Ilman Jumalaa ei ole mitään
Kylväjän kesäpäivät 5.6.1998, Jyväskylä, Olavi Peltola
JUMALA
Kun alamme puhua Jumalasta, alamme aina silloin puhua myös siitä, mistä olemme tulleet, mihin olemme matkalla ja mikä on elämämme tarkoitus. Silloin puhumme tämän todellisuuden alkusyystä, puhumme kaitselmuksesta. Kaikkien näiden aiheitten keskellä ainakin itselleni nousee kuitenkin kaikkein perustavimmaksi ja tärkeimmäksi ongelmaksi yksi ainoa asia.
Ongelmien ongelma on juuri siinä, että olemme olemassa. Paljon tieteellisempää, johdonmukaisempaa ja järkevämpää olisi se, ettei mitään olisi olemassa, ei ihmistä, ei maailmaa, ei maailmankaikkeutta eikä Jumalaakaan. Olisi vain tyhjyys. Vain olemattomuus on ainoa johdonmukainen. Silloin ei olisi ristiriitoja, kaikki olisivat yksimielisiä. Silloin ei tarvitsisi tehdä noita tuskaisia kysymystä: MISTÄ, MIHIN ja MIKSI, joihin kuitenkin kukaan ei ole osannut antaa kaikkia tyydyttäviä vastauksia. Ainoa ja varmasti oikea vastaus on: EI OLE MITÄÄN. Juuri tämän vastauksen olemassaoloon antaa jokainen anarkiaan ja itsemurhaan heittäytyvä!
Nyt tiedemiesparkojen on pitänyt keksiä 16 miljardin vuoden takainen suuri pamaus ja sillä yrittää sillä selittää kaiken tämän näkyvän. Tietenkään ei saa tehdä sitä röyhkeää kysymystä, mitä sitten oli ennen tuota pamausta. Kuuleman mukaan jotain ainetta oli niin vähän, että se olisi mahtunut neulan läpi.
Englannissa vaikean sairauden runtelema nero, fyysikko Stephen Hawking on yrittänyt vuosia ponnistella luodakseen suuren yhtenäisteorian (yhdistää kvantti- ja suhteellisuusteorian), jolla voitaisiin selittää kaikki atomeista alkuräjähdykseen. Tosin hän itse sanoo, ettei sekään ehkä vastaa kaikkiin kysymyksiin: ”Yritän edelleenkin saada selville, miten maailmankaikkeus toimii, miksi se on sellainen kuin on ja miksi sen ylipäätään on olemassa. On perusteltua olettaa, että kahteen ensimmäiseen kysymykseen saadaan vastaus, mutta en enää ole varma, saammeko koskaan tietää, miksi maailmankaikkeus on olemassa.” Hän haluaa kehittää sellaista mallia (ns. reunattomuusmalli), jossa mukaan maailmankaikkeus itsessään sisältää kaiken. Ja silloin Jumala tulee tarpeettomaksi maailmankaikkeuden alkua koskevissa pohdinnoissa. Mutta sitten hän lisää mielestäni aika kaksiselitteisesti: ”Mahdollisesti Jumala toimii tavalla, jota ei voi kuvata luonnonlakien avulla” Mutta ennen hänen lopullista selitystään kaikelle meidän on pakko olla olemassa ja kysellä miksi tämä kaikki, mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa, kuka ja missä on Jumala?
Juuri itse olemassaolo synnyttää suunnattoman määrän ongelmia ja kärsimystä. Emme ihmettele, että ateistisen buddhalaisuuden tavoite on kaiken tyhjiin raukeaminen - nirvana. Voi mikä helpotus se olisikaan - ei olisi enää mitään. Mutta nirvanankin saavuttaminen on suunnattoman vaikeaa ja se on ollut mahdollista vain muutamalle. Meidän tavallisten kohdalla kiertokulku vain jatkuu ja jatkuu ja on jo jatkunut 16 miljardia vuotta. Emme pääse pakoon sitä, on jotakin, itsekin olemme tässä ja nyt.
Ongelmien ongelma on siis siinä, että yleensä olemme olemassa!
Jos haluan lakaista Jumalan pois taivaalta, samalla minun pitäisi lakaista koko havaittavissa oleva todellisuus - kaikki linnunradat. Ihmisenä ehkä jo nyt pystyn tuhomaan tämän Tellus-tähden pinnan ja räjäyttämään kappaleiksi lähestyvän asteroidin. Mutta kaikki se on avaruuden suunnattomuuden keskellä yhtä tyhjän kanssa. Siellä räjähtelevät paljon suuremmat panokset ja kokonaiset aurinkokunnat katoavat mustiin aukkoihin.
Mutta tässä nyt olemme? Kuinka hyvin tätä ihmisyyteen kuuluvaa kyselyä ja sen tuomaa eräänlaista kosmista kylmyyttä kuvakaan kertomus Englantiin 500-luvulla tulleesta Paulinus-nimisestä lähetyssaarnaajasta. Hän pääsi kunningas Edwinin hoviin. Kuningas kutsui koolle viisaiden neuvoston. Eräs heistä sanoi: "Kuningas sinä istut aterialla päällikköjesi ja miestesi kanssa. Tuli palaa takassa ja huone on lämmin, vaikka on talvi. Mutta ulkona joka puolella raivoaa myrsky. Siellä on kylmä. Siellä sataa ja tuiskuaa. Äkkiä varpunen lentää sisälle saliin. Se tulee ovesta ja lentää pois toisesta. Pari hetkeä se on suojassa rajuilmalta, mutta niin pian kuin se häviää näkyvistä, se on palannut talven pimeyteen. Minusta tuntuu, että ihmiselämän laita on samoin. Emme tiedä mistä tulemme tai mihin menemme. Jos tämä uusi oppi antaa meille siitä jonkinlaista varmuutta, meidän kannattaa seurata sitä".
