Kirje Efesolaisille

Olavi Peltola

JOHDANTOA
Efesossa oli asukkaita puoli miljoonaa. Se oli Aasian provinssin pääkaupunki. Siellä oli kuuluisa Dianan temppeli, jota on pidetty yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä.

Paavali käväisi Efesossa Apt:n mukaan toisen lähetysmatkansa loppupuolella (Apt 18:19-21) ehkä vuonna 51. Kolmannella lähetysmatkallaan hän viipyi siellä kolme vuotta (Apt 19:1-10). Missään muussa kaupungissa ei Paavali lähetysmatkoillaan vaikuttanut niin kauan kuin täällä. Efeso oli hänen lähetystyönsä keskus Antiokian jälkeen. Vielä matkallaan Jerusalemiin vuonna 57 hän jätti erityisesti jäähyväiset Efeson vanhimmille (Apt 20:17-38).

Efesolaiskirjeessä ei kuitenkaan näy paljoakaan jälkiä Paavalin läheistä suhteesta tähän seurakuntaan eikä siinä oteta esille mitään erityisiä seurakunnassa olleita ongelmia. Siksi on päätelty, että se on ollutkin alunperin useille tuon alueen seurakunnille tarkoitettu yleiskirje. Alueen seurakuntia tulee esille myös Ilmestyskirjan alkuluvuissa.

Kirjeestä selviää, että Paavali on kirjoittanut sen ollessaan vankina (Ef 3:1; 4:1; 6:20). Todennäköisesti se tapahtui Roomassa 60-luvun alkuvuosina. Efesolaiskirje luetaan Paavalin vankeuskirjeisiin yhdessä Filippiläis- ja Kolossalaiskirjeen sekä Filemonin kirjeen kanssa. Kolossalaiskirje ja Efesolaiskirje ovat aiheiltaan varsin lähellä toisiaan. Ehkä Tykikus (Ef 6:21; Kol 4:7) vei ne mukanaan lähtiessään Roomasta. Tieteellisen raamatuntutkimuksen mukaan kirjeen kirjoittaja on tuntematon Paavalin oppilas, joka kirjoitti sen Paavalin nimiin hänen kuolemansa jälkeen joskus vuosisadan lopulla.

"Kun kieli ja tyyli poikkeavat Paavalin muiden kirjeitten, myös Kol:n, kielenkäytöstä, on ajateltu, että Ef. olisi Paavalin nimissä lähetetty kiertokirje, joko samalla kertaa kuin Kol. tai vasta Paavalin kuoltua. Ef. on tunnettu yleisesti jo toisen vuosisadan alussa, eikä sen kuulumisesta Paavalin kirjeitten kokoelmaan ole koskaan epäilty" (Jukka Thurén).

SISÄLTÖ

1. Tervehdys (Ef 1:1-2)

2. Ylistys (1:3-14)

3. Kiitos ja rukous lukijoiden puolesta (1:15-23)

4. Opillinen osa (2:1-3:21)

Kristuksen tuoman pelastuksen suuruus (2:1-22)

Seurakunnan palvelun suuruus (3:1-21)

5. Käytännöllinen osa (4:1-6:17)

Kehotus yhteyteen (4:1-6)

Kristuksen lahjojen moninaisuus (4:7-13)

Kasvu Kristukseen (4:14-16)

Uusi ja vanha elämä (4:17-32)

Varoitus pimeyden teoista (5:1-14)

Kehotus ajan oikeaan käyttöön (5:15-21)

Kristillinen perhe-elämä (5:22-6:9)

Kristityn sota-asu (6:10-20)

