Toinen kirje korinttilaisille
Olavi Peltola
JOHDANTO
Paavali kirjoitti Toisen Korinttilaiskirjeen Makedoniasta kenties vuonna 56, toista vuotta edellisen kirjeen jälkeen. Hän oli silloin matkalla Efesoksesta Korinttiin. Hän oli lähettänyt edellään Tiituksen selvittämään seurakunnassa puhjenneita kriisejä (2 Kor 12:18). Paavali tapasi Tiituksen uudelleen Makedoniassa ja sai tältä rauhoittavia tietoja (7:4-7,13-16). Tiitukselta hän kuuli myös kuinka hänen lähettämänsä kirje, jota on nimitetty kyynelkirjeeksi (2:3-4), on vaikuttanut myönteisesti. Emme tiedä, mikä on tämä kirje on. Jotkut olettavat osia siitä tulleen myöhemmin liitetyksi 2 Kor:n loppuun ja ne olisivat nyt luvuissa 10-13. Toisten mielessä kyseessä olisi 1 Korinttilaiskirje.
Tämä kirje on Paavalin henkilökohtaisin. Mielialan voimakasta vaihtumista kirjeen alkuosan (luvut 1-7) ja loppuosan (10-13) välillä on selitetty sillä, että Paavali saneli loppuosan muutamaa viikko alkuosan kirjoittamisen jälkeen. Tällä välillä hän oli saanut masentavia uutisia Korinttin seurakunnan asenteesta häneen Herran arvovaltaisena apostolina.
SISÄLTÖ
1. Uuden liiton virka ja sen puolustus (2 Kor 1:1-7:16)
Lohdutuksen Jumala (1:1-11)
Paavalin suunnitelmat seurakuntaan nähden (1:12-2:13)
Uuden liiton palvelijan kirkkaus (2:14-3:18)
Aarre saviastiassa (4:1-15)
Katse näkymättömään (4:16-5:10)
Sanoma sovituksesta (5:11-6:2)
Vaikeuksien kestäminen (6:3-13)
Vastakohtien keskellä (6:14-7:1)
Seurakunnan suhde Paavaliin (7:2-16)
2. Keräys Jerusalemin seurakunnan hyväksi (8:1-9:15)
3. Paavali puolustaa omaa asemaansa (10:1-13:10)
Syytöksiä hengellistä työntekijää vastaan
Miten on puolustauduttava?
4. Kirjeen päätös (13:11-13)
SANOMA
Apostolin viran puolustus
Seurakuntalaisia oli kiihotettu Paavalia vastaan ja hänen asemansa todellisena Jeesuksen apostolina oli kiistetty. Tässä kirjeessä hän puolustaa omaa virkaansa voimakkaasti ja paljastaa rohkeasti omaa sisintään.
Kristus kaikki kaikessa
Jälleen tässäkin kirjeessä kaikki on sidottu Jeesukseen Kristukseen. Kristus on saanut meissä aikaan sellaisen luottamuksen Jumalaan (2 Kor 3:4), jossa tunnemme hänet armahtavana Isänä ja runsaan lohdutuksen Jumalana (1:3). Jumalan kirkkaus suorastaan säteilee Kristuksen kasvoilta (4:6). Kristus on Jumalan kuva (4:4), Jumalan Poika (1:19) ja Poikana todellinen Jumala. Jälleen kohtaamme alkuseurakunnan keskeisen uskontunnustuksen: JEESUS ON HERRA (4:5). Jeesuksen Kristuksen salaisuus on, että hän oli rikas Jumalan luona, mutta tuli meidän tähtemme köyhäksi (2 Kor 8:9, vrt. Fil 2:6-7). Miksi hän teki niin? Jotta me rikastuisimme hänen köyhyydestään. Ihmisenä Jeesus on lempeä ja hyvä (10:1). Jeesus ei tiennyt synnistä, hän oli puhdas. Hänet Jumala teki meidän tähtemme synniksi ja siirsi hänen kannettavakseen syntimme (5:21). Jumala itse oli Kristuksessa sovittaen itsensä kanssa maailman (5:19,18). Nyt Jeesus on kuollut ja myös noussut kuolleista kaikkein puolesta (5:15). Hänet ristiinnaulittiin heikkona, mutta hän kuitenkin elää Jumalan voimasta (13:4). Jumala herätti hänet kuolleista (4:14). Kaikki ilmestyvät kerran Kristuksen tuomioistuimen eteen (5:10). Näin tässäkin kirjeessä kiteytyy uskomme ydinasioita Jeesuksesta Kristuksesta.
Kristuksen voittamina läpi maailman
Paavali oli syvästi vakuuttunut siitä, että Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilee ihmeellinen valo maailman pimeyteen (2 Kor 4:4,6). Meidän tulee sydämestämme tunnustaa kuuliaisuutemme Kristuksen evankeliumille (9:13) ja vangita kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle (10:5). Meitä kuljetaan tämän maailman läpi Kristuksen voittamina hänen voittosaatossaan (2:14). Kuulumme hänelle, olemme hänen omiaan (10:7; 12:2), elämme hänelle (5:15). Hän on myös jokaisessa uskovassa (13:5), hän asuu omissaan. Jumala itse vahvistaa meitä uskossamme Kristukseen (1:21).
Evankeliumin julistamiseen pakottaa Kristuksen rakkaus (2 Kor 5:14). Se on Kristuksen lähettiläänä olemista tässä maailmassa (5:20). Julistuksen sisältönä on yksi asia: Jeesus Kristus (4:5; 1:19; 2:12,15). Seurakunnan on voitava kuulla, että sananjulistajassa puhuu Kristus (13:3). Evankeliumin julistamisessa tulevat Kristuksen kärsimykset meidän osaksemme, mutta Kristus tuo myös runsaasti lohdutusta (1:5; 12:10).
