Kirje filippiläisille

Olavi Peltola

JOHDANTO
Nykyisin Filippi on vain rauniokumpu Pohjois-Kreikassa. Paavalin aikana se oli alueen tärkein kaupunki. Filippin asukkailla oli Tarson asukkaiden tavoin Rooman kansalaisoikeudet. Se oli eläkkeellä olevien roomalaisten sotilaitten kaupunki. Siellä ei ollut synagogaa, vaikka siellä asui juutalaisia. Jumalan Henki johti Paavalin sinne toisella lähetysmatkalla vuonna 49-50 (Apt 16:6-40). Lähetystyö Euroopassa alkoi. Tosin Roomassa oli ollut kristillinen seurakunta jo pian helluntain jälkeen.

Alku oli vaikeaa, sillä kansa nousi Filippissä Paavalia ja Silasta vastaan. Heidät ruoskittiin ja heitettiin vankilaan. Ehkä vain muutaman viikon lähetystyön tuloksena syntyi seurakunta, jonka jäseniä olivat Lyydia ja vanginvartija perheineen. Seurakunta oli syvästi kiintynyt Paavaliin ja tuki Paavalia lähetystyössä (Fil 4:15-16). Paavali kävi kaupungissa todennäköisesti myös kolmannella lähetysmatkallaan (Apt 20:6).

Kymmenen vuotta seurakunnan syntymisen jälkeen Paavali oli jälleen vankilassa, nyt Roomassa. Sieltä hän kirjoitti tämän kirjeen 60-luvun alkupuolella. Kirje kuuluu Paavalin ns. vankeuskirjeisiin (Ef, Fil, Kol, Filem). On myös päätelty, että kirje voisi olla kirjoitettu Paavalin jonkun aikaisemman vankeuden aikana, jolloin paikkana saattaisi olla Efeso tai Kesarea. Filippin seurakunta oli halunnut pitää huolta Paavalista (Fil 4:10,18; 3:25,30). Tämä Paavalin sydämellinen ja mitä henkilökohtaisin kirje syntyi kiitoksena tästä huolenpidosta. Se rakentuu yhtenäisen suunnitelman mukaan ja sen eri osat täydentävät toisiaan (Thurén).

SISÄLTÖ

1. Alkutervehdys ja -rukous (Fil 1:1-11)

2. Paavalin tilanne vankilassa (1:12-26)

3. Kristuksen seurakunnan voimanlähde (1:27-2:18)

4. Timoteuksen ja Epafroditoksen tilanne (2:19-30)

5. Tärkeintä on Kristuksen tunteminen (3:1-21)

6. Kehotuksia ja kiitos lahjasta (4:2-23)

SANOMA

Kirje on voimakkaasti Kristus-keskeinen. Nimi Jeesus Kristus mainitaan eri muodoissaan lähes viisikymmentä kertaa. Jeesus aivankuin läpäisee koko kirjeen todellisuudellaan ja läsnäolollaan. Näin siis siitä huolimatta, että kirjoittaja on ollut Kristuksen seuraamisen tähden vankina jo vuosia ja odotti epätietoisena kuolemantuomiotaan. Sen ajan vanginvartijoista käytettiin kreikkalaista sanaa kiduttaja, koska kidutus oli vankiloissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Kaiken elämän ankeuden keskellä kirjeen kirjoittajan sydän ja ajatukset olivat Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 1:21; 3:3,8,10). Siksi koko kirjettä leimaa ilo. Kirjettä onkin kutsuttu ilon kirjeeksi. Ilosta puhutaan kirjeessä parikymmentä kertaa. Jeesus Kristus on kristityn ilon pysyvä lähde, eivät ne olosuhteet, joissa Kristukseen uskova elää.

Koko kirje tuo esiin Jeesuksen Kristuksen arvon ja merkityksen. On suorastaan armoa se, että saa uskoa Jeesukseen (Fil 1:29). Paavali sanoo, että hänen elämänsä varsinainen olemus, sisältö ja tarkoitus on yksin Kristus: "Minulle elämä on Kristus" (1:21). Hän ei pelkää myöskään edessä olevaa mestausta, sillä Kristuksen tähden "kuolema on voitto". Syvin halu hänellä oli päästä Kristuksen luo, "se olisi kaikkein parasta" (1:23).

Valtava on myös ns. Kristus-hymni, jossa kuvataan Messiaan alennustietä. Jeesus Kristus tyhjensi itsensä, otti orjan muodon, nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen ristinkuolemaan asti. Nyt Jumala on hänet korottanut. Hänen nimensä on kaikkia muita nimiä korkeampi ja kaikki polvet tulevat notkistumaan hänen edessään ja tunnustavat, että Jeesus Kristus on Herra (2:5-11).

Kolmas Kristus-todistus liittyy jälleen Paavalin omaan elämään. Jeesuksen Kristuksen tunteminen on niin merkittävää, että kaikki muu sen rinnalla on vain tunkiota (3:7-11).

Kirjeen sanomasta on lausuttu: "Seurakunnalle on ominaista Kristuksen evankeliumin arvoinen vaellus, Kristuksen mieli, kiivailu sen puolesta, mitä on Kristuksen Jeesuksen, uskollisuus Jeesuksen Kristuksen päivään asti, Herran Jeesuksen Kristuksen odottaminen, ilo Herrassa. Kristuksen Jeesuksen julistaminen on Paavalin ilo, Kristuksen kirkastaminen hänen halunsa. Hänen suuri kuningasajatuksensa on, että kaikki kielet tunnustavat Kristuksen Jeesuksen Herraksi. Kristukseen Paavali asettaa toivonsa ja varmuutensa, kutsumuksensa ja voimansa, hän on elämän perustus, elämän päämäärä. Autuus on hänelle oloa Kristuksen kanssa, elämä on hänelle Kristus" (Wirén).

1. ALKUTERVEHDYS JA -RUKOUS (Fil 1:1-11)

Paavalin rinnalla kirjeen kirjoittajana on myös Timoteus. Heidän läheinen työtoveruutensa oli kestänyt jo yli 10 vuotta, toisin kuin Paavalin ja Barnaban (Apt 15:36-40) tai Demaksen työtoveruus (Kol 4:14; Filem 24; 2 Tim 4:10). He kokivat olevansa nimenomaan Kristuksen palvelijoita, orjia (kr. duulos) (Fil 1:1). Paavalin pitkä ja vaikea vankeus (Fil 4:14) ei ollut lamaannuttanut häntä. Kirjeen teemana voisikin olla: "Minä iloitsen ja riemuitsen, iloitkaa ja riemuitkaa tekin samalla tavoin minun kanssani" (2:17-18). Ilolla Paavali rukoili filippiläisten puolesta (1:4).

Paavalin ilon ja kiitoksen aiheena uskovien kohdalla oli se, että he uskonelämänsä alusta lähtien olivat juurtuneet evankeliumiin (Fil 1:5, KR 1938) ja armoon (1:7) kuten Paavali itsekin. Yleensähän vastakääntyneet ihastuvat lakiin ja omiin tekoihinsa. Sisäinen luottamus omaan kyvykkyyteensä ei ole vielä murtunut. Armo tuntuu niin tyhjältä. Kuitenkin vain armon evankeliumi on elämän sanaa; vain armossa pysyminen vie iankaikkiseen elämään (2:16, kr. toinen käännöstulkinta). Vain armon valaisema sydän näkee kuinka hellästi Kristus Jeesus rakastaa (1:8). Armon varassa eläessä Jumalan aloittama hyvä työ pääsee jatkumaan ja saavuttaa päätöksen Kristuksen Jeesuksen tulemukseen mennessä (1:6). Vain armo kasvattaa rakkautta (1:9; 1 Joh 4:10,17) ja antaa hengellisen arvostelukyvyn erottaa tärkeä vähemmän tärkeästä (Fil 1:10, Hepr 5:14). Armon täyttämä mieli antaa Jeesukselle mahdollisuuden saada aikaan uskovassa hyvää hedelmää Jumalan kunniaksi (Fil 1:11).

2. PAAVALIN TILANNE VANKILASSA (Fil 1:12-26)

Paavalin vuosia kestänyt vankeus on ollut eduksi evankeliumille (Fil 1:12). Se on tuonut todistuksen Kristuksesta sellaisille, jotka eivät olisi muuten hänestä kuulleet (1:13). Hänen rohkeutensa rohkaisi toisia (1:14). Mutta jälleen Paavalin lähellä oli häneen ynseästi suhtautuvia hengellisiä johtajia (1:15,17). Paavali pystyi kuitenkin Kristuksen täyttämänä sivuuttamaan sen, että nämä tahtoivat julistustyöllään tuottaa hänelle murhetta. Paavalin persoona näytti synnyttäneen ristiriitaisia tunteita. Uskovat jakautuivat suhteessa hänen. Oli asenteet häneen mitkä tahansa, "ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei" (1:18). Kristus on niin suuri, ettei kateellinen, riidan- ja juonittelunhaluinen julistaja pysty häntä turhentamaan.

Paavalin ilon lähteenä oli yksin Jeesus Kristus. Vaikka kirje on kirjoitettu karussa vankilassa, eivät elämänkohtalot ja ympäristö voineet tehdä tyhjäksi sitä, että koko "elämä on minulle Kristus" (Fil 1:21). Kaikki elämässä kääntyy Kristuksen tähden parhaaksi (1:19; Room 8:28). Koko elämä on Kristuksen käsissä. Hän hallitsee kaikkea. Yhteys Kristukseen on elämän sisältö, sen tarkoitus ja päämäärä. Paavali ei toivonut muuta kuin että hän tuottaa kunniaa Kristukselle ja säilyttäisi uskonsa niin, ettei vain joutuisi häpeään (Fil 1:20).

Kristuksen tähden kuolemakin on voitto. Ei hän sitä pelännyt, vaikka se tulisi olemaan väkivaltainen mestaus. Täältä eriäminen on vain ohimenevä hetki ja sitä seuraa mahdollisuus aina olla Kristuksen kanssa ja nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Mikä onkaan sen suurenmoisempaa ja "se olisi kaikkein parasta" (Fil 1:23). Vielä on palveltava ja kannettava hedelmää työssä ja vaivassa. Siksi Paavali on varma siitä, että hän jää elämään (1:25).

3. KRISTUKSEN SEURAKUNNAN VOIMANLÄHDE (Fil 1:27-2:18)

Kristuksen omia tulisi liittää toisiinsa rakkaus, sopu ja yksimielisyys (Fil 2:2) ja heidän tulisi pysyä lujasti samanhenkisinä (1:27). Se on ollut liian usein saavuttamaton ihanne (4:3; Apt 6:1; 1 Kor 1:11). Kutsu yksimielisyyteen on jatkuvasti voimassa ja sitä on kuunneltava. Yksimielisesti ja rohkeasti tulisi myös taistella evankeliumin ja uskon puolesta vastustajista huolimatta (Fil 1:27-28). On pidettävä esillä elämän sanaa (2:17), vaikka se johtaisi kärsimyksiinkin. Kärsimykset Kristuksen puolesta ovat suuri etuoikeus, ne ovat armoa (1:29).

Uskovia kutsutaan elämään moitteettomina ja puhtaina nykyisen turmeltuneen sukukunnan keskellä ja näin loistamaan kuin tähdet taivaalla (Fil 2:15). Tällainen mielenlaatu ja toiminta syntyy vain läheisessä yhteydessä Jeesukseen (2:5) ja siitä, että näkee kuka ja millainen hän on.

Paavali kuvaa tätä Jeesuksen suurenmoisuutta käyttäen apunaan runoa, hymniä (Fil 2:6-11). Todennäköisesti sen avulla alkuseurakunnan uskovat ovat palvoneet Vapahtajaa ja tunnustaneet, että Jeesus on Herra. UT:ssa on useita samanlaisia hymnejä. Niitä on hyvä kerrata: Joh 1:1-4; Kol 1:15-20; 1 Tim 2:5-6; 3-16; 2 Tim 1:9-10. Meille kuvataan nyt uskomme syvintä salaisuutta ja autetaan eläytymään ihmeistä ihmeellisimpään. Siinä on kaiken kristillisyyden ydin ja jokaisen neljän evankeliumin tärkein sisältö.

Kristus Jeesus on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala (Room 9:5). Hän oli olemassa ennen ihmiseksi tuloa (Kol 1:17). Hänellä oli Jumalan muoto ja hän oli Jumalan vertainen (Fil 2:6). Hän on Jumalan olemuksen kuva (Hepr 1:3). Hän on Sana ja Sana oli Jumala ja oli Jumalan luona (Joh 1:1-2).

Kristus ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan kanssa tasa-arvoinen (Fil 2:6; Room 1:4; 8:3). Hän luopui kaikesta, rikas tuli köyhäksi (2 Kor 8:9; Matt 8:20). Hän tuli ihmiseksi (Hepr 2:14; Joh 1:14; 1 Joh 1:2-3). Se merkitsi alentumista ja orjan muodon ottamista (Hepr 2:17,18; 4:15; Jes 53:2-3). Jumalan Poika tuli nyt ihmisen pojaksi (Gal 4:4). Hän luopui omasta tahdostaan (Matt 26:39; Hepr 10:9) ja oli kuuliainen Isälle. Se merkitsi heikkoutta (2 Kor 13:4) ja ristinkuolemaa (Hepr 12:2). Kuolema on täysin vastakkaista iankaikkiselle Jumalalle (Room 6:23; Hepr 2:9; 5:7). Kristus ei kuollut omien syntiensä tähden, vaan Isän tahdosta meidän syntiemme tähden (1 Kor 15:3; Jes 53:5).

Jeesus Kristus nousi kuolleista. Siinä riemullinen pääuutinen, jota julistetaan kaikkialla UT:ssa. Nyt Jumala on hänet korottanut yli kaiken (Fil 2:9). Emme vielä näe jokaisen notkistavan polviaan kunnioittamaan hänen nimeään. Kerran tulee se hetki. Silloin jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra (Jahve) ja Isä Jumala saa kaikessa kunnian ja ylistyksen (2:10-11). Tässä on suurin ja väkevin voima maailmassa, rakkauden voima. Tämän Jumala on tehnyt rakkaudesta tätä maailmaa kohtaan (Joh 3:16). Siinä on seurakunnan täysin riittävä ja alati tyydyttävä voiman lähde.

Nyt Jumalan kansa on vielä matkalla, ei perillä kirkkaudessa. Herra on aloittanut hyvän työnsä (Fil 1:6). Työ on vielä kesken emmekä ole pelastettuina perillä. Siksi on toteltava apostolista opetusta. On suostuttava tekemään työtä peläten ja vavisten oman heikkoutemme, perkeleen kiusojen, maailman houkutusten ja Jumalan pyhyyden tähden (2:12). Voimme ajelehtia ohi tai jäädä taipaleelle (Hepr 2:1; 4:1) Kuitenkin meidän tulee luottaa siihen, että Jumala itse, emme me, saa aikaan sen, että teemme niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa (2:13). Näin silloinkin kun emme itse sitä koe. Siksi meillä on varaa iloita jopa riemuita elämämme synkimpinäkin hetkinä (2:18).

4. TIMOTEUKSEN JA EPAFRODITOKSEN TILANNE (Fil 2:19-30)

Timoteus ja Epafroditos olivat luotettavia Kristuksen seuraajia. Luotettavuus tuli näkyviin vilpittömänä huolena toisista (Fil 2:20). Muut uskovat olivat kiinnostuneita vain omasta edustaan eivätkä sittenkään Jeesuksen asiasta (2:21). Luotettavuus on koeteltua uskoa, jossa uurastetaan kärsivällisesti evankeliumin hyväksi (2:22; 1 Kor 15:58). On oltava valmiit jopa vaarantamaan henkensäkin Kristuksen työn vuoksi (Fil 2:30). Herran työssä oleva voi kesken kaiken sairastua vakavasti. Jumala voi kuitenkin armahtaa ja parantaa (2:27).

