta luvuissa 9-11.

Paavali aloittaa kirjeensä esittelemällä itsensä seurakunnalle ja samalla sen, mistä hän on saanut sanomansa ja joitakin piirteitä sen sisällöstä (Room 1:1-7). Hän kertoo suhteestaan kirjeen vastaanottajiin (1:8-15) ja selvittää lyhyesti julistamansa evankeliumin ytimen (1:16-17).

Mitä on Paavalin julistama evankeliumi? Se on Jumalan oma sanoma, Jumalan evankeliumi, ei ihmisten luomus (Room 1:1). Jumala lupasi sen jo VT:n kirjoituksissa (1:2). Sen sisältönä on hänen Poikansa Jeesus Kristus, joka on ihminen ja Jumala (1:3). "Jumala hän on Isästä olennosta, ennen aikoja syntynyt, mutta ihminen hän on äitinsä olennosta, ajassa syntynyt. Täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen" (Athanasiuksen uskontunnustus). Hänet Jumala herätti kuolleista ja nyt hänellä on kaikki valta (1:4). Tätä sanomaa Paavali julistaa ja sen kautta Jeesus kutsuu, kuten hän on roomalaisiakin kutsunut (1:6). Paavalin tavoin tulisi jokaisen evankeliumin julistajan uskaltaa asettaa tavoitteekseen se, että "hänen nimensä kunniaksi johtaisin ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen" (1:5).

Tämä evankeliumi on Jumalan voima (Room 1:16), samoin kuin puhe rististä ja ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima (1 Kor 1:18,24). Se on väkevin voima maailmassa, sillä se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. Tätä Jumalan voimaa ei tule hävetä, vaikka kohtaammekin sen ristin heikkoudessa (2 Kor 13:4). Se on hullutusta (1 Kor 1:21) ja osoittaa jokaisen ihmisen täysin avuttomaksi ja kadotuksen ansainneeksi ja niin särkee unelman, että ihminen pystyisi johonkin Jumalan edessä (Room 9:30-32; 10:3). Emme etsi Jumalan voimaa ihmisestä (Apt 8:10) emmekä tunnusteoista (1 Kor 1:22; Ilm 13:13). Tässä maailmanajassa Jumalan voima tulee ilmi ja hän osoittaa sen häneen uskovien heikkoudessa, jolloin heille riittää yksin Jumalan armo (2 Kor 12:9). Se, joka ei usko tällaiseen evankeliumiin, häpeää sitä. Tätä evankeliumia on julistettava kaikille kansoille (1:5,8,14).

Evankeliumissa tulee julki Jumalan toiminnan ja tuomioiden oikeamielisyys, Jumalan vanhurskaus (Room 1:17) - Roomalaiskirjeen avainsana. Jumalan vanhurskas on siinä, että hän antoi alttiiksi Poikansa syntiemme tähden. Tämän vanhurskauden saa lahjaksi jokainen, joka uskoo ja vain uskoo ja elää jatkuvasti uskosta, s.o. uskosta uskoon. Usko on Jumalan tarjoaman lahjan vastaanottamista. Ihmisestä tulee silloin myös vanhurskas, Jumalan tuomion kestävä ja nyt hän elää iankaikkisesti, sillä "uskosta vanhurskas saa elää". Sanoma uskosta on ilmoitettu Vanhassa testamentissa (Hab 2:4; 1 Moos 15:6; ks. Gal 3:11; Hepr 10:38). Tämä lause (Room 1:17) on koko kirjeen teema.

2. USKON PERUSASIAT (Room 1:18-8:39)

Kaikki ovat synnin alla (Room 1:18-3:20)

Voimme nimittää seuraava jaksoa tuomion evankeliumiksi. Jumala ilmoittaa sen totuuden, että kaikki ovat tehneet syntiä, ovat syyllisiä ja Jumalan tuomion ja vihan alaisia. Kukaan ei voi väittää vastaan eikä välttää Jumalan tuomiota (Room 3:19). Jumala on nyt "tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi". Hän on kuitenkin tehnyt näin, "jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen" (11:32). Hän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (1 Tim 2:4; 2 Piet 3:9). Ihminen ei voi pelastua omin teoin ja voimin. Omaan hyvyyteensä ja ansioihinsa luottava ihminen ei välitä armosta ja anteeksiantamuksesta (Room 10:3-4). Tuomion evankeliumi haluaa raivata ihmisen sydämessä tilaa pelastuksen evankeliumille (vrt. Hes 16:63). Vasta lain särkemä korva kuulee evankeliumin äänen.

Paavali väittää, että jokainen ihminen tunnistaa Jumalan Luojakseen yleisen ilmoituksen pohjalta (Room 1:19-20). "Minkään pelastavan uskon synnyttämiseen eivät riitä sellaiset totuuden välähdykset, joita juuri luonnosta, historiasta tai ihmishengestä havaintojen ja päätelmien nojalla saadaan tai joita on muissa uskonnoissa, sillä Jumalan puhe hukkuu ihmisten näitä asioita tutkiessa ihmispuheen paljouteen" (Osmo Tiililä). Siksi ihmiset palvovat itse tekemiään jumalia (1:23; Jes 42:17). Ihminen tietää myös Jumalan olevan Tuomarin, jonka edessä ei voi puolustaa pahuuttaan (Room 1:32). Kuitenkin ihmiset toimivat vastoin tätä tietoa ja tekevät kaiken suhteelliseksi. Niin he tulevat syyllisiksi eivätkä voi mitenkään puolustautua ja väittää vastaan (1:20; 2:1; 3:19).

Tätä tietämisen ja tuomion periaatetta Paavali soveltaa moraalittomiin pakanoihin (1:22-32), hengellisesti itseriittoisiin ihmisiin (2:1-11), yleisesti pakanoihin (2:12-16), juutalaisiin (2:17-3:8) ja lopulta jokaiseen ihmiseen (3:9-20).

Jumalan ilmoitussanan valossa inhimillistä elämää tarkasteltaessa paljastuu, kuinka ihmiset ovat viisaudestaan ja älyllisistä saavutuksistaan huolimatta (Room 1:22) täynnä kaikenlaista vääryyttä ja pahuutta (1:29-31; Ef 4:17-19). Kaikki ovat jumalattomia. Juutalaisetkaan eivät ole kaikesta Jumalan tahdon tuntemisestaan ja ympärileikkauksestaan huolimatta sen parempia (Room 2:21-23). Tämä oli ja on vaikea ongelma juutalaisille, jotka luottivat lakiin ja ylpeilevät ainoan oikean Jumalan tuntemisesta (2:17).

Toki on olemassa mahdollisuus saavuttaa kirkkaus, kunnia ja rauha tekemällä hyvää (Room 2:10), mutta se jää vain hurskaaksi unelmaksi ihmisen syntisyyden tähden.

Karuna lopputuloksena ihmisestä Jumalan edessä on, että kaikki ovat synnin vallassa (Room 3:9). Jo VT:n kirjoitukset osoittivat tämän ja niin kohtaamme viisinkertainen ei-sanan kaikelle ihmisen omalla vanhurskaudella, ymmärtäväisyydelle, Jumalan etsimiselle ja hyvän tekemiselle (3:10-12).

On tuleva päivä, vihan päivä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki (Room 2:5). Hän tuo ihmisten sisimmätkin salaisuudet Jeesuksen tuomittavaksi (2:16). Silloin Jumala maksaa jokaiselle (2:6). Jumalan viha iskee kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen (1:18; Matt 3:7; Hepr 10:31). Jumalan viha on hänen pyhyytensä vastavaikutus kaikkeen pahuuteen. "Jumalan viha on vierasta Jumalalle sen vuoksi, ettei sitä olisi, jos ei olisi pahaa ja syntiä. Mutta pahaa ja syntiä Jumala voi kohdata vain vihan ja tuomion Jumalana ollakseen uskollinen omalle perusluonnolleen. Jumala ei voi olla synnille suopea ja sen vuoksi pysyy hänen vihansa iäisenä ja peruuttamattomana sitä kohtaan" (Yrjö J. E. Alanen).

Ankara viha (Room 2:8), tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa (2:9). Jumala ei tee eroa ihmisten välillä (2:11). Ihmisen perusongelma Roomalaiskirjeen valossa on, miten hän selviää Jumalan vihan tuomiolla.

Jumalan tuomioistuimen edessä ihmisestä sanotaan viimeinen sana. Silloin jokainen on hiljaa eikä kukaan voi väittää vastaan. Jokainen näkee itsensä Jumalan tuomion alaisena (Room 3:19) ja kokee oman pohjattoman syyllisyytensä. Yhdelläkään ihmisellä ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta pelastua, tulla Jumalan edessä julistetuksi puhtaaksi, vanhurskaaksi sen perusteella, että hän on noudattanut lain käskyjä ja tehnyt hyvää (3:20; Gal 3:11). Juutalaisten rakastama Jumalan laki ei ole pelastaja. Se vain auttaa näkemään, mitä synti on. Miten ihminen kestää Jumalan tuomioistuimen edessä? Voiko kukaan kelvata Jumalalle ja pelastua? Kenet Jumala hyväksyy ja julistaa vanhurskaaksi (Room 2:13)?

Vanhurskauttaminen yksin Kristuksen tähden (Room 3:21-26)

"Nyt Jumala on tuonut ilmi" (Room 3:21). Jumala ei ole vaiennut. Aloite on hänen. Hän on nyt ilmoittanut syylliselle ja tuomion alaiselle maailmalle oman vanhurskautensa. Tämä Jumalan vanhurskaus (1:17) on sekä Jumalan ominaisuus (1:18; 2:2,5) että hänen lahjansa (3:24). Vain tämän Jumalan vanhurskauden lahjan omakseen saaneen Jumala hyväksyy ja julistaa vanhurskaaksi (2:13). Vain tällainen syntinen kestää Jumalan tuomiolla (2:5), kun hänen vihansa ilmestyy taivaasta (1:18). Vain tämä vanhurskaus tuo pelastuksen ihmiselle (1:16).

Yllättävintä Jumalan lahjavanhurskaudessa on se, ettei sen saamiseen edellytetä ihmiseltä lain käskyjen noudattamista. Se on laista riippumaton (Room 3:21). Kaikki rajoituksetta saavat sen omakseen vain uskomalla Jeesukseen (3:22). Näin Jumalan lahjavanhurskaus on aina myös uskonvanhurskautta. Jo Vanha testamenttikin on todistanut tästä (3:21; 1 Moos 15:6; Jes 53:11).

Jumalan pelastava vanhurskaus on ilmausta hänen armostaan ja se perustuu Jeesuksen Kristuksen lunastustekoon (Room 3:24). Ilman Jeesusta meillä ei olisi tätä Jumalan vanhurskautta. Paavali tuo nyt esiin tiivistetysti, uskontunnustuksen tavoin, yhdessä pitkässä kreikankielisessä lauseessa uskonvanhurskauden perusteet (3:23-26). "Tästä riippuu kristillisen kirkon ja opin pystyssä pysyminen tai luhistuminen. Tämä oppi on pääasia ja kulmakivi ja se yksin synnyttää Jumalan seurakunnan, ravitsee, rakentaa, ylläpitää ja puolustaa sitä" (Luther).

Paavali käyttää kolmea kuvaa:

1. On tuomioistuin, jossa Jumala, joka "on itse vanhurskas", " on osoittanut vanhurskautensa", oikeamielisyytensä (Room 3:26,25). Tuomioistuimen edessä ovat syytetyt ja heidät Jumala päästää, vapautta synnistä ja syyllisyydestä ja julistaa, tekee, katsoo syyttömiksi eli vanhurskaiksi. Tämä tapahtuu ilmaiseksi: "saavat lahjaksi vanhurskauden" (3:24). Ihmisten ei tarvitse maksaa mitään. Se on armosta, ei ihmisten ansioiden tai tekojen tähden. Näin ihmiset pelastuvat "tuhoutumiselta" (2:12).

2. On orjamarkkinat ja siellä orjat ostetaan, lunastetaan vapaiksi, "on lunastanut heidät vapaiksi" (Room 3:24; 1 Piet 1:18-19). Synti on sitonut, orjuuttanut ihmiset. Nyt tapahtuu vapaaksi ostaminen, eli anteeksiantamus (Ps 49:8).

3. On temppeli ja siellä mennään kaikkein pyhimpään, Jumalan läsnäolon paikalle, armoistuimen (kr. hilasterion, sovitusuhri, 2 Moos 25:17-22; Hepr 9:5) luo, paikalle, jossa Jumala (Jeesuksen) "on asettanut sovitusuhriksi" (Room 3:25). Siellä verta sivellään armoistuimelle ja niin "hänen verensä tuo sovituksen" (2 Kor 5:19; 1 Joh 1:7; Kol 1:20) ja puhdistaa synnistä. Veri merkitsee, että joku on kuollut. Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien julkiseksi sovituspaikaksi (Thuren).

Kaikki tämä toteutui yhdessä ainoassa ihmisessä, Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala lähetti hänet, hän lunasti, hänen verensä vuoti ja hänessä Jumala antaa lahjaksi vanhurskauden, tuomionkestävyyden.

"Jumala ei halua pelastaa oman vaan vieraan vanhurskauden ja viisauden kautta, joka ei tule eikä synny meistä itsestämme vaan joka tulee meihin muualta, joka ei ole kotoisin maan päältä vaan joka tulee taivaasta. Sen tähden on opetettava yksinomaan ulkopuolista ja vierasta vanhurskautta ja siksi on ensiksi oma ja kotitekoinen vanhurskaus poisjuurrettava" (Luther).