6. Päätös (6:21-24)

SANOMA
Seurakunnan salaisuus

Efesolaiskirjeessä meille opetetaan suurta salaisuutta: Kristusta ja seurakuntaa (Ef 5:32). Missään muussa kirjeessään Paavali ei puhu niin paljon seurakunnasta kuin tässä. Siitä ei nyt kuitenkaan puhuta vain käytännöllisenä ja arjessa toimivana ihmisyhteisönä. Sellaisena seurakunnan kohtaamme Korinttolaiskirjeissä. Nyt näemme paikallisseurakunnan aivankuin Jumalan kannalta, hänen ajatuksenaan. Kirjeessä käytetään seurakunnasta seitsemää erilaista kuvaa, joilla osoitetaan seurakunnan keskeistä asemaa Jumalan valtakunnassa. Seurakunta on kuin ruumis, jonka pää on Kristus (1:22-23; 3:6; 4:4,12,16), kuin Jumalan perhe (2:19), kuin valtakunta, jonka kansalaisia uskovat ovat (2:19), kuin apostolien ja profeettain perustukselle rakennettu rakennus kulmakivenä Kristus (2:20-21), kuin temppeli (2:21), kuin Jumalan asumus (2:22). Kristuksen ja seurakunnan suhde on kuin miehen ja vaimon suhde avioliitossa (5:23-29).

Kolmiyhteisen Jumalan salaisuus

Läpi koko kirjeen tulee esiin monella tavoin ja voimakkaasti sanoma Isän, Pojan ja Pyhän Hengen yhteydestä ja ykseydestä. Jo kirjeen alkujakeissa kohtaamme monien muiden Paavalin kirjeitten tavoin aivankuin itsestään selvänä totuutena Jumalan, Isänämme, Jeesuksen Kristuksen Herranamme ja Hengen siunauksen (Ef 1:1-3). Uskomme kohteena on Kristus. Uskoessamme häneen saamme Pyhän Hengen sinetiksi. Pyhä Henki takaa, että Jeesuksen ansaitsema lunastus tulee osaksemme täydellisenä hänen ilmestyessään. Kaikki tapahtuu Jumalan kirkkauden ja kunnian ylistykseksi (1:13-14).

Kolmiyhteisenäkin Jumala on vain yksi Henki, yksi Herra, yksi Jumala, kaiken Isä. Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa (Ef 4:4-6). Hänen tuntemiseensa totisesti tarvitsemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalan, kirkkauden Isän antamaa viisauden ja näkemisen Hengen lahjaa (1:17, KR 1938). Ilmaus kolminaisuus tai kolmiyhteys tuli käyttöön kristikunnassa paljon Efesolaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen, mutta itse asia on mitä selvimpänä luettavissa tässä kirjeessä.

Viisaudessaan Jumala on ilmoittanut apostoleille Hengen kautta (Ef 3:5,2) ikiajoista asti salaisuutena pitämänsä suunnitelman (3:9). Herramme Kristus Jeesus toteutti sen (3:11). Tämä Jumalan ikiaikainen suunnitelma (3:10) koskee kaikkia ihmisiä; evankeliumi johtaa kaikkia Kristuksen Jeesuksen yhteyteen (3:6). Kuka ikinä uskoo Kristukseen, voi rohkeasti ja luottavaisena lähestyä Jumalaa (3:12).

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ykseys tulee esiin kirkkaana Kristuksen ristinkuolemassa. Hänen veressään Jumala on tuonut uskovat lähelleen (Ef 2:13). Ristillä Kristus sai aikaan omassa ruumissaan sovinnon Jumalan ja ihmisten välillä (2:16). Hän avasi pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamana (2:18). Nyt kolmiyhteinen Jumala tekee työtään uskovissa niin, että Kristus Jeesus liittää heidät Hengellään rakennuskiviksi Jumalan asumukseen (2:21-22).

Kristittynä oleminen merkitsee oikeutta polvistua Isän eteen ja rukousta, että hänen sanomattoman kirkkautensa Henki vahvistaisi meitä. Näin Kristus asuu sydämessämme, ja hänen kaikki ylittävä rakkautensa on elämämme perustus ja kasvupohja (3:14-17). Kun tajuamme Kristuksen rakkauden, samalla Jumalan koko täyteys valtaa meidät (3:19).