5. TÄRKEINTÄ ON KRISTUKSEN TUNTEMINEN (Fil 3:1-4:1)

Paavali rohkaisee iloon Herrassa (Fil 3:1). Hän on rukoillut iloiten uskovien puolesta (1:4). Hän on iloinnut siitä, että Kristusta kaikin tavoin julistetaan (1:18). Hän toivoo, että he saisivat iloita edistymisestään uskossa (1:25). Hänen ilonsa on täydellinen, jos vain uskovat ovat yksimielisiä (2:2). Hän iloitsee ja jopa riemuitsee siitä mahdollisuudesta, että hän joutuu uhraamaan henkensä ja toivoo uskovien iloitsevan siitä hänen kanssaan (2:17-18). Hän odottaa filippiläisten iloitsevan nähdessään uskonveljensä elävänä ja ottavan hänet iloiten vastaan (2:28-29). Meitä jopa kutsutaan iloitsemaan aina ja iloitsemaan nimenomaan Herrassa, ei omissa tunteissa eikä valoisissa elämänkohtaloissa (4:4). Tällaisen iloisen mielen voi synnyttää vain Kristuksen tunteminen.

Paavalilla on ollut syytä jo ennen uskoontuloaan olla tyytyväinen itseensä. Hänellä oli taustansa, älykkyytensä ja tarmokkuutensa tähden sellaista, mihin luottaa omassa yhteiskunnassaan (Fil 3:4-6). Kun Kristus tuli hänen elämäänsä, hän joutui arvioimaan kaikki uudelleen (3:7). Kristuksen tuntemisen rinnalla kaikki omat voitot ja saavutukset tuntuvat pelkältä tappiolta. On lopulta merkitystä vailla, jos menettää kaiken. Kristuksen tähden voi pitää kaikkea muuta pelkkänä roskana, jopa jonakin inhottavana. Kristuksen tunteminen on arvojen arvo ja se on lopulta ainoa todella mielekäs asia koko elämässä (Luuk 10:42; 12:20). Kuitenkin palavimmankin uskovan kohdalla Kristuksen tunteminen on vielä aivan alullaan. Se ei hallitse ja täytä kaikkea elämässä. On pakko todeta kaukaiseksi ihanteeksi se, että Jeesuksen tunteminen olisi arvokkaampaa kuin mikään muu (3:8).

Mitä Kristuksen tunteminen sisältää? Paavalin opetus on yllättävää.

(1) Kristuksen tunteminen on sitä, ettei minulla enää ole mitään omaan lain noudattamiseeni, omiin kokemuksiini ja näkemisiini perustuvaa vanhurskautta, Jumalalle kelpaavaisuutta (Room 9:30-33). En luota mihinkään omaani (Fil 3:3).

(2) Sen sijaan perustan elämäni ja pelastumiseni Jumalan antamaan lahjavanhurskauteen. Saan perustaa siihen, millainen Kristus on ja mitä hän on tehnyt puolestani (Gal 2:20b).

(3) Tämän Kristuksen sovituskuoleman ansaitseman Jumalan vanhurskauden saa jokainen, joka vain uskoo Jeesukseen (Fil 3:9; Gal 2:16; Room 3:22-26). Usko on aina Jumalan armoa ja hänen lahjansa. Jumala antaa vanhurskauden ja antaa uskon. Joka uskoo, se ei rakenna mitään oman itsensä, omien suoritustensa ja oman pyhittymisensä varaan (Room 4:5).

(4) Kristuksen vanhurskauden omistaminen tuo elämään hänen ylösnousemisensa voiman ja yhdistää hänen kärsimykseensä ristillä. Vasta kun kuolen yhdessä hänen kanssaan häneen luottaen, tulen hänen kaltaisekseen (1 Joh 3:2). Ehkä silloin saan myös nousta, ei vain yleensä kuolleista, vaan erikseen otettuna kuolleiden joukosta (Fil 3:11, ks. Thurén alleviittaus). Tässä Paavali kenties viittaa uskovien ylöstempaaminen ennen yleistä ylösnousemusta (vrt. 1 Tess 4:16-17).