Juuri tämän saman ajatuksen löydämme Efesolaiskirjeestä: ”Te siihen aikaan olitte … vieraat… ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä (Ef 2:11-13). Jumala ja lopulta vain Jumala antaa minulle tähän kylmään avaruuteen mielekkyyden ja kodin.
Miten nerokkaasti Jeesus sanoikaan jäähyväispuheessaan: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen” (Joh 14:1-3).
ILMAN JUMALAA
Hullu sanoo sydämessänsä: "Ei ole Jumalaa." Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on. Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään (Ps 14:1-3).
Kuinka mieletön tämä maailma ja elämä onkaan ilman Jumalaa! Maailma ja elämä on silloin vailla perustaa ja mielekkyyttä. Elämällä ei ole tarkoitusta. On vain kosminen autius ja tyhjyys. Kaikki on ilman päämäärää. Olen Oskari Olematon, joka asun Nollakatu nollassa. Olen itse itselleni ylivoimainen ahdistus.
"En tiedä, kuka on heittänyt minut maailmaan, enkä mitä maailma on, enkä kuka minä itse olen. Olen kauhistuttavan tietämätön kaikista asioista, en tiedä, mitä on ruumiini, mitä mieleni ja sieluni, en myöskään, mitä on tämä osa itsestäni, joka ajattelee, mitä sanon, joka pohtii kaikkea ja itseään ja tuntee yhtä vähän itseään kuin muita. Näen kaikkeuden pelottavan avaruuden, joka minua ympäröi, ja olen kahlehdittu tämän laajan maailmankaikkeuden yhteen nurkkaan tietämättä, miksi minut on pantu tähän paikkaan eikä muualle, miksi elämää varten annettu lyhyt aika on juuri nyt eikä jossain toisessa kohdin ikuisuutta, joka on ollut ennen minua tai seuraa jälkeeni" (Pascal).
Jotain tästä ihmisenä olemisen tuskasta koki myös tunnettu suomalainen runoilijapappi Lauri Pohjanpää:
En tiedä, mistä se tulee joskus illoin: - olen yksin ja taistelun haavoittama silloin - Hätä, sieluntuska tuimana, raatelevana, kuin uhkais luisin hymyin kuolema, mana, kuin hengitys salpautuisi, en ilmaa saisi, kuin väkevä käsi kurkkua kuristaisi, kuin murtuis sielunpohjaa peittävä kuori, ja syvältä hohkais tietymätön tulivuori, kuin uppoais jalka ja vetäisi lietteen nielu, ja vesillä pohjattomilla ois hukkuva sielu. En ole kuin muut, en ole kuin tulis mun olla. Olen horjuva ruoko, en talo kalliolla. Olen eksynyt lapsi, muut ovat vahvoja, suuria. Olen lentävä lehti ilman elämän juuria. Kun muille tie ja määrä selvänä puuntaa, joka hetki mä kompastellen saan etsiä suuntaa. (Lauri Pohjanpää, HV 2/93, 58)
Ilman Jumalaa on elämä vain sokeaa sattumaa, mekaanista syyn ja seurauksen lain orjuutta, kehitysoppia ja pelkkää tätä aineellista maailmaa niinä muutamana vuosikymmenenä, joina ihmisenä tässä elän. Ja lopulta mihin puu kaatuu siihen se maatuu.
Nobel palkinnolla palkittu elämän synnyn tutkija Harold Urey toteaakin: ”Uskomme, että elämä kehittyi kuolleesta aineesta tällä planeetalla. Elämän monimutkaisuus on kuitenkin niin suuri, että on vaikea kuvitella näin tapahtuneen”
Ilman Jumalaa ihmisen elämä on sokeaa kohtalon leikkiä. Hän on vain osa luontoa, joka hetken on olemassa ja muuttuu maaksi. Ihminen on kuin ohjelmoitu aivoeläin, joka toimii ohjelmansa mukaisesti itselleen sokeasti. Hän on luonnonlakien hallitsema vailla päämäärää ja tarkoitusta. Ihminen on kuin kone, hän on vain sitä mitä hän syö (Der Mensch ist, was er isst). Eräs suomalainen filosofi kirjoitti: Ihminen on kurja lyhytaikainen laitos, jonka toisessa päässä on ahnas kita ja toisessa ulostuslaite. Teurastamo ja WC. Voiko todellisuus ihmisestä olla näin typerän mieletön.
Ilman Jumalaa ihmisen arvo on vain välinearvoa ja yksin siinä, mitä hän tekee tai saa aikaan. Hänen arvonsa on hänen suorituksissaan.
Useimmilla meistä ei ole mitään vaikeutta oppia nauttimaan elämästä vain yksittäishavaintojen ja yksityiskohtien havainnoiden päivä kerrallaan pätkätyötä tehden. Emme kaipaa mitään suurta kokonaisteoriaa maailmankaikkeudesta, joka yhdistäisi newtonilaisen mekaniikan, suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian ja selittäisi avaruuden mustat aukot.
Täällä alhaalla ihminen voi elää onnellisen ja mielenkiintoisen elämän välittämättä ja uskomatta Jumalaan. Täällä voimme kohdata nykyisen todellisuuden uskomatta mihinkään yliluonnolliseen tai ehkä tämän hetken muotivirtausten mukana ufoihin ja jälleensyntymiseen. Tietenkin pelkäämme perjantaipäivä, ainakin jos se on samalla kuukauden 13. päivä. Pelkäämme pahaa onnea ja kurjaa sattumaa Jos uskomme pelkkään sattumaan, syyn ja seurauksen lakiin ja siihen, että mihin puu kaatuu siihen se maatuu, silloin oikeastaan uskomme EI MIHINKÄÄN! Tietenkään emme sitä halua myöntää!
Jos ihmiselle ainoa todellisuus on vain tämä aineellinen ja aistein havaittava todellisuus ja se mitä hän omalla järkeilyllään voi hyväksyä, Jumalalle ei ole silloin erityisempää merkitystä hänelle. Hän ei tarvitse Jumalaa, hän ei yksinkertaisesti koe tarvitsevansa Jumalaa - ei ainakaan, jos hän on tarpeeksi älykäs ja menestyy elämässä. Nämä muutamat vuosikymmenet sujuvat miten sujuvat ilman Jumalaakin – ainakin jos on terve ja saa menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa.
Tällaiselle ihmiselle riittää, että koko olevaisuutensa on pelkää matematiikkaa Kehitysoppi vapautti uskosta kaiken Luojaan. Kaikki tämä näkyvä on syyn ja seuraus lain mukaisesti kehittynyt itsestään ja sattumalta vuosimiljardien kuluessa. Nyt vihdoin Gagaringinkin julisti ihmisen ensimmäisellä avaruuslennolla, ettei hän ollut nähnyt mitään enkeleitä eikä taivasta. Emme mekään!
Tällaiselle ihmiselle riittää se, mitä saksalainen patologi Virchow (k.1902) väitti. Hän oli leikellyt ihmisen soluihin asti löytämättä mitään sielua. Ei siis ole mitään sielun kuolemattomuutta. Korkeintaan sanoisimme nykyajan kielikuvin, että ihminen on jonkinlainen informatioeläin. Tosin senkin tiedämme, että jokaisessa solussamme on DNA-rihmassa niin suunnaton määrä informatiota, ettei edes 16 miljardia vuotta voi sitä SATTUMALTA panna nykyiseen järjestykseen.
Sitten tule vielä Freud ja väittää, että ihminen, joka kysyy miksi olen omassa on jo mielisairas. Ei ole olemassa mitään syvempää tai suurempaa tarkoitusta millään, on vain syyn ja seurauksen laki joka ilmenee kaikessa ihmisenkin elämässä. Freudin ystävä protestanttinen pappi Oscar Pfister kirjoitti: "Freudin loistava äly hakeutuu kohti intellektualismia (ajatusta, jossa yksin älyllä ratkaistaan maailman suuret kysymykset), joka on juopunut omasta menestyksestään ja unohtaa rajansa".
Ilman Jumalaa eläessäni millään ei ole lopulta mitään väliä. ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme” (1 Kor 15:32,KR32).
Ilman Jumalaa ihminen on toiselle ihmisille susi - kuten vanhat roomalaiset sanoivat. Silloin toinen ihminen muuttuu minulle äärimmäisen vaaralliseksi. Myös minä itse muutun itselleni tuhoisaksi, kuten näemme huumekäytössä. Ilman Jumalaa ihminen muuttuu helposti perkeleeksi - sen näemme vaikkapa kunnollisista saksalaista perheenisistä keskitysleirien vartijoina ja SS-miehinä.
Ilman Jumalaa kärsimys muuttuu mielettömyydeksi. Ehkä helppoina ja hyvinä aikoina elämä jotenkin sujuu viihteen lumoamana, mutta ahdistusten ja kärsimysten tulessa, vain usko Jumalaan pitää pään veden pinnan yläpuolella.
Jollei olisi Jumalaa, olisi minun uskonnollisena ihmisenä pakko itse tehdä se jumala johon turvaisin ja luotaisin. Näinhän tapahtui ateistisessa Neuvostoliitossa. Lenin tuli Jumalaksi ja Stalin paaviksi.
ILMAN OIKEAA JUMALAA VÄÄRÄT JUMALAT HALLITSEVAT
Sittenkään aikamme ihmisen ongelma ei ole kyvyttömyys uskoa Jumalan todellisuuteen, vaan väärien ja valheellisten jumalien hallinta. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä on vaihtunut itse tehtyihin jumaliin. Suomessa tehdyissä gallupeissa on vain noin 7% sanonut olevansa ateisteja. Valtaosa uskoo kyllä Jumalaan, mutta väittää uskovansa toisenlaiseen Jumalaan kuin siihen, mitä kirkko opettaa.
Mikä on tämä toisenlainen Jumala?
Kuinka hyvin aikoinaan Luther määrittelikään uskon Jumalaan. ” Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.. Sinun Jumalasi on oikeastaan se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot”.