Arkielämässämme emme saa tuottaa surua Jumalan Pyhälle Hengelle (Ef 4:30; Jes 63:10). Pyhä Henki on aina Jumalan Henki. Jumala toimii ja on läsnä Pyhässä Hengessä. Kaikkinainen pahuus (Ef 4:31) tekee murheelliseksi Pyhän Hengen. Kristuksen tähden hän on kuitenkin valmis antamaan anteeksi. Siksi meidänkin on opittava antamaan anteeksi (4:32). Henki täyttää meidät ja hallitsee meitä, kun osoitamme täyttä luottamusta Jumalalle kiittämällä häntä aina ja kaikesta (5:18-20). Näin tulee tehdä nimenomaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden ja hänen nimessään (5:20).

Joutuessamme taistelemaan Paholaisen juonia vastaan meidän on ensin vahvistuttava Herrassa Kristuksessa, sitten otettava yllemme Jumalan antama taisteluvarustus, johon kuuluu pukeutuminen Kristuksen lahjavanhurskauteen ja Hengen miekka, Jumalan sana (6:10,11,14,17). Rukouksen tulee olla joka hetki Hengen antamin voimin tapahtuvaa (6:18).

1. TERVEHDYS (Ef 1:1-2)

Kirjeen kirjoittaja esittelee itsensä Kristuksen Jeesuksen edustajana, hänen lähettiläänään (Ef 1:1). Sitä hän on Jumalan, ei omasta tahdosta. Jumalan tahto hallitsee hänen elämäänsä nytkin, vaikka olosuhteet ovat kurjat, onhan hän vanki (3:1). Puhuttelu "pyhät" (1:1) tarkoittaa Herran käyttöön arjesta erotettuja ja "uskovat" taas sellaisia, joiden elämä on Kristuksessa ja hänen tuntemisessaan. Voimmeko suoda kenellekään sen suurempaa lahjaa kuin Jumalan armon ja rauhan (1:2).

2. YLISTYS (Ef 1:3-14)

Perinteisen käsityksen mukaan Paavalin vankeutta oli kestänyt ehkä jo viisi vuotta (vuodet 57-62), kun kirje lähetettiin Rooman vankilasta. Kirjeessä ei näy kuitenkaan jälkeäkään siitä, että Paavali olisi katkera viimeisten vuosiensa kovasta kohtalosta ja kärsimyksistä. Aina liikkeellä olevalla ja kiireisellä Paavalilla on nyt ollut aikaa miettiä Jeesuksen Kristuksen merkitystä.

Meidät kutsutaan ensin ylistämään Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää siitä siunauksesta ja niistä taivaallisista aarteista, jotka hän on antanut omilleen (Ef 1:3-14). Ylistys on yhtä lausetta ja sitä on mahdotonta kääntää sanatarkasti.

On suorastaan häkellyttävää lukea, millaisten rikkauksien omistaja on kuolemantuomiotaan odottava rutiköyhä juutalainen Rooman vankilassa. Samanlainen on jokainen, joka on pannut jo nyt toivonsa Kristukseen (Ef 1:12) ja uskoo häneen (1:13). Jotta voisimme tämän ymmärtää ja yhtyä ylistykseen, tarvitsemme Jumalan antamaa armoa runsaasti (1:8). Ilman armoa olemme rutiköyhiä, vaikka olisimme maailman rikkaimpia.

