Luterilainen spiritualiteetti

Raamattuopisto, Teologiset opintopäivät,
työpaja su 11.1.2004, klo 16.00,

Motto: ”Sydämessäni näet vallitsee tämä ainoa oppi: Kristuksen usko. Siitä minun jumaluusopillinen ajatteluni öin ja päivin lähtee, sen kautta kulkee ja siihen palajaa, mutta siitä huolimatta tunnen käsittäneeni vain mitättömiä, vaivaisia aakkosen tapaisia, ikään kuin sirpaleita siitä viisaudesta, joka on niin korkea, niin laaja, niin syvä” (Luther, Gal, 8)

Johdantoa

Lähestyn kysymystä luterilaisesta spiritualiteetista kädessäni joukko kirjoja. Tärkeimmät niistä ovat Olli-Pekka Vainion toimittama Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (1), Pekka Kärkkäisen toimittama Johdatus Lutherin teologiaan (2) ja Tuomo Mannermaan In ipsa fide Christus adest (3). Käytettävänäni on ollut myös valmisteilla oleva Olli-Pekka Vainion väitöskirja Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen (4) ja Arto Seppäsen väitöskirja Unio Christi. Taustalla ovat Lutherin Laajempi Galatalaiskirjeen selitys, Tunnustuskirjat, eräät takana olevassa luettelossa mainitut kirjat ja kaipa Raamattukin on kuviossa mukana.

Roomalaiskatolisilta peräisin oleva sana ”spiritualiteetti” tarkoittaa hengellisen elämän tai hartauden harjoittamista (Raunio, 1:11,12). Siinä on kysymys kristityn havaittavasta, Hengen vaikuttamasta käyttäytymisestä Jumalan edessä (Raunio, 1:13). Siinä on siis yksinkertaisesti kysymys hengellisestä elämästä, uskonelämästä. Tämä osa aiheestamme tekee meistä jokaisesta asiantuntijan. Emmehän voi olla kristittyjä ilman omakohtaista hengellistä elämää. Samoin seurakunnassa puhumme ja opetamme sen mukaisesti miten ymmärrämme hengellisen elämän ja mikä on siinä meille itsellemme tärkeää.

Rajaamme aiheen kysymällä millainen hengellinen elämä ja sen toteutuminen on nimenomaan luterilaisuuden mukaista. Tällöin vaikeudeksemme tulee luterilaisuuden määrittely. En pysty osallistumaan tieteelliseen väittelyyn Lutherin ja luterilaisuuden teologiasta. Minulla ei ole siihen vaadittavaa kompetenssia, pätevyyttä. Mutta sen tiedän, että viihdyn mielelläni Lutherin seurassa ja lainaan usein häntä ja siksi olen ainakin kuvitellut, että Luther olisi edes jonkin verran hapattanut uskonelämääni.

Tämä aihe koskettaa sisimpämme syvimpiä alueita, jotain sellaista, joka vaikuttaa voimakkaasti ja ohjaa näkemyksiämme. Siksi olemme varsin tarkkoja siitä, mitä kuulemme ja mitä mieltä ollaan. Tunteet kuohahtavat helposti. Ei ole helppoa kuunnella, jos toinen kokee ja ymmärtää minulle tärkeät asiat hyvinkin eri tavalla kuin itse. Luulen myös, ettei kenenkään meidän ole helppo ilmaista oman uskonelämänsä luonnetta niin täsmällisin sanoin, että toinen varmasti ymmärtää oikein. Yhteisen kielen löytäminen on vaikeaa. Samoilla sanoilla saatamme ymmärtää aika tavalla eri asioita. Pelkästään korostuseroista voi tulla vuorenkorkuisia esteitä keskinäiselle kuuntelemisella ja ymmärtämiselle.

Osmo Tiililä aikoinaan havaitsi rukoilevaisuutta tutkiessaan, kuinka eri hengellisten liikkeiden välisessä jännityksessä on kysymys ennen kaikkea tulkinnoista ja korostuksista. Eroavaisuus eletään ja koetaan intuitiivisesti. ”Suunnan ei välttämättä tarvitse olla poleemisessa oppositiossa ympäristöön. Silti sen jäsenet tuntevat yhteenkuuluvuutta, joka johtaa heidät rajankäyntiin muiden suuntien ja tai ’suunnattoman’ kirkollisen elämän kanssa, mikäli jälkimmäistä lopulta ollenkaan on. Puhutaan mielellään suunnan ’hengestä’. Jokainen tajuaa tällaisen käsitteen epämääräisyyden. Hengellisen liikkeen henkiä voidaan yleensä vain kuvailla... Suunnan omilla jäsenillä on kokemusperäinen ellei suorastaan intuitiivinen taju tästä ’hengestä’. Luther: ’Teissä on toisenlainen henki kuin meissä.’ Tullessaan tekemisiin ulkopuolisten sananjulistajien kanssa tai käydessään tutustumassa muiden suuntien toimintaan rukoilevaiset kohta tunnustelevat ’henkeä’ ja puhuvat ’hengen erosta’”(Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kertomaa). Tieteellisessä maailmassa sanan suunnan tilalle voitaneen kirjoittaa sanan koulukunta.

Hengellinen elämä uskonvanhurskauden näkökulmasta

Lähestyn kysymystä luterilaisesta spiritualiteetista vain yhdestä näkökulmasta – uskonvanhurskaudesta käsin. Uskonvanhurskautta ja jumalattoman vanhurskauttamistahan on pidetty luterilaisuuden kalleimpana aarteena. Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa: ”Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän siis on oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät.”

”Tässä opinkohdassa” eli uskonvanhurskaudessa on nimenomaan kysymys siitä, miten kestän Jumalan edessä? Miten perin iankaikkisen elämän? Mistä ahdistunut omatuntoni saa rauhan? Uskonpuhdistuksen aikana koettiinkin, että sanoma uskonvanhurskaudesta on annettu lohduttamaan ahdistunutta omaatuntoa. ”Vaikka kokemattomat halveksivatkin tätä oppia, hurskaat ja vapisevat omattunnot tietävät, että se lahjoittaa suurimman lohdutuksen, koska omattunnot eivät voi saavuttaa rauhaa minkäänlaisten tekojen välityksellä, vaan ainoastaan uskon kautta, kun ne varmasti vakuuttuvat siitä, että heillä Kristuksen tähden on sovitettu Jumala. Näin opettaa Paavali: "Kun me olemme tulleet vanhurskautetuiksi uskon kautta, meillä on rauha Jumalan kanssa" (Room. 5:1). Koko tämä oppi kuuluu yhteen pelästyneen omantunnon taistelun kanssa eikä sitä voi ymmärtää ilman tätä taistelua” ”Sen takia on ollut aivan välttämätöntä esittää ja uudistaa tämä oppi uskosta Kristukseen, jotta pelokkailta omiltatunnoilta ei puuttuisi lohdutusta, vaan ne saisivat tietää, että armo ja syntien anteeksiantamus saadaan uskosta Kristukseen.” Usko on luottamus, ”joka lohduttaa ja rohkaisee pelästyneet mielet” ”Kuinka suuren lohdutuksen se tuo aroille omilletunnoille, että he oppisivat luottamaan Jumalaan ja odottamaan ja pyytämään häneltä kaikkea hyvää” (Augsburgin Tunnustus, Tunnustuskirjat, 64).

