Ensimmäinen kirje korinttilaisille

Olavi Peltola

JOHDANTOA
Paavalin pääkirjeinä pidetään Roomalais- ja Galatalaiskirjeen rinnalla myös molempia Korinttilaiskirjeitä. Korintti oli tärkeä kauppakaupunki ja Akaian maakunnan pääkaupunki. Se oli väkirikkain Kreikan kaupungeista, jossa oli tuolloin ehkä puoli miljoonaa asukasta. Väestö oli koostunut monista eri kansallisuuksista. Idän mysteeriuskonnoilla oli siellä paljon kannattajia. Kaupungissa oli myös kuuluisa rakkauden jumalattaren Afroditeen temppeli, jossa oli tuhat temppeliporttoa. Laajalti tunnettiin siveetöntä elämäntapaa tarkoittava sanonta "elää korinttilaisittain".

Paavali tuli Korinttiin toisella lähetysmatkallaan todennäköisesti vuonna 50. Hän toimi siellä puolitoista vuotta (Apt 18:1-18). Kolmannella lähetysmatkallaan Paavali oli Efesoksessa (Apt 19:1-20:1), jonne hän sai Khloen väeltä huonoja uutisia seurakunnan tilanteesta (1 Kor 1:11). Sieltä hän kirjoitti Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen todennäköisesti vuonna 55 (1 Kor 16:8). Tilanne vain paheni. Paavalia vastaan nousi ankara vastustus (2 Kor 10:7,10; 11:23; 12:16-17). Hän käväisi Efesoksesta käsin Korinttissa (2 Kor 2:1; 12:14; 13:1), mutta epäonnistui sovittelussa (2 Kor 2:5-8; 7:12). Lopulta Paavali jätti Efesoksen ja matkalla Makedoniassa hän kirjoitti Toisen Korinttilaiskirjeen. Sen hän lähetti Tiituksen ja kahden veljen mukana (2 Kor 8:16-24) ehkä vuonna 56. Paavali saapui Korinttiin vuosien 56-57 talvella (Apt 19:21; 20:2-3). Kriisit seurakunnassa selvisivät. Paavali saattoi mieli uusia suunnitelmia täynnä kirjoittaa sieltä Roomalaiskirjeen pääsiäisen tienoissa 57 (Room 15:25-29). Samana vuonna hän matkusti Jerusalemiin.

SISÄLTÖ
Kirje voidaan jakaa seuraavasti:

1. Alkutervehdys (1:1-9)

2. Kristittyjen yhteys ja julistuksen sisältö (1:10-4:21)

3. Vaellus kristittynä (5:1-7:40)

4. Kristityn vapaus (8:1-11:1)

5. Seurakunnan kokoontumisiin liittyviä ongelmia (11:1-14:40)

6. Kristityn toivo (15:1-58)

7. Kirjeen päätös (16:1-24)

SANOMA
Vaikeudet seurakunnassa

Roomalaiskirjettä on pidetty Paavalin dogmaattisen pääkirjeenä. Ensimmäinen Korinttilaiskirje on hänen eettinen pääkirjeensä. Paavali tarttuu kristillisen uskon perustalta moniin henkilökohtaisen elämän ja seurakuntayhteyden käytännöllisiin ongelmiin. Seurakunta oli pirstoutunut. Siellä riideltiin parhaimmasta hengellisestä johtajasta siinä määrin, että oli jakaannuttu ryhmiin (1 Kor 1:11-13). Uskovat olivat kovin eri mieltä myös siitä, miten pitäisi suhtautua törkeästi haureuteen langenneeseen seurakunnan jäseneen (5:1-2). Heidän keskinäiset riita-asiansa olivat niin kärjistyneet, että he käräjöivät maallisessa oikeudessa (6:6-7). Mielipiteet jakaantuivat suhteessa uhrilihaan (8:1-13). Ristiriitoja seurakunnassa aiheutti erilainen yhteiskunnallinen asema. Oli jännitystä rikkaiden ja köyhien välillä (11:17-22). Henkilahjat rikkoivat uskovien yhteyttä (12:12-26). Hajaannusta aiheuttivat myös muutamien väitteet, että kuolleitten ylösnousemus on jo tapahtunut (15:12).

Jeesus on kaiken keskus

Kirjeessä käsitellään käytännöllisiä ja arkisia asioita Jumalan kansan elämästä. Asioiden selvittelyä koko ajan hallitsee kuitenkin Kristuksen persoona. Hänestä lähdetään liikkeelle, hänen lävitseen tarkastellaan kaikkea ja häneen palataan lopulta. Siitä huolimatta kirje ei ole tekohurskas tai ylihengellinen. Kristus-keskeisyys on luonnollisella ja aidolla tavalla arkielämään kuuluvaa. Kristuksen aito tunteminen ikäänkuin tuoksuu kaikilla elämän alueilla. On riemastuttavaa selailla kirjettä ja lukea siellä olevia Jeesusta ylistäviä kohtia (ks. 3:22-23; 8:6; 15:20-28. Emme koskaan tunne kylliksi Jeesuksen suuruutta ja merkitystä. Valitettavasti mekin olemme Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia (1 Kor 3:1).

Millaisena Paavali näkee Herran Jeesuksen? Meillä on vain yksi Herra, hän on Jeesus Kristus ja hänen välityksellään kaikki on luotu (1 Kor 8:6). Hän on Jumalan voima ja viisaus (1:24). Jumala on kaiken alistanut Kristuksen valtaan (15:27), ja hän kukistaa kaiken vallan, mahdin ja voiman (15:24). Odotamme Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä (1:7), hänen tulemisensa päivää (1:8).

Jeesus Kristus on ainoa tuomion tulen kestävä elämän perustus (1 Kor 3:11). Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1:30).

