Synti ja sovitus islamissa
Olavi Peltola
Islam antaa taustan uskomme ydintotuuksille
Islamin taustaa vasten opimme entistä kirkkaammin ymmärtämään kristillisen uskon ydinasioita. Viime kesänä arkkipiispa Mikko Juva sanoi haastattelussa, että kristinuskossa on 95% sellaisia yleistä viisautta, jonka kaikki ihmiset voivat hyväksyä. Siis myös muslimit. Mutta jäljellä olevat viisi prosenttia puhuvat Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Näiden viiden prosentin varassa on todellinen kristillinen usko ja elämä.
Kristuksestakin puhuttaessakin on mitä tärkeintä täsmentää, mikä hänessä on se ehdoton ainutlaatuisuus. Tässä meitä auttaa pakistanilainen kristityksi kääntynyt muslimin tri M.A.Q Daskawie. Hän kuvasi sitä, millaiseksi hän koki kristinuskon ydinsanoman ennen kääntymistään. ”Ulkopuolella oleville kristinuskossa ei mikään voi olla naurettavampaa kuin ristin evankeliumi. Oikeaoppiselle muslimille ei mikään ole sen järjettömämpää kuin uskoa, että Jumala ristiinnaulittiin ihmisten syntien takia. Kuinka voi vanhurskas kärsiä vääräin puolesta? Kuinka yksi ihminen voi kantaa koko ihmiskunnan synnit?” Toisena naurettavana asiana hän koki uskon: ”Jos on kysymys paastoista, loputtomista rukouksista, sovitusteoista ja almuista, niin jokainen ymmärtää, että niissä on järkeä. Mutta jos on kysymys vain pelkästä uskosta – eikö se ole törkeää.”
Rosalyn Kendrick niminen naisteologi kääntyi muslimiksi. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jota Heikki Räisänen on arvioinut Teologisessa Aikakauskirjassa (TA 263/1992). Rosalyn Kendrick ei hyväksynyt opetusta Jumalan Kolminaisuudesta. Hän ei omasta mielestään löytänyt Kolminaisuutta Raamatusta. Hän tutki juutalaisuutta ja lopulta koki kirkossa puheet pilkkaaviksi. Juuri Kolminaisuus avaa kuitenkin kristillisen uskon ydinsanoman Kristuksen salaisuudesta ja tekee ristin ja sovituksen keskeiseksi.
Kendrick turhautui myös sovitusoppiin. Hän kirjoitti: ”Huomasin tulleeni muslimiksi, kun lopulta myönsin itselleni, ettei Jumala tarvinnut mitään uhria tekemään häntä armollisemmaksi kuin hän on”. Rosalyn löysi Hesekielin sanat, että syntinen saa elää kun hän kääntyy synnistään. Kenenkään toisen ei tarvitse kärsiä toisen synnin tähden. Tuhlaajapoika vertaus loksahdutti hänellä kaikki paikalleen. Ja niin hän koki päässeensä kotiin ja koki voimakasta tyydytystä. Jäytävät ongelmat kaikkosivat, logiikka ja järki saivat vihdoinkin sijansa. Ennen kaikkea uudestisyntyneelle on väkevä tunne siitä, ettei hän ole katkonut juuriaan. Nyt hän väittää, että islam tarjoaa kristitylle monoteistille mahdollisuuden pitää kiinni niistä perintönsä puolista, jotka hän kokee tärkeäksi, samalla kun hän pääsee tietystä älyllisestä painolastista. Rosalyn väittää, että Jeesuksen oppi oli sopusoinnussa farisealaisen ajattelun kanssa ja että islam pitää yhtä molempien kanssa.
Sama asia tulee meille myös havainnollisella tavalla esille, jos luemme Apostolisen uskontunnustuksen sillä tavoin, että jätämme pois sellaiset kohdat, joihin muslimi ei voi yhtyä: Minä uskon Jumalaan….. kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan luojaan. Jeesukseen Kristukseen…….. , joka siksi pyhästä hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, ……….. nousi ylös taivaaseen ja on sieltä tuleva, Pyhään henkeen, syntien anteeksiantamiseen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
Tärkeintä tässä ei ole se, mikä on otettu mukaan, vaan mikä on jäänyt pois. Jumalaa ei voi kutsua Isäksi eikä Jeesusta Jumalan ainosyntyiseksi Pojaksi. Jeesus ei kärsinyt Pontius Pilatuksen aikana eikä häntä ainakaan ristiinnaulittu. Hän ei silloin ei kuollut eikä haudattu. Hän ei astunut alas tuonelaan. Toki monet muslimit väittävät perimätietonsa nojalla, että Jeesus kuoli myöhemmin. Eräät muslimilahkot näyttävät turisteille jopa Jeesuksen hautaa kaukana Himalajalla. Koska Jeesus ei kuollut ristillä, ei hän ole voinut nousta kolmantena päivänä ruumiillisesti kuolleistakaan. Muslimit voivat kyllä väittää, että Jumala korotti Jeesuksen ylös välittömästi. Samoin he voivat opettaa, että Jeesus on kyllä tuleva maan päälle, mutta ei tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, vaan taistelemaan antikristusta vastaan, voittamaan hänet ja hävittämään ristit ja siat maailmasta. Pyhä Henki tarkoittaa Jumalan hengen vