Ensimmäinen kirje Timoteukselle

Olavi Peltola

JOHDANTO
Timoteuksen kotikaupunki oli Vähän Aasian Lystra lähellä nykyistä Konyania. Timoteus oli juutalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hänen äitinsä Eunike ja isoäitinsä Loois olivat uskovia (2 Tim 1:5). Ensimmäisellä lähetysmatkallaan 40-luvun puolivälissä Paavali oli johtanut Timoteuksen uskoon (Apt 14:8-23; 1 Tim 1:2; 1 Kor 4:17). Toisella matkallaan viitisen vuotta myöhemmin Paavali otti hänet työtoverikseen ja ympärileikkasi hänet (Apt 16:1-3). Timoteus seurasi uskollisesti Paavalia hänen matkoillaan myös Jerusalemiin (Apt 20:4) ja Rooman vankeuteen asti (Fil 1:1; Kol 1:1). Kirjeen saadessaan Timoteus oli Efesoksessa. Perimätieto kertoo hänen toimineen Efesoksen seurakunnan ensimmäisenä piispana ja kuolleen marttyyrina vuonna 97. Kirjeestä tulee esiin seurakunnan tila toistakymmentä vuotta sen syntymisen jälkeen. Ilmestyskirjassa kohtaamme Efesoksen seurakunnan noin 30 vuotta myöhemmin.

Paavalin kirjeitä Timoteukselle ja Titukselle kutsutaan tyylin, aiheen ja sanastonsa puolesta paimenkirjeiksi. Ne on osoitettu kahdelle seurakunnan johtajalle. Ne käsittelevät tärkeitä seurakunnan elämään liittyviä kysymyksiä. Ne ovat "apostolisia virkakirjeitä". Niitä on myös kutsuttu yhdessä Efesolais- ja Kolossalaiskirjeen kanssa Paavalin kirkollisiksi kirjeiksi.

Kirjeissä kuvattua tilannetta ei voida sovittaa Apostolien teoista ja Paavalin muista kirjeistä saatuihin tietoihin. Siksi perinteisesti on seurattu Eusebioksen varhaista tietoa, jonka mukaan Paavali oli vapautunut ensimmäisestä vankeudestaan Roomassa ja tehnyt matkan, josta on mainintoja näissä kirjeissä. Tällä matkalla hän oli jättänyt Tituksen Kreetalle (Tit 1:5) ja Timoteuksen Efesokseen ja matkustanut Makedoniaan. Sieltä hän kirjoitti 1 Tim:n (1 Tim 1:3). Kun Klemens Roomalainen kertoo 90-luvulla Paavalin tulleen lähetystyössään lännen rajoille, sen on ymmärretty tarkoittavan Espanjaa. Paavali saavutti näin myös tämän lähetystyönsä tavoitteen (Room 15:28). Lopulta Paavali oli matkustanut jälleen Roomaan. Siellä hän uudelleen vankina ollessaan kirjoitti 60-luvun puolivälin tienoissa 2 Tim:n. Pian sen jälkeen hän kuoli marttyyrina.

Paimenkirjeitten alkutervehdyksissä lähettäjäksi ilmoitetaan Paavali ja ne muistuttavat monella tavoin toisiaan. Samalla ne esitystavaltaan ja ilmaisuiltaan näyttävät kuitenkin eroavan Paavalin muista kirjeistä. Historiallis-kriittisessä tutkimuksessa niitä onkin yleisesti pidetty jonkun Paavalin oppilaan opettajansa nimissä kirjoittamana. Niiden syntyaikana nähdään vuosisadan vaihde.

SISÄLTÖ

1. Johdanto ja rajankäyntiä harhoihin (1 Tim 1:1-20)

2. Rukoileva seurakunta, miesten ja naisten omat tehtävät (2:1-15)

3. Mikä on seurakunta ja miten sitä hoidetaan? (3:1-16)

4. Seurakunnan vaarat ja Timoteus esikuvana (4:1-16)

5. Seurakunnan jäsenten ja johtajien ongelmia (5:1-25)

6. Palvelusuhteet, omaisuus ja kutsu kilvoitukseen (6:1-21)

SANOMA

1. JOHDANTO JA RAJANKÄYNTIÄ HARHOIHIN (1 Tim 1:1-20)

Olemme tottuneet kutsumaan Jeesusta Vapahtajaksi (Matt 1:21; Fil 3:20; Ef 5:23, KR 1938). Uusi käännös kääntää kreikkalaisen sanan (kr. sooter) pelastajaksi tai Vapahtajaksi (2 Tim 1:10; Tit 1:4; 4:3,6). Paavali antaa Jumalalle tuon saman meille niin tärkeän ja rakkaan nimen. Kirje alkaakin Jeesuksen Kristuksen ja Jumalan ykseyden ilmauksella (1 Tim 1:1-2).

Kirjeen arvovaltaa korostaa Paavalin nimitys Kristuksen Jeesuksen apostoli ja se, että Jumala on hänet määrännyt, käskenyt kuten sotilaan tähän tehtävään. Kirje ei ole vain sydämellistä nuoremmalle veljelle annettua opastusta, vaan se on tarkoitettu seurakuntia sitovaksi ohje- ja käskykirjeeksi.

Paavali tarttuu heti kirjeen alussa seurakuntaa sotkeviin harhoihin (1 Tim 1:3-4,6-7; Apt 20:29-30). Hän jopa mainitsee nimeltä kaksi eksyttäjää (1 Tim 1:19-20). Ei ole eksytystä ilman eksyttäjää. Emme tiedä täsmällisesti, millaisesta vieraitten oppien, tarujen, myyttien (1:4) harhasta ja lain opetuksesta (1:7) nämä uskovat miehet olivat innostuneet. Ainakin harha oli vastakkainen "terveelle opille" (1:10; 6:3).

Terve oppi on Jumalan kirkkautta julistava evankeliumi (1 Tim 1:11). Sen sisältö on, että määrätyssä historian tapahtumassa toteutuu Jumalan suunnitelma (1:4). Keskeisenä on Kristuksen Jeesuksen tulo maailmaan pelastamaan syntisiä (1:15; Luuk 19:10). Tämä avautuu vain uskolle (1 Tim 1:4), jonka Kristus Jeesus saa aikaan (1:14). Se kannattaa ottaa vastaan ja säilyttää (1:19). Vain siinä on ikuinen elämä (1:16). Vain tämä on luotettava ja varma totuus, eikä se vieras oppi, mitä eräät niin varmasti ja vakuuttavasti puhuivat (1:7).

Laki on hyvä, jos sitä käytetään oikein (1 Tim 1:8). Silloin se johtaa synnintuntoon (Room 7:12-16), vartioi meitä Kristuksen tuloon asti (Gal 3:24-25) ja hillitsee jumalattomia ja syntisiä (1 Tim 1:9). Näin käytettynä se ei innosta jaarittelemaan joutavia (1:6). Laki ei pelasta, vaan ainoastaan evankeliumi Jeesuksesta (1:15).

Paavali kehottaa Timoteusta kieltämään tällaisten vieraitten oppien levittämisen seurakunnassa (1 Tim 1:3). Hän rohkaisee samalla Timoteusta taistelemaan jalon taistelun ja säilyttämään uskon ja hyvän omantunnon (1:18-19). Tässä taistelussa meidänkin tulee muistaa Raamattuun meille talletettuja profeetallisia sanoja. Jos hylkäämme uskon sanaan ja hyvän omantunnon, haaksirikkoudumme uskossamme muinaisten Hymenaioksen ja Aleksandroksen tavoin (1:19-20).

Miksi Jeesus tuli maailmaan? On vain yksi oikea vastaus: Hän tuli pelastamaan syntisiä (1 Tim 1:15). Paavali itse ei kyllästänyt ihmettelemään ja kiittämään sitä, että Kristus Jeesus on pelastanut hänet. Hänhän oli ollut herjaaja, väkivallantekijä ja piti itseään maailman kaikista syntisistä suurimpana (1:15). Me voimme olla korkeintaan toiseksi suurimpia - siinä masentuneelle hyvä uutinen. Meidän Herramme armo on ollut kuitenkin yltäkylläinen (1:14) ja hänen kärsivällisyytensä suuri ja siksi hän armahti Paavalin. Kahteen kertaan Paavali mainitsee tämän kokemansa armon ihmeen (1:13,16). Koska Kristus Jeesus armahti Paavalin, hän aivan varmasti armahtaa meidätkin, sillä Paavali on meille tarkoitettu esimerkki ja hänessä Jeesus osoittaa suuren kärsivällisyytensä (1:16).

Neljä kertaa tässä kirjeessä Paavali keskeyttää Timoteuksen opastamisen ja sydän täynnä puhkeaa palvomaan Herraa ja tunnustamaan uskoaan (1 Tim 1:17; 2:5-6; 3:16; 6:15-16). Hän oli vielä vanhakin niin kiitollinen, ettei tarvittu kuin pieni sysäys ja hänen sydämensä lauloi Herralle. Hän ylistää, kun muistaa, että hänet armahdettiin ja hän on vastedeskin - meidän aikaamme asti - tästä esimerkkinä: "Ikuiselle kuninkaalle, kuolemattomalle, näkymättömälle ja ainoalle Jumalalle kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti! Amen" (1:17).

2. ESIRUKOUS, MIESTEN JA NAISTEN OMAT TEHTÄVÄT (1 Tim 2:1-15)

Esirukous on yksityisen ja yhteisen rukouselämän keskus. Esirukouksen on avarruttava käsittämään lopulta kaikki ihmiset, sillä Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat (1 Tim 2:1-4; 2 Piet 3:9). Vain esirukouksessa lähetystyön puolesta tämä toteutuu.

Kesken rukousopetuksen Paavalin sisimmästä jälleen aivankuin ryöppyää kiitollinen tunnustus Jumalan suuruudesta ja Kristuksen ihmeellisyydestä. Se on jo toinen kerta: "Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta" (1 Tim 2:5-6). Jeesus on kuolemalla - Jumalan ennalta määräämänä aikana - osoittanut kaikille, kuinka Jumala pelastaa ihmiset. Tässä on jälleen ilmaistuna uskomme keskusta ja evankeliumin pääsisältö. Tämän uskon totuuden julistaminen pakanakansoille on tänäänkin suurenmoinen lähetystehtävämme (2:7).

Paavali jatkaa käytännön opetusta yhteisestä rukouksesta seurakunnan miehille ja naisille. Hän antaa ohjeita rukousasennosta, käyttäytymisestä ja jopa vaatetuksestakin. Tässä yhteydessä Paavali puuttuu naisen asemaan ja tehtävään seurakunnassa tavalla, joka kaksi tuhatta vuotta myöhemmin on vielä varsin kuuma riidan aihe. Hänen opetustaan on tulkittu monella eri tavalla. Paavali haluaa, että naisten kaunistuksena seurakunnan kokouksessa on hillitty esiintyminen, vaatimattomuus ja säädyllisyys (1 Tim 2:9). Se on jotain aivan toista kuin monissa sen ajan riehaannuttavissa uskonnollisissa menoissa. Kiihkeässä uskonnollisessa etsinnässä monet harhaopettajat voittivat juuri naiset puolelleen (2 Tim 3:6-7; 1 Tim 5:13).

Seurakunnassa "naisen tulee kuunnella opetusta, hiljaa ja kuuliaisena" (1 Tim 2:11). "Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti" (2:12). Oikea kaunistus on "salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki" (1 Piet 3:4). Perusteluna opetukselleen Paavali vetoa siihen, että Aadam luotiin ensin ja että nainen antoi pettää itsensä ja rikkoi käskyn (1 Tim 2:13). Kaikkien tärkeintä on kuitenkin pelastuminen uskossa pysyen (2:15), uskossa siihen lapseen, jonka synnyttäjänä on nainen, neitsyt Maria.

3. MIKÄ ON SEURAKUNTA JA MITEN SITÄ HOIDETAAN? (1 Tim 3:1-16)

Alusta alkaen uuden Jumalan kansan, seurakunnan tuli määrätietoisesti "järjestäytyä" matkallaan kohti Jumalan valtakunnan täyttymistä. Seurakunta ei ole epämääräinen lauma ihmisiä. Jokaisen seurakunnan jäsenen tuli löytää oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Oli myös tärkeä tietää, miten käyttäydytään oikein Jumalan seurakunnassa (1 Tim 3:15). Aikoinaan Israelin aloittaessa matkaa läpi erämaan se sai myös Jumalalta tarkat järjestäytymis- ja käyttäytymisohjeet (4 Moos 2:2,34; 4:49). Seurakunta on myös kuin elävän Jumalan temppeli ja siinä kokoontuva Jumalan kansa. Tämä temppeli on perustettu Jumalan totuudelle. Totuus pitää seurakunnan pystyssä kuten pylväs rakennuksen.

Jumalan kansan elämän ja palvonnan keskuksena oleva totuus on suuri salaisuus, mutta seurakunnalle se on ilmoitettu. Jälleen Paavali puhkeaa kesken kaiken ylistämään uskomme suurta salaisuutta, joka on Jeesus Kristus (1 Tim 3:16b). Jeesus ilmestyi ihmisenä, nousi ylös voittajana Hengen voimasta. Enkelit näkevät hänet ja hänestä saarnataan kansoille. Häneen maailmassa uskotaan ja hänet on nyt korotettu kirkkauteen.

Ensimmäiset ohjeet koskevat seurakunnan johtajia, kaitsijoita (kr. episkopos, piispa, 1 Tim 3:1). Kaitsijan vaatimukset olivat kovat. Häneltä vaadittiin paljon sekä ihmisenä, johtajana että opettajana. Kaitsijan tuli saavuttaa kaikkien kunnioitus (3:4) ja jopa nauttia seurakunnan ulkopuolistenkin arvonantoa (3:7). Toiset ohjeet taas annettiin avustaville seurakunnanpalvelijoille, diakoneille (3:8; Fil 1:1). He saattoivat olla myös naisia. "Heidän on oltava raittiita ja kaikessa luotettavia" (1 Tim 3:11). Heitä oli ensin tutkittava ja vasta sen jälkeen he saivat ryhtyä hoitamaan tehtäviä (3:10). Molempien tehtävien hoitajien oli ensin palveltava hyvin ja vasta sitten he voivat odottaa saavansa arvostetun aseman ja pystyivät rohkeasti julistamaan uskoa Jeesukseen (3:13). Tämä on kaikkein tärkeintä seurakunnan tehtävissä.

4. SEURAKUNNAN VAARAT JA TIMOTEUS ESIKUVANA (1 Tim 4:1-16)

Alusta alkaen kristillisiä seurakuntia hajottivat väärät opettajat ja opit (1 Tim 4:1; Apt 20:29-30). Pyhän Hengen valaisema selvä sana paljastaa eksyttäjät. Uskovien joukossa jotkut alkavat kuitenkin sanan sijasta seurata eksyttäviä ja pahoja henkiä ja luopuvat uskosta. Pian heidän omatuntonsa on kuin poltinraudalla turrutettu. Niin he ottavat opettajikseen sellaisia, jotka pystyvät hämäämään hengellisyyttä teeskennellen (1 Tim 4:2). Paavali mainitsee esimerkin aikansa "uushengellisyyden" opetuksesta. Siinä kielletään, että Jumalan luoma elämä on hyvää ja että uskova saa ottaa vastaan kiitollisin mielin Jumalan antamat ajalliset lahjat ja pyhittää ne Jumalan sanalla ja rukouksella (4:3-5).

Timoteuksen itse tuli näyttää seurakunnan kaitsijalle ja jäsenille hyvää esimerkkiä puheissa ja elämäntavoissa (1 Tim 4:12). Hänen oli itse vahvistuttava uskonopista ja toisille antamastaan oikeasta opetuksesta (4:6). Ruokkiessaan toisia hänen tulee samalla sanalla ruokkia itseään. Hänen oli hylättävä joutavat akkojen tarut (4:7, kr.). Siinä lienee viittaus harhaan, jonka mukaan käärme, Eeva, Magdaleena ja naiset olivat oikeita opettajia, mutta profeetat ja apostolit vääriä (Jukka Thurén).