1. UUDEN LIITON VIRKA JA SEN PUOLUSTUS (2 Kor 1:1-7:16)
Lohdutuksen Jumala (2 Kor 1:1-11)
Tervehdyksen jälkeen (2 Kor 1:1-2) ylistetään Jumalaa, joka on armahtava Isä ja joka rohkaisee kaikissa ahdingoissa (1:3-5). Jo tämä ylistys vie meidät kirjeen keskeiseen opetukseen kristityn elämästä. Uskovana oleminen merkitsee suostumista siihen, että tässä maailmassa kärsimykset tulevat runsaina meidän osaksemme. Emme tarvitse runsasta Jumalan lohdutusta ilman runsaita kärsimyksiä. Uskova saa luottaa siihen, että kaikki hänen kärsimyksensä ovat hänelle tarkoitettu elämänosa (1:7). Niissä itse Kristus kärsii meissä (1:5), jos vain suostumme kärsimään tähän kanssakärsimykseen (Room 8:17; Ps 91:15) käsi hänen kädessään. Kun näin ymmärrämme kärsimyksemme, se antaa rohkeutta kestää. Saamme luottaa häneen, huutaa hänen nimeään avuksemme ja niin olemme kärsivällisiä ahdistuksissamme. (2 Kor 1:6). Meidän ei tarvitse katkeroitua ja ajautua vihan ja epäuskon valtaan. Kun Herra näin rohkaisee meitä, mekin osaamme rohkaista muita kestämään (1:6). Palvelemme kärsimystemme opettamina toisia kärsiviä.
Suunnattomilta ja ylivoimaisilta tuntuvat vaikeudet kuuluvat siis ajalliseen elämäämme. Välillä saatamme vaikeuksissamme kokea, ettemme enää selviä niistä hengissä (2 Kor 1:8). Näin sortuu luottamus omaan itseemme ja kykyihimme ja opimme luottamaan yksin Herraan (1:9, vrt. Room 4:17). Jumala osoittaa armonsa (1:11) siinä, että hän pelastaa (1:10) ja pelastaa aina. Näin silloinkin, kun meidän pelastuksemme toteutuu kuolleitten ylösnousemuksen päivänä (1:9). Joka tapauksessa "Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan" (Valit 3:22). Jumala pelasti ja varmasti vastedeskin pelastaa myös sentähden, että uskovat rukoilevat (2 Kor 1:10-11).
Paavalin suunnitelmat seurakuntaan nähden (2 Kor 1:12-2:13)
On vaikeaa kohdata uskovien epäluuloa ja halveksuntaa. Tällaiseen ahdistukseen Paavali oli nyt joutunut. Häntä arvosteltiin hänen lähettämästään kirjeestä (2 Kor 1:13; 7:9;10:9-10). Sitä ei ymmärretty oikein, ei ainakaan täysin: "Toivon, että opitte täysin ymmärtämään". Kuitenkin hän oli kirjoittanut kirjeen suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin (2:4). Toki hänen kirjeellään oli selvä päämäärä. Sen tarkoitus oli koetella uskovia ja niin saada esiin se, ovatko he kaikessa kuuliaisia Kristuksen Jeesuksen todelliselle apostolille. Paavalia syytettiin myös toimimisesta hetken päähänpistojen mukaan ja siitä, että hän sanoo "kyllä", mutta tarkoittaa "ei" (1:17). Paavali käyttää nyt poikkeuksellisen voimakasta kieltä: "Kutsun Jumalan todistajakseni ja vakuutan oman henkeni kautta" (1:23). Häntä ei ole ohjannut inhimillinen viisaus eikä oma pää (1:12,17). Hän oli varma siitä, että häntä ohjasi Jumalan armo (1:12). Hän vakuuttaa, että hän tuntee suurta rakkautta uskovia kohtaan (2:4). Hän ei myöskään halua määräillä toisten uskoa (1:24). Hän ei halua aiheuttaa mielipahaa (2:1,3). Siitä huolimatta hän on määrätietoinen opetuksessaan.
Vaikka sananjulistaja olisi kuinka noudattanut Jumalan vaatimaa yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä ja antanut Jumalan armon ohjata (2 Kor 1:12), aina näyttää jotkut uskovat nousevan häntä vastaan (2:5). Paavali oli tarttunut jonkun uskovan synteihin liian rajulla tavalla (13:2). Se oli aiheuttanut mielipahaa seurakunnassa (2:1). Seurakunnan enemmistön puolelleen hetkeksi voittanut vastustaja ei ollut onnistunut loukkaamaan Paavalia. Paavalin kirje oli avannut silmät, ja seurakunta oli rangaissut Paavalin vastustajaa. Ja nyt Paavali oli täynnä halua antaa anteeksi, koska vain se tekee saatanan juonet tyhjiksi (2:7-10). Saatana käyttää uskovien riidanhalua hyväkseen hajoittaakseen. Yksi ainoa ihminen voi saada paljon pahaa aikaan. Mahdollisuus jatkaa työtä Jumalan valtakunnassa on kuin avattu ovi (2:12). Avatun oven edessä voimme olla rauhattomia, mutta meidän on mentävä eteenpäin (2:13; 7:5).
Kesken tämän kriisin selvittelyn Paavali saa jälleen aiheen ylistää Kristusta. Jumalan kaikki lupaukset ovat saaneet Kristuksessa vahvistuksen, ne ovat täyttyneet hänessä (2 Kor 1:20). Siksi meidän ainoa oikea vastauksemme on varma: "Aamen", niin tapahtukoon! Tähän uskonvarmuuteen Kristuksesta meitä vahvistaa sekä Jumalan antama voitelu että sinetti (ks. Ef 1:3, 2 Tim 2:19), joka on sydämessämme asuva Pyhä Henki (2 Kor 1:21-22).