Luterilaisuuden moninaisuus

Mitä teen, kun oppineet väittävät, ettei tämän päivän luterilaisuudessa ole olemassa yhtä tiettyä vanhurskauttamisoppia. Niitä onkin ainakin tusina (Wolfhart Pannenberg, Vainio, 4:3). Samoin väitettään, että jo varhaisessa luterilaisuudessa oli ainakin kaksi toisistaan eroavaa vanhurskauttamisopetusta – Lutherin ja Melanchtonin opetus (Vainio, 4:4).

Silmiä avaava tässä suhteessa on kirkkohistorian professorin Kauko Pirisen kirja Seitsenpäinen Luther (Risto Saarinen, 2:12). Kukin vuosisata ja koulukunta on korostanut eri puolia Lutherin persoonallisuudesta ja elämäntyöstä ja tulkinnut häntä eri tavoin. Pirisen mukaan Lutherin teologian ”jatkuva vaikutusvoima piilee osittain sen avoimuudessa. Tällaisen ajatusmallin etu on siinä, että se antaa uusissa tilanteissa tilaa uusille tulkinnoille. Luther kuvan piirtäminen on siis valintaa. Mikäli Lutherin halutaan edelleen vaikuttavan, on kussakin tilanteessa suoritettava valinta, joka on sekä historiallisesti perusteltu että ajankohtaisesti merkittävä” (Pirinen, 128).

Lähden etsimään vastausta käsissäni olevasta kirjallisuudesta, joka edustaa tämän hetken suomalaista Luther-tutkimusta. Risto Saarinen mainitsee, että tämä ”suomalainen tutkimussuuntaus on Saksassa hyvin tunnettu ja samalla kiistanalainen, koska se tuo Lutherin osin varsin lähelle roomalaiskatolista teologiaa ja on toisaalta hankala reformoidulle teologialla” (2:23). ”Yhdysvalloissa suomalainen tulkinta on saanut suosiota nimenomaan sakramentaalisuutta ja kirkon jatkuvuutta korostavan luterilaisen teologian piirissä” (2:24).

Eräs luterilaisen spiritualiteetin linja

Jotkut käsillä olevista kirjoista sisältävät luterilaisen vanhurskauttamiskäsityksen tutkimushistoriaa. Poimin sieltä sellaisen luterilaisen näkemyksen, johon itse yhdyn. En siis lähesty kysymystä hengellisestä elämästä ja vanhurskauttamisesta puolueettomasti, vaan määrätynkaltaisen luterilaisen uskonnäkemyksen omaksuneena.

Nimenomaan yhdyn siihen luterilaiseen käsitykseen uskonvanhurskaudesta, jonka Alister E. McGrath hahmotteli 1530-1730 välisen ajan luterilaisena käsityksenä. Seuraavat kolme piirrettä ovat olleet sille olennaisia: 1. Van­hurskauttaminen määritellään ihmisen ulkopuolella tapahtuvaksi tuomiotoimeksi (forenssinen) ja se koskee ih­misen asemaa Jumalan edessä eikä hänen luontoansa. 2. Vedetään järjestelmällisesti ra­jaa vanhurskauttamisen ja pyhityksen ja uudesti­syntymisen välillä. 3. Vanhurskauttaminen ymmärretään ensisijaisesti tapahtumaksi, jossa ihmisen hyväksi luetaan sellaista, mitä hän ei ole tai mitä hänellä ei ole (syn­teettinen) ja näin torjutaan näkemys, jonka mukaan vanhurskauttamisessa todetaan ja vahvistetaan, mitä ihminen on ja mitä hänessä on (analyyttinen). Vanhurskauttamisen syy on Kristuksen vieras vanhurskaus eikä ihmisessä oleva sisäinen van­hurskaus (Seppänen, Unio Christi, 72).

Luterilainen Jakob Andreaen kirjoitti Tunnustuksessaan vuonna 1568: "Koskien artiklaa köyhän syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä, me uskomme, opetamme ja tunnustamme Jumalan Sanan perusteella ja kristillisen Augsburgin Tun­nustuksen mukaisesti, että köyhä syntinen ihminen vanhurskautetaan Ju­malan edessä - se on, että hänet julistetaan vapaaksi ja synneistään päästetyksi ja että hän vastaanottaa niistä anteeksiantamuksen - vain uskon kautta, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen viattoman, täydellisen ja ainutlaatuisen kuuliaisuuden, katkeran kärsimisen ja kuoleman tähden, ei Jumalan sisälläasuvan olemuksellisen vanhurskauden tähden tai hänen omien hyvien tekojensa tähden, jotka joko edeltävät uskoa tai ovat sen seu­rausta. Me torjumme kaikki tätä uskoa ja tunnustusta vastaan olevat opit. Sillä vaikka Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, joka on olemuksellinen vanhurskaus itse, asuu uskovissa ja saa heidät tekemään oikein ja elämään Hänen jumalallisen tahtonsa mukaan, siitä huolimatta Jumalan sisälläasuminen ei tee heitä täydellisiksi tässä elämässä. Sen tähden heitä ei voida pitää vanhurskaina Jumalan edessä tämän sisälläasumisen tähden. Sen sijaan, kaik­ki heidän lohdutuksensa pitää löydettämän yksin meidän Herramme ainut­laatuisesta, viattomasta ja katkerasta kärsimisestä ja kuolemasta. Tämä kuu­liaisuus luetaan kaikille katuville syntisille vanhurskaudeksi Jumalan edes­sä” (Seppänen, 60-61)

Sovintokaavasta (1577) löydämme seuraavan määrittelyn: ”Koska sitä paitsi murheelliset sydämet tarvitsevat kestävän, luotettavan lohdun ja koska Kristuksen ansion ja Jumalan armon kunnia on oikein tunnustettava, sisältyy Raamattuun se oppi, että Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien armollinen sovitus eli anteeksiantamus, joka lahjoitetaan sulasta armosta, pelkästään välimiehemme Kristuksen ansion perusteella, ja joka otetaan vastaan yksistään uskomalla evankeliumin sisältämä lupaus. Jumalan edessä vanhurskauttaessaan usko ei siis luota katumukseen, ei rakkauteen eikä mihinkään muihin hyveisiin. Se luottaa yksin Kristukseen, erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, siihen että hän on kuuliaisena täyttänyt lain puolestamme. Kristuksen kuuliaisuus luetaan uskoville vanhurskaudeksi” (Tunnustuskirjat, 494).

1700-luvulla elänyt Nohrborg puolestaan määritteli vanhurskauttamisen: ”Vanhurskauttaminen on siis tuomiotoimi, ­.joka tapahtuu meidän ulkopuolellamme Jumalan tuomioistuimen edessä. Tähän toimenpiteeseen ei kuulu mitään muutosta meidän luon­nossamme. Se merkitsee muutosta niin sanoakseni Jumalan kirjoissa, sitä että niin kuin velallinen, joka on kuolemaan ja kadotukseen syyllinen, pyyh­itään toisesta kirjasta pois ja kirjoitetaan toiseen, elämän kirjaan velasta vapaana, pyhänä, puhtaana. syyttömänä, vanhurskaana ja taivaan peril­lisenä.” Nohrborg selittääkin vanhurskauttamisen sanan merkitsevän vanhurskaaksi julistamista (föklara för rättfärdig). Ihmistä pidetään jumalattomana ja nyt jumalaton julistetaan vanhurskaaksi (Nohrborg, Seppänen, s. 163).

Syvimmin itseäni kuitenkin koskettaa se hengellinen elämä kuvaus, joka löytyy Eetu Rissanen Zinzendorfia käsittelevässä väitöskirjassa. Zinzendorfin mukaan Jumalan lapsen perustava tuntomerkki on syntisenä olemisen tietoisuus, hengen köyhyys. Samaan aikaan uskova iloitsee siitä, että hänellä on Vapahtaja. Se ei ole iloa omasta itsestä, vaan Jeesuksesta. Uskova ei voi elää päivääkään ilman Vapahtajan anteeksiantamusta ja turvaa. Köyhän syntisen ilon ja rauhan aiheena on Jumalan Karitsa, hänen haavansa ja verensä. Hänen pyhityksensä onkin sitä, että hän saa olla tämän Kristuksen hoidossa, lampaana hänen laumassaan. Silloin pyhitys ei ole oman kilvoituksen tulosta, vaan syntien anteeksiantamuksen osallisuutta, Vapahtajaan nojautumista ja rukouksin hänen puoleensa kääntymistä. ”Jumalan lapsi on tosin puhdas ja pyhä Vapahtajan ansion tähden, mutta Kristuksen läheisyydessä hän tuntee alati oman syntisyytensä ja säilyy siten jatkuvasti armoa tarvitsevana kerjäläisenä Jumalan edessä. Vain kerjäläiselle Jumala antaa armonsa” (Rissanen, 87)

Omalta ajaltamme otan kaksi lainausta, joissa tulee näkyviin se jännitys, jopa ristiriita, jonka keskellä luterilaisen vanhurskauttamisopetuksen on nähty elävän. Urho Muroma kirjoitti: ”Augustinukselle merkitsee vanhurskaut­taminen vanhurskaaksi tekemistä armon kautta. Lutherille taas, aivan aito paavalilaiseen tapaan vanhurs­kaaksi julistamista. Augustinukselle oli armo aivankuin lääke, joka vähitel­len paransi syntisen su­lasta armosta. Lutherille se oli Jumalan tuomiotoimi, jossa hän Kristuk­sen uhrikuoleman perus­teella julisti syntisen vanhurskaaksi. Tässä on suuri ero. Ka­tolinen kirkko kantaa tänä päivänä lei­maa Augustinuksen vanhurskauttamisopista. Luterilaisen kirkon pitäisi jyrkästi poiketa tästä ja ju­listaa selvästi ja kirkkaasti van­hurs­kauttamista Jumalan tuomiotekona eli ns. forenssista vanhurs­kauttamista” (Herää Valvomaan, 1956, 291).

Toinen on Raimo Mäkelän kirjoituksesta: ”Perustavaa on kuitenkin se armo, joka on Jumalan sydämessä, eikä se armo eli armon vaikutus, jonka ihminen voi kokea omassa sydämessään, vaikka sekin on todellinen. Lutherille Jumalan ja ihmisen suhde oli ensisijaisesti oikeussuhde, pietismin isälle Spenerille sen sijaan olemussuhde. Lutherille Jumalan armo oli Jumalan suosiollisuutta ja suopeutta, Spenerille se oli voima. Lutherille ihmisen suurin ongelma oli Jumalan viha ja ihmisen tuomion alaisuus, Spenerille ihmisen turmellus, heikkous ja synnin konkreettiset seuraukset ja ilmestymät” (Mäkelä, 17).

Edellä olevan näkemyksen mukaan luterilaisessa opetuksessa vanhurskauttamisesta on nimenomaan kysymys vanhurskaaksi julistamisesta, ei vanhurskaaksi tekemisestä. Vanhurskauttaminen on tuomiotoimi, jossa Jumala julistaa Kristuksen uhrikuoleman tähden syntisen vanhurskaaksi. Jumalan ja ihmisen suhde on oikeussuhde, ei olemissuhde. On kysymys Jumalan suosiosta, ei voimasta. Ihmisen suurin ongelma on Jumalan viha, ei ihmisen heikkous ja synnin seuraus. Kuinka oikeutettuja nämä arvioinnit on oma asiansa. Tässä on tärkeintä huomata millaisena on nähty Lutherin keskeinen opetus vanhurskauttamisesta.

Uuden Luther-tutkimuksen näkemys

Käsissäni oleva kirjallisuus edustaa Risto Saarisen mainitsemaa suomalaista Luther-tutkimusta ja tulkintaa. Se tuo esiin varsin toisenlaisen näkökulman vanhurskauttamiseen. Tämän tutkimussuunnan mukaan ”reformaattorin teologia on luonteeltaan läpikohtaisin rakkauden teologiaa, jonka perustava kysymys on ihmisen reaalinen osallisuus jumalalliseen luontoon eli rakkauteen...” (Antti Raunio, Sinulla tulee olla Kristus ja Pyhä Henki, Teol. Aik. 1991, 97ss). Yhtyminen tai yhdistyminen Kristuksen kanssa (unio cum Christo) on aitoa luterilaista vanhurskauttamisoppia. Unio cum Christo merkitsee vanhurskauttamisessa toteutuvaa olemuksien yhteyttä syntisen ja Kristuksen välillä (Vainio, 4:4). Kristus on uskon välityksellä läsnä kristityssä ja yhtä hänen kanssaan. Juuri läsnäolo ja yhdistyminen ovatkin ”vanhurskauttamisnäkemyksen kantava perusidea” (Peura, 2:218). Lutherin vanhurskauttamisoppia voidaankin ymmär­tää vain uskossa tapahtuvan Kristuksen läsnäolon ja Kristuksen ja kris­tityn yhdistymisen, unionin, ajatuksen pohjalta (Mannermaa 2:323).