Apostolin julistaman sanoman ydin on hyvin selvä. Hän ei halunnut tietää mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, ei muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta (1 Kor 2:2; 1:23). Se oli monen mielestä hulluutta (1:18). Mutta Paavali näki, että ristiinnaulitussa Kristuksessa oleva Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampaa (1:25). Vain sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ja siitä sellaisenaan kiinni pitäminen voi pelastaa ihmisen (15:1-2). Totisesti Jeesus on kuollut syntiemme vuoksi, haudattu ja kolmantena päivänä herätetty kuolleista (15:3-4). Tämän sanoman hän toivoi myös juurtuneen lujasti kirjeensä vastaanottajiin (1:6).

Olla uskova merkitsee, että Jumala on kutsunut ihmisen Jeesuksen yhteyteen (1 Kor 1:9). Olemme hänen vapauttaminaan hänen orjiaan (7:22), hänen omiaan (16:24). Olemme hänen ruumiinsa jäseniä (6:15; 12:27). Hänen nimessään meidät on tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi (6:11). Hänen nimeään saamme huutaa avuksi (1:2). Hän on meidän teurastettu pääsiäislampaamme (5:7). Siksi malja, jonka siunaamme on yhteys Kristuksen vereen ja leipä, jonka murramme on yhteys Kristuksen ruumiiseen (10:16). Kun syömme tätä leipää ja juomme tästä maljasta, julistamme Herran kuolemaa siihen asti kun hän tulee (11:26). Voiko mikään meille olla läheisempää kuin se, mitä syömme ja juomme? Yksi on varmaa: Jumala antaa meille voiton Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta (15:57). Siksi olkoon lakkaamaton pyyntömme: "Herramme, tule!" (16:22).

1. ALKUTERVEHDYS JA KIITOS (1 Kor 1:1-9)

Syntisessä suurkaupungissa eli Jumalan kutsuma ja Kristuksen maailmasta erottama (= pyhittämä) yhteisö, seurakunta. Sen jäsenten keskeinen tuntomerkki oli, että he huusivat kaikessa avukseen Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä. Herran avuksi huutaminen on jo Raamatun alkulehdillä Jumalan ihmisen tuntomerkki (1 Moos 4:26; 12:8; 13:4; 21:33; 2 Moos 14:15, KR 1938). Raamattu sitoo pelastumisen tähän avuksi huutamiseen (Room 10:13; Joel 3:5). Siitä tunnemme myös rosvon ristillä (Luuk 23:42) ja publikaanin temppelissä (Luuk 18:13,7).

2. KRISTITTYJEN YHTEYS JA JULISTUKSEN SISÄLTÖ (1 Kor 1:10-4:21)

Ristin hullutus ja Jumalan viisaus (1 Kor 1:10-2:16)

Paavali kiitti kyllä seurakuntalaisia, että sanoma Kristuksesta oli juurtunut heihin lujasti ja että heillä oli armolahjojen koko rikkaus (1 Kor 1:6-7). Samaan aikaan uskovat kuitenkin riitelivät (1:11). Ihanteen ja todellisuuden välillä oli ristiriita. Tämä nöyryyttävä asia antaa Paavalille mahdollisuuden selvittää uskon ydinsanomaa.

Paavali oli lähes viisi vuotta aikaisemmin Ateenassa julistanut evankeliumia käyttäen apunaan kreikkalaisten filosofien viisautta (Apt 17:16-34). Lähdettyään sieltä Korinttiin hän ei halunnut enää tietää mistään muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta (1 Kor 2:2). Mikään ei saisi mitätöidä ristin sanomaa (1:17). Vain siitä hän halusi kerskailla (Gal 6:14; 1 Kor 1:31). Risti on Jumalan salaisuus (2:1) ja Jumalan pelastava voima (1:18). Se on mitä suurinta hulluutta (1:23). Kuitenkin juuri siinä Jumala teki maailman viisauden hulluudeksi (1:20).

Tieteen ja tutkimuksen avulla ihmiset eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa (1 Kor 1:21). Usko ei myöskään synny vaadittaessa ihmeellisiä voimatekoja (1:22). "Jumalan hulluus on ihmistä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmistä voimakkaampi" (1:25). Se tulee näkyviin ristin tapahtumassa ja sanomassa (1:24; Room 1:16).

Ajatteli ihminen viisaudessaan mitä tahansa Jumala on antanut meille juuri ristiinnaulitun Jeesuksen viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1 Kor 1:30). Kristuksen viisaus ja suuruus kätkeytyy hänen tulemukseensa asti heikkouteen ja tappioon - ristiin. Vain heikkoudessaan hän on väkevä, vain pieneksi tullessaan hän on suuri. Se on verhottua, se ei ole jokaisen näkemää ja todistettavaa voimaa ja viisautta. Se on Jumalan salaista viisautta (2:7). Nytkin Kristus voittaa voitettuna. Hän on Jumalan voima ja viisaus, koska hän on ristin uhri, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.

Ne, jotka Jumala on valinnut ja kutsunut tämän pelastuksen osallisuuteen, eivät myöskään itse ole ihmisten mielestä viisaita (1 Kor 1:26). Jos Kristus oli tässä maailmassa heikko, niin hänen seuraajansakin ovat heikkoja, eivät ole yhtään mitään (1:28). Siksi ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä (1:29), ei edes Paavali. Hänetkin korinttilaiset näkivät hyvin heikkona, arkana ja pelokkaana (2:3). Usko Kristukseen ei perustunut puhujan suurenmoiseen puhetaitoon ja viisauteen (1:1).