Vanhurskauttaminen yksin uskosta (Room 3:27-4:25)

Jumala on nyt tuonut ilmi kaikille ihmisille tarkoitetun vanhurskautensa. Tämän vanhurskauden jokainen ihminen saa omakseen lahjana Jumalan armosta (Room 3:22,24). Se "tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen" kaikille "jotka uskovat" (3:22). Yksikään ihminen ei siis tule Jumalan edessä vanhurskaaksi ja saavuta elämää lain käskyjä noudattamalla (3:20). Usko Jeesukseen ratkaisee.

Kaikelta ihmisen kerskailulta on näin pohja pudonnut pois (Room 3:27). Ihminen saa vanhurskauden yksin armosta, vain lahjana ja yksin uskosta. Tämä särkee kaikki rajat, sillä Jumala on yksi ja ainoa ja hän on kaikkien kansojen Jumala. Siksi hän tekee vanhurskaiksi kaikki, jotka uskovat riippumatta heidän kansallisuudestaan tai Mooseksen lain noudattamisesta (3:29-30). Voiko usko olla todella näin merkittävää? "Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon?" (3:31). Sehän johtaa kaaokseen.

Abrahamin esimerkki osoittaa uskon ratkaisevan merkityksen. Ei hänkään voinut ylpeillä itsestään tai teoistaan, joilla hän olisi ansainnut vanhurskauden palkakseen Jumalan edessä. Koko hänen elämänsä ydinasia oli siinä, että "hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi" (Room 4:3). Ei edes ympärileikkaus ollut hänelle ansiollinen kuuliaisuuden teko (4:9-12). Jumala oli katsonut Abrahamille uskon vanhurskaudeksi jo ennen kuin tämä oli ympärileikannut itsensä. Näin Abraham on kaikkien uskovien isä ja hänen esimerkkinsä kutsuu meitä seuraamaan uskon tietä.

Tässä yhteydessä Paavali ilmaisee Pyhä Hengen vaikutuksesta jotain mullistavaa ja uskomatonta Jumalasta. Voiko olla totta, että Jumala "tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Room 4:5)? Tämän voimakkaammin ei voi ilmaista Jumalan kaikkia ehtoja vailla olevan armon suuruutta. Jumala on siis valmis ottamaan omakseen, pelastamaan, tekemään tuomionkestäväksi kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta täynnä olevan pakanan (1:29) yhtä hyvin kuin lainrikkomisellaan Jumalaa häpäisseen juutalaisenkin (2:23). Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, jolla ei ole ansioita, on vain pelkkä usko. Muunlaista Jumala ei vanhurskautakaan, koska sen parempia ihmisiä ei ole olemassakaan. Tällaisen jumalattoman uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi.

Jumalattoman vanhurskauttaminen uskon kautta on autuaallista, sillä se merkitsee Daavidinkin mukaan, että kaikki pahat teot on annettu anteeksi, synnit on pyyhitty pois eikä Herra lue viaksi hänen syntiään, vaikka sitä olisi paljonkin (Room 4:6-8).

Usko on aivan ihmeellinen asia. Usko on kuin ihmisen ojennettu tyhjä käsi, johon Jumala antaa pelastavan vanhurskautensa. Jumala ojentaa ensin oman kätensä ja antaa, ja usko puolestaan omansa ja ottaa vastaan. Aloite on Jumalan. Usko on aina lahjaksi saamista (Room 3:22,24). Emme voi vaatia Jumalaa antamaan, mutta aina voimme kerjätä. Usko ei ole ihmisen yrittämisen, toiminnan ja ponnistelujen luomus. Se on vain vastaanottamisen väline. Se syntyy Kristuksen sanan kuulemisesta (10:17). Usko on samaa kuin huutaa avuksi Herran nimeä (10:13). Ihmisen on vain "pidettävä säkkinsä suuta auki". Jumala ojentaa päivästä päivään kätensä antaakseen, mutta ihminen voi olla uppiniskainen ja vastusteleva (10:21). Silloin usko jää syntymättä ja Jumalan lahja saamatta.

Usko teki Abrahamin Jumalalle kelpaavaksi ja samalla Abrahamille todelliseksi Jumalan käsittämättömän lupauksen (Room 4:13). Uskolla on aina oltava kohde, johon se suuntautuu. Tällainen kohde on Jumalan lupaus. Lupaus on vain silloin lupaus, kun se on armoa. Usko tekee lupauksen todelliseksi ja henkilökohtaiseksi (4:16). Lain noudattaminen, teot ja ansiot tekevät uskon merkityksettömäksi ja Jumalan lupaukset raukeavat (4:14). Lain vaatimukset nostattavat vain vihaa ihmisen sisimmässä (4:15).

Usko tarttuu lupaukseen silloinkin, kun kaikki elämässä näyttää tuhoutuvan ja vaipuvan olemattomuuteen. Vain Jumala voi tehdä kuoleman tuhoaman eläväksi ja kutsua olemattoman olemaan (Room 4:17). Siinä jälleen mitä ihmeellisin Jumalan armon lupaus. Niin Abrahamkin toivoi, vaikkei toivoa ollut ja vaikka näytti siltä, ettei Jumalan lupauksilla ollut mitään mahdollisuutta toteutua (4:18-19). Vastoin tosiasioita hän piti kiinni Jumalan lupauksesta, kiitti ja oli varma siitä, ettei Jumalalle ollut mahdotonta täyttää lupauksiaan (4:20-21).

Abrahamin saama opetus uskosta on meillekin tarpeen. Yksin usko teki Abrahamin Jumalan edessä kelpaavaksi, tuomionkestäväksi ja vanhurskaaksi. Samoin meidätkin luetaan vanhurskaiksi, kun uskomme Jeesukseen, meidän Herraamme (Room 4:22-25), vaikka olemmekin jumalattomia, kuolemaan tuomittuja ja hengellisesti olemattomia.

"Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan... heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi" (Augsburgin tunnustus).

Uskosta vanhurskaalla on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1-11)

Nämä muutamat otsikon sanat sisältävät kristityn pyhityselämän ytimen. Ensimmäinen ja tärkein asia uskosta vanhurskaaksi tulemisen jälkeen on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1). Ihmisen syvin kauhun aihe, Jumalan viha, on poissa. Elämällä on näin luja perusta. On läheinen yhteys Jumalaan. Jumalan sydäntä hallitsee rauha hänen katsellessaan meitä. Voiko mikään olla sen parempaa! Tämä meillä on yksin Jeesuksen ansiota. Toiseksi Jeesus on avannut pääsyn armoon, ja siitä on lujasti pidettävä kiinni elämämme loppuun asti (5:2). Kolmanneksi meitä kannustaa riemullinen toivo, että pääsemme pian Jumalan lasten kirkkauteen. Neljänneksi meidän kyllä on suostuttava siihen, ettei meitä varjella ahdingosta eikä koetuksesta (5:3-4; Apt 14:22). Meidän tulisi jopa riemuita niistä, sillä ne tekevät meistä kestäviä. Kestävyys taas auttaa pysymään lujana uskossa ja selviytymään siitä, mikä meitä kohtaa. Tämä on pyhityskilvoituksen ydin. Kun olemme selviytynet jostakin koetuksesta, toivo kasvaa meissä. "Eikä toivo ole turha". Toivon perustana eivät ole kuvitelmat, vaan Jumalan rakkaus, joka tulee näkyviin hänen Poikansa sovituskuolemassa. Tämän Jumalan rakkauden Pyhä Henki on tehnyt meille todelliseksi, kun hän tuli asumaan meidän sydämiimme uskoessamme Jeesukseen (Room 5:5).