Yhtyminen Kristukseen merkitsee vanhurskauttamisessa realisti-ontologisella tavalla toteutuvaa olemuksien yhteyttä syntisen ja Kristuksen välillä (Mannermaa, 3:10). Se merkitsee osallisuutta Kristuksessa läsnäolevaan jumalalliseen luontoon ja osallisuutta myös jumalalliseen rakkauteen, joka on Jumalan ominaisuus. Tämä osalliseksi tuleminen toteutuu sekä armon (favor) että lahjan (donum) kautta, jolloin itse Jumala tulee todellisesti läsnäolevaksi. Tämän läsnäolon kautta toteutuu myös pelastus osallisuutena Kristuksen sovitustyöllään hankkimaan vanhurskauteen. Tätä osallisuutta Kristuksesta seuraa vanhurskaaksi julistaminen (imputaatio) ja sitä taas puhdistuminen (Vainio, 4:36).

”Usko vanhurskauttaa juuri läsnäolevan Kristuksen vuoksi, joka on sekä anteeksiantamus että Jumalan asuminen ihmisessä kaikkine olemuksen ominaisuuksineen” (Mannermaa, 2:322). ”Kristi­tyssä läsnäoleva Kristus itse on kristityn vanhurskaus, sekä Jumalan suosio (favor) että lahja (donum)” (Mannström, 1:124).

Ensin siis tapahtuu Kristuksen ja syntisen yhdistyminen ja syntinen tulee osalliseksi Kristuksen persoonasta (partisipatio) ja vasta sitten Jumala julistaa ja tekee syntisen vanhurskaaksi (Peura, 2:219)

Peura kuvaa, miten tämän unio-ajattelun mukaan jumalaton syntinen vanhurskautetaan: Oman syntisyytensä edes jotenkin oivaltanut vanhurskautetaan, kun hänessä syntyy usko. Jumala synnyttää uskon Pyhän ­Henkensä vaikuttaessa. Usko syntyy, kun evankeliu­min sanomaa Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan julistetaan. Kristus kät­keytyy julistettaviin inhimillisiin sanoihin ja painuu sitten sanan välityksellä ihmisen sisimpään. Ihminen tulee vaikutetuksi, evankeliumi liikuttaa ihmisen sydäntä ja hän suostuu Jumalan toiminnan kohteeksi. Nyt Kristus on tullut elävänä persoonana läsnäolevaksi ihmisen elämään ja todellisuuteen. Hän on ”läsnä” ja "asuu" sydämessä. Sanoma Kristuksesta aikaansaa syntisessä luottamuksen Jumalaa kohtaan. Syntinen oivaltaa Kristuksen pelastustyön merkityksen ja Kristusta tarkkaillessaan hän turvautuu häneen. Uskon vaikutuksesta Jumalan sana eli Kristus ja ihmisen sydän yhdis­tyvät. Ihmi­sen sydän liitetään ja yhdistetään Kristukseen ja tulee osalliseksi Jumalasta. Kristus ja syntinen ovat nyt yhtä kuten tuli ja siinä hehkuva rauta ja hän tulee yhdenmuotoiseksi Kristuksen kanssa. Kun Kristuksen läsnäolo uskossa on tällä tavoin todellista, se aikaansaa myös syntisen vanhurskauttamisen (Peura, 2:217-220).

Tämä näkemyksen mukaan vanhurskauttaminen ei ole pelkkää ulkoista vaikutusta, jossa ihminen ei ole osallisena muutoin kuin Jumalan mielipiteen tai hyväksilukemisen kohteena ja jonka mukaan vasta pyhitykseen kuuluu Jumalasta osalliseksi tuleminen (partipisaatio) ja yhtyminen Kristukseen (unio cum Christo). Nyt kuitenkin ”vanhurskauttaminen Kristuksen ansion hyväksilukemisena käsitettiin myöhemmässä luterilaisuudessa puhtaasti Jumalan persoonan sisäiseksi, Jumalan omaksi mentaaliseksi tapahtumaksi. Vanhurskauttamisessa anteeksiantamisen kohteena ole­vaan ihmiseen ei siirretä mitään reaalista, olemuksellista, ontologista, olemassa olevaa, jumalallista todellisuutta. Hyväksilukeminen eli impu­taatio tapahtuu pelkästään Jumalan ajatuksen tasolla” (Mannermaa, 2:321-322).

Mannermaa sano jyrkästi, että ”Lutherin käsitys vanhurskauttamisesta on keskeisessä kohdassa dramaattisesti vastakkainen” myöhemmän luterilaisuuden käsityksen kanssa (2:322). Ymmärrän tämän myöhemmän luterilaisuuden tarkoittavan juuri sitä käsitystä, minkä Alister E. McGrath näki olevan luterilaisena käsityksenä 1530-1730 välisenä aikana.

Kysymyksiä suomalaisen koulukunnan näkemysten äärellä

Olli-Pekka Vainion mukaan luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitystä käsittelevät tutkimukset voidaan karkeasti jakaa harmonisoivaan, erottavaan ja progressiiviseen tulkintatraditioon (Vainio 4:6). Progressiiviseen tulkintatraditio tunnustaa luterilaisessa vanhurskauttamisopissa tapahtuneen kehityksen ja teologien erilaiset ratkaisut ja pyrkii korjaamaan kahden edellisen tradition tutkimusten tuloksia. Vallitseva suomalainen tulkinta on kuitenkin jyrkän erottavaa ja se ei näytä antavan mitään mahdollisuuksia harmonisoivalle tulkinnalle, joka haluaa nähdä Lutherin ja Melanchtonin opetuksen yhteneväisenä. Harmonisoivassa tulkinnassa nähdään eroja tärkeämpinä yhteiset korostukset ja ne otetaan esille ja niiden avulla luodaan yhtenäinen luterilainen vanhurskauttamisoppi.

Pitääkö näiden kahden ”koulukunnan”, ”suunnan”, ”tulkinnan” jäädä vain riitelemään keskenään? Entä, jos molempien opetusta tarvitaan luterilaisuuden sisälllä ihmisten erilaisuuden vuoksi? Luterilaisen kirkon opetuksessa vuosisatoja Luther ja Melanchton ovat olleet rinnakkain. Heidät molemmat on koettu tarpeellisina uskon opettajina. Samalla tavoinhan vuosisatojen kuluessa on tarvittu sekä puhdasoppista luterilaisuutta että pietismiä. On tarvittu sekä lakipietismiä (hallelaisuutta) että evankelista pietismiä (herrnhutilaisuutta). On tarvittu herännäisyyttä ja evankelisuutta.

Kun aikoinaan Ylioppilaslähetystä perustettiin, haluttiin nimenomaan etsiä raamattunäkemyksessä kolmatta mallia liberaalisuuden ja fundamentalismin välissä. Aikoinaan sekä Heikki Räisänen omalla että Uuras Saarnivaara omalla tahollaan väittivät, ettei mitään tällaista kolmatta tietä voi olla olemassa. Tosiasiassa se on kuitenkin olemassa. Onko tässäkin kysymyksessä löydettävissä kolmas mahdollisuus?

Eikö sittenkin ole riittävästi sellaisia tekijöitä, jotka yhdistävät? Ovatko erottavat asiat todella ratkaisevan tärkeitä? Eikö ”yhteisen vihollisen” näkeminen voisi yhdistää? Kuka tämä ”vihollinen” on nyt, jos se ei enää saa olla katolinen Trenton kirkolliskokukseen perustuva ajattelu? Trenton kirkolliskokouksen uskonpuhdistusta vastaan suunnatuissa teeseissä puhutaan siitä kuinka vasta valmistautumisen jälkeen ”seuraa sitten itse vanhurskauttaminen” ja siitä kuinka vanhurskauttaminen ”ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoi­sesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ih­minen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystä­väksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan” (luku 7, s. 34). Samoin siinä torjutaan väitteet, että jumalaton tulee vanhurskautetuksi pel­kästään uskosta ja ettei tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen osalta tarvitse valmistautua (kohta 9, s. 45). Samoin torjutaan väite se, että ihmisen hyväksi” pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai hänelle pelkäs­tään annetaan synnit anteeksi” tai ”että ihmiset vanhurskauttava armo on pelk­kä Jumalan suosiollisuus” (kohta 11).

Miten on ymmärrettävä Helsingin koulukunnan väite, että ensin on tapahduttava Kristuksen ja syntisen yhdistyminen ja syntisen tuleminen osalliseksi Kristuksen persoonasta (partisipatio) ja vasta sitten Jumala julistaa ja tekee syntisen vanhurskaaksi (Peura, 2:219). Onko sittenkin ihmisen uudistuminen vanhurskaaksilukemisen perusta?

Henkilökohtaisesti mitä tärkein kysymys on se, että julistaako Jumala minut jumalattomana vanhurskaaksi vai onko minussa ensin tapahduttava uudistus ja muutos. Jos sellainen on tapahduttava, niin minkä luonteinen se on? Merkitseekö se sitä, ettei ihmisellä olekaan lupa kuultuaan Kristuksesta ja hänen sovitustyöstään välittömästi turvautua tähän Kristukseen ja omistaa kohdalleen Kristuksen ansaitsema vanhurskaus?

Ongelman ydin voidaan muotoilla kysymykseksi: Millä tavoin ihminen saa henkilökohtaiseksi omaisuudekseen Kristuksen kaikille ihmisille Golgatalla hankkiman vanhurskauden ja pelastuksen? Kun nyt ”kaikki on valmiina”, niin mitä käytännössä tarkoittaa: ”Tulkaa häihin” (Matt 22:4). Kuinka objektiivinen Kristuksen pelastusteko tulee subjektiiviseksi elämäksi? Millä tavoin armo Jumalan sydämellä ja Kristuksen vanhurskaus tulee ihmisen elämän suojaksi tänään ja tuomiolla? Sen tiedän, miten Katekismus vastaa: ”Minä uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä.”

Luterilaisen ortodoksian suurena ongelmana on nähty se, että vaikka julistetaan ihmisille luettavaa Kristuksen vanhurskautta ja siihen läheisesti liittyvä sanomaa sijaissovituksesta, se ei särje kuulijoitten syvää hengellistä ja siveellistä välinpitämättömyyttä. Todellista yhteyttä Herraan ei synnykään vaan korkeintaan totenapitävää uskoa, jota on kutsuttu myös aivouskoksi, jopa riivaajien uskoksi (Jaak 2:19, KR 38). Kristuksen ansion täytyy tulla henkilökohtaiseksi omistetuksi, sillä muuten se on hyödytön.

Adolf Köberlen mukaan koko protestantismin historia on taistelua tällaisen objektivismin ja subjektivismin välillä (Oiva Virkkala, Emil Teodor Gestrin, Joensuu 1970, 171). Mitä pitää siis tapahtua, että sanankuulija omistaa itselleen Jumalan armon Kristuksessa ja mitä edellytyksiä tämä asettaa hänelle? Onko ihmisen valmistauduttava ja miten armon saamiseen, jotta armosta tulisi vaikuttava armo ihmisen elämässä?

Onko keskustelujen polttopisteessä nimenomaan se, mitä alla olevan kaavion mukaan tapahtuu ihmisessä ”sisäisenä vaikutuksena” ja jonka tuloksena ”taivutetussa” ihmissydämessä syntyy usko. Tämä usko ottaa ”kätenä” vastaan anteeksiantamuksen. Sitä ihmettä tässä kuvataan sanalla renovatio1, uudistus1.

MITÄ TAPAHTUU IHMISESSÄ, KUN HÄN TULEE USKOSTA VANHURSKAAKSI?
Kaavio on muokattu Olli-Pekka Vainion väitöskirjan pohjalta

Ulkoinen vaikutus - Taivuttelu (inclinatio)

Sisäinen vaikutus - Usko (renovatio1) syntyy. Usko on instrumentti, ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen. Se on sekä hetkellinen että jatkuva

Muutos - Osallisuutta Jumalasta, josta seuraa uudistus eli hyvät teot. Se on Jumalan vaikutusta (renovatio2), jatkuva

Mitä tarkoittaa Kristuksen läsnäolo vanhurskauttamisessa?

Kristus Jumalana on kaikkialla läsnäoleva. Mikäli olen oikein ymmärtänyt uuden koulukunnan opetusta, niin Kristuksen läsnäolo tarkoita, että jo ennen kuin Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi, niin Kristus on tullut asumaan jumalattoman sydämeen ja on siis läsnä sydämessä asuvana Kristuksena. Hän ei ole vain vieressä oleva puolustusasianajajana, joka puhuu hyvää Jumalalle armoa anovan syntisen puolesta. Siis ennen vanhurskaaksi julistamista on jo tapahtunut aivan käsittämätön ihme ahdistuneelle syntiselle. Kristus on tullut hänen sydämeensä asumaan. Jumala julistaa nyt syntisen vanhurskaaksi nimenomaan sen tähden, että Kristus asuu hänessä, on hänessä tällä tavoin läsnäoleva eikä vain vieressä olevana puhuu hyvää syntisestä Jumalalle.