Evankeliumi on jotain sellaista, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään edes aavistaa (1 Kor 2:9). Ihminen ei voi oman viisautensa ja ajattelunsa, s.o. neroutensa ja tutkimustensa avulla oppia tuntemaan Jumalaa (1:21). Vielä vähemmän se on mahdollista vallan voimalla - olipa kyseessä sotilaallinen, kansallinen, poliittinen, enemmistön tai rahan valta. Kaikki nämä tämän maailmanajan vallat kukistuvat (2:6). Juuri maailman valtiaat ristiinnaulitsivat kirkkauden Herran (2:8).

Olla kristitty merkitsee olla osallinen Jumalan syvästä, mutta ihmisälyltä kätketystä viisaudesta (1 Kor 2:7). Se viisaus on Jumalan pelastussuunnitelma. Sen hän oli määrännyt jo ennen aikojen alkua. Sen viisauden valaisemina tunnemme, että ristinnaulittu on kirkkauden Herra (2:8). Sen avulla tiedämme, mitä Jumala on armossaan meille lahjoittanut (2:12). Se viisaus on Pyhän Hengen vaikutusta meissä ja hän on paljastanut meille, mitä on synti, vanhurskaus ja tuomio. Hän on kirkastanut Kristuksen (Joh 16:8,14) ja hänetkin nimenomaan ristiinnaulittuna (1 Kor 2:8). Tämä viisaus riittää (3:18-20). Siitä haluamme puhua (2:6,13). Se tuo uskovalle kirkkauden (2:7), jota silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut eikä sydän edes pysty aavistamaan (2:9).

Julistaja Jumalan työtoverina (1 Kor 3:1-4:21)

Paavali palaa käytännön tilanteeseen seurakunnassa. Monet luulivat olevansa todella hengellisiä. Kuitenkin he kadehtivat ja riitelivät (1 Kor 3:3). He olivat jakautuneina puolueisiin (3:4). He antoivat vanhan luontonsa vallita. Kaikista hengellisistä kokemuksistaan huolimatta he olivat Kristuksen tuntemisessa kuin pikkulapsia, jotka eivät kestä vahvaa ruokaa (1:5,7; 3:1-2; Hepr 5:12,13). Paavali paljasti uskovien surkeuden. Tällaista se on aina ollut.

Oleellista elämässä on kuitenkin nähdä itsensä niin Jumalan työtoverina kuin Jumalan peltona ja rakennuksena (1 Kor 3:9). Perustus on jo laskettu. Se on Jeesus Kristus (3:11). Se laskettiin elämäämme, kun uskoimme Herraan. Siitä kaikki riippuu. Miten nyt rakennamme? Saatamme rakentaa uskonelämäämme ja palvelutyötämme vanhan luonnon vallitessa. Ehkä emme itse edes näe sitä. Tuomiopäivä sen paljastaa (3:13). Silloin kenties ilmenee, ettemme ole olleet siinä tehtävässä, jonka Herra on antanut (3:5). Emme halunneet olla "ei-mitään työntekijöitä" emmekä ole osanneet pitää kaikkea Jumalan kädessä ja luottaneet hänen antavan kasvun (3:7). Emme ole nöyrtyneet Jumalan antaman armon mukaan olemaan taitavia rakentajia (3:10), ehkä sitä enemmän oman mielemme mukaan. Ehkä taitavuus on ollut laiminlyöntejä täynnä. Ehkä olemme rakentaneet näyttävästi - heinistä ja oljista (3:12). Kun tuli koettelee, koko rakennus palaa, kärsimme vahingon. Olisi suunnaton armo, jos kohdallamme toteutuu silloin tämä sana: "Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi" (3:15). Perustus kesti ja se pelasti.

Uskova on jo nyt Kristuksen oma ja Kristus Jumalan (1 Kor 3:23). Siksi jokaisella uskovalla on kaikki omanaan, jopa elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset. Kuinka mieletöntä siksi onkaan jakautua puolueiksi ja riidellä siitä, kenellä on parempi hengellinen johtaja (3:21-22).

Seurakunnan jäsenet arvostelivat kuitenkin jatkuvasti julistajia, myös Paavalia (1 Kor 4:3). Usein se oli asiatonta ja ennenaikaista (4:4-5). Se synnytti vain mahtailua ja ristiriitoja (4:6). Jokaisella kristityllä kaikki on armoa ja lahjaa eikä mikään ole ansiota (4:7). Työntekijän tulee olla ennen muuta uskollinen, saamansa luottamuksen arvoinen (4:2). Hänen tulee tietää tekevänsä Herralle tiliä palvelutyöstään. Järkyttävä on vastakohta omasta mielestään henkivoimaisten ja menestyvien korinttilaisten uskovien ja hullun, heikon, halveksitun, kärsivän, herjatun ja ihmiskunnan pohjasakaksi leimatun apostolin välillä (4:8-13). Korinttilaisten pikkulapsimaisuus vaatisi piiskaa (4:21), mutta sitä ei Paavali halua käyttää. He ovat hänelle rakkaita (4:14). Hän oli heidät evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi (4:15). Paavali kirjoittaa ojentaakseen (4:14), kehottaakseen noudattamaan hänen omaa esimerkkiään (4:16), palauttaakseen heidän mieleensä, miten Kristuksen omana eletään (4:17).

3. VAELLUS KRISTITTYNÄ (1 Kor 5:1-7:40)

Uskovien luvattomat sukupuolisuhteet (1 Kor 5:1-13; 6:12-20)

Uskovien elämässä tuli jo tuolloin esiin nöyryyttäviä julkisyntejä (1 Kor 5:1). Niitä ei hävetty eikä kaduttu eikä seurakuntakaan välittänyt asiasta muka vähäisenä hapatuksena (5:2,6). Paavalin mukaan seurakunnan jäsenet eivät kyllä voi eristäytyä siveettömästä maailmasta (5:10). Jos joku esiintyy kuitenkin uskovana ja elää katumatta ja kerskaten julkisynneissä - Paavalilla on häkellyttävä luettelo uskovien synneistä (5:11) - tällaisen kanssa ei saa seurustella eikä mennä ehtoolliselle. Muuten vähäinen synnin hapatus leviää ja estää seurakuntaa viettämästä Kristus-pääsiäislampaan juhlaa vilpittömyydessä ja totuudessa (5:8).

Paavali ehdottaa julkista synnintekijän erottamista seurakunnan yhteydestä, jotta asianomainen sairastuisi tai joutuisi muuten sellaiseen ahdistukseen (Saatanan haltuun), että se nöyryyttäisi katumaan ja huutamaan avuksi Herran nimeä (5:4-5). Tämä osoittaa kuinka vaikeaa jo silloin oli saada uskovien räikeät synnit paljastettua ja kuriin.

Sukupuoliyhteys liittää aina ihmisen syvästi toiseen ihmiseen. Jumalan luomistyön valossa ihminen tulee siinä yhdeksi lihaksi toisen kanssa (1 Kor 6:16). Korinttin seurakunnassa oli sellaisia, jotka eivät pitäneet avioliiton ulkopuolisia vapaita suhteita syntinä. Uskovan ruumis ei ole kuitenkaan hänen omassa vallassaan. Hän ei itse omista itseään (6:19). "Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta" (6:20). Ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Se on Herraa varten, se on Kristuksen ruumiin jäsen, sen Jumala on herättävä voimallansa (6:13-15). Tämän tähden ruumiimme on sanomattoman arvokas Herran silmissä. On järkyttävää, jos seksuaalisten halujemme tyydyttäminen hallitsee ruumistamme niin, että ruumiimme on siveettömyyttä varten eikä Herraa varten (6:13). Häpäisemme Kristuksen jäsenen yhtymällä porttoon (6:15). Lisäksi siveetön elämä merkitsee synnin tekemistä omaa itseään, Kristuksen jäsentä vastaan. Sellaisia ovat myös juopottelu, huumeet ja itsemurha (6:18). "Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa" (6:20)!

Uskovien keskinäiset oikeusriidat (1 Kor 6:1-11)

On masentavaa, jos uskovat eivät pysty ratkaisemaan aivan vähäpätöisiäkään asioita ilman oikeudenkäyntiä (1 Kor 6:2,5). Uskovat tulevat kerran olemaan maailman ja enkeleittenkin tuomareita (6:2,3). Nykyisessä maailmanajassa kristityn on opittava kärsimään vääryyttä ja annettava riistää itseltään (6:7). Kuitenkin uskovat Korinttissa saattoivat tehdä vääryyttä ja riistää jopa uskonveljiltäkin (6:8).

Paavali luettelee syntejä, joiden harjoittajat eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1 Kor 6:9-10). Samanlaisia luetteloita löydämme muualtakin Raamatusta (Gal 5:21; Ef 5:5; Mark 7:21-22). Kaiken on tultava jo nyt valoon (1 Joh 1:9). Uskovana eläminen merkitsee päivittäistä pudistamista ja sitä, että meidät luetaan uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen pyhiksi ja vanhurskaiksi (6:11).

Avioliitto ja naimattomuus (1 Kor 7:1-40)

Paavali ottaa esille ongelman, johon korinttilaiset itse olivat pyytäneet neuvoa. Seurakunnassa oli sellaisia, jotka vaativat, että avioliitossa elävät uskovat puolisot eivät saaneet olla sukupuoliyhteydessä keskenään (1 Kor 7:1). Paavalilla ei ole mitään pidättyväisyyttä vastaan. Käytännössä on kuitenkin parasta, että kukin elää oman puolisonsa kanssa täyttäen aviovelvollisuutensa (7:2). Näin vältetään uskovien lankeemukset. Paavali on todellisuustajuinen: "Ette kuitenkaan pysty hillitsemään itseänne" (7:5). Sellaisen myönnytyksen pidättyvyydelle Paavali teki, että yhteisestä sopimuksesta voidaan olla jokin aika erillään, jotta voidaan keskittyä rukoukseen.

Jokaisella on oma Jumalalta saatu armolahja. Joillakin on Paavalin tavoin lahja elää naimattomana tai leskenä (1 Kor 7:7-8). Jollei jaksa hillitä itseään, on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa (7:9).

Jeesuksen selvän opetuksen perusteella avioliitto on erottamaton. Se on ihanne. Jos kuitenkin ero tapahtuu, oltakoon menemättä enää naimisiin (1 Kor 7:10-11). Paavalin oman opetuksen mukaan ei-uskovan puolison erotessa uskovaa ei sido mikään pakko (7:15)

Ihmisen ei tule parantaa yhteiskunnallista asemaansa kelvatakseen paremmin Jumalalle. Herra on suonut jokaiselle oman tehtävän, aseman ja osan. Oli se mikä tahansa siinä voi palvella Herraa ja noudattaa hänen käskyjään (1 Kor 7:19). Lopulta mikään muu ei ole sen tärkeämpää kuin Kristus, jonka kautta Jumala on meidät kalliisti ostanut. Olemme Herran vapauttamia ja hänen orjiaan. Siksi meidän ei pidä ruveta ihmisten orjiksi (7:23).

Paavali koki mielipiteineen olevansa Jumalan armosta sellainen, johon voi luottaa (1 Kor 7:25). Siinä meillekin tavoite kristittynä. Tämä armo antoi hänen käytännön opetukselleen avaruutta ja viisautta. Seurakuntaa oli askarruttanut kysymys naimaikään tulleista uskovista tytöistä. Paavali näkee, että aika on lyhyt ja eletään ahdingon ajassa. Siksi on hyvä pysyä entisellään (7:26). Naimisiin meno tuo vain lisää ahdinkoa. Ihminen jakautuu kahtaalle ja joutuu huolehtimaan maallisista asioista (7:34). Jos menee naimisiin ei tee syntiä (7:28). Paavali ei halua sitoa uskovia, vaan auttaa elämään kunniallisesti ja pysymään lujasti ja häiriintymättä Herran yhteydessä (7:35).

Paavalin viimeisessä käytännön neuvossa on kysymys uskovasta kihlaparista. He ovat neuvottomia - ehkä juuri ajan lyhyyden tähden siitä menevätkö naimisiin (1 Kor 7:36-38). Vastaus on vapauttava. Nuoret tehköön niinkuin tahtovat. Parempi on kuitenkin pysyä Paavalin mukaan entisellään. Saman neuvon hän antoi myös uskoville naisleskille. Leski on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa tahtoo, kunhan se vain tapahtuu Herrassa (7:39).

4. KRISTITYN VAPAUS (1 Kor 8:1-11:1)

Vapaus suhteessa epäjumalille uhrattuun lihaan (1 Kor 8:1-13)

On olemassa vain yksi Jumala, Isä ja vain yksi Herra, Jeesus Kristus (1 Kor 8:6). Siksi epäjumalia ei ole olemassa (8:4) muuten kuin ihmisten keksiminä. Sen sijaan epäjumalille uhrattaessa uhrataan pahoille hengille (10:20). Jeesuksen kautta Jumala on luonut kaiken, myös sen lihan, jota uhrataan epäjumalille. Voimme suhtautua vapaasti tähän lihaan (8:8). Mutta heikon veljenkin puolesta Kristus on kuollut. Siksi on oltava varovainen eikä ylimielinen (8:1-2). Heikko saattaa kokea, että uhrilihassa on jotain demonista. Saatan olla hänelle vääränä esikuvana, haavoitan hänen omaatuntoaan ja näin teen syntiä Kristusta vastaan (8:12). Paavali oli valmis rakkaudesta rajoittamaan vapauttaan: "En ikinä enää syö lihaa, jotta en viettelisi veljeäni" (8:13).

Työntekijän vapaus ja vastuu (1 Kor 9:1-27)

Korinttin seurakunta oli syntynyt Paavalin työn tuloksena (1 Kor 4:15). Nyt hänen arvovalta asetettiin kyseenalaiseksi. Hän ei kuitenkaan vaikene nöyryytettynä vaan puolustautuu (9:3). Häntä on arvosteltu myös hänen tavastaan tehdä työtä (vrt. 4:3). Paavali katsoo, että hänellä on oikeus saada seurakunnalta elatusta ja myös oikeus omalla ansiotyöllään elättää itseään (9:4-7). Hän voi rakkauden tähden olla käyttämättä oikeuksiaan (9:15). Hän on valmis kestämään mitä tahansa, jottei vain olisi esteenä Kristuksen evankeliumille (9:12). Hän kokee, että hänen on pakko julistaa evankeliumia (9:16). Hän tekee sen käyttämättä hyväksi hänelle julistajana kuuluvia oikeuksia (9:18).

Kristuksen vapauttamana Paavali on valmis joustamaan suhteessa ihmisiin voittaakseen Kristukselle niin monta kuin suinkin (1 Kor 9:19-21). Hänellä on todella haastava ja vaikea lähityön periaate: "Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia" (9:22). Vaikka hän näin uhrautuukin kiitollisuudesta evankeliumia kohtaan, hän samaan aikaan sanoo nöyrästi: "Jotta olisin itsekin siitä osallinen" (9:23). Hänellä ei ole varaa ylpeyteen (8:1). Hän ei ollut ihmisten ja evankeliumin yläpuolella, vaan niiden palvelija. Hän ei ollut vielä perillä. Vielä on suostuttava lujaan itsekuriin kuten kilpaurheilija. Häntä hallitsi Herran pelko: "Jottei itseäni lopulta hylättäisi" (9:27).

Varovaisuutta vaellukseen (1 Kor 10:1-33)

Jumala puhuu meille VT:n kautta kuten hän puhui VT:n aikana. VT:n kilvoittelijat ovat meidän edeltäjiämme. Löydämme sieltä monia tarpeellisia esikuvia (typos) ja esimerkkejä. Olemme lähteneet matkalle kuten Israel (1 Kor 10:1). Olemme saaneet kasteen Jeesuksen seuraajaksi (10:2). Olemme ehtoollisessa syöneet samaa hengellistä ruokaa ja juoneet samaa hengellistä juomaa (10:3). VT:n ihmisten mukana kulki Kristus kuten meidänkin mukanamme (10:4; Matt 28:20). Liian moni jäi kuitenkin taipaleelle (1 Kor 10:5). Erityisen häkellyttävä on vuosituhansien takainen lankeemus: "He istuivat syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat tanssimaan" (10:7; Luuk 8:14). Meilläkään ei ole vähäisintäkään varaa ylimielisyyteen ja itsevarmuuteen. Kuinka helposti lankeammekaan (10:6,8). Emme saa koetella Herran kärsivällisyyttä nurisemalla ja epäilemällä hänen haluaan auttaa (10:9-10). Kaikki synti on uskovalle tuhoisaa.

Lopunajan kristitylle (1 Kor 10:11) on erityisen vaarallista sokaiseva ja kova usko, joka synnyttää helpon varmuuden (vrt. 4:7-8; Ilm 3:17). "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu" (1 Kor 10:12). Jumala ei kuitenkaan salli kiusauksen käydä ylivoimaiseksi. Hän antaa kyllä koetuksia (Room 5:4), mutta valmistaa pääsyn niistä ja siksi kestämme (1 Kor 10:13). Jumalaan voi aina ja täysin luottaa. Hän antaa jatkuvasti anteeksi Kristuksen tähden. Hän ei hylkää, mutta synti johtaa ihmisen epäuskoon ja hylkäämään Kristuksen (Joh 6:66).