Ruumiin harjoittaminen ei voi olla oikean uskon korvikkeena (vrt. jooga) (1 Tim 4:8). Sensijaan oikean uskon harjoittaminen (4:7), itsensä ja opetuksensa valvominen, sanasta kiinni pitäminen (4:16), pyhien kirjoitusten lukeminen seurakunnalle (4:13) ovat hyvän Kristuksen Jeesuksen palvelijan tuntomerkkejä. Uskovien väheksyvää asennetta ei tule pelätä, vaan näyttää hyvää esimerkkiä (4:12). On vain hoidettava ahkerasti ja kestävästi sitä tehtävää, johon on asetettu (4:14). Näin julistaja itse ja kuulijat tulevat sidotuksi yksin Kristukseen Jeesukseen, ja niin täyttyy myös lupaus: "Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua" (4:16).

5. SEURAKUNNAN JÄSENTEN JA JOHTAJIEN ONGELMIA (1 Tim 5:1-25).

Kodin läheiset ihmissuhteet ovat mallina myös seurakunnassa (1 Tim 5:1-2). Kaikkein läheisimpien omaisten laiminlyöminen on käytännössä samaa kuin kristillisen uskon hylkääminen (5:8). Sen ajan seurakunnat pitivät huolta puutteenalaisessa asemassa olevista uskovista leskistä. Heillä oli oma palvelutehtävänsä seurakunnassa (5:5,10). Paavali antaa ohjeita siitä, keitä on pidettävä seurakunnan tukea saavina leskinä ja miten heidän tulee käyttäytyä (5:9-10,16).

Seurakunnan johdossa oli palkattomien vanhinten (presbyteros) lisäksi sellaisia, jotka saivat siitä elantonsa. Se on oikein, sillä härkäkin sai syödä sitä viljaa, jota se oli puimassa (1 Tim 5:17-18). Seurakunnan vanhin saattoi myös langeta (5:19-22). Silloin tuli toimia asiallisesti ja maltillisesti. Näitä käytännöllisiä ohjeita tulee soveltaa puolueettomasti eikä johtajan omien mieltymysten mukaan (5:21).

6. PALVELUSUHTEET, OMAISUUS JA KUTSU KILVOITUKSEEN (1 Tim 6:1-21)

Kirjeen neuvot orjille eivät ole yhteiskunnallisesti vallankumouksellisia. Orjan tulee osoittaa isännälleen, myös uskovalle kaikkea kunnioitusta (1 Tim 6:1-2). Jeesuksen Kristuksen sanat ja uskomme mukainen oppi on tervettä. Sitä meidän tulee seurata ja välttää sellaisia, jotka haluavat tehdä kaikki kyseenalaiseksi ja vikoillen kiistelevät, saivartelevat ja halkovat hiuksia (6:4, Thurén). Usko on suuri rikkauden lähde, kun se auttaa meitä tyytymään siihen, mitä meillä on (6:6). Asenne, jossa aina vain hamutaan lisää, on tuhoisa: rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri (6:10). Epävarmaan rikkauteen ei voi panna toivoa, vaan yksin Jumalaan, joka antaa lahjaksi hyvyyttään (6:17).

Kristityn aarre on tulevassa elämässä (1 Tim 6:19). Siksi on käytävä loppuun asti uskon jalo kilpailu. Sen voittopalkintona on ikuinen elämä (6:12). Siihen meidät on kutsuttu, siitä pidettävä kiinni ja hoidettava meille määrätyt tehtävät moitteettomasti meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen saakka (6:14). Se on kamppailua uskossa. Emme vielä elä näkemisessä.

Aikanansa Jeesus Kristus antaa meidän nähdä jotain sanomattoman suurta. Paavali puhkeaa neljännen kerran palvovaan ylistykseen (1 Tim 6:15-16). Tulemme näkemään sen ylistettävän ja ainoan todellisen hallitsijan, kuninkaiden Kuninkaan ja herrojen Herran. Yksin hän on kuolematon. Hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt eikä voi nähdä. Hän on täysin ylivoimainen ihmisen ajattelu- ja kuvittelukyvylle (1 Kor 2:9). Kaikki sanamme ovat riittämättömiä, ajatuksemme sekavia hänen edessään. Ihminen ei voi koskaan kokea mitään sen parempaa eikä enempää kuin saada nähdä Jumala. Se on ihmisen kaikkein syvimmänkin kaipuun täyttymistä. Se on lopullista autuaallisuutta. "Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen" (1 Tim 6:16).