Vastaväitteeni tai ainakin haluni tarkistaa tätä väitettä nousee siitä ajatuksesta, että tämän opetuksen mukaan Jumala ei siis julista ihmistä vanhurskaaksi enää syntisenä eikä jumalattomana, vaan nimenomaan siksi, että Kristus on jo syntisessä ja on kaiken lisäksi olemuksellisesti asumassa syntisessä. Mihin oikeastaan enää koko vanhurskaaksijulistamista tarvitaan? Eikö siitä tule vain muodollinen juridinen toimenpide ja tapahtuneen tosiasian jälkikäteistä hyväksymistä? Jos Kristus asuu jo ihmisessä, hänhän on silloin pelastettu. Kristuksen mukana ovat sydämeen tulleet myös kaikki Kristuksen lahjat ja niin myös pelastus. Eihän Kristuksen persoona ole ilman hänen pelastustekojaan? ”Uskossa läsnäolevassa Kristuksessa kristityllä on ’kaikki, mitä hän tarvitsee’, koska usko välittää hänelle kaiken, mitä Kristuksella on: nimittäin sekä anteeksiantamuksen (’suosion’) että Jumalan olemuksellisen läsnäolon (’lahjan’) (Mannermaa, 2:324).

Miksi Kristuksen läsnäoloksi vanhurskaaksi julistamisessa ei riitä vain se, että hän on syntisen lähellä, syntisen vierellä puolustusasianajajana tai jopa ottaa ahdistuneen syntisen syliinsä niin kuin hyvä paimen kadonneen lampaan tai kätkee hänet siipiensä suojaan kuten kanaemo poikasensa?

Mutta eihän ilman muuta ole selvää, että uskossa Kristus on läsnä. Maailmassa on paljon uskoa, väkevää ja vaikuttavaa uskoa - ilman Kristusta. Ratkaisevaa ei ole vielä itse uskon olemassaolo, uskon toiminta vaan uskon kohde, se mihin usko suuntautuu, tarttuu ja sen on oltava Kristus syntiemme sovittajana.

Eikö Jumalan suosio (favor) riitäkään?

Mikä arvo on siinä, että ihminen on Jumala suosiossa, Jumalan hyväksymä ja Jumalalle mieluinen? Koska Jumala on kaikkivaltias, kaikkialla läsnäoleva ja iankaikkinen Jumala, niin hänen suosionsa on suunnattoman arvokas ihmiselle. Näin silloinkin, kun Jumalan suosio ja se, että hän lukee syntisen hyväksi Kristuksen ansion, on vain hänen persoonansa sisäinen, mentaalinen tapahtuma, jossa ihmiseen ei siirretä mitään realista, olemuksellista jumalallista todellisuutta. Kaikki tapahtuu pelkästään Jumalan ajatuksellisella tasolla. Tällaiseksihan on kuvattu myöhemmän luterilaisuuden käsitystä vanhurskauttamisesta (Mannermaa, 2:321). Mutta minähän olen ihmisenä mukana tuossa tilanteessa. Minä kuulen ja oivallan, mikä muutos tapahtuu Jumalan mielessä suhteessa minuun.

Kuka onkaan tämä Jumala, jonka persoonan sisällä hänen omana mentaalisena tapahtumana, hänen ajatuksensa tasolla toteutuu tämä ihmeellinen syntisen vanhurskaaksi julistaminen? Hänhän on iankaikkinen, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva Jumala. Eihän häntä voi yksikään luotu paeta. ”Vaviskaa hänen kasvojensa edessä kaikki maa” (Ps 96:9, KR 38).

Kunpa minun vanhurskautumiseni tapahtuisikin juuri tuolla tavoin. Kuinka todella lohduttavaa ja vapauttavaa se olisikaan. Suuren ja iankaikkisen Jumalan ajatus on jotain suurta, ehdotonta, lopullista ja täydellistä. Se ei koskaan muutu, siihen voi aina luotaa ja turvata. Kaikki tässä maailmassa ja kaikki minussa oleva on niin haurasta, muuttuvaista ja lopulta tuhoon tuomittua ja häviävää. Sensijaan ”pelkästään Jumalan ajatuksen tasolla” minulle luettu vanhurskaus on maailman ihmeellisin asia, koska Jumala on sellainen. Tämä minulle luettu vanhurskaus vapauttaa minut pelkäämästä hänen pyhien kasvojensa valkeutta. Minun ei tarvitse enää kauhistuneena paeta häntä. Nyt tiedän, mitä hän ajattelee minusta. Olen hänen suosiossaan! Iäisyyden kannalta vain sillä merkitystä, mitä Jumala ajattelee minusta. Olla jo nyt tällaisen Majesteetin suosiossa, voiko mikään olla sen suurenmoisempaa ja olla sitä kaikesta syntikurjuudesta ja muuttumattomuudesta huolimatta.

Lähdetään liikkeelle siitä, että uskonvanhurskaus on olemukseltaan ihmisen ulkopuolinen taivaan torilla julistettu vapauttava tuomio (forenssinen imputaatio) ja se koskettaa ihmistä vain vanhurskaaksijulistamisen kohteena (Vainio, 4:5) . Minkä huikean riemun se synnyttäkään, jos oikeudessa ahdistuneena ja pelokkaana ollessani saan kuulla tuomari-istuimelta, että olen vapautettu kaikista syytöksistä ja rangaistuksista.

Silloin ei enää ole niin väliä se, mitä reaalista, olemuksellista, ontologista siirretään minuun tai on minussa – tässä mitättömässä, hauraassa ja synnin läpeensä turmelemassa olemuksessani. Jumalan suosion ja vapautavan tuomion rinnalla on kovin vähäpätöistä se, mitä ihminen saa itseensä, tähän pieneen sydämeensä. Kun minun asemani muutos on näin suurenmoinen, niin mitäpä oman tilani ja tilanteeni muuttumisesta. Se paranee kyllä aikanaan, jollei ennen niin ainakin ylösnousemusruumiissa taivaassa!

Mistä yhtymisessä Kristukseen (unio cum Christo) on kysymys?

Minkä sisällön annamme sanalle yhtymys, yhtyminen (unio). Mitä on olemuksien yhteys syntisen ja Kristuksen välillä? Mitä on osallisuus jumalalliseen persoonaan (theosis). Tarkoittaako unio vain sitä, että olen kosketuksissa ja kanssakäymisessä Jeesukseen Kristukseen? Kohtaan hänet hänen sanassaan sillä tavoin, että olen tietoinen hänen olemassaolostaan ja ymmärrän hänen puhuvan minulle ja itse saan huokailla hänelle kaikki asiani ja luottaa siihen, että hän kuulee. Olemme kahtena persoonana tietoisia toistemme olemassaolosta, kuulemme tosiamme ja keskustelemme keskenämme. Onko unio samaa kuin Jeesuksen luo meneminen? Hänhän kutsuu: Tulkaa minun tyköni kaikki. Olen kuullut tuon Herran kutsun, ottanut sen tosissani ja menen uudelleen ja uudelleen hänen tykönsä sillä tavoin kuin osaan. Onko unio sitä, että minun silmieni eteen kuvataan Jeesus Kristus ristiinnaulittuna ja katson häneen? Tämä katseleminen jatkuu läpi ajallisen elämän, sillä synnin käärmeen myrkky ei poistu olemuksestani ennen kuin kuolemassa. Onko unio sitä, että kuultuani hyvä uutisen Jeesuksen uhrikuolemasta syntieni tähden, tartun tähän uutiseen, pidän siitä kiinni ja olen vakuuttunut pelastumisestani tämän uutisen tähden (vrt. 1 Kor 15:1-3)? Onko unio samaa kuin, että voin asiallisesti sanoa tuntevani Jeesuksen ja uskon, että hän tuntee myös minut nimeltä?

Voiko uniota kuvata vertauksella kanaemosta ja poikasista sen siipien suojassa? ”He ovat kuin pienet kananpojat kanaemon siipien suojassa ja löytävät rauhan hänen vanhurskautensa kätkössä” (Luther). Armo eli Jumalan suo­sio syntistä kohtaan eli vanhurskaaksi julistaminen on välttämätöntä syntisen eli kananpojan hengissä pysymiselle. ”Ellei hän ole emonsa siipien suojassa, hän välittömästi altistuu tuhovoimille. Näistä pahin on Jumalan viha. Se ei kuitenkaan pääse kohdistumaan syntiseen, jos tämä on Kristuksen suojaavan peitteen eli Kristuksen täy­dellisen vanhurskauden kätkössä. Tällöin, ulkoapäin tarkasteltaessa, myös syntinen näyttää sellaiselta kuin on Kristus, joka oman vanhurs­kautensa vuoksi on koko ajan Isänsä suosion kohteena. Kun siis synti­nen uskossa hakeutuu Kristuksen suojaan, myös syntinen pääsee osalli­seksi Jumalan armosta ja suosiosta Kristuksen vanhurskauden ansiosta. Vanhurskaaksi julistaminen merkitsee sitä, että kristitty on saanut ja yhä uudestaan saa anteeksi kaikki syntinsä” (Peura, 2:222). Mutta kananpoika ei ole emonsa siipien suojassa suinkaan tullut yhdeksi, yhtynyt emoonsa. Se on koko ajan toinen, on edelleen oma itsensä. On vain kysymys luottavaisesta suhteesta emoon ja turvapaikan löytämisestä.

Mitä sillä tarkoitetaan, kun puhutaan kahden persoonan olemuksien reaalisesta yhtymisestä. Onko minun oltava kuin jonkinlaisessa siamilaisessa kaksoisyhteydessä. Sen kyllä ymmärrän, jos se tarkoittaa kahden persoonan keskinäistä yhteyttä, kanssakäymistä, liittoutumista. Kaiken lisäksi toinen näistä persoonista on korkea ja ylhäinen kolmiykseinen Jumala ja toinen vain syntinen ja tyhjänpäiväinen ihminen. Sanomme, että avioliitossa kaksi tulee yhdeksi, mutta tiedämme, ettei sitä voi ottaa kirjaimellisesti. Avioliito on jatkuvaa kampailua siitä, että kumpikin oppii ottamaan huomioon toisen, antamaan toiselle anteeksi ja että he pyrkivät suuntaamaan tahtonsa yhdessä samaan tavoitteeseen. Yhteys on ennen kaikkea tahtojen yhteyttä, mutta myös tunteiden ja keskustelujen yhteyttä.

Ehkä meidän ei tarvitsekaan ymmärtää mitä realistis-ontologisella yhtymyksellä Kristukseen (unio cum Christo) käytännössä tarkoitetaan, mutta silloin asian hahmotteleminen ja omaksuminen on vaikeaa. On vain pimeyttä.

Jos pelastava vanhurskautemme ei olekaan Kristus meidän puolestamme, vaan Kristus meissä, voi kuinka ahdistuneita olemmekaan. Emme näe emmekä koe Kristusta meissä asuvana. Synti vain siellä sydämemme syvyydessä asuu. Kristus meidän puolestamme on onneksi meidän ulkopuolellamme, mutta hän on niin ihmeellisen lähellä, että hän kuulee heikoimmankin huokauksemme. Hän on aina vierellämme ja verellänsä peittää sydämemme pohjimmaisen synnin. Emme ole sisimmältämme muuttuneet miksikään kristuksiksi. Olemme sama, vanha, syntinen ihminen, jollainen olemme aina olleet ja tarvitsemme kaikessa ja alituisesti syntiemme anteeksiantamusta ja Karitsan veren puhdistusta.

Oma näkemykseni luterilaiseen spiritualiteettiin

Omasta mielestäni minulta puutuu edellä kuvattu realistis-ontologinen olemisen yhteys Herraan. Jotain sellaista janosin vuosia herätykseen tuloni jälkeen, mutta sitä ei minulle omasta mielestäni annettu. En kyennyt tekemään tarpeeksi perusteellista parannusta, en osannut oikein antautua, en uudestisyntynyt enkä muuttunut uudeksi luomukseksi, sillä tavoin kuin sen olisi pitänyt tapahtua, en täyttynyt Hengellä niin kuin rukoilin. Olin vain sama ihminen jatkuvasti, joka tosin janosin ahdistuksessani Kristuksen tuntemista. Oli vain kaipuu ja odotus, ei omistamista.

Silloin minut vapautti ahdistuksesta hyvä uutinen siitä, että Jumalan ainosyntyinen Poika rakastaa minua tällaisenaan – muuttumattomana ja vailla todellista Hengen täyteyttä olevana. Hän antaa minun olla edelleen se sama ihminen jollainen olen ollut koko ajan, mutta siitä huolimatta hän hyväksyy lapsekseen, lampaakseen, kaitsee ja hoitaa laumassaan. Ennen kaikkea saan olla varma siitä, ettei hän lopulta sano: Mene pois minun tyköäni siihen tuleen, joka on valmistettu Perkeleelle.