Uuden liiton palvelijan kirkkaus (2 Kor 2:14-3:18)
Paavali palaa Korinttin seurakunnan käytännön tilanteeseen vasta 2 Kor 7:5:ssä. Välissä on perusteellinen opetusjakso apostolin virasta ja sitä voi soveltaa jokaisen sananjulistajan elämään ja myös jokaisen Jumalan lapsen palveluun tässä maailmassa.
Kristus on kuin voiton saanut sotapäällikkö. Hänen kunniakseen Jumala on järjestänyt triumfin, voittosaaton. Jokaista uskovaa Jumala kuljettaa tässä voittosaatossa sekä Kristuksen vankina että suitsutusastiaa kantavana airueena. Ihmiset ylistivät voittajaa, ei vankeja (2 Kor 2:14). Meidän tulee levittää kaikkialle mihin menemmekin Kristuksen tuntemisen tuoksua. Toiset kokevat tuoksun kuoleman hajuna - evankeliumin kuuleminen paaduttaa (2:16). Toisille se on elämän tuoksu. "Mutta kuka on tähän kelvollinen?" Ei kukaan! Emme voi koskaan julistaa evankeliumia itsetyytyväisinä ja itsevarmoina. Asia on liian suuri ja me olemme liian pieniä. Emme saa ihmissuosiota tavoitellen kaupitella sanaa, vaan julistaa yksin Kristusta, palvellen niin aitoina ja Raamattuun tukeutuen kuin ikinä osaamme (2:17).
Jokaisen sananjulistajan palvelutehtävän päämääränä on, että Pyhä Henki käyttää hänen julistamaansa evankeliumia kirjoittamalla sen ihmissydämiin (2 Kor 3:3). Jokaisen uskovan on tarkoitus olla Kristuksen kirje tähän aikaan. Sellaiseen ei kukaan pysty omin päin eikä se voi olla peräisin meistä itsestämme (3:5). Yksin Jumala auttaa meitä ja tekee meidät kykeneviksi palvelemaan "uutta liittoa", "jota ei hallitse kirjain vaan Henki" (3:6). Kirjaimen ihminen kyllä kykenee hallitsemaan. Sen näemme fariseuksista. Se tukahduttaa, tuo kuoleman (Joh 5:39-40, Kol 2:20-23).
Jumala teki liiton Israelin lasten kanssa Mooseksen välityksellä. Se oli kirkkautta säteilevä, kivitauluihin kaiverrettu lain liitto (2 Kor 3:7). Se julisti tuomiota ihmisille. Sen kirkkaus oli katoavaa. Kuinka paljon kirkkaampi onkaan Hengen ja vanhurskauden julistamisen virka, sillä se pysyy (3:11). Mutta tänäänkin juutalaisten sydämen pysyy peite paikoillaan (3:14). He ovat paatuneita, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia. He eivät halua Kristuksen poistavan peitettä (3:16). Peite on heidän oma vanhurskautensa (Room 10:3). Herran Henki vapauttaa lain ja omien tekojen orjuudesta (2 Kor 3:17). Henki auttaa näkemään Jeesuksen kirkkaasti jo vanhan liiton kirjoituksissa. Katsellessamme Jeesuksen armon kirkkautta muutumme (3:18, 2 Piet 3:18). Ajallisessa elämässä muuttuminen on aivan alullaan (Fil 3:12). Jeesuksen tullessa saamme nähdä hänet sellaisen kuin hän on ja silloin tulemme hänen kaltaisikseen (1 Joh 3:2).
Aarre saviastiassa (2 Kor 4:1-15)
Evankeliumin julistaja on ihminen, jonka sydämeen Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta on säteillyt valoa (2 Kor 4:4,6). Nyt saman valon on levittävä uuden liiton, Hengen ja vanhurskauden julistamisen palveluviran kautta (diakonia) (4:1; 3:6,8,9). Tämä palvelutehtävä annetaan armosta (4:1) ansiottomalle (vrt. 1 Tim 1:12-13). Koska virka on armosta, niin armon tähden ei saa lannistua (2 Kor 4:1) tuli mitä tuli. On tuotava esiin evankeliumin totuus ja hyljättävä salakähmäisyys, petollisuus ja Jumalan sanan vääristeleminen (4:2). Jokainen kuulija arvioikoon omassatunnossaan julistajan vilpittömyyden.
Tämän maailman ajan jumala on sokaissut monia, eivätkä he näe Kristuksen evankeliumista säteilevää valoa (2 Kor 4:4). Ei sananjulistajan epäonnistuminen aina sentään ole hänen oman kelvottomuutensa syy (4:3). Missään tapauksessa julistaja ei saa julistaa sanomaa itsestään vaan Jeesusta. Jeesus on Herra. Jumalan tunteminen on mahdollista vain Kristuksen evankeliumin kautta, sillä Kristus on Jumalan kuva (4:5-6).