Armo on siinä, että Kristus on verellään hankkinut meille rikkomustemme anteeksiannon; hänessä meillä on lunastus (Ef 1:7). Armo on siinä, että Isä on valinnut meidät jo ennen maailman luomista yhteyteensä (1:4; Matt 25:34). Olemme nyt Jumalan lapsia (Ef 1:5) ja hän on antanut meille rakkaan Poikansa (1:6). Armo on siinä, että olemme osallisia Kristuksesta. Siksi olemme Jumalan edessä pyhiä ja nuhteettomia (1:4), vaikka omissa silmissämme olemmekin syntisiä. Armo on siinä, että Jumala on antanut meille ihmeellisen perintöosan Kristuksessa (1:11) ja sen vakuutena olemme saaneet Pyhän Hengen (1:13). Hän takaa sen, että koemme lopullisen vapautuksen Kristuksen tullessa (1:14).

Kaikki tämä on ehdottoman varmaa siksi, että Jumala on sen nähnyt hyväksi suunnitella ja määrätä ennalta (Ef 1:11). Määräajan tullessa (Gal 4:4) hän toteutti Kristusta ja meitä ihmisiä koskevan suunnitelmansa. Hän antoi Poikansa (Ef 1:6). Nyt meillä on lunastus ja rikkomusten anteeksianto Kristuksen veressä (1:7). Määräaikana hän on myös toteuttava sen tahtonsa salaisuuden, jossa hän tulee yhdistämään Kristuksessa yhdeksi kaiken, mikä on taivaassa ja maan päällä (1:10). Koko todellisuus keskittyy ja huipentuu Kristukseen. Eikä kukaan eikä mikään voi estää häntä, "joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti" (1:11).

3. JUMALAN VOIMAN SUURUUS USKOVIA KOHTAAN (Ef 1:15-23)

Jumala osoitti mittaamattoman väkevän voimansa, kun hän herätti Kristuksen kuolleista ja asetti hänet istumaan oikealle puolelleen (Ef 1:20). Kristus on nyt ylempänä kaikkia nykyisiä ja tuleviakin valtoja, voimia, mahteja ja herruuksia (1:21). Hän on kaikkien valtojen valta ja valtiaiden valtias (1:22). Siksi ei mikään voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta (Room 8:38).

Tarvitsemme kuitenkin viisauden Hengen apua, jotta näkisimme oman ja seurakunnan heikkouden keskellä Kristuksen (Ef 1:17). Henki auttaa näkemään sen toivon ja perintöosan, johon hän on meidät kutsunut ja jonka hän meille antaa (1:18) ja sen Kristuksen ylösnousemuksen voiman, joka meissä uskovissa vaikuttaa (1:19). Kristus on totisesti kaiken yläpuolella oleva seurakunnan pää ja me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. Mitä kokee pää, sitä kokee myös ruumis (1:23). Kaikki toteutuu lopullisesti hänessä, hän on kaiken täyttymys.

4. OPILLINEN OSA (Ef 2:1-3:21)

Kristuksen tuoman pelastuksen suuruus (Ef 2:1-22)

Efesolaiskirje antaa meille erinomaisen tiivistelmän kristillisen uskomme pelastussanomasta (vrt. (1) Room 3:18-3:20; (2) Room 3:21-5:21; (3) Room 6:1-8:39).

(1) Jumalan sanan mukaan ihmisen tila oman itsensä varassa on toivoton. Hän on hengellisesti kuollut syntiensä tähden (Ef 2:1; 1 Moos 2:17). Hän tottelee Saatanaa (Luuk 4:5-7; 2 Kor 4:4), noudattaa oman luontonsa haluja ja tekee niinkuin ruumis ja mieli tahtoo (Ef 2:2; Room 1:24). Näin elävä ihminen on Jumalan vihan alainen (Ef 2:3; Room 3:19-20). Ihminen elää maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa (Ef 2:12).

(2) Samaan aikaan Jumala rakastaa tällaista ihmistä (Ef 2:4; Joh 3:16). Hän osoittaa armonsa ja hyvyytensä ääretöntä runsautta antamalla Kristuksen (Ef 2:7; Room 3:24-25). Pelastus on Jumalan lahja (2:8) ja ihminen pelastuu yksin armosta (2:5; Room 5:20). Ihmisen itsensä on mahdotonta pelastaa itse itseään, eikä yksikään ihminen voi ylpeillä omasta pelastumisestaan (Ef 2:9). Siksi hän ei voi saada pelastusta tekojensa perusteella, vaan vain ottamalla uskoen lahjan vastaan.