Kristuksen sovitusrakkauden tähden olen varma siitä, että minun osanani on nyt Jumalan suosio (favor) ja että hän ei lue minun tuomiokseni sitä syntiä, joka minussa on, vaan lukee minulle Poikansa vanhurskauden (imputatio). Mistään Jumalan lahjasta (donum) en ole varma, paitsi anteeksiantamuksesta ja luetusta vanhurskaudesta. Olisi kauheaa ajatella, että joutuisin hylättäväksi vain siksi, koska minulla ei ole muita lahjoja kuin luomisessa annetut ja sen lisäksi tämä kummallinen luottamus siihen, että Jumala on minulle suosiollinen Kristuksen tähden.

Minulle onkin äärettömän tärkeää se, ettei mikään ihmisen laatu tai ominaisuus ole jumalallisen armahduksen edellytys. Hän armahtaa minut yksin Kristuksen tähden tällaisenani ja kun tämän tiedän en voi olla turvautumatta Herraan.

Lähtökohtanani nykyisin on taju elämästä joka hetki Jumalan silmien alla ja hänen tutkittavanaan. Millaiseksi koen itseni Jumalan edessä, sitä kuvaa hyvin seuraavat lainaukset: "Jumala on elävä, läsnäoleva todellisuus, minä seison omassatunnossani joka hetki hänen edessään kokonaan arvottomana ja ansiottomana enkä täytä mittaa ja tuomio on lähellä". ”Synti asuu tahdon viimeisissä tahattomissa liikkeissä, joissa aina on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että ihminen on perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii aina ja kaikkialla omaa etuaan ja kunniaansa". "Sellaisena ihminen on Jumalan edessä: mitättömänä, arvottomana, syntisenä, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamana - ja kuitenkin omaa itseänsä jumaloivana ja Jumalaa vihaavana ja vastustavana" (Eino Sormunen, Jumalan armo). Kun olen tuollaisena Jumalan edessä joka hetki, kuinka käsittämättömän ihmeellistä onkaan, ettei hän sittenkään lue minulle tuomioksi tätä minun pohjatonta ja korjaantumatonta turmelustani. Hän peittää minut Kristuksen veressä valkaistuihin vaatteisiin. Olen jopa hänen suosiossaan niin mielettömältä kuin se kuulostaakin.

Minulle vanhurskauttava usko merkitsee sitä, että turvaan Kristukseen, joka istuu Jumalan oikealla puolella ja puhuu Isän tykönä hyvää minun kurjan syntisen puolesta. Se merkitsee sitä, että Jumala tällä hetkellä julistaa, lukee minut, jumalattoman vanhurskaaksi (Room 4:5). Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella. Stefanos rukoili kivisateen keskellä: "Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni" (Apt 7:55, 59). Vaikka ajallinen elämä olisikin juuri nyt kurjaa kurjempi, niin taivas on avoin ja saan katsella Jeesusta oman pahan oloni, jopa kuolemani keskeltä ja luotaa siihen, että hän ottaa vastaan.

Kun luterilaisuudessa on opetettu, että Kristus tulee asumaan uskovan sydämeen vasta vanhurskauttamisen jälkeen pyhityksessä, niin se sisältää syvän lohdutuksen. Vanhurskaaksi lukemisen on vaikutukseltaan jotain ehdotonta ja täydellistä. Mutta sitä seuraava realistis-ontologinen minussa asuva Kristus, minussa oleva pyhitys on vaikutukseltaan jotain aivan alullaan olevaa ja keskeneräistä. Ei huonosta puusta hetkessä tule hyvä puu. En voi luottaa muuttumiseeni, joka on aivan alullaan. Se ei anna pelastusvarmuutta, vaikka se onkin ihmeellinen lahja. Tuo minulle julistettu vanhurskaus on varmaa varmempi Jumalan pelastusteko. Se sisältää Jumalan sydämen päätöksen ja se totisesti tapahtuu täysin uskovan ihmisen ulkopuolella. Samalla se kuitenkin mitä syvimmin koskettaa ihmisen koko olemassaoloa. Siinä on kysymys taivaasta ja helvetistä. Se ratkaisee kohtaloni. Tällä päätöksellään Jumala julistaa minut taivaan kansalaiseksi. Tämän hetkisten ansioitteni ja olemukseni mukaan hänen pitäisi tuomita minut kadotukseen. Nyt kuitenkin uskallan olla varma siitä, että nimeni on elämän kirjassa.

Miks yhä itket ja huokailet?
Miks aina uskoa punnitset?
Nyt käännä katseesi Golgataan,
niin löydät toivotun sataman.
Ei Herra punnitse uskoas,
on toinen syy sun rauhallas,
syy siihen on veri Jeesuksen
hän synnit maksoi jo kaikkien (Anders Nilsson, Nordlander, 106)

Kirjallisuutta:
Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat, Jyväskylä 1990
Seppo Haavisto, Mystistä spiritualismia vai lutherilaista teologiaa. Bengt Jacob Ignatiuksen teologia pietismin tutkimushistorian valossa, Pieksämäki 1995, STKS 195
Raimo Mäkelä, Herätys: historiaa vai tätä päivää? Reijo Huuskonen, toim. Raamattu ja herätys, Mikä on 50-vuotiaan Suomen Raamattuopiston sanoma ja paikka tänään? Jyväskylä 1995
Pekka Kärkkäinen (toim.) Johdatus Lutherin teologiaan, Jyväskylä 2001
Martti Luther, Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys, Turku 1932
Tuomo Mannermaa, In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspiste, Helsinki 1979
Urho Muroma, Herää Valvomaan, 1956
Agne Nordlander, Ristin salaisuus, Pieksämäki 1984
Agne Nordlander, Pyhyyden paluu, Kurikka 1991
Olavi Peltola, Ainutlaatuinen evankeliumi! Galatalaiskirje kaikelle kansalle, Hämeenlinnan 2001
Olavi Peltola, Kristus kaikki kaikessa, Helsinki 1990
Olavi Peltola, Löytöretki uskomme perusteisiin, Hämeenlinna 2001
Lennart Pinomaa, Voittava usko, Porvoo 1959
Kauko Pirinen, Seitsenpäinen Luther, Jyväskylä 1984
Eetu Rissanen, Kristillinen palvelu, N.L. von Zinzendorfin teologiassa, Pieksämäki 1959
C.O. Rosenius, Elämän leipä, Porvoo 1927
Arto Seppänen, Unio Christi. Union ja vanhurskauttamisen suhde Anders Nohrborgin postillassa, Pieksämäki 1997
Osmo Tiililä, Kaste ja usko. Piirteitä Fr, G. Hedbergin kristillisyydestä, Helsinki 1947
Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, Forssa 1961
Olli-Pekka Vainio (toim.) Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan, Helsinki 2003
Olli-Pekka Vainio Luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys Lutherista Yksimielisyyden ohjeeseen, valmisteilla oleva väitöskirja, sähköisessä muodossa.