Kristitty on kuin saviastia (2 Kor 4:7). Saviastia on halpa, mutta siinä voidaan säilyttää kallisarvoista aarretta. Aarre on evankeliumi. Astian mitättömyyden ja aarteen suuruuden välillä on huima ero. Uskovassa evankeliumin valtava taivaallinen voima ja hänen mitätön inhimillisyytensä ovat kuitenkin yhdessä. Ihmiset vain loukkaantuvat kovin usein evankeliumiin, kun näkevän sen julistajan mitättömyyden. Julistaja joutuu saviastiana kaikin tavoin ahtaalle, neuvottomuuteen, vainoon, lyödään maahan. Kantaessaan ruumissaan Jeesuksen kuolemaa ja suostuessaan alituisesti olemaan alttiina vaikeuksille jokainen evankeliumin julistaja voi Paavalin tavoin sanoa: En ole umpikujassa, en toivoton, en hylätty, en tuhottu (4:8). Kävi miten kävi, Jumala sanoo viimeisen sanan. Hän herättää kuolleet, meidätkin, kuten hän herätti Herran Jeesuksen (4:13-14). Jos säilytämme uskon (4:13), tulemme näkemään kuinka yhä enenevä armo synnyttää yhä useammissa runsasta kiitollisuutta Jumalan kunniaksi (4:15).
Kirkkauden toivo (2 Kor 4:16-5:10)
Paavalin opetus saavuttaa nyt erään huippukohtansa. Siinä tulee esiin ihmeellisen selvänä vastakohta nykyisen ajan kärsimysten ja tulevan riemullisen kirkkauden välillä. Näiden kahden todellisuuden välissä jännityksessä on jokaisen Jumalan lapsen opittava elämään lannistumatta. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja siksi olemme saaneet Pyhän Hengen, Lohduttajan (2 Kor 5:5, Joh 14:16). Voi sitä uskovaa, joka vaatii, ettei hänellä saa olla kärsimyksiä tässä ajassa! Meidän on suostuttava siihen, että tässä näkyvässä koemme ulkonaisen ihmisemme murtumisen, olemme ahdingossa, maallinen telttamajamme puretaan, jäämme alastomiksi. Siksi kaipaamme, joudumme huokailemaan ja huokailemaan nimenomaan ahdistettuina (5:4). Emme haluaisi riisuutua.
Kun kärsimyksistämme ei näy loppua tulevan, meidän on niin vaikea oppia päivä päivältä kiinnittämään katseemme näkymättömään ja sillä tavoin antaa sisäisen ihmisemme uudistua (2 Kor 4:16,18). Haluamme tämän ulkonaisen ihmisen elävän mukavasti ja onnellisesti. Vaikea on myös taipua siihen, että vuosikymmeniä, ehkä koko elämän ajan kestävä kipu ja ongelma on vain hetkellinen ja vähäinen. Määrätön, suuri, ikuinen kirkkaus (4:17) ei ole niin käsin kosketeltava kuin nykyinen, aikansa kestävä kipumme. Väkisinkin siinä tahtoo antaa periksi, lannistua (4:16). Miten osata kiinnittää katse näkymättömään?
Miten tieto siitä, että meitä varten taivaassa on ikuinen asunto (2 Kor 5:1, ks. Joh 14:2) voisi antaa meille turvallisen mielen (2 Kor 5:6)? Ei kai jää muuta mahdollisuutta kuin toistuvasti vakuuttaa itselleen, "että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota". Siksi kärsimyksemme jatkuvat ja joudumme kylvämän kyynelin (Ps 126:5) ja huokailemaan (Room 8:23). Vasta kirkkaudessa kyyneleet pyyhitään pois (Ilm 7:17). Siksi haluaisimme muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo (2 Kor 5:8). Se ei ole väärin, sillä Paavalin tunnusti: "Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta" (Fil 1:21). Mutta nyt me "elämme uskon varassa, emme näkemisen" (2 Kor 5:7). Kunpa tässäkin osaisimme noudattaa Herran mieltä (5:9).
Sanoma sovituksesta (2 Kor 5:11-6:2)
Viidennen luvun loppuosa on Raamatun ydinsanomaa Jeesuksen sovituskuolemasta. Tosin jälleen Paavali tuo esiin tämän perustavan totuuden ikäänkuin sivuaiheena. Pääaihe on Paavalin apostolinviran luonteen selvittely. Kaiken ydin on Kristuksen rakkaudessa. Rakkaus tulee ilmi siinä, että yksi on kuollut kaikkien puolesta (2 Kor 5:14). Hän kuoli, sillä vihamielisyydessään Jumalaa kohtaan ihmiset halusivat surmata Jumalan ainosyntyisen Pojan. Mutta tapahtuikin jotain yllättävää. Jumala itse oli Kristuksessa ja teki ristillä sovinnon vihamielisen maailman kanssa. Paavali korostaa kahteen kertaan tätä sovinnon tekoa (5:18,19). Se osoittaa miten yllättävä ja merkittävä on tämä Jumalan teko. Totisesti "kaiken on saanut aikaan Jumala". Juuri tätä Jumalan on halunnut suhteessaan ihmiskuntaan. Siinä on hänen rakkautensa (Joh 3:16; 1 Joh 4:10).
Paavalin opetukseen liittyy vielä toinenkin keskeinen totuus sovituksesta. Kristus ei tiennyt synnistä, hänessä ei ollut syntiä, hän oli täysin puhdas synnistä. Jumala siirsi kaikki meidän syntimme Kristukseen (2 Kor 5:21). Vanhan liiton aikana suurena sovituspäivänä ylipappi pani kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset, joihin kansa oli syyllistynyt, uhrieläimen kannettavaksi (3 Moos 16:21). "Omassa ruumiissaan, hän kantoi meidän syntimme ristinpuulle" (1 Piet 2:24). Se merkitsee, että hän kärsi meidän syntimme tähden Jumalan vihan rangaistuksen, kuoleman. Näin yksi on kuollut kaikkein puolesta ja siksi myös kaikki ovat hänessä jo kuolleet omien syntiensä rangaistuksen tähden (2 Kor 5:14). Jumala ei lue enää ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan (5:19). Nyt meidän on mahdollista saada Kristuksessa se vanhurskaus (5:21), jota Jumalan pyhyys vaatii ihmiseltä ja jonka turvissa ihminen kestää Jumalan tuomiolla. Se on Jumalan oma, meille lahjana annettu vanhurskaus.