(3) Armosta pelastetun Jumala herättää yhdessä Kristuksen kanssa (Ef 2:6; Room 6:5) ja tekee eläväksi. Jokainen uskova on luotu Kristuksen Jeesuksen yhteyteen tekemään Jumalan tarkoittamia hyviä tekoja lähimmäistemme parhaaksi (Ef 2:10; Room 8:4,12).

Kristuksen pelastustyön suuruus tulee näkyviin myös siinä, että hänen veressään me kaukana olevat pääsemme Jumalaa lähelle (Ef 2:13). Nyt Kristus on meidän rauhamme (2:14). Hän purki myös juutalaisia ja pakanoita erottavan vihollisuuden muurin sovittamalla omassa ruumissaan ristillä molemmat Jumalan kanssa (2:16). Hän loi uuden yhteyden ja ykseyden (2:15). Hänessä päättyi ihmiskunnan jakautuminen juutalaisiin ja muihin. Jerusalemin temppelissä oleva pakanain esipihan muuri on sortunut. Mooseksen lain monet määräykset on nyt kumottu. Juutalaiset ja pakanat pääsevät yhdessä Jeesuksen kautta Isän luon (2:18). Kaikki Jeesukseen uskovat muodostavat nyt yhdessä yhden kansalaisuuden, perheen ja temppelin, Jumalan asumuksen (2:19-22).

Seurakunnan palvelun suuruus (Ef 3:1-21)

Jumala on pitänyt ikiajoista asti salaisuutena suunnitelmaa kaikkien ihmisten ykseydestä ja yhteydestä Kristuksen seurakunnassa (Ef 3:9). Nyt Kristus on toteuttanut tämän suunnitelman (3:11) ja Henki on sen ilmoittanut apostoleille ja profeetoille (3:5). Tätä sanomaa Kristuksen rikkaudesta julistetaan kansoille (3:8) vainoista huolimatta (3:13) heidän parhaakseen (3:2). Nyt jokainen ihminen voi Kristukseen uskoen luottavaisesti lähestyä Jumalaa (3:12). Nyt Kristus voi asua meidän sydämessämme ja rakkaus olla elämämme perustus (3:17). Voimme tajuta kaiken tiedon ylittävän Kristuksen rakkauden. Tässä rakkaudessa Jumalan koko täyteys valtaa jokaisen uskovan (3:19). Saamme seurakunnassa ja Jeesuksessa ylistää Jumalaa kautta kaikkien sukupolvien aina ja ikuisesti. Amen (3:20-21).

5.KÄYTÄNNÖLLINEN OSA (Ef 4:1-6:20)

Kehotusten perusta (Ef 4:1-16)

Kirjeen loppuosa sisältää monenlaisia kehotuksia ja neuvoja kristityille elää hyvää elämää. Esikuvaksi asetetaan jopa itse Jumala (Ef 5:1; 4:1; Matt 5:48). Paavalin ohjeet eivät kuitenkaan muodosta sääntökokoelmaa, jonka toteuttaminen vasta tekee ihmisen kristityksi ja pyhäksi. Kehotukset perustuvat siihen, että on yksi Henki, yksi Herra, yksi Jumala, kaikkien Isä, joka hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa (Ef 4:4-6). Nyt Kristus täyttää läsnäolollaan kaiken (4:10). Tavoitteena on kasvaa kolmiyhteisen Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa (4:13; 2 Piet 3:18), kasvaa kaikin tavoin kiinni Kristukseen (Ef 4:15) ja näin aikuisuuteen uskossa. Kun tämä toteutuu uskova ei ole enää kaikenlaisten opintuulten heittelemä ajelehtiva ala-ikäinen ja ihmisten pelinappula (4:14).