Jumalan rakkaus tuli näkyviin jo silloin, kun Jeesus kuoli meidän jumalattomien puolesta (Room 5:6). Hän sovitti meidät Jumalan kanssa (5:10) ja vuodatti verensä, kuoli ja nousi kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden (5:9 ja 4:25). Tämä tapahtui jo silloin, kun meistä ei ollut itseämme auttamaan, olimme jumalattomia, elimme synnissä ja hänen vihollisinaan. Siitä huolimatta hän rakasti, rakasti ensin (1 Joh 4:19). Kuinka vielä paljon varmempia saammekaan olla hänen rakkaudestaan ja riemuita Jumalastamme nyt, kun olemme vastaanottaneet Jeesuksen valmistaman sovituksen ja olemme Jumalan perheväkeä (Room 5:6-11). Mikä turvallisuus ja varmuus!

Uskosta vanhurskaalla armo voittaa perisynnin (Room 5:12-21)

Paavali kertaa uudestaan kristillisen uskon keskeisimmän totuuden ihmisestä. Yhden ihmisen, Aadamin rikkomus on tuottanut kaikille kuoleman (Room 5:12,15) ja kadotustuomion (5:16,18). Olemme syntymästämme asti sidottuja syntiin (Ps 51:7; Mark 7:21-23; 1 Moos 6:5; 8:21; Jer 17:9). Kristillisessä kirkossa tätä ihmisen perustilaa on kutsuttu perisynniksi. Perisynti on meissä lähtemättömästi niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Se on voittamaton synti. Samalla kertaa kaikki ihmiset ovat kuitenkin myös itse vastuussa synnin harjoittamisesta (Room 5:12; 3:23). Emme suinkaan voi syyttää Aadamia. Tässä on ihmisenä olemisen syvin ahdistus.

Tätä tummaa taustaa vasten tulee näkyviin ihmeen kirkkaana Jumalan armo Kristuksessa. Hän ei hylkää tätä kurjaa ihmistä. Jumalan armo ja lahja tuli maailmaan. Se tuli Jeesuksessa Kristuksessa (Room 5:15). Hän on se yksi, se ainoa ihminen. Tämä toistetaan neljä kertaa (5:15,17,18,19), jotta muistaisimme, ettei ole ketään muuta (Apt 4:12; Ilm 5:4). Tämän yhden ainoan vanhurskas teko myös riittää (5:18), se riittää iankaikkisesti. Siksi lahjaa ei voi edes verrata Aadamin teon vaikutukseen, niin ylenpalttinen se on (5:16,17). Elämä on aina kuolemaa suurempi ja tämä lahja antaa ikuisen elämän. Se on ylenpalttinen (5:17). Siinä kadotustuomio vaihtuu vapauttavaksi tuomioksi olipa rikkomusten määrä ja laatu millainen tahansa (5:16). Armo on suurempi kuin perisynnin aiheuttama pysyvä turmelus. Kukaan ei voi enää sanoa, että hänen syntinsä ovat liian monet ja liian suuret ja ettei hän siksi voi saada armoa. Jumala laki paljastaa kyllä rikkomukset suuriksi, synti suurenee, mutta armo on vielä suurempi, se on ylenpalttinen (5:20).

Paavali toistaa moneen kertaan myös sanaa kaikki. Kaikki tarkoittaa jokaista ihmistä ilman mitään rajoitusta. Nyt "riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän" (Room 5:18). Armo ja lahja on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle. Jeesus on lahjoittanut sen kaikille, se kuuluu kaikille. Kaikki "saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden" (3:24). Kukaan ei siis koskaan tee väärin tarttuessaan tähän lahjaan ja pitäessään siitä kiinni. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan halua ottaa vastaan Jumalan armoa ja lahjaa. Mutta joka ottaa vastaan hän saa sen runsaana (5:15), kuulee vapauttavan tuomion kohdallaan (5:16), saa omakseen vanhurskauden (5:17) ja elämän (5:18). Ja kaikki tämä yhden ainoan, Jeesuksen Kristuksen ansiosta. Siksi sydämemme tulisi täyttyä palvovalla kiitollisuudella Jeesusta kohtaan.

Uskosta vanhurskaan suhde syntiin (Room 6:1-23)

Ihmissydän on ja jää pahaksi ja parantumattomaksi (Jer 17:9). Näin silloinkin kun ihminen saa lahjana Jumalan ihmeellisen armon. Kun jumalaton ihminen on tullut uskosta vanhurskaaksi, hän ei ole muuttunut olemukseltaan hyväksi. Jos näin tapahtuisi, ei Roomalaiskirjeessä tarvittaisi lukujen kuusi ja seitsemän opetusta ja vielä vähemmän kirjeen loppulukujen (12-15) kehotuksia. Jumalan vanhurskaus on kuitenkin vasta luettu Kristukseen uskovalle. Se peittää hänen saastaisuutensa, antaa anteeksi hänen syntinsä, mutta synti jää vanhurskautettuun (Room 7:21-24). Siksi Paavalin opetus uskonvanhurskaudesta näyttää vastustajien mielestä vapauttavan ihmisen tekemään syntiä armon varassa (ks. 3:5,7,8; 6:1,15).

Paavali torjuu jyrkästi ajatuksenkin siitä, että armo vapauttaisi tekemään syntiä, vaikka armossa elävä onkin jatkuvasti syntinen. Ei voi olla mahdollista, että Jumalan ylenpalttisen rakkauden omakseen saanut ihminen etsisi edelleen elämänsä sisällön (Room 6:2) jostakin, joka tuhoaa Jumalan rakkauden hänen elämässään. Armo ei ole vain tietoa ja päättelyä. Se on yhteyttä Jumalaan.

Usko Jeesukseen ja kaste Jeesuksen nimeen liittää meidät todelliseen olemusyhteyteen Herran kanssa (Room 6:3-5). Armo on oksastanut meidät yhdeksi Jeesuksen kanssa (6:5; Gal 2:20). Mikä on tullut Jeesuksen osaksi, se on tullut myös meidän osaksemme. Jumala näkee nyt meidät kätkettyinä Jeesukseen (Kol 3:3).