Tässä alkaa kamppailu meissä ihmisissä. Jumalan puolelta kaikki on valmiina. Jumala on antanut sovituksen sanan ja viran keskellemme. Paavali on yksi tämän viran saaneista. Jumalan työtoverit ja Kristuksen lähettiläät vetoavat meihin (2 Kor 6:1). He julistavat sovituksen sanaa inhimillisin puhetaidon keinoin. Paavali myönsi avoimesti, että hänen puhetaitonsa on ehkä kehno. Sitä se oli ainakin Apolloksen rinnalla (1 Kor 3:4, Apt 18:24). Kuitenkin Jumala puhuu heidän kauttaan (2 Kor 5:20): "Suostukaa sovintoon", "ottakaa Jumalan armo vastaan" (6:1). Älkää enää eläkö itsellenne, vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut ylös teidän tähtenne (5:14). "Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä" (6:2). Järkyttävintä on, että nämä kehotukset Paavali suuntaa Korinttin uskoville. Oliko armo jäämässä turhaksi heidän kohdallaan?
Vaikeuksien kestäminen (2 Kor 6:3-13)
Paavali palaa jälleen tämän kirjeen erääseen keskeiseen aiheeseen. Hän puhuu avoimesti (2 Kor 6:11). Hän paljastaa miten kärsimyksistä kylläistä hänen tiensä on ollut Jeesuksen seuraajana ja apostolina (vrt. Apt 9:16). Hän haluaa osoittaa olevansa todellinen Jumalan palvelija (2 Kor 6:4), joka tunnetaan ahdistuksistaan ja siitä kuinka sitkeästi hän kestää vaikeudet, vaivat ja ahdingot. Erikoisen puhutteleva on vastakohtien luettelo (6:8-10). Kuka tuollaista voi kestää masentumatta ja menettämättä rohkeuttaan? Kunnioitusta ja halveksuntaa, panettelua ja kiitosta, murhetta ja iloa ja molempia samaan aikaan. Jumala ei totisesti siunannut valittua asettaan helpolla ja menestystä täynnä olevalla ajallisella elämällä. Siitä huolimatta Paavali säilytti ystävällisyytensä ja vilpittömän rakkautensa lähimmäisiin. Hänen sydämensä säilyi avarana, vaikka hän joutui kokemaan, että uskovien sydän oli ahdas. Sinne ei mahtunut edes heidän hengellinen isänsä (6:11; 1 Kor 4:15), kun hän puhui totuutta (ks. Gal 4:16).
Jumalan temppeli (2 Kor 6:14-7:1)
Kristukseen uskova ei voi lähteä pois maailmasta (1 Kor 5:10). Kuitenkin hänen on säilytettävä uskonsa. Hän on Jumalan temppeli, Jumala asuu hänessä (2 Kor 6:16). Eivät epäjumalien kuvat sovellu Jumalan temppeliin. Raja on pidettävä selvänä maailmaan. Ei tule mukautua tämän maailmanajan mukaan. Suola ei saa tulla mauttomaksi. Uskova ei voi liittyä sellaiseen, mikä on pimeyttä ja missä Beliar, Saatana hallitsee (6:15). Uskova tarvitsee jatkuvaa puhdistusta ja oikeaa Jumalan pelkoa ja tietoista elämän luovuttamista Herralle (7:1). Siihen pystymme niiden ihmeellisten armonlupausten varassa, jotka olemme saaneet (6:16).
Korinttilaisten mielenmuutos (2 Kor 7:2-16)
Korinttolaiset uskovat olivat Paavalille niin rakkaita, että hän halusi elää ja jopa kuolla heidän kanssaan (2 Kor 7:3). Paavali puhuu nyt aivan suoraan. Vaikka hänellä on ollut ahdingon keskellä iloa (7:4), niin hän ei sittenkään saanut hetkeäkään rauhaa. "Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa" (7:5). Ei Paavali ollut mikään ihmeellinen yli-ihminen, joka olisi osannut noin vain heittää kaikki murheensa Herran kannettavaksi. Hän oli jopa masentunut (7:6) ja sitä monet pitävät epäuskon syntinä. Jumala kuitenkin lohdutti uskonveljen tulolla ja tämän kertomilla hyvillä uutisilla (7:7).
Tiitus kertoi korinttilaisten asenteen häneen muuttuneen. Nuhteillaan Paavali oli aiheuttanut seurakuntalaisissa syvää murhetta ja se oli johtanut mielenmuutokseen. "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen" (7:10).
2. KERÄYS JERUSALEMIN SEURAKUNNAN AVUSTAMISEKSI (2 Kor 8:1-9:15)
Paavali oli sopinut Jerusalemissa käydessään Jaakobin, Pietarin ja Johanneksen kanssa, että hän tehdessään lähetystyötä pakanain keskuudessa, muistaisi Jerusalemin seurakunnan köyhiä (Gal 2:10; 2 Kor 8:19-20). Näin Paavali tekikin (1 Kor 16:1-2; Room 15:26-27), ja hän organisoi keräyksen. Miten Paavali innosti uskovia rahan antamiseen? Hän ensinnäkin kertoi, miten Jumalan armo oli vaikuttanut toisissa uskovissa (2 Kor 8:1). He olivat antaneet runsaasti, vaikka elivätkin vaikeuksien koettelemina ja äärimmäisessä köyhyydessä (8:2). Jopa omasta aloitteestaan he pyysivät päästä osallistumaan rakkaudentyöhön (8:3-4). Mutta ennen kaikkea he antoivat itsensä Herralle ja myös Paavalin toivomalle keräykselle (8:5). Sitten hän vetosi korinttilaisiin: koska teilläkin on runsain mitoin kaikkea hengellistä hyvää, niin olkaa tekin runsaskätisiä (8:7). Tämä ei ole käsky (8:8), vaan vain neuvo (8:10)
Paavali vetoaa Jeesuksen armon suuruuteen, jonka uskovat olivat oppineet jo tuntemaan (2 Kor 8:9). Lisäksi aloitettu keräys oli saatava loppuun (8:10-11). Ei vaadita sellaista, mitä ei ole, vaan on sen mukaan annettava kuin on (8:12). Kenenkään ei ole tarkoitus joutua tiukalle (8:13). Antaminen on aina kahdensuuntaista, jolloin toteutuu oikeus ja kohtuus (8:14). On toimittava niin, miten on oikein myös ihmisten eikä yksin Herran edessä (8:21).