Kasvu kristittynä kuten kehotusten noudattaminen on mahdollista vain sen perusteella, että Kristus antaa lahjoja (Ef 4:8). "Vaadi, mitä tahdot, mutta anna, mitä vaadit" (Augustinus). Jokainen uskova on saanut arvokkaan kutsun (4:1), rakkauden (4:2) ja kutsun toivoon (4:4). Kukin on saanut oman armolahjansa (4:7). Kristus varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön (4:12) ja antaa kullekin oman tehtävän (4:16).

Käytännöllisten kehotusten tavoitteena tässä ensimmäisessä osassa on se, että Kristuksen ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa (Ef 4:16). Uskovien on vaikea tulla toimeen keskenään, säilyttää rauha ja olla aina nöyriä, lempeitä ja kärsivällisiä (4:1-3) ja samaan aikaan noudattaa sekä totuutta että rakkautta (4:15). Tarvitaan kehotusta juuri siihen, mitä puuttuu.

Pyhä Henki on luonut uskovien ykseyden (Ef 4:3). Kristus päänä pitää sen koossa (4:16). Liian moni uskova jää kuitenkin alaikäisenä ajelehtimaan löytämättä omaa paikkaansa ja ottamatta todellista vastuuta Kristuksen ruumiin rakentamisesta.

Raamatun kehotukset rohkaisevat ja kannattelevat. Ne on tarkoitettu avuksi, ei lamauttamaan, vaikka kypsä uskova (Ef 4:13) näkeekin kuinka kaukana hän on vielä tavoitteestaan. Edistyminen tavoitteen saavuttamisessa ei pelasta, sillä yksin armosta olemme pelastetut (2:8). Kehotusten heikko toteuttaminen ei tuhoa lahjaksi saatua armoa, mutta menettäessämme uskon kadotamme kaiken.

Ohjeita uuteen elämään (Ef 4:17-5:20)

Jatkuvan syntisyytensä tähden jokainen uskova tarvitsee vakavia varoituksia Herran nimeen (Ef 4:17; Hepr 4:6), ettei vain antaisi Paholaiselle tilaisuutta (Ef 4:27; 1 Piet 5:8). Jumalan viha on mahdollinen uskovankin elämässä (Ef 5:6). Totuus on yksin Jeesuksessa (4:21) eikä Jeesus opeta heittäytymään irstailuihin, ahneuteen (4:19) eikä noudattamaan petollisia himoja (4:22). Uskovan tulee tietoisesti ja jopa päivittäin hylätä tällainen houkutteleva elämäntapa ja vanha minä (4:22) tunnustamalla väärä vääräksi. Se on elämistä valon lapsena (5:8), jossa kaikki tuodaan päivänvaloon ja paljastetaan (5:11,13). Se on suostumista siihen, että Kristus valaisee (5:14) ja paljastaa sisimmät aikeet ja ajatukset (Hepr 4:12; Ps 51:5,8). Ihmisille ei yleensä tule paljastaa sisintään.

Samaan aikaan uskovan tulee suostua uudistumaan ja pukemaan ylleen uusi ihminen (Ef 4:23; 2 Kor 4:16). Se toteutuu syntien anteeksiannossa Kristuksen veressä (Ef 4:32; 1:7; Sak 3:3-4). Se on tarttumista siihen, että Kristus vieläkin rakastaa ja on "antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi", uhriksi Jumalalle (Ef 5:2). Tältä pohjalta hän jatkuvasti opettelee rakastamaan (5:2) ja elämään oikeuden ja totuuden mukaista elämää (4:24). Hän pyrkii siihen, ettei tuottaisi surua Jumalan Pyhälle Hengelle (4:30), vaan että Henki saisi hallita häntä (5:18).

Efesolaiskirje mainitsee monia esimerkkejä oikeasta ja väärästä arkielämän vaelluksesta (Ef 4:25-5:20). Niitä on hyvä huolella käydä lävitse ja verrata niitä omaan elämäntapaan. Ne ovat paljastavaa Jumalan sanaa. Niiden edessä tuskin on muuta mahdollisuutta kuin mennä publikaanin vierelle ja rukoilla: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" (Luuk 18:13). Samaan aikaan jokainen Kristukseen uskova saa jo nyt kiittää aina ja kaikessa Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen nimessä (5:20).

Kristillinen perhe-elämä (Ef 5:21-6:9)

Perhe-elämän kysymyksiä Paavali selvittää Kristuksesta käsin. Kristuksen tähden ja häntä totellen perheessä tulee alistua, suostua toisen tahtoon silloinkin kun se on omalle minälle hankalaa (Ef 5:21). Vaimon tulee suostua miehensä tahtoon, niin kuin Herran tahtoon (5:22). Perhe on yhteisö. Jonkun on aina johdettava yhteisöä. Raamattu asettaa ihanteeksi miehen johtajuuden. Mies on pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää (5:23). Kuten seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee alistua miehensä tahtoon (5:24). Se on aina vaikeaa ja puolinaista, sillä ei mieskään ole niin kuin Kristus.

Kristus rakasti niin syvästi seurakuntaansa, että hän antoi henkensä sen puolesta. Tuskin yksikään aviomies pystyy sillä tavoin rakastamaan vaimoaan, rakastamaan niin kuin omaa ruumistaan (Ef 5:29), niin kuin itseään (5:33). Se on kuitenkin aviomiehen velvollisuus (5:28). Tällä tavoin rakastavan miehen tahtoon vaimo voi mielellään alistua ja sellaista miestä hän pystyy vilpittömästi kunnioittamaan (5:33). Suurenmoinen on tällainen aviomies kuten tässä kuvattu vaimokin.

Puolisoiden keskinäistä suhdetta koskeva opetus perustuu Kristuksen ja hänen seurakuntansa ihmeelliseen yhteyteen. Kristus on seurakunnan pää, sen todellinen johtaja ja pelastaja (Ef 5:23). Hän rakasti seurakuntaa, rakasti aina kuolemaan asti (5:25). Hän pesee sen puhtaaksi kastevedellä ja sovituksen sanalla (5:26). Hän ravitsee ehtoollisen leivällä ja viinillä ja vaalii kärsimyksillä ja ahdistuksilla (5:29). Hän hoitaa niin, että seurakunta ja jokainen sen jäsen on oleva hänen edessään kerran kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä (5:27). Kuinka onnellinen onkaan tällä tavoin rakastetun ja hoidetun seurakunnan jäsen ja se kestää siinä elämänsä loppuun asti.

Efesolaiskirjeessä on UT:n ainoa opetus lasten kasvattamisesta (Ef 6:1-4). Siinäkin keskeiseksi keskeiseksi perusteeksi tulee Herran esimerkki ja sana ja sen totteleminen. Lähtökohtana on isän ja äidin kunnioittamisen käsky ja siihen liittyvä Jumalan lupaus menestymisestä ajallisessa elämässä. Sen tulisi kannustaa uskovaa lasta oikeaan suhteeseen vanhempiinsa.

On merkillepantavaa, että vanhempien suhteessa lapsiin nimenomaan otetaan esille isän asennoituminen. Isä joutuu kasvattamaan lapsiaan itsekuriin ja siksi myös ojentamaan. Herra varoittaa isää kovuudesta ja jyrkkyydestä. Se herättää aina lapsissa sisäisen vastustuksen ja lopulta vihan. Sellainen kasvatus, jonka seurauksena on lasten viha, ei ole voinut olla oikea ja Herran tahdon mukainen.

Työntekijän ja työnantajan välisestä suhteesta otetaan esiin tuon ajan kristittyjen kipein ongelma - orjan (duulos) ja isännän välinen suhde (vrt. Filem). Jälleen opetuksen lähtökohtana on yhteys Kristukseen ja kokosydämisyys Kristuksen palvelijana (duulos). Tärkeintä elämässä on olla Kristuksen orja (1 Kor 7:21-22), palvella häntä (Ef 6:5,7) ja noudattaa Jumalan tahtoa (6:6).

Orjien isäntien opetus on radikaalia. Jokainen joutuu tilille teoistaan, eikä Jumala tee eroa ihmisten välillä (Ef 6:9). Miksi me ihmiset erottelemme? Esimiesasemassa olevan on tehtävä hyvää alaisilleen. Siitä hän saa palkan Herralta (6:8). Valtaa ei ole käytettävä väärin, ei uhkaillen (6:9). Perusohjeeksi jääkin Jeesuksen opetus: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisen tekevän teille, tehkää se heille" (Matt 7:12). Tämä asettaa kyseenalaiseksi koko orjalaitoksen. Miksi kristikunta on ollut tavattoman hidas tekemään tästä oikeita koko yhteiskuntaa ohjaavia johtopäätöksiä?

Kristityn sota-asu (Ef 6:10-20)

Kristittynä eläminen on taistelua. "Tääl' on sota kilvoitus, vaiva ja työ". Paavali käyttää kuvaa roomalaisen sotilaan taisteluvarustuksesta. Tämän sotilaan aseet ovat kuitenkin yhtä lukuunottamatta puolustus-, ei hyökkäysaseita. Vastustajina eivät ole toiset ihmiset, ei yhteiskunta, ei valtio, ei köyhyys, ei sairaus eikä epäoikeudenmukaisuus vaan Saatana ja pahuuden henkivallat (Ef 6:12). Yksin Herra vahvistaa taisteluun (6:10). Uskovan on myös tietoisesti pukeuduttava Jumalan antamiin taisteluvarustuksiin (6:11). Vain siten hän kykenee tekemään vastarintaa ja selviytymään "pahana päivänä" taistelussa pystyssä pysyen (6:13).

Vertauksessa puhutaan kuudesta eri taisteluvarusteesta (Ef 6:14-17). On seistävä lujasti lujalla Kristus-perustalla. Asua kannatteleva vyö kuvaa totuutta ja totuudellisuutta. Haarniskana koko olemusta suojaa uskonvanhurskaus. Kenkinä jaloissa on alttius julistaa vaikka maan ääriin asti evankeliumia. Uskon kilpi suojaa vihollisen ulkoapäin tulevilta nuolilta, jotka sattuessaan polttavat kipeästi. Varmuus Kristuksen täytetystä työstä suojaa päätä, ajatuksia. Jumalan sana Hengen miekkana raivaa tietä eteenpäin.

Varustautumiseen kuuluu sydämen joka hetkinen avoimuus rukoukseen ja valvominen. Vain Henki antaa siihen voimaa (Ef 6:18; Room 8:26). Erityisen tärkeää taistelussa on esirukous sananjulistajien ja lähetystyöntekijäin puolesta. Evankeliumin on tultava rohkeasti ja oikein julistetuksi kaikkialla maailmassa kaikesta henkivaltojen vastustuksesta huolimatta (Ef 6:19). Taistelu päättyy vasta Kristuksen tullessa takaisin (Matt 24:13-14). Onnellinen se, joka seisoo siihen asti lujana!

6. PÄÄTÖS (6:21-24)

Kirjeen ainoa henkilönimi Paavalin ohella on sanansaattajana toimiva Tykikus, rakas veli ja uskollinen palvelija Herran työssä. Ehkä hän on ollut myös kirjurina kirjettä kirjoitettaessa.

Rauha, rakkaus, usko ja armo ovat parasta, mitä voimme toivoa toinen toisillemme (Ef 6:23-24).