Tämän ihmeellisen yhteyden seurauksena alamme elää uutta elämää (Room 6:4). Olemuksessamme oleva synti alkaa menettää valtaansa (6:6). Valitettavasti se ei ole vielä kokonaan sitä menettänyt, kukistunut. Se tapahtuu vasta ruumiin kuolemassa (6:7). Uskovassa elää edelleen vanha minä, vaikka se on ristiinnaulittu ja niin sota jatkuu ristilläkin vanhan minän, lihan ja Hengen välillä (Gal 5:17).

Nyt Kristus hallitsee meitä. On mieletöntä, jos samaan aikaan annamme synnin, joka on Kristuksen vihollinen, vapaasti hallita meitä ja noudatamme sen himoja (Room 6:12). Yhteys Jeesukseen kutsuu meitä uuteen elämään (6:4). Olkoon uusi elämä meissä kuinka alullansa tahansa, se on joka tapauksessa olemassa.

Jännitys tapahtuneen tosiasian (meidät on jo kasteessa liitetty yhteen Jeesuksen kanssa, Room 6:3-5) ja siihen perustuvan kutsun ja mahdollisuuden (jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää,) välillä leimaa Paavalin opetusta. Siksi tässä käytettään ilmauksia: "jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia" (6:6), "uskomme saavamme myös elää" (6:8), "ajatelkaa tekin samoin itsestänne" (6:11), "synti ei siis saa hallita" (6:12), "älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön... antakaa itsenne Jumalalle" (6:13). Näin ei tarvitsisi kehottaa, jos synti olisi täysin voitettu ja täysin hävinnyt uskovan olemuksesta. Meidät on vapautettu synnin aiheuttamasta syyllisyydestä ja kuolemantuomiosta, mutta synnin läsnäolo elämässämme jatkuu. Siksi myös kilvoitus jatkuu.

Tarvitsemme toistuvasti voimakkaita kehotuksia ja synnin ja armon vastakohtaisuuden kirkasta selvittämistä (Room 6:15-22). Emme saa unohtaa, mikä on aina ja joka tapauksessa synnin palkka (6:23). Meidän tulee myös nähdä selvästi, mitä Jumalan armo antaa lahjana ja mikä on sen loppu - iankaikkinen elämä (6:23). Armon hedelmä, sato kypsyy meissä kuitenkin valitettavan hitaasti (6:22).

Uskosta vanhurskas on vapaa laista (Room 7:1-13)

Paavali keskustelee tässä kirjeessään jatkuvasti juutalaisuuden edustajien kanssa. Juutalaisille Mooseksen laki oli välttämätön pelastumiseen. Paavalin opetusta vastustettiin, sillä väitettiin, että hän uskoa korostaessaan kumoaa Jumalan lain eli Jumalan sanan (Room 3:31).

Paavalille laki on pyhä, oikea ja hyvä (Room 7:12). Lakihan on samaa kuin Jumalan pyhä tahto. Se on hengellinen (7:14). Sen määrä on antaa elämä (7:10). Mutta Jumalan lain ja minun syntini välinen suhde on merkillinen. Turmeltuneessa luonnossani laki nimittäin herättääkin synnit himot (7:5). Vasta lain vaikutuksesta tulen tuntemaan synnin (7:7; 3:20; 4:15; 5:13). Kun lain käsky herätti synnin eloon, minä tein tietoisesti ja tahallani syntiä ja silloin synti tappoi minut, minä kuolin (7:9). Näin Jumalan käsky tuotti minulle kuoleman (7:10). Kammottava tilanne, joka on täsmälleen sama kuin kerran Aadamillakin. Hyvän lain piti varjella minua pahalta ja antaa minulle elämän, mutta se tuottikin kuoleman. En kerta kaikkiaan pysty lain avulla tukahduttamaan synnillisiä himoja enkä perimään iankaikkista elämää. "Jos synneistä me tahdomme vapaiksi, puhtaiks tulla, ei auta omat tekomme, muu apu täytyy olla" (Luther).

Uskosta vanhurskaiksi tulleina Kristuksen ruumiin jäseninä olemme hänen kuolemansa kautta kuolleet, s.o. vapautuneet laista (Room 7:4). Emme voi olla enää olla toisen, s.o. lain omia, lain vallassa. Palvelemme Jumalaa nyt uudella tavalla, emme lain kirjaimen orjina (7:6). "Uudessa tavassa" Pyhä Henki kirkastaa meille armon ylenpalttisuutta, näin armo hallitsee ja johtaa ikuiseen elämään (5:21). Ja vain armo auttaa meitä kantaman oikeaa hedelmää Jumalalle (7:4).

Uskosta vanhurskas on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen (Room 7:14-25)

Paavali on vaihtanut kirjeessään yleisen me-muodon henkilökohtaiseksi minä-muodoksi (Room 7:7). Se terävöittää ja tekee opetuksen syvästi henkilökohtaiseksi. Nyt ei ole kysymys vain joistakin yleispätevistä periaatteista, vaan kipeästä omakohtaisesta kokemuksesta ja ongelmasta. Paavalin kuvauksen aitoutta ei voi kiistää yksikään itsensä totuudellisesti tunteva uskova. Lisäksi tässä on nykyhetken aikamuoto, preesens. Ei ole kysymys tilanteesta ennen uskoon tuloa. Näin meille paljastuu perisynnin (5:19) vaikutus uskovan elämässä. Perisynti on voittamaton synti ja katoaa vasta ruumiin kuollessa.

Tarkkailen itseäni Jumalan pyhän ja hengellisen lain valaisemana. Näen itseni turmeltuneena ihmisenä, synnin orjaksi myytynä (Room 7:14). Tiedän, ettei minussa, turmeltuneessa luonnossani, joka totisesti on aidointa minääni, ole mitään hyvää (7:18). En edes ymmärrä, mitä teen (7:15). En tee sitä, mitä tahdon. En pysty tekemään oikein. Sen sijaan teen kyllä pahaa (7:18-19).

Synnillä on merkillinen ote minuun uskovana. Synti asuu minussa (Room 7:17,20). Se on kuitenkin kuin joku vieras, kuin roska silmässä, kuin tikku sormessa. Se on mitä läheisin, se on osa minua. En voi syyttää ketään toista omasta synnistäni. Vihaan sitä, en tahdo sitä, koen, ettei se ole minä, vaan jokin paha, joka on tunkeutunut kaikkeen elämässäni kuten syöpä. Haluan hyvää, mutta en pääse irti tästä pahasta (7:21). Ilolla hyväksyn Jumalan tahdon. En tahdo mitään muuta enemmän kuin sen toteutumista. Mutta käytännössä toimin kuitenkin vastoin Jumalan tahtoa (7:23). Olen vapaa ja kuitenkin vanki. "Minä kurja ihminen" (7:24).