Ei ole vain niin, että mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal 6:7) vaan myös niin, että miten hän kylvää, siten hän niittää (2 Kor 9:6). Ei tule antaa vastahakoisesti ja pakosta, vaan iloisesti (9:7). Kun Jumala antaa runsaasti, niin uskovakin voi tehdä runsaasti kaikkea hyvää (9:8). Kun saamme kaikkinaista rikkautta, voimme osoittaa runsasta anteliaisuutta (9:11). Näin annamme todistuksen uskostamme (9:13). Se taas synnyttää halua harjoittaa esirukousta ja kiitollisuutta Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan (9:15).
3. APOSTOLIN VIRAN PUOLUSTUS (2 Kor 10:1-13:13)
Syytöksiä hengellistä työntekijää vastaan
Jumalan kansan eräät vaikeimmat ja tuskaisimmat taistelut käydään silloin, kun omasta joukosta nousee niitä, "jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa" (Apt 20:30). "Kauniilla ja vakuuttavilla puheillaan he pettävät vilpittömien sydämet" (Room 16:18). Galatalaiskirje on kirjoitettu juuri tämän taistelun tähden. Monissa muissakin Paavalin kirjeissä näkyy jälkiä samasta taistelusta. Toistuvasti alkuseurakunnassa esiintyi opettajia, jotka asettivat Paavalin aseman evankeliumin julistajana ja hänen julistuksensa sisällön kyseenalaiseksi. Kun Paavali kuvaa kärsimysten tietä, hän mainitsee ehkä kaikkein kipeimpänä ruoskimisten, haaksirikkojen ja kuoleman vaaran ohella valeveljien aiheuttaman vaaran (2 Kor 11:26). Sitä vastaan ei koskaan pysty varustautumaan. Se tulee aina yllätyksenä ja koskee kipeästi.
Emme pysty tekemään hengellistä työtä ilman luottamusta. Nyt Paavali oli menettänyt luottamuksen korinttilaisten uskovien silmissä. Uskovat suorastaan etsivät hänestä syytösaiheita. Hän syytettiin kaksimielisyydestä. Hän muka oli jopa matelevan nöyrä lähellä ollessaan, mutta välimatkan päässä mahtipontisen rohkea (2 Kor 10:1). Väitettiin, että apostolin puheet olivat mitättömiä, niissä ei koettu Hengen voimaa (10:10; 11:6, vrt.1 Kor 2:3; Apt 20:9). Kuinka voisi olla mahdollista, että Paavalin kehno puhetaito olisi Kristuksen käytössä (2 Kor 13:3)?
Todennäköisesti Paavali oli käydessään Korinttissa epäonnistunut seurakunnan edessä (2 Kor 2:1,5; 12:21; 1 Kor 2:3). Hän ei osoittautunutkaan yliluonnollisella voimalla varustetuksi Jumalan aseeksi, vaan aivan tavalliseksi, heikoksi ihmiseksi (2 Kor 13:3-4; 7:5). Korinttilaisten uuden ihanteensa mukainen apostoli eli suorassa yhteydessä jumalallisiin voimanlähteisiin. Oikea apostoli ei voinut elää tämän maailman rajoitusten alaisena (10:3) ja vaeltaa vain uskossa ilman näkemistä ja ihmekokemuksia. Taistelun aiheena oli kaksi erilaista käsitystä siitä, miten Jumalan voima ilmenee seurakunnassa ja uskovassa ja voiko uskova ja nimenomaan oikea apostoli olla heikko.
Korinttolaiset olivat kokeneet, kuinka Paavalin jälkeen tulleiden uusien apostolien julistus oli väkevää. Todellisen apostolin oli oltava karismaattinen voimapuhuja (2 Kor 13:3), näkyjen näkijä (12:1) ja voimatekojen tekijä (12:12). Uudet olivat sitä suuressa määrin. Paavali olemattoman vähän heihin verrattuna. Herran palvelijan tuli yliluonnollisen voiman korottamana päästä tavallisen ihmiselämän yläpuolelle kärsimysten ja koettelemusten tavoittamattomiin. Jumala tuli pelastaa valittunsa kaikista vaaroista ja vaikeuksista ja tehdä hänestä vahva, vaikuttava ja ehjä persoona.
Uusien opettajien olemuksessa oli jotain valloittavaa, joka heti tempasi mukaansa ilman kenenkään ulkopuolisen suositusta (2 Kor 10:12). Uskovat kokivat pääsevänsä entisestä heikkoudestaan vapaaksi. Nyt vasta he olivat löytäneet Jeesuksen ja se oli aivan toinen kuin Paavalin julistama. Nyt he olivat saaneet todellisen hengen ja evankeliumin (11:4). Paavali oli jättänyt heidät ikään kuin puolitiehen. Nyt he pääsivät kohottautumaan jokapäiväisten asioiden yläpuolelle ja ylittämään tämän maailman ihmiselämälle asettamat rajat. He saivat elää kirkastusvuorella ainakin seurakunnan kokouksissa uusia julistajia kuunnellessaan. Uudet opettajat olivat saaneet heidät kokonaan valtaansa ja he olivat valmiit näiden johtamana millaisiin sitoumuksiin ja uhrauksiin tahansa (11:20).