On oltava varovainen epäjumalanpalvelukseen liittyvissä asioissa. Parempi paeta kuin olla liian rohkea (1 Kor 10:14). Vaikka epäjumalat eivät ole mitään, pahat henget voivat toimia niiden kautta (10:19-20). Kuten ehtoollisen viini ja leipä yhdistävät meidät Kristukseen (10:16-18) samoin epäjumalan temppelissä pidettävään uhriateriaan osallistuva uskova tulee osalliseksi demoneista (10:20-21). Tällöin uskova uhmaa liian väkeviä voimia (10:22).

Kristityn vapaus on toisten parhaaksi eikä oman edun saavuttamiseksi (1 Kor 10:23-24). Kaikki tulisi tehdä Jumalan kunniaksi (10:31). Koetamme välttää loukkaamasta ketään (10:32) ja pyrimme tulemaan toimeen kaikkien ihmisten kanssa, jotta moni pelastuisi (10:33).

5. SEURAKUNNAN KOKOONTUMISIIN LIITTYVIÄ ONGELMIA (1 Kor 11:1-14:40)

Pään peittäminen (1 Kor 11:1-16)

Juutalaisessa synagogassa nainen sai olla mukana, mutta syrjässä. Seurakunnan kokouksissa naiset olivat samalla tavoin mukana kuin miehetkin. He jopa saattoivat julkisesti rukoilla ja profetoida (1 Kor 11:5). Tällä kertaa ongelmana oli, onko sopivaa naisen rukoilla Jumalaa avopäin (11:13). Tähän puuttuessaan Paavali selvittää myös miehen ja naisen välistä suhdetta. Lähtökohta tässäkin opetuksessa on, että Kristus on kaiken keskus (11:3). Kaikkia asioita tulisi lopulta arvioida Kristuksen seuraamisen näkökulmasta (11:1). Paavali perustelee määrättyä käyttäytymistä oman aikansa yhteiskunnan tilanteesta käsin. Jokin asia koetaan häpeällisenä (11:4,6). Siksi ei sovi, että mies esiintyy päähine päässään ja nainen avopäin (11:4,5). Myöhemmässä juutalaisessa perinteessä puolestaan mies rukoilee aina pää peitettynä.

Sukupuolten välisen erilaisuuden ilmenemistä Paavali perustelee myös luomisesta (1 Kor 11:8) ja jopa luonnosta (11:14) käsin. Tulee tietää (11:3), että miehen ja naisen välillä on ero alkuluomisen nojalla (11:3,8). Kuitenkaan Herran edessä ei ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista (11:11). Kaikki on saanut alkunsa Jumalasta (11:12). Paavali vetoaa myös kirjeen vastaanottajien omaan päättelykykyyn (11:13) ja lopulta seurakuntien yleiseen käytäntöön (11:16).

Herran ateria (1 Kor 11:17-34)

Lähetystilanteessa syntyneen seurakunnan elämässä oli paljon puutteita. Paavali joutui jopa sanomaan, että seurakunnan jumalanpalvelukset olivat suorastaan vahingollisia, saattoihan joku uskovista olla jopa juovuksissa (1 Kor 11:17-18,21-22,34). Tosin riidat ja hajaannukset paljastavat, ketkä kestävät koetuksissa (11:19). Sekava tilanne pakotti Paavalin selvittämään, mitä hän oli saanut Herralta. Tämän ansioista meillä on vanhin kirjallinen esitys ehtoollisen suuresta lahjasta (1 Kor 11:23-29). Kavalluksen yönään Jeesus oli antanut selvän sanan ja käskyn: "Tehkää". Ehtoollinen on Jeesuksen itsensä tahtoma asia, ei kirkon keksintö. Tärkein peruste on hänen sanansa. Jeesuksen sanat ja ehtoollisaineet sitoutuvat toisiinsa. Ja niin Jeesus itse, hänen ruumiinsa ja hänen verensä ovat leivässä ja viinissä.

Uskovalta ei koskaan tässä maailmassa puutu syntiä ja hätää. Syyllistymme joka päivä moniin rikkomuksiin. Jeesuksen sanat "teidän puolestanne", syntienne tähden uhrina, ovat jatkuvasti sanomattoman tarpeellisia. Ristillä täytetty sovitustyö saavuttaa nyt meidät näkyvän sanan välityksellä. Vaatimattomassa hetkessä, aineellisessa leivässä ja maljassa Kristus antaa henkilökohtaisesti syntiselle kaikkensa. Hän tarjoaa syntiemme anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden. Tulemme yhdeksi sen kanssa mitä syömme ja juomme, yhdeksi Jeesuksen sanojen kanssa. Olemme nyt uudessa liitossa hänen sovitusverensä peittämänä (Ilm 7:14). Me vain otamme vastaan, uskomme, tartumme ja omistamme Jeesuksen sanat ja niin saamme luvatun. Joka ei usko, ei saa mitään.

Ehtoollinen on myös kutsu tutkia itseänsä ja taipua Herran tuomittavaksi (1 Kor 11:28,31,32). Näin tehdessään uskova löytää itsensä syntisen vaimon, publikaanin ja rosvon viereltä. Arvottomia ovat ne, jotka eivät myönnä olevansa syntisiä (ks. 1 Joh 1:8). Paavali varoittaa jälleen itsevarmuudesta ja pöyhkeydestä (1 Kor 11:27,29; 10:12).

Henkilahjojen luonne ja merkitys (1 Kor 12:1-14:40)

Hurmokselliset kokemukset ovat meille säilyneiden tietojen mukaan kaikkein korostetuimmin hallinneet alkukirkossa Jerusalemin alkuseurakunnan ja Korinttin seurakunnan elämää. Ennen kristityksi tuloa korinttilaisten uskonnollisessa elämässä oli jo ollut voimakkaita yliluonnollisia kokemuksia. "Muistattehan, kuinka ollessanne vielä pakanoita vastustamaton voima ajoi teitä mykkien epäjumalien luo" (1 Kor 12:2). Tuo vastustamaton voima valtasi heidät myös seurakunnan kokouksissa.