Näin voi kokea ja nähdä vain syvästi pyhän Jumalan tunteva ihminen (vrt. Jes 6:5; Luuk 5:8). Vain Jumalan ylenpalttisen armon kannattelemana voin kohdata oman sydämeni turmeluksen pohjan ja kestää hajoamatta sen näkemisen. Jumalan ihminen on todella samaan aikaan vanhurskas ja syntinen, vanhurskas uskossa ja toivossa, syntinen todellisuudessa. Minun on mahdotonta pelastaa itseäni tahtoni ponnistuksilla, lain täyttämiselläni ja teoillani. Tarvitsen joka hetki häntä, joka vanhurskauttaa minut jumalattomana (Room 4:5). Hän tekeekin sen. Siksi "kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (7:25).

Uskosta vanhurskaan uusi elämä (Room 8:1-17)

Miten riemullisen vapauttavaa onkaan, ettei kadotustuomiota julisteta sille, joka syntisyydestään huolimatta uskoo Kristukseen Jeesukseen (Room 8:1). Jeesuksen tulo ihmiseksi teki mahdottoman mahdolliseksi. Mahdotonta olisi ollut, että laki olisi voinut pelastaa ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi. Mutta Jumala lähetti Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Tässä ihmisessä hän tuomitsi jokaisen ihmisen synnin ja sovitti näin synnit (8:3). Nyt Jeesukseen uskova on vapaa synnin ja kuoleman, teon ja ansion laista (8:2). Hän on saanut Hengen antaman elämän, elämän evankeliumissa ja armossa. Siksi hän pystyy ainakin jossakin määrin elämään lain vaatiman vanhurskauden mukaisesti (8:4).

Hengen mukaan eläminen (Room 8:4,5) on elämistä uskossa Jeesukseen. Se on elämistä anteeksiantamuksessa. Lihan, s.o. turmeltuneen luonnon mukaan eläminen (8:4,5,9) on elämistä omaan itseensä ja omaan lain täyttämiseensä luottaen. Silloin ihminen ei alistu eikä voikaan alistua lain ehdottomiin vaatimuksiin (8:7). Se kuolee, joka elää vain oman luontonsa, s.o. järkensä, tahtonsa ja tunteensa mukaan (8:13).

Uskovassa on edelleen liha, vanha luonto, sillä hän elää synnin vuoksi kuolemaan tuomitussa ja kuolevassa ruumiissa (Room 8:10,11). Siksi hänessä on loppuun asti myös lihan pyrkimykset ja ne sotivat Jumalaa vastaan (8:7). Kovissa koettelemuksissa uskova voi siksi kokea jopa vihaa, vihollisuutta (KR 1938) Jumalaa vastaan. Vasta ruumiin ylösnousemuksessa tämä lopullisesti murtuu (8:11). Hänen ei pidä kuitenkaan elää itsekään luontonsa mukaan (8:12), ei vain itseensä luottaen eikä pelon vallassa peläten orjamaisesti alistuneena ja kahlittuna (8:15). Hän saa lapsen oikeudella kaikissa elämänvaiheissa huutaa Jumalan puoleen ja kutsua häntä rakkaaksi Isäksi (8:15). Heikkouksistaan ja epäonnistumistaan huolimatta hän on Jumalan lapsi (8:16). Siksi hän tietää olevansa myös taivaallisten rikkauk­sien perillinen yhdessä Kristuksen kanssa (8:17).

Uskosta vanhurskaan vapautuminen kärsimyksestä ja kuolemasta (Room 8:18-39)

Perillinen on vasta matkalla kirkkauteen. Matkalla ollessa emme voi välttää nykyiseen aikaan kuuluvia kärsimyksiä. Saamme kohdata ne kuitenkin yhdessä Jeesuksen kanssa (Room 8:17; vrt. Jes 63:9, KR 1938; 2 Kor 12:10). Ne eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on tuleva osaksemme (Room 8:18). Kerran Jumalan lasten vapaus ja kirkkaus on oleva niin ihmeellinen, että koko luomakuntakin on pääsevä pois nykyisestä turhanpäiväisyydestä ja ihmisten aiheuttamasta turmeltumisesta (8:21-22). Mutta tänään on pakko vaikeroida ja huokailla.

Olemme vasta toivossa pelastettuja, vaikka toivomme onkin varma. Emme vielä näe täyttymystä. On vain opittava odottamaan kärsivällisesti (Room 8:24-25). Usein koemme itsemme sanomattoman heikoksi. Emme pysty edes oikein rukoilemaankaan emmekä edes tiedä miten. Usko Jeesukseen antoi Pyhän Hengen lahjan ja Henki osaa, silloin kun itse emme osaa (8:26-27). Saamme olla myös varmoja siitä, että kaikki mikä kohtaamme, on lopulta vain parhaaksemme. Jumalan rakkaus muuntaa jokaisen elämäämme tulevan asian siunaukseksi (8:28).

Kerran olemme täysin hänen Poikansa kuvan kaltaisia, mutta nyt hän on kutsunut ja tehnyt meidät vanhurskaiksi uskon kautta (Room 8:30). Tiedämme myös, että hän on edeltäkäsin valinnut meidät. Koska hän on määrännyt meidät Poikansa kaltaisiksi, se tulee varmasti toteutumaan (8:29). Minkä turvallisuuden tämä tuokaan jo nyt elämäämme! Valoisa tulevaisuutemme ei ole itsemme varassa. Hänen silmissään olemme jo kirkastettuja, vaikka itse koemme sen vasta ylösnousemuksessa.

Jumalan rakkauden riemuvoitto

Roomalaiskirjeen tämä osa päättyy Jumalan rakkauden riemuvoiton ylistykseen. Jumala antoi Poikansa kuolemaan puolestamme. Siksi Jumala on nyt syntisyydestämme huolimatta puolustajamme eikä kukaan eikä mikään voi meitä kukistaa (Room 8:31) tai syyttää (8:33). Meiltä ei tule puuttumaan mitään, sillä kaiken tarpeellisen saamme Pojan mukana lahjaksi (8:32; Ps 23). Kammottavinta on joutua tuomituksi kadotukseen. Niin ei käy, koska Kristus on kuollut tähtemme ja rukoilee puolestamme (8:34). Siksi tulkoon tuska ja ahdistus, vaino ja nälkä, alastomuus ja vaara, ja olkoon se kuinka jatkuvaa tahansa (8:35-36)! Meitä rakastava Herra antaa niistä kaikista riemuvoiton (8:37). Voimme olla varmaa varmempia siitä, ettei ole olemassa mitään, missään eikä koskaan, mikä voisi erottaa meidät Jumalan rakkaudesta, joka on henkilöityneenä Jeesuksessa (8:38-39).