Kristitty on vasta matkalla. Päämäärä, maali ja voittajan palkinto on edessä päin. Pyhittyminen täydelliseksi tulemisen merkityksessä ja olemuksen muuttuminen Kristuksen kaltaiseksi (2 Kor 3:18) on vasta aivan alullaan. Jotain ratkaisevaa on jo kuitenkin tapahtunut. Jumala on kutsunut ja kutsuu (Fil 3:14). Kristus Jeesus on ottanut omakseen (3:12). Olen Kristuksen voittama ja siksi haluan voittaa. Kristitty jättää mielestään sen, mikä on takanapäin ja pyrkii kaikin voimin saavuttamaan sen, mikä on edessä (3:13). Hän juoksee kohti maalia, taivasta. Kristityllä on paras aina edessä päin. Me odotamme, mutta emme odota turhaan. Herra saapuu ja muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi (3:20-21).

Olemme keskeneräisiä ja vasta matkalla. Siksi on vaarana joutua sellaisten hengellisten työntekijäin lumoamiksi, joista Paavali käyttää äärimmäisen loukkaavia ilmauksia koirat, kelvottomat, pilalle leikatut (Fil 3:2). Monet elävät Kristuksen ristin vihollisina (3:18). Meidänkin jumalaksemme voivat yllättävän helposti tulla omat ylivoimaiselta tuntuvat tarpeemme ja kunniaksemme sellainen, jota nyt uskoessamme Kristukseen häpeämme. Maalliset alkavat kiinnostaa yli kaiken ja sitovat mielemme (3:19). Siksi tarvitsemme toistuvasti kehotuksen pysyä horjahtamatta Herran yhteydessä (4:1). Tämä toteutuu vain silloin, kun Kristuksen ristin ja hänen vanhurskautensa tunteminen on meille elämän tärkein asia.

6. KEHOTUKSIA JA KIITOS LAHJASTA (Fil 4:2-23)

Tuskin mikään on vaikeampaa ja samalla tarpeellisempaa seurakunnassa kuin sovun säilyttäminen Herra palvellen (Fil 4:2). Siihen ongelmaan Paavali tarttuu ja mainitsee avoimesti nimeltä kaksi naista. Heillä on ollut vaikeuksia tulla toimeen toistensa kanssa. Toisten oli autettava heitä siinä asiassa (4:3). Sopu syntyy, jos lempeys voittaa (3:5).

Herra itse ja hänen tulemuksensa on lähellä (Fil 3:5b). Siksi kristitty saa olla aina hyvällä tavalla huoleton, murehtimaton (3:6; Matt 6:25-34). Saamme kiitollisin mielin saattaa aina kaikki tarpeemme ja huolenaiheemme, joita riittää, rukoillen ja anoen Jumalan tietoon (Fil 4:6). Hän vastaa miten vastaa ja antaa mitä antaa. Se on aina parasta. Tärkeintä on, että Jumalan rauha (Room 5:1), joka ei ole sidottu olosuhteisiin, sitoo sydämemme ja ajatuksemme Kristukseen Jeesukseen (Fil 4:7). Silloin kestämme.

Paavali oli oppinut ainutlaatuisella tavalla olemaan tyytyväinen ja tulemaan toimeen sillä, mitä hänellä on (Fil 4:11). Hän oli oppinut mitä vaikeimman elämäntaidon. Hän oli oppinut elämään juuri siinä todellisuudessa, minkä hän kohtasi. Siihen kuului köyhyyttä, nälkää, puutetta, mutta myös hyvinvointia, kylläisyyttä ja elämistä runsaudessa (4:12). Hän oli sopeutunut kaikkeen ja kaikenlaiseen. Syynä ei ollut hänen erinomaisuutensa, vaan se, että Kristus auttoi ja antoi voimaa (4:13.

Paavali oli myös kiitollinen siitä, että toiset ihmiset tukivat häntä ja pitivät hänestä huolta (Fil 4:10,13). Kerran kirkkaudessa kaikki toiveemme ja unelmamme täyttyvät ylitsevuotavalla tavalla. Tämän antaa Jumala Kristuksen Jeesuksen tähden (4:19).