Niin pakanallinen kuin kristillinenkin "vallattuna" tai "vaikutuksen" alla oleminen eli hurmoskokemus, ekstaasi, näyttää kokemuksena samanlaiselta. Paavali erotti ne toisistaan sen mukaan, mitä ihminen ilmaisee hurmoksen vallassa. Hurmoskokemus on silloin Pyhän Hengen käytössä, kun sen kautta tulevan sanoman sisältönä on "Jeesus on Herra" (12:3) ja kun se näin korottaa yksin Jeesusta. Jos ihminen profetoidessaan tai puhuessaan kielillä sanoo "Jeesus olkoon kirottu", hän ei voi olla Jumalan Hengen vaikutuksen alainen, vaikka itse kokemus on sama. Sana ratkaisee, ei kokemus. Siksi sanalla on koeteltava kaikki henget ja kokemukset (1 Joh 4:1). Pyhä Henki aina kirkastaa Jeesuksen ainoaksi Herraksi - ei korota uskovaa eikä itseään.

Armolahjoja, palvelutehtäviä ja voiman vaikutuksia seurakunnassa on hyvinkin monenlaisina (1 Kor 12:4-7). Jopa niinkin, että joillakin on monia, toisilla taas ei näytä olevan mitään julkista lahjaa, tehtävää tai vaikutusta. Nähtävästi Korinttin seurakunnassa oli paljon kielillä puhumista, koska siitä Paavali joutuu eniten opettamaan. Hän sanoo selvästi, etteivät kaikki puhu kielillä (12:30) kuten eivät muutkaan palvelutehtävät ja lahjat ole kaikille tarkoitettuja. Siksi uskovat eivät saa jakautua armolahjojen takia eri ryhmiin tai kiistää toiselta oikeutta kuulua Kristuksen ruumiiseen (12:14-16). Kaikkien ei tarvitse kokea samoin ja olla samanlaisia.

Pyhä Kolminaisuus, Henki, Herra Jeesus ja Jumala, on yksi ja sama (1 Kor 12:4-6). Hän "meissä kaikissa kaiken vaikuttaa" (12:6) ja siksi on mahdotonta olla uskossa Jeesukseen, jollei Pyhä Henki ole uskoa vaikuttanut. Erot uskovien välillä johtuvat siitä, että meillä on eri tehtävät palvella. Koko ruumis ei ole pelkää silmää; näin olisi, jos uskovilta vaaditaan samoja kokemuksia, armolahjoja ja tehtäviä. Jos kaikki kokevat yhtä ja samaa, "olisiko silloin mitään ruumista?" (12:19)

Kaikkien kokemusten ja kaiken toiminnan tarkoituksena on oltava seurakunnan yhteinen hyöty (1 Kor 12:7). Meidän tule sallia erilaisuus. Paavali mainitsee esimerkkinä joitakin armolahjoja (12:8-10, vrt Room 12:6-8). Niiden käytön tulee olla kokonaan alistettuna Jumalan Hengelle, joka toimii niin kuin tahtoo (12:11). Ihminen ei voi vaatia. Paavalin opetukseen jää kuitenkin jännitys ihmisen tavoittelemisen (12:31; 14:1) ja sen välillä, että Henki jakaa niin kuin tahtoo.

Kristuksen seurakunta on kuin ihmisruumis, kokonaisuus, jossa on kuitenkin monta jäsentä (1 Kor 12:12). Kaikki Kristuksen ruumiin jäsenet ovat "yhdessä Hengessä kastetut" (12:13, KR 1938), ovat saaneet henkikasteen. Siksi meidän tulee hyväksyä toistemme suuri erilaisuus eikä vaatia muita ajattelemaan, kokemaan ja toimimaan samalla tavoin kuin me itse (12:14-30). Sensijaan tulee huolehtia toinen toisista ja kärsiä toistemme kärsimysten mukana, ja jos joku saa kunniaa, iloita hänen kanssaan (12:25-26).

Ihmeellinen rakkauden ylistyslaulu on vuorisaarnan ohella UT:n tunnetuimpia ja luetuimpia kohtia (1 Kor 13:1-13). Se on keskellä opetusta, jossa pohditaan nimenomaan poikkeuksellisten armolahjojen merkitystä ja käyttöä. Tärkeintä Kristuksen seurakunnassa on erilaisten lahjojen, tehtävien ja kykyjen keskellä verraton rakkauden tie. Sillä tiellä tulee vaeltaa. Rakkauden tulee johtaa kaikessa. Suurin on rakkaus. Siksi ihmeellisimmätkään armolahjat, väkevimmätkään uskon ja itsensä uhraamisen teot eivät ole mitään, jos omaa etua etsimätön rakkaus puuttuu (13:1-3). Armolahjat ovat vain ajallisia, katoavia ja vajavaisia (13:8-10).

Kristuksen kaltaisen rakkauden tulisi saada sijaa hänen seuraajiensa arkielämässä. Siksi on hyvä joskus lukea keskeiset jakeet 1 Kor 13:4-7 niin, että rakkauden tilalle vaihdetaan sana minä. Se johtaa katumukseen. Silloin taas on hyvä vaihtaa rakkauden tilalle sana Jeesus. Hän on ainoa todellinen rakkaus. Rakkaus lähimmäiseen on tavoite, jota kohden tulee jokaisen kristityn pyrkiä (14:1).