3. JUMALAN PELASTUSSUUNNITELMAN ARVOITUKSELLISUUS (Room 9:1-11:36)

Paavalin kirjoittaessa Roomalaiskirjettä oli kulunut lähes kolme vuosikymmentä Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Vähitellen oli käynyt selväksi, ettei Jumalan omaisuuskansa ota kansana vastaan evankeliumia. Tuhansia juutalaisia oli kyllä tullut uskolle kuuliaisiksi ja evankeliumin levittämisen kärjessä olivat olleet juutalaiset apostolit ja heidän läheiset toverinsa. Mutta juutalaisten muodostama kansallinen ja uskonnollinen yhteisö torjui ehdottomasti Jeesuksen evankeliumin. Se tuntui aivan käsittämättömältä. Miten Jumala salli niin tapahtua? Syvimmältä jäämme arvoituksen eteen. Voimme vain taipua siihen, minkä historian kulku on osoittanut. Voimme hyväksyä siinä Jumalan syvän viisauden ja tutkimattomat tuomiot ja opetella antamaan kunnian yksin hänelle (Room 11:33-36).

Paavalilla oli lakkaamaton tuska sydämessään israelilaisten tähden (Room 9:2). Hän tunnustaa kuinka paljon lahjoja israelilaiset ovat saaneet Jumalalta ja ennen kaikkea sen, että Kristus on heistä lähtöisin (9:4-5). Hän rukoilee Jumalaa heidän edestänsä, että he pelastuisivat (10:1). Tätä tuskaa, tunnustusta ja rukousta israelilaisten tähden on ollut liian vähän kristikunnan historiassa.

Paavali näkee, että juutalaiset ovat tavoitelleet vanhurskautta (9:31) ja ovat täynnä intoa Jumalan puolesta (10:2). Mutta he yrittävät tällä pystyttää vain omaa tekojen vanhurskautta (10:3). He eivät ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle eivätkä suostuneet uskoon vaan kompastuneet Jeesukseen (9:32). Nyt he ovat paatuneet (11:7) ja evankeliumin torjuessaan ovat Jumalan vihollisia (11:28).

Mistä löytyy valoa tähän kipeään juutalaisongelmaan? Missään tapauksessa Jumalan sana ei ole voinut raueta tyhjiin (Room 9:6). Paavali näkee, etteivät kaikki israelilaiset ole todellisia israelilaisia (9:6-13; vrt. 2:28-29). Jo Abrahamin ja Iisakin kohdalla on nähty, että vain lupauksen voimasta syntyneet luetaan jälkeläisiksi, Jumalan lapsiksi (9:8). Ratkaisevaa onkin Jumalan oma valinta, tahto ja armahtaminen (9:12,18), ei ihmisten teot eikä se, mitä ihminen tahtoo ja ehtii (9:16). Jumala on laupeudessaan kutsunut sekä juutalaisia että pakanoita rakkaaksi kansakseen, elävän Jumalan lapsiksi (9:23-26). Kutsu toteutuu niissä, jotka ottavat vastaan uskon vanhurskauden (9:30) ja lähtevät uskon tielle (9:32). Ei yksikään, joka häneen uskoo joudu häpeään, eikä tässä ole erotusta juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen (10:11-12).

Jumala ei ole kuitenkaan hylännyt kansaansa (Room 11:1,2). Nykyisenäkin aikana on olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut (11:5; 9:27,28). Lisäksi juutalaisten kompastuminen Kristukseen ja uskosta tulevaan vanhurskauteen on nyt avannut pelastuksen muille kansoille (11:11). Paavali toivoi myös, että pakanoiden tulo uskoon vuorostaan herättäisi kateutta juutalaisissa ja edes joitakuita pelastuisi (11:14). Missään tapauksessa pakanuudesta kääntyneen ei tule ylvästellä eikä olla ylimielinen epäuskoisten juutalaisten edessä, vaan on pelättävä, ettei vain itse lankea epäuskoon (11:17-21). "Katso, kuinka Jumala on sekä lempeä että ankara. Langenneita kohtaan hän on ankara, sinua kohtaan lempeä, jos pysyt kiinni hänen hyvyydessään" (11:22).

Keskeisenä ilmauksena juutalaisten asemasta Jumalan pelastussuunnitelmassa Paavalilla on suuri salaisuus (Room 11:25). Juutalaiset eivät jää maahan makaamaan kompastuksensa tähden (11:11). Heille tulee vielä täysimääräisen voiton aika (11:12). Jumala ottaa heidät yhteyteensä (11:15), oksastaa uudelleen ja liittää takaisin runkoon (11:23-24). Paatumus on kohdannut osaa Israelin kansaa ja se kestää siihen asti, kunnes muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen (11:25). Silloin lähetystyö on saavuttanut päämääränsä (Matt 28:19), evankeliumi on julistettu kaikille kansoille (Mark 13:10; Matt 24:14; 2 Tim 4:17; Ilm 14:6) ja pakanain ajat täyttyneet (Luuk 21:24, KR 1938). "Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva" (11:26) ja he "kohottavat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet" (Sak 12:10). Vasta silloin Israelin kansa saa todellisen rauhan.

4. NEUVOJA KRISTITYILLE (Room 12:1-15:16)

Miten tulisi elää yhdessä toisten kanssa (Room 12:1-21)?

Monet Paavalin kirjeet päättyvät kristityn arkielämää ohjaaviin neuvoihin ja kehotuksiin. Usko ja elämä kuuluvat yhteen. Ei ole kuitenkaan helppoa elää todeksi uskoaan Kristukseen elämän monissa ja yllättävissä tilanteissa. Kristitty tarvitsee kehotuksia ja neuvoja. Ne eivät perustu lain uhkauksiin ja rangaistuksiin, vaan Jumalan armahtavaan laupeuteen (Room 12:1). Sen kannattelemana on turvallista kohdata elämän vaihtelevat tilanteet ja ihmissuhteet ja nähdä niiden keskellä oma suuri heikkous. Kristityn vaelluksen tulisi olla elämää Jumalalle. Kristityn on opittava antamaan persoonansa Jumalan käyttöön niin että koko elämä tulee ikään kuin jatkuvaksi jumalanpalvelukseksi (vrt. 1 Piet 2:5). Hänen ei tule ottaa mallia elämäänsä yleisestä mielipiteestä, vaan kaikessa avoimin sydämin kysellä Jumalan tahtoa, sitä, joka on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä (Room 12:2).

On opittava arvioimaan omat kyvyt ja niiden rajat oikein. Jokaisella uskovalla on Jumalan armon mukaisesti oma vastuunsa, armolahjansa ja tehtävänsä Kristuksen ruumiin jäsenenä (Room 12:3-8).

Toimeen tuleminen yhteisössä on aina vaikeaa. Paavali antaa seurakunnalle yli kolmekymmentä erilaista neuvoa ja ohjetta, jotka auttavat elämään ihmisten keskellä (Room 12:9-21). Olisi suurenmoista kohdata näiden neuvojen mukaan täydesti eläviä ihmisiä. Jokainen valvovalla tunnolla elävä uskova joutuu kuitenkin häveten myöntämään, että hän vasta opettelee näitä neuvoja eikä ole vielä päässyt pitkällekään.