Oliko Paavali edes Kristuksen oma (2 Kor 10:7)? Hän oli ollut vain viekas, joka oli petkuttaen pyrkinyt kietomaan heidät pauloihinsa (12:16). Sekin, että Paavali oli ilmaiseksi julistanut heille evankeliumia, oli ollut vain teeskentelyä eikä todellista rakkautta (11:7-11; 12:16-18). Uskovat olivat riistäytymässä kokonaan irti Paavalin hengellisestä ohjauksesta.
Miten on puolustauduttava?
Miten Paavali pystyi tällaisen armottoman syytösryöpyn keskellä puolustamaan itseään? Paavali ei suinkaan nöyrästi vetäytynyt sivuun ja ollut hiljaa (ks. Gal 2:11). Hänen periaatteenaan oli, ettei hän halunnut taistella tämän maailman tavoin ihmisten aseilla (2 Kor 10:3,4). Niitä käyttäen hän ei olisi saanut olla heikko. Mutta nyt hän jopa uskalsi iloita heikkoudestaan (12:10). Mikään ei saanut nousta ylpeästi vastustamaan Jumalan tuntemista. Kaikki ajatuksetkin oli vangittava kuuliaisiksi Kristukselle (10:5).
Paavali halusi tehdä asian myös julkiseksi ja niiden tulevan esille, jotka esittivät syytöksiä häntä vastaan (2 Kor 10:2). Hän toivoi, että jokainen häntä vastaan esitetty syytös osoitetaan oikeaksi kahden tai kolmen todistajan sanalla (13:1).
Paavali oli heikkoudestaan huolimatta varma siitä, että hän on Kristuksen oma (2 Kor 10:7). Kyllä hänellä oli Herran antama valtuutus ja voima, jopa ankaruuteen uskovia kohtaan (10:8,9; 13:10). Hänelä oli "Jumalan antama voima tuhota linnoituksia" (10:4, vrt. Jer 1:10). Mutta hän ei halua lannistaa eikä repiä.
Paras Paavalin itsensä ja hänen työnsä suositus oli siinä, että hän oli tuonut ensimmäisenä Kristuksen evankeliumin Korinttiin (2 Kor 10:14). Nyt hän toivoi, että hän voisi heidän uskonsa vahvistuttua turvallisesti jättää heidät ja mennä eteenpäin (10:16). Mikään arvostelu ei sammuttanut hänen haluaan viedä evankeliumia maan ääriin.
Paavali koki, että hän oli kihlannut Korinttin uskovat yhdelle ainoalle. Hän tahtoi tuoda Kristuksen eteen puhtaan neitsyen (2 Kor 11:2). Mutta nyt nämä väärät apostolit, jotka näyttivät suorastaan valon enkeleiltä (11:13), olivat petollisella tavalla turmelemassa heidän vilpittömän ja puhtaan suhteensa Kristukseen (11:3). Paavali oli varma siitä, että hänen tietonsa Kristuksen tuntemisesta olivat oikeat, vaikka hänen puhetaitonsa oli ehkä kehno (11:6). Kreikkalaisessa kirjallisuudessakin tulee esiin kuvauksia siitä, kuinka todellinen viisaus kuulosti usein ihmisten korvissa kömpelösanaiselta ja avuttomalta. Huiputtajat taas voittivat suosiota puhetaidollaan, vaikka heidän asiansa olikin arvotonta.
Myös Paavali uskalsi kerskata omista kokemuksistaan, vaikka se olikin hulluutta (2 Kor 11:16-18). Hän oli Kristuksen palvelijana joutunut kärsimään poikkeuksellisen paljon vaikeuksia (11:23-29). Monet työhön liittyvät asiat ja ihmiset eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa, oli jokapäiväistä tunkeilua (11:28, KR 1938). Hän oli pelkojen ja pahojen aavistusten vallassa (7:5). Tuskin kukaan muu lähetystyössä on joutunut käymään yhtä vaikean tien kuin Paavali. Ei häntä varjeltu kärsimyksiltä. Niistä huolimatta hän täytti saamansa tehtävän. Oikean Herran palvelijan suosituksena ovat hänen kärsimyksensä ja niissä kestäminen. Sellainen oli ollut myös Jeesuksen oma tie (10:18).
Paavali ei halunnut kuitenkaan kerskata vaikeuksistaan, vaan heikkoudestaan (2 Kor 11:30). Heikkoudesta häntä syytettiinkin. Heikkous auttoi häntä kestämään uskossa näissä epäinhimillisissä koettelemuksissa. Kristuksen tulo maailmaan oli suostumista alhaisuuteen ja heikkouteen. Kristus oli ja on tässä maailmassa heikko ja niin myös hänen seuraajansa. Tällaista uskovaisuutta eivät uudet apostolit ja korinttilaiset halunneet. Korinttilaiset olivat tottuneet jo ennen Kristus-uskoon tuloaan kokemaan väkeviä uskonnollisessa elämässään (1 Kor 12:2). Näille yliluonnollisille kokemuksilleen he halusivat nyt jatkoa.