Saksalaine pappi Helmut Thielicke pohtii heti sodan jälkeen Stuttgardissa pitämissään puheissaan :
”Minä kysyn: Eivätkö tässä vaanineet meitä elämän varsinaiset vaarat, nuo vaarat, joista meidän kansallamme ei ollut aavistustakaan ja joihin se sen vuoksi niin hirveällä tavalla haaksirikkoutui juuri niinä vuosina ja hetkinä, jolloin se luuli voivansa harjoittaa ”vaarallisen elämän” urheilua. Se rakenteli itselleen maailmakatsomusta, joka keskellä nauravaa elämänmyönteisyyttään ja voimanpäihtymystään jättää ottamatta huomioon varsinaiset ja kauheimmat vaarat: ne vaarat nimittäin, jotka aiheuttaa paholainen, joka kesken uhrin ihanteellisuuden voi vetää tätä nenästä ja unohti, että on olemassa Jumala, joka ei anna itseään pilkata ja johon sen vuoksi voi loukata itsensä. Voiko sitä suunnatonta romahdusta, joka nyt on ylitsemme rojahtanut, ylimalkaan muulla tavoin ymmärtää kuin tässä raamatullisesta näkökulmasta käsin?… Me emme olleet ottaneet suunnitelmissamme huomioon Jumalaa ja olimme sen vuoksi käyneet suuruudenhulluiksi; että me rikoimme Jumalan käskyjä ja jouduimme sen vuoksi laskelmoimattomien ja julmien vaistojemme hinausköyteen kiinnitetyksi: me emme kuunnelleet tuota ylevää huutoa: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia minun rinnallani”. Ja sen vuoksi veren väärät jumalat saattoivat meidät vallanhimon päihtymykseen ja hallitsijahurmauksen valtaan, mikä sai koko maailman meitä vastaan nousemaan, että me emme enää luottaneet jumalallisen johdatuksen ihmeisiin ja sen vuoksi uskoimme ihmeaseisiin, joita ei koskaan tullut, että me emme enää tienneet Jumalan olevan taivaissa ja ihmisen mana päällä, sen vuoksi menetimme elämän oikeiden suhteiden tajun.. (Isä meidän, 152-153)
"Ihminen on itsekkyydessään ja uhmassaan antautunut palvelemaan vieraita herroja ja tyranneja, joiden vallanalaisuuteen hän itse vapaaehtoisesti antautui, mutta joiden julkeata ja paholaismaista ylivaltaa hän ei enää pystykään ravistamaan yltään sen jälkeen kun hän kerran oli astunut yli Jumalasta pois kääntyneiden maan rajan. Tulee Jumalan tuomio ja se on sitä, että Jumala jättää ihmisen omaan turmioonsa, hän jättää ihmisen omaan valtaansa ja antaa ihmisen vapaasti toimia oman tahtonsa mukaan. Mikään ei ole kauheampaa kuin oman itsensä varaan jäänyt ihminen. Ihminen joutuu inhimillisen hurmiohengen valtaan. Jumala hylkää kapinallisen ihmisen tämän itsensä aiheuttamien seurausten valtaan. Siinä ihmisen tuomion kauhistuttavin muoto. Jumalan vihankin puhetta on helpompi kestää kuin Jumalan vaikenemista." (Helmut Thielicke).
En ymmärrä, miksi ei yksikään suomalaista vaikuttajista vaivaudu pohtimaan perusteellisesti Neuvostoliiton ateistisen yhteiskunnan romahtamisen antama opetusta. Tässä on elämä ilman Jumalaa. Pelon ja vakoilun valtakunta. Yhdelläkään ateistilla, jos hän vain suostuisi ajattelemaan johdonmukaisesti ei ole muuta mahdollisuutta kuin täysin ihmiskunnan tuhoa. Stalin vielä viimeisellään voimillaan suunnittele ydinsota aloittamista.
Tie jota on nyt kuljettu Euroopassa kolmen vuosisadan ajan on ollut: tiede - teknologia - teollinen tuotanto - luonnon turmeltuminen. Kaikkein kauhistuttavin luontoa turmelema ihmisen käsissä oleva teknologia on ydinaseet. Tänään ne ovat piilossa ja siksi olleet poissa ihmisten mielestä. Mutta eivät ne ole mihinkään kadonneet. Tänäänkin niitä on niin paljon, että niillä voitaisiin hetkessä tuhota moneen kertaan koko maapalomme elämä. Entäpä, jos ne jostain syystä joku mieletön ihminen tai ihmisryhmä saakin ne käyttöönsä ja usuttaa muutkin käyttämään? Puhumme memfis naturaliksesta.
Väärät jumalat ovat äärimmäisen tuhoisia ihmiselle. Vuonna 1997 Kaliforniassa miljoonan dollarin talossa asunut ryhmä (39 jäsentä) teki joukkoitsemurhan. He uskoivat tulleensa kaukaa avaruudesta, toisesta ulottuvuudesta ja väittivät, että nyt heidän tehtävänsä tässä maailmassa oli suoritettu loppuun. Ryhmän johtaja Do Applewhite julisti jäähyväisvideossa: ”Olen kiitollinen näistä Jumalan valtakunnan ja yli-inhimillisen tason oppilaista”. Eräs heistä kertoi, että Do on kaikkein parhain, arvokkain ja yli-inhmillisin henkilö, mitä hän koskaan on tavannut. Do oli luonut oman uskontonsa. Ihmiset uskoivat häneen sokeasti. Hän oli heidän jumalansa. ”Olen tehnyt tietoisen päätöksen lähteä tästä ruumiista. Jos jään tänne, en pääse toiselle tasolla. Lähdemme kohti parempaa olomuotoa ja toivoisimme teidän liittyvän meihin.”
Otan toisen väärän jumalan tunnustajat: Pakistanin pääministeri Nawaz Sharf sanoi ilmoittaessaan ydinkokeista televisiopuheessaan 28.5.1998: ”Olen kiitollinen, että olemme valinneet Allahin tien ja astuneet nyt nähin (ydinaseen) liekkeihin” . Allah johtaa nyt maailman liekkeihin, jonka hänelle täysin antautuneet sytyttävät. Kaikki mikä tapahtuu tapahtuu Allahin tahdosta. Tämä ydinase on siis Allahin tahto.
Ne jotka katsovat olevansa vapaat ajattelemaan Jumalaa oman halunsa mukaan rikkovat käskyn - älä tee itsellesi jumalankuvaa. Ensimmäinen käsky pakottaa meidät etsimään Jumalaa koskevat ajatuksemme hänen omasta pyhästä sanastaan ja hylkäämään kaikki muut lähteet. Näin siis siksi, että myös ajattelu on langennut syntiin ja ajattelunkin on tunnustettava syntinsä. Siksi järki on suorastaan sokea uskon asioissa. Järki taistelee Jumalan sanaa ja tekoa vastaan kaikkialla ja kaikilla keinoilla.
Emme voi tuntea Jumalaa ellei hän puhu ja kerro meille itsestään. Vain Raamatussa olevan ilmoituksen kautta voimme saada oikean käsityksen Jumalasta. Jumalan kanssa ei päästä kosketuksiin eikä häntä voida käsittää muutoin kuin sanan kautta.
SALATTU JUMALA
Jumalasta puhuminen on joka kerta uhkarohkeaa. Silloin me puhumme asiasta, jota emme ymmärrä ja jota emme koskaan hallitsemaan millään meidän käytettävissämme olevin keinoin. Aikanaan Plaise Pascal kirjoitti: ”Ennenkuin uskontoa vastustetaan, otettakoon ainakin selvää sitä, mitä on tämä uskonto, jota vastustetaan. Jos tämä uskonto kerskaisi, että sillä on selvä näkemys Jumalasta ja että se omistaa hänet peittämättömänä ja verhotta, niin sitä voitaisiin vastustaa sanomalla, että maailmassa ei nähdä mitään, mikä sen näin ilmeisesti todistaa. Mutta kristinusko päinvastoin sanoo, että ihmiset ovat pimeydessä ja kaukana Jumalasta, että hän on salannut itsensä heidän tiedoiltaan ja hän jopa antaa Raamatussa itselleen sellaisen nimen kuin salattu Jumala.” ”Totisesti, sinä olet salattu Jumala” (Jes 45:15, KR38).
Jumala "asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä" (1 Tim 6:16). Jumala on tuonpuoleinen, salattu ja tutkimaton kaiken meidän kuvittelumme tai filosofisen arvailumme ulottumattomissa. Kun alamme puhua Jumalasta, me alamme puhua salattua Jumalan viisautta (1 Kor 2:7). Siinä on kyse sellaisesta, "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa" (1 Kor 2:9). Siksi kaikki mikä liittyy Jumalaan, me näemme kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin (1 Kor 13:12).
Jo alkukirkon eräs opettajista totesi: ”Meidän tietomme Jumalasta tulevat varjojen ja arvoitusten kautta (Cyrillus Aleksandrialainen). "Emme nimittäin sano kaikkea, mitä Jumalasta on sanottava, koska se on tunnettua vain hänelle. Me sanomme vain sen, mitä ihmisluonto käsittää ja minkä meidän heikkoutemme voi kestää. Emme selitä, mitä Jumala on, vaan tunnustamme rehellisesti, että meiltä puuttuu tarkka tieto hänestä. Suuri tieto Jumalasta on nimittäin tietämättömyyden tunnustaminen" (Kyrillos Jerusalemilainen). Kristityllä on toivo, että kerran hän näkee kasvoista kasvoihin ja tuntee ja tietää kaiken täydellisesti..
Raamatussa Jumala jopa sanoo ihmiselle: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon" (2 Moos 33:20). Samoin kun alamme etsiä omasta elämänkohtalostamme todisteita Jumala toiminnasta joudumme ennemmin tai myöhemmin vain toteamaan Raamatun sanoin: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä" (Room 11:33). Jumala, jonka meidän järkemme voisi ymmärtää ei enää olisi todellinen Jumala.
Ehkä jotain tästä kristittyjen Jumalan arvoituksellisuudesta paljastaa meille se syytös, jota Rooman valtiovalta kohdisti vainoamiinsa kristittyihin. Heitä syytettiin jumalankieltäjiksi, ateisteiksi.
Vasta salattu Jumala voi luoda suhteen ihmiseen vapauden eikä pakon pohjalta. Se kunnioittaa niin ihmisen persoonallisuutta, että antaa ihmiselle mahdollisuuden kieltää eläessään Jumalan olemassaolon. Kuitenkin on tarpeeksi valoa sille, joka haluaa uskoa ja tarpeeksi pimeyttä sille, joka ei halua uskoa. ”On tarpeeksi valoa ja tarpeeksi pimeyttä kaikissa niissä arvoituksellisissa merkissä, joita Jumala sirottelee tiellemme ikäänkuin kutsuen meitä etsimään itseään pakottamatta kuitenkaan ketään antautumaan ylivoiman edessä, jotta usko pysyisi uskona eikä muuntuisi jonkinlaiseksi kokeilevaksi tieteeksi” (Messori).
Kuinka viisas onkaan Jobin kirjan loppu. Siinä vaikean taistelun jälkeen Job tilittää omia puheitaan: "Sinä kysyit: 'Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?' Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: 'Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.' Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa (Job 42:1-6).
USKO JUMALAAN ANTAA TURVAN
Yksi ainoa kokemus voi tehdä ihmisen täysin vakuuttuneeksi Jumalan olemassaolosta ja nimenomaan silloin jos kyseinen henkilö kokee koko olemassaolonsa olleen uhattuna. "Mikään hätähuuto ei voi olla sen suurempi kuin yksityisen ihmisen hätähuuto. Tai, mikään hätä ei voi olla suurempi kuin hätä, jossa yksityinen ihminen voi olla. Ihminen voi siis olla loputtomassa hädässä ja tarvita näin loputonta apua. Kristinusko on vain sille, joka tarvitsee loputonta apua, siis vain sille joka tuntee loputonta hätää... Suurempaa hätää kuin yksityisen ihmisen hätä ei voi kokea. Kun näet ihminen tuntee itsensä kadotetuksi, tämä on suurin hätä" (Wittgensten, TA 1994, 501)
"Olemme julmia itsellemme, jos yritämme elää tässä maailmassa tuntematta Jumalaa, jonka oma maailma on ja joka johtaa sitä. Maailmasta tulee outo, hullu, tuskainen niille, jotka eivät tunne Jumalaa. Jos halveksit Jumalan tuntemista, tuomitset itsesi hoipertelemaan ja kompuroimaan läpi elämäsi umpimähkään, ikään kuin vailla tajua suunnasta ja ymmärtämättä, mikä sinua ympäröi. Näin toimien tuhlaat elämäsi ja kadotat sielusi" (J.E. Parker).
Jumala on löydettävissä ja Jeesus Kristus on avain, joka avaa olemassaolon salaisuudet ja hänen avullaan sydämen haavat parantuvat ja yhteys Jumalaan saavutetaan. Totisesti sydämellä on perusteensa, joita järki ei tunne. Sydän on koko minuuteni keskus, järki on vain pieni osa minuuttani. Sydän kokee Jumalan eikä järki ja toki järkikin voi tulla mukaan tähän Jumalan läheisyyden riemuun. Kuinka mieletön olisinkaan, jos vaihtaisin Jumalan läsnäolon ja sen tuoman turvallisuuden ja elämän mielekkyyden ateistiseen ja kylmään varmuuteen, jossa pelkkä järki hallitsisi kaikkea.
”Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainiaan.” (Erkki Leminen)
"Mitä voi maailma sinulle tarjota ilman Jeesusta. Olla ilman Jeesusta on synkkä helvetti, olla Jeesuksen kanssa ihana paratiisi. Jos Jeesus pysyy luonasi, ei mikään vihollinen voi sinua vahingoittaa. Ken löytää Jeesuksen, hän löytää suuren aarteen, kaikkein kalleimman tavaran. Ken menettää Jeesuksen, hän menettää liian paljon, enemmän kuin koko maailman. Ken ilman Jeesusta elää, hän on köyhistä köyhin, ken on Jeesuksen kanssa, hän on rikkaista rikkain" (T. Kemppiläinen)
Nytkin, kun uskon Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan, jää olemukseeni, luonteeseeni ja elämääni paljon arvoituksellista ja tuskallista. En totisesti tunne edes itseäni täysin. En tiedä, kuka oikein olen, mitä tahdon. Jään kaiketi itse itselleni monin tavoin elämäni loppuun asti arvoitukseksi. Arvoitukseksi voi jäädä itselleni myös koko elämäni kulku. Mutta kuinka suurenmoista onkana tarttua Raamattuun ja lukea: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan” (1. Kor. 13:12).
Kuinka hyvin Luther sanoikaan: "Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tulee minun turviini ja pysy luonani. Minä anna sinulle mitä tarvitset ja autan sinua kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa" (Luther, Iso Kat. 4).
Kaipaamme sydämen lämpöä, mielekkyyttä elämään, lohdutusta huoliimme.
Ei Jeesus Kristus ole tullut haihduttamaan epäuskoa tieteellisin, järkevin ja vastaansanomattomien perustelujen avulla, vaan hän läsnäolollaan ja syntieni anteeksiantamuksella poistaa selityksen tarpeen ja saan rauhan hänen tuntemisessaan. Hänen kätensä on tarttunut minuun, kun uskallan ja jaksan turvata häneen silloinkin kun kaikki elämässä huutaa ja parkuu ja mitään käsin koskettavaa apua ei näy tulevan.
Tuhoisinta elämässämme ei ole se, mitä meille ja läheisillemme tapahtuu, vaan se, että tapahtumien keskellä menetämme tämän turvallisen Jumalan sanan mukaisen uskon Jumalaan. "Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan" (Ps 91:2). "Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi... Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi" (Ps 121:5-7).
Siksi varsinainen Jumalan varjelu onnettomuuksissa on se, että hän varjelee sieluni, varjelee sydämeni uskon häneen. "Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus" (Simo Talvitie).
Ei minun tarvitse olla sisäisesti terve, kunhan tunnen Herrani ja kuulen hänen äänensä. Olen sisäisesti risa ihminen ja myös ruumiillisesti sairas. Tärkeintä siksi onkin, että saan olla Suuren Lääkärin hoidossa. Hän tulee parantamaan minut täysin.
Ei minun tarvitse löytää vastausta kysymykseen kuka minä oikein olen. Jääköön se epäselväksi itselleni lähellä olevaan kuolemaani. Ei sillä enää ole niin suurta merkitystä. Mutta sillä on merkitystä minulle lopputuloksen kannalta, että tunnen todella Jeesuksen Kristuksen ja löydän vastauksen siihen, kuka hän on ja voin epäilevän Tuomaksen kanssa sanoa: ”Minun Herrani ja minun Jumalani” (Joh 20:28)..
Kuinka hyvin tai huonosti tunnen oman persoonallisuuteeni - se ei ole kovinkaan merkittävää minulle. Mitä olen tehnyt, mitä saanut aikaan ja mitä minusta on tullut tai tulee - sekään ei ole kovin tärkeää. Tärkeää on vain se, että tunnen Jeesuksen Kristuksen ja olen hänen käsissään kuten savi on savenvalajan kädessä (Jer 18). Tärkeintä, että olen lammas hänen laumassaan, että hän tuntee minut ja minä tunnen hänen äänensä (Joh. 10:14; 4). ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps 23). Tärkeintä on, että olen oksana Jeesus viinipuussa (Joh 15), olen rakennuskivenä hänen temppelissään (Ef 2, 1 Piet 2).
Tuo kuuluminen jollekin, jonkin omana oleminen ja läheinen kanssakäyminen on kaikkein oleellisinta kristittynä olemisessa. Hänen puoleensa katson, kun olen neuvoton. Häntä huudan avuksi, kun olen vaikeuksissa.
”Herran Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen” (Fil 3:8, KR92). Siis Kristuksen tuntemisen rinnalla on myös roskaa itseni tuntemisen.
Kuinka hyvin Daavid vuosikymmenisen Jumalan tuntemisensa perustalla oivalsikaan, mitä hänelle eräässä hänen elämänsä tuskaisessa vaiheessa merkitsee se, että hän voi ja saa uskoa iankaikkiseen, kaikkivaltiaaseen ja armolliseen Jumalaan: ”Minä olen suuressa hädässä. Me tahdomme langeta Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri; ihmisten käsiin minä en tahdo langeta" (2 Sam 24:14). Jumalan kädetkin kurittivat. Ei niiden varassa ollut helppo olla. Mutta Daavid oli oppinut näkemään kuin aina, syvimmiltään Jumala tahtoo hyvää. Kuinka totta onkaan Erkki Lemisen sanat: ”Sinun eteesi haluan, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan”.
Joka ei usko yhteen ainoaan Jumalaan, saa pelätä tuhansia asioita joka taholla. Hän pälyilee sinne ja tänne eikä hänellä ole milloinkaan rauhaa. Tänään hän pelkää sairautta, huomenna köyhyyttä. Tänään hän pelkää, että joku ihminen saattaa vahingoittaa häntä, huomenna että hyvä ystävä pettää hänet. Jos hän joutuu vaikeuksiin, hän ei keksi mitään neuvoa, ellei hän itse tai joku muu ihminen pysty selvittämään tilannetta. Niin käy ellei anneta Herran yksin olla Jumala. Mutta ajatella minkä autuaan turvan ja rauhan saavat ne, jotka uskovat yhteen Jumalaan ja tietävät, että tämä voimallinen Jumala on uskollinen Isä (Rosenius).
Jumalan tunteminen on hänen olemuksensa ja luonteensa huomioon ottamista sellaisena kuin hänen sanansa ja tekonsa sen tuovat esille. Jumalan tunteminen on suostumista siihen, että hänen sanansa nöyryyttää ja osoittaa minut syntiseksi. Jumalan tunteminen on sen huomaamista, että Jumala kutsuu minua yhteyteensä anteeksiantamuksen kautta (J.I. Parcker). Jumalan tuntemisessa kaikki aloite on yksin Jumalan puolella. Emme voi itse ruveta Jumalan ystäväksi, ellei hän itse ota meihin yhteyttä ja tee meistä itselleen ystäviä. Olemme uskoessamme Jeesuksen Kristukseen saaneet Pyhän Hengen. Ja "Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet" (1 Kor 2:10, KR92). "Vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on" (1 Kor 2:11).
Jumala voidaan tuntea myös niin, että ajattelukykymme ja älymme koko voima on siinä mukana. Kuitenkin Jumalan tunteminen on paljon syvemmällä tavalla kaiken inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja tuntemusten tuolla puolen. Jumala sallii kyllä ihmisen tuntea itsensä. Samalla hän varjelee salaisuutensa pysyen kaiken inhimillisen tuntemisen ja kokemuksen tuolla puolen. Syvimmältään Jumala on järjen ulottumattomissa. Kun järki haluaa sanoa jotain Jumalan varsinaisesta olemuksesta Jumalana, hänen kolmiykseisyydestään, ihminen kokee Jumalan järjenvastaisena.
MITEN OPIN TUNTEMAAN JUMALAN
”Miksi Herra? Sinun luotusi seisovat edessäsi eksyneinä ja tuskaa täynnä apua pyytäen, ja riittäisi, että sinä, jos olet olemassa, näyttäisit heille välähdyksen silmistäsi tai viittasi helmasta, jotta he juoksisivat sinua kohti, etkä sinä tee sitä” (Teilhard de Chardin). Lainaan Ibseniä: "Ah, kunpa Jumala antaisi ihmeen, niin lopullisen, varman ja selvän, ettei enää tarvitsisi kamppailla epäilyksen kanssa. Sen ihmeen luokse tulisivat suuret ajattelijat ja etsijät, jotka vuosikymmeniä ovat uupumukseen asti etsineet ratkaisua ja pyytäneet vastausta. Nyt se olisi heidän. Sen luokse tulisivat kurjat, sairaat, vaivaiset kaikkialta maailmasta. Kaipuu täyttyisi." Emme koskaan opi tuntemana Jumalaa, jos vaadimme häneltä ensin meitä tyydyttäviä näytösihmeitä.
Epäuskoinen haluaa nähdä asiat aivankuin kasvoista kasvoihin, edestäpäin. Uskova ei tapahtuma hetkellä ymmärrä eikä tiedä mitään. Hän joutuu odottamaan ymmärtämistä vasta sen jälkeen kun kaikki on mennyt ohitse. Usko tyytyy katselemaan Jumalaa ikäänkuin hänen selkäpuoleltaan eikä katselemaan suoraan edestä. Epäusko haluaa saada kaiken nyt heti. Usko malttaa mielensä ja odottaa ja tietää, että ajalliset ovat ajallisia ja katoavia ja iäiset iäisiä ja pysyviä ja lopulta vain jälkimmäisillä on todellinen merkitys ja arvo. Kunniassa ja häpeässä, onnessa ja vastoinkäymisessä, elämässä ja kuolemassa uskova tunnustaa Jumalan olevan oikeassa. Uskova on kuin yksinäinen lintu katolla ihmisten nukkuessa. Hän on taivaan ja maan välissä, todella yksin. Hän ei ole inhimillistä turvaa eikä varmistusta. Hänellä on vain Jumala, johon hän on uskossa liittynyt.
"Jumala ei ole sellainen persoona kuin me olemme. Hänen viisautensa, hänen pyrkimyksensä, hänen arvostuksensa ja hänen menettelytapansa poikkeavat niin paljon meidän omistamme, ettemme mitenkään voi arvata niiden olemusta omien ajatustemme voimin tai johtaa niitä ihanneihmisen ominaisuuksista päättelemällä. Emme voi tuntea häntä ellei hän puhu ja kerro meille itsestään" (Parker, 52).
Jumala persoonana tarkoittaa sitä, että hänellä kyky ja tahto ja tietoisuus ohjata tätä maailma ja pitää siitä huolta. Mutta Jumala on myös on salattu ja käsittämätön, kaikkialla ajassa ja paikassa yhtäaikaa läsnäoleva ja kaikkivaltias, josta ihminen tietää vain niin paljon, kuin hän itse on ilmoittanut itsestään ihmisille tavalla tai toisella. Siksi vain Raamatussa olevan ilmoituksen kautta voimme saada oikean käsityksen Jumalasta. Ensimmäinen käsky pakottaa meidät etsimään Jumalaa koskevat ajatuksemme hänen omasta pyhästä sanastaan ja hylkäämään kaikki muut lähteet.
Kristittyinä olemme vakuuttuneita siitä, että Jumalan ja ihmisen erottaa toisistaan äärimmäisestä syvä ja leveä kuilu. Näemme myös, että Jeesuksen risti on kaikkien ihmismahdollisuuksien. Ihminen on Jumalasta vieraantunut. Meidän perintönämme on vääristynyt ihmisyys. Synti hallitsee ihmisen olemassaoloa, eikä tätä tilannetta voi korjata mikään inhimillinen yritys eikä mikään kehitys. "Me olemme luonnostamme valehtelijoita, totuus voi tulla meille vain päinvastaisessa hahmossa kuin mitä me ajattelemme" (Luther). "Rakastamme kaikki totuutta ja vanhurskautta ja riipumme siinä kiinni, kun se näyttää meistä säteilevältä ja halveksimme sitä, kun se näyttää meistä rumalta. On siis niin, että vieläpä ihmisen jalo kaipaus totuuteen ja vanhurskauteen johtaa kadotukseen, koska tämä kaipaus palvelee ihmistä, joka etsii vain omaansa myös silloin, kun hän etsii Jumalaa" (Luther).
Jumalan tuntemisessa kaikki aloite on yksin Jumalan puolella. Olemme syntiemme tähden menettäneet kyvyn kiinnostua Jumalasta puhumattakaan että etsimme häntä todella. Emme voi itse ruveta Jumalan ystäväksi ellei hän itse ota meihin yhteyttä ja tee meistä itselleen ystäviä (44)
Sen parantaa vain Jumalan sovittava työ.
"Mutta koska me itse olimme liian heikkoja pelkän järjen avulla löytämään totuutta ja sen vuoksi tarvitsimme Pyhän kirjan varmaa tukea, minä aloin jo uskoa, että sinä et koskaan olisi antanut tälle kirjalle sen kaikissa maissa nauttimaa arvovaltaa, jollet olisi tahtonut, että sinuun sen perusteella uskottaisiin ja sinua siitä etsittäisiin (Augustinus).
Jumala ei esiinny Raamatussa näkyvässä muodossa, vaan hän puhuu. Israelin kansa Siinailla näki merkkejä Jumalan läsnäolosta, mutta he eivät nähneet Jumalasta itsestään mitään näkyvää muotoa, vaan ainoastaan kuulivat hänen äänensä. Tuo tilanne Siinain vuoren juurella kehottaa meitä kuulemaan Jumalan omaa sanaa ja kuultu sana ohjaa meitä. Jumala ei esiinny näkyvässä muodossa vaan puhuu (53).
”Kuka ihmisistä on ollenkaan käsittänyt, mitä Jumala on, ennen kuin hän (so. Jeesus) tuli? Vai voitko hyväksyä noiden rikkiviisaiden filosofien tyhjänpäiväisä ja joutavia oppeja” (Kirje Diognetoksells 8:1-2)
Ainoa mahdollisuus oppia tuntemaan Jumala on Jumalan armon evankeliumi, sen kuunteleminen ja siihen tarttuminen. "Sen, joka tahtoo kohdata oikean, ainoan Jumalan, on välttämättä etsittävä häntä yksinomaan Herrasta Kristuksesta, sillä ei totisesti ole olemassa muuta Jumalaa kuin se, joka on lähettänyt Kristuksen" (Luther). "Tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen" (Joh 17:3).
Minä kohtaan Jumalan joka päivä syntisenä, kaikessa Jumalan sanan rikkoneena, kapinallisena, katkerana, vihaavana ja täynnä itseäni olevana. Ainoa mihin nähtävästi pystyn keskellä parantumatonta ja muuttumatonta pahuuttani on huutamaan avukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä. Minun ainoa toivoni on, että elämäni loppuun asti joka päivä ja jopa joka hetki voin mennä Jeesuksen luo hänen sanansa (Joh 6:37) mielessäni ja luottaa siihen, että hän heitä minua ulos.
Sydämen usko sisältyy kyllä aivan asiallista tietoakin. Ilman tätä tietoa ei koskaan usko voi syntyä meissä. Samaan aikaan on myös suostumista pimeyteen, jossa en näe mitään ja kuitenkin olen vakuuttunut, että tässä hiljaisessa pimeässä Kristus Jeesus on läsnä kuten Herra oli Siinain ja temppelin kaikkein pyhimmän pimeydessä läsnä Usko on luottamista persoonaan, jota emme näe, Kristukseen, joka on aistiemme ja ymmärryksemme näkökyvyn saavuttamattomissa ja kuitenkin läsnä. ”Missä vain on sydämen todellinen luottamus, siellä Kristus on läsnä itse tuossa pimeydessä ja uskossa" (Luther).