Kuuliaisuus esivaltaa kohtaan (Room 13:1-10)

Järjestäytynyt yhteiskuntaelämä ei ole mahdollinen ilman poliittista vallankäyttöä ja sen vaatimia viranomaisia. Poliittinen valta ja valtio on Jumalan asettama (Room 13:1), Jumalan säätämä (13:2) ja Jumalan palvelija, joka "toimii sinun parhaaksesi" (13:4). Jumala on esivallan yläpuolella. Siksi valtio ja sen johtajat eivät voi vaatia kristityltä sokeaa kuuliaisuutta (Apt 5:29). Kristityt eivät voineet antaa keisarille jumalalle kuuluvaa kunnioitusta ja joutuivat maksamaan siitä kalliin hinnan. Paavalin opetus esivallasta sisältää tässä tämän yhden näkökulman, kehotuksen kuuliaisuuteen viranomaisia kohtaan - eikä muuta. Kuitenkin hän opettaa: "Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu" (Room 13:7; Mark 12:17).

Suhteessa toiseen ihmiseen meillä ei lopulta ole mitään muuta velvoitetta kuin tämä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Kaikki toisen taulun käskyt sisältyvät tähän sanaan ja täyttyvät siinä. Rakkaus toteuttaa koko lain (Room 13:8-10).

Päivä sarastaa (Room 13:11-14)

Tämän maailman loppua joudumme odottamaan, mutta tunnemme ajan ja tiedämme sen lyhyyden. Kristuksen tulemuksen aamu jo sarastaa. Se on nyt lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia (Room 13:11-12). Kristitty on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Siksi hän joutuu jatkuvasti kamppailemaan, että osaisi hylätä pimeyden teot, joihin kuuluu riita ja kiihkoilu. Ei tule hemmotellen antaa itsekkäille haluille valtaa. On opittava vaeltamaan ikään kuin päivänvalossa ja puettava ylle Herra Jeesus Kristus (13:12-14).

Kristittyjen erimielisyyksien hoitaminen (Room 14:1-23)

Veljellisen yhteyden säilyttäminen erimielisten kristittyjen välillä ei koskaan ole ollut helppoa. Liian usein vakaumuksemme ja omantuntomme ääni on vain meidän oma mielipiteemme, josta ei pitäisi kiistellä (Room 14:1). Toisin ajatteleva tai toimiva kristitty synnyttää herkästi meissä joko halveksivia tai tuomitsevia asenteita. Emme muista, että jokainen meistä joutuu tekemään tiliä suoraan Herralle (14:10,12). Hänen edessään seisomme tai kaadumme ja yksin Herra pitää meidät pystyssä (14:4). Kukin saa toki vakaumuksessaan olla varma, kunhan se korottaa Herraan kunniaa (14:5-6). Tärkeintä on, ettei kukaan meistä elä vain itseään varten, vaan Herralle hänen ominaan (14:7-8). Joka tapauksessa joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen tekemään tiliä itsestämme, ei toisista (14:10,12).

Kun olemme jonkun kanssa eri mieltä, emme saa saattaa häntä kompastumaan ja kaatumaan (Room 14:13). Ei ole mitään järkeä hajottaa erimielisyyksien tähden Jumalan työtä (14:20). Kaikessa tulisi noudattaa rakkauden vaatimuksia (14:15) ja rakentaa rauhaa ja vahvistaa uskossa toisia (14:19). On surkeaa jos painopiste Jumalan valtakunnan asioissa siirtyy ulkonaisiin, siihen miten käyttäydytään ja toimitaan. Samalla unohdetaan Jumalan valtakunnan varsinainen olemus, joka on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhän Hengen antamana (14:17; vrt 15:13). Uskossa kristitty saa olla varma ja kaikkien asioiden herra, mutta rakkaudessa hänen tulee olla kaikkien ihmisten palvelija.

Yksimielinen ylistys (Room 15:1-13)

Jeesuksen Kristuksen tulisi olla myös ihmissuhteittemme keskuksena. Hänet tulisi nähdä esikuvana toisten huomioimisessa (Room 15:3), hänen tahtonsa mukaan pyrkiä yksimielisyyteen (15:5), yhdessä toisten kanssa ylistää häntä (15:6) ja hyväksyä vaikeatkin lähimmäiset kuten Kristus on hyväksynyt meidätkin omikseen (15:7).

Raamatun pyhät kirjoitukset antavat meille kestävyyttä, lohtua ja toivoa (Room 15:4). Kristus on tullut nimenomaan vahvistamaan Raamatun lupaukset ja osoittaa, että Jumala pysyy sanassaan (15:8). Siksi kaikki, niin juutalaiset kuin muutkin kansat saavat nyt ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan. Siinä täyttyvät profeettain kirjoitukset (15:9-12). Jumala täyttäköön myös meidät ilolla ja rauhalla, ja niin meillä on kestävä toivo (15:13).

5. KIRJEEN PÄÄTÖS (Room 15:14-16:27)

Paavalin matkasuunnitelmat (Room 15:14-33)

Paavali selvittää vielä omaa keskeneräistä lähetystehtäväänsä. Jumala on armossaan antanut hänelle sen (Room 15:15). Yksin Jeesukselle kuuluu kunnia aikaansaannoksista (15:18). Hänen erityinen kutsumuksensa on löytää alueita, joissa ei ole evankeliumia ennen julistettu (15:20-21). Hän suunnittelee ensin käyvänsä Jerusalemissa ja sitten tulevansa Rooman ja sieltä matkustavansa Espanjaan (15:24-29). Eivät nämä suunnitelmat ilmeisesti toteutuneet aivan sellaisina kuin Paavali ajatteli. Hän sanoikin: "Jos Jumala suo" (15:32). Hän pyysi myös uskovia tukemaan häntä rukouksin (15:30).

Tervehdykset Rooman kristityille (Room 16:1-27)

Paavali lähettää terveisiä 26 ystävälleen Roomassa. Heidän nimensä ovat jääneet pysyvästi kristikunnan mieleen. Yhdeksän heistä on naista. Terveisten keskellä Paavali varoittaa seurakuntaa julistajista, jotka kauniilla ja vakuuttavilla puheilla pettävät vilpittömiä uskovia. Tällaiset houkuttelevat seurakuntaa luopumaan siitä oikeasta opetuksesta, jota he ovat saaneet tämänkin kirjeen kautta (Room 16:17-18). Oikea opetus on evankeliumi, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Nyt se on saatettu julki, jotta kaikki johdettaisiin uskoon ja kuuliaisuuteen (16:25-26). "Saakoon Jumala, joka yksin on viisas, Jeesuksen Kristuksen kautta ikuisen ylistyksen!" Aamen (16:27).