Paavali oli kokenut elämässään myös yliluonnollisia näkyjä ja Herran ilmestyksiä. Niistä kertominen ei hänen mukaansa ole miksikään todelliseksi hyödyksi seurakunnalle (2 Kor 12:1). Ne vain synnyttävät sensaatioiden ihmettelyä. Ihmiset ihastuvat näkyjennäkijään. Siksi Paavali ei ollut neljääntoista vuoteen kertonut eräästä ilmestyksestään (12:2). Hän ei kertonut siitä, vaikka oli ollut vuosia työssä korinttilaisten keskuudessa. Hän ei nytkään kerro kokemustaan käyttäen minä-muotoa. Hän aivankuin kriittisesti katsoo sivusta näkyjennäkijää. Paavali oli temmattu kolmanteen taivaaseen, paratiisiin. Se oli ollut hänen "taivasmatkansa" (12:2-4).
Sen ajan maailmassa oli liikkeellä monenlaisia kertomuksia vastaavista taivasmatkoista. Paavali ei oikein tiedä, mitä hänelle tapahtui ja kahteen kertaan hän vain sanoo Jumala tietävän. Se ei siis ollut hänelle niin tärkeää. Hän kuuli myös sanoja, mutta niitä ihminen ei voi eikä saa lausua, joten niistä ei ollut mitään hyötyä Jumalan kansalle. Kyllä Paavali voi kerskata tästä näyn kokeneesta miehestä, mutta ei itsestään (12:5). Toki hänkin voisi ylpeillä, se ei edes olisi järjetöntä, vaan perusteltua (12:6). Mutta hän oli vain heikko ja tavallinen. Nytkään hän ei halua, että kukaan ajattelisi hänestä enempää kuin mitä näkee tai kuulee.
Paavali sai ilmestyksen seurauksena pistävän piikin, Saatanan enkelin kurittamaan häntä (2 Kor 13:7). Hän joutui maksamaan tuskaisen hinnan ilmestyksestään. Ilmestys kesti vain hetken, seuruas oli jatkunut ainakin neljätoista vuotta. Hänellä oli siis jatkuvasti paha olla. Todennäköisesti kyseessä oli jokin krooninen, tuskaa aiheuttava ja toistenkin havaitsema sairaus (vrt. Gal 4:14). Voiko Hengen täyttämä olla tällä tavoin raihnainen? Miten Jumala voi sallia Saatanan enkelin näin kurittaa hänen rakasta lastaan? Kuinka nöyryyttävää oli sekin, että sairaus annettiin ennalta ehkäisevänä, ettei hän vain korottaisi itseään (2 Kor 13:7). Olipa hänen vanha ihmisensä väkevä! Synti asui totisesti hänen lihassaan (Room 7:24). Paavalin oli pakko elää kaksin jaloin maan pinnalla perinjuurin syntisenä ihmisenä.
Paavalin oli kestettävä sitäkin, että sairaus rajoitti hänen työtään. Ehkä siksi hän rukoili kiihkeästi vaivastaan pääsemistä. Rukouksiin Herra ei kuitenkaan vastannut ottamalla vaivan pois. Missä oli Paavalin usko rukouksella parantavan Herran voimaan? Uskostahan kaikki riippuu! Nyt Jumala "paransi parantamatta".
Paavali sai vastauksen rukouksiinsa: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 13:9). Armo tuo Herran laupeuden sellaiselle, joka ei sitä ansaitse. Armo on rakastavan Jeesuksen läsnäoloa kaikessa elämässä. Armo on suurempi kuin Saatanan enkeli ja sairaudet. Yksin armon varassa ihminen kestää, ei näkyjen, ihmeitten, terveyden tai tarmokkuutensa varassa. Armoa enempää et tule saamaan ja enempää et tarvitsekaan!
Voima on ristissä ja evankeliumissa (1 Kor 1:18,24; Room 1:16). Se on pelastavaa armon voimaa. Voima on myös armon antama lahja työhön (1 Kor 15:10). Paavali sairaudestaan huolimatta uskonsa säilyttäen pääsi matkansa päähän. Hän saattoi loppuun Jeesukselta saamansa vaativan lähetystehtävän (Apt 20:24). Jumalan voima ilmenee täydellisenä, vaikuttaa todellisimmin ihmisen heikkoudessa. Kristuksen voima on aarre saviastiassa, asuu uskovassa, tekemättä uskovaa voimakkaaksi ja ilman, että uskova omistaa ja hallitsee tämän voiman. Kristuksen voima ei ole Paavalille enää yliluonnollisissa, ekstaattisissa kokemuksissa ja teoissa. Niissä hän oli poikkeuksellisen voimakas ja ne hän hallitsi, mutta niistä hän ei elänyt.
Itsestään Paavali toteaa: "En mitään olekaan" (2 Kor 12:11). Hän ei ole mikään yli-ihminen, vaan aivan tavallinen. Kuitenkaan hän ei ole sen huonompi kuin nuo "mainiot" superapostolitkaan. Ihmisiin joudumme aina pettymään (12:20-21; 2:5). Kristus on heikko. Hänet ristiinnaulittiin heikkona. Hän elää kuitenkin (13:4). Häneen emme pety, vaan heikkoina haluamme olla häneen liitettyjä. Vaikka olemme edelleen heikkoja, elämme kuitenkin. Se on elämää Kristuksen kanssa Jumalan voimasta. Vasta Kristuksen paluussa heikkous on uskovista poissa ja yksin voima hallitsee.
4. KIRJEEN PÄÄTÖS (2 Kor 13:11-13)
Kirje päättyy sydämelliseen toivotukseen. Sen sisältönä on Pyhä Kolminaisuus. Siitä on tullut eräs toistetuimmista Raamatun lauseista Jumalan kansan kokoontumisissa. Se sisältää parasta, mitä voimme toisillemme toivottaa. "Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys" (13:13).