Kielillä puhuminen oli tullut Korintissa keskeisimmäksi hurmoskokemukseksi. Paavalilla ei ole mitään sitä vastaan, että uskovat puhuvat kielillä rakentaen itseään (vrt. 4 Moos 11:25-29). Hän itsekin puhui kielillä (1 Kor 14:18). Oleellista vain oli, että kielilläpuhuja kulkee verrattomalla tiellä, niin ettei kielilläpuhuminen jää vain kumisevaksi vaskeksi tai heliseväksi symbaaliksi (13:1). Seurakunnassa kielillä puhuja ei saa esiintyä, ellei ole tulkintaa (14:28).

Mieluimmin uskovien tulisi Paavalin mukaan profetoida rakentaen seurakuntaa. Se on arvokkaampaa kuin kielillä puhuminen (1 Kor 14:5). Jokaista profetiaakin tulee kaikkien arvostella (14:29). Ainoatakaan profetiaa ei saa uskoa sokeasti. Tärkeintä on, että jokaisella on jotakin annettavaa (14:26) ja että kaikki tapahtuu järjestyksessä (14:33,40). Tähän liittyvät myös Paavalin sanat, että naisen on häpeällistä puhua seurakunnassa (14:35).

6. KRISTITYN TOIVO (1 Kor 15:1-58)

Evankeliumin ydin uskon perustana (1 Kor 15:1-11)

Meille säilynyt vanhin uskontunnustus mainitsee neljä uskon perustetta ja selvittää, miksi kaikki tämä tapahtui: (1) Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, (2) hänet haudattiin, (3) hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, (4) hän ilmestyi niille kahdelletoista (1 Kor 15:3-5, vrt Room 4:25). Tämän tunnustuksen vastaanottaminen ja siitä kiinni pitäminen pelastaa (1 Kor 15:2).

Paavali mainitsee ylösnousseen ilmestykset todeten, että viimeisenä Jeesus ilmestyi hänellekin (1 Kor 15:8). Kuitenkin hän kokee itsensä keskoseksi, apostoleista vähäisimmäksi. Tästä huolimatta Jumalan armosta hän uskaltaa olla se, mikä on. Armon auttamana hän on tehnyt työtä enemmän kuin muut apostolit (15:8-10). "Näin me siis julistamme" (15:11).

Kuolleitten ylösnousemus (1 Kor 15:12-58)

Väkevien hengellisten kokemusten keskellä seurakunnassa oli sellaisiakin uskovia, jotka kiistivät kuolleiden ylösnousemuksen (1 Kor 15:12). He tekivät näin ehkä siksi, että se tuntui järjettömältä. Mutta joka kiistää kuolleiden ylösnousemuksen, hän kiistää myös Kristuksen ylösnousemuksen. Ne kuuluvat yhteen. Ilman Kristuksen todellista ylösnousemusta apostolinen julistus olisi turhaa puhetta ja kristillinen usko vailla pohjaa (15:14,17). Ilman sitä kaikki hajoaa käsiin ja uskovat ovat säälittävimpiä kaikista ihmisistä valheellisine uskotteluineen (15:19).

Mutta mikä riemu, Kristus on totisesti herätetty kuolleista! Se oli jotain täysin uutta, ei mikään "tavallinen" kuolleista herättäminen, jollaisia on tapahtunut silloin tällöin. Nyt alkoi uusi maailmanaika. Tähän asti kaikki ihmiset ovat olleet vain kuoleman lain alaisina, mutta nyt Kristus Jeesus voitti kuoleman, siirtyi iankaikkiseen elämään. Nyt on alkanut kuolleiden ylösnousemus hänestä, ja kaikki tulevat vuorollaan nousemaan kuolleista aivankuin Kristuksen vetämänä (1 Kor 15:23). Kaiken Jumala on alistanut Kristuksen valtaan ja hän kukistaa kaikki vihollisensa, viimeisenä kuoleman. Niin Jumala tulee täydellisesti hallitsemaan kaikkea (15:28).

Ruumiin ylösnousemuksen salaisuus näkyy siinä, että kylvetään katoavana ja nousee katoamattomana, kylvetään vähäpätöisenä ja nousee kirkkaana, kylvetään heikkona ja nousee täynnä voimaa (1 Kor 15:42-43). Jumala luo jotain aivan uutta. Uusi on vanhan jatkoa ja kuitenkin täysin erilaista. Liha ja veri ei voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, katoava katoamattomuutta (15:50). Viimeinen pasuuna soi ja kuolleet herätettään katoamattomina. Tässä yhteydessä Paavali puhuu jälleen toivosta, ettei hänen tarvitsisi kohdata kuolemaa, vaan Kristus tulisi sitä ennen ja hän, katoavainen, suoraan pukeutuisi katoamattomuuteen (15:51-52). Me vuorostamme odotamme tuota hetkeä. Joka tapauksessa voitamme varmasti Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siksi emme hellitä Herran työssä (15:57-58).

7. KIRJEEN PÄÄTÖS (1 Kor 16:1-24)

Paavali antaa vielä muutamia hyviä ohjeita. Kunkin kristityn tulee antaa rahaa säännöllisesti, jopa viikoittain. Sen ei tule tapahtua hetken innostuksen vallassa, vaan todellisen elämäntilanteen ja menestymisen mukaan, siten kuin on varaa (1 Kor 16:2). Kaikkiin tulevaisuuden suunnitelmiin on hyvä lisätä: "Jos Herra suo" (16:7). Tarvitsemme myös kehotusta valvoa ja pysyä lujina uskossa ja toimia kaikessa rakastavin mielin (16:13). Eräs Paavalin lopputoivotuksista on häkellyttävä: "Jos joku ei rakasta Herraa, hän olkoon kirottu. Maranata. Herramme, tule!" (16:22). Tärkeintä on kuitenkin saada olla Kristuksen Jeesuksen oma niin, että Herran armo on kanssamme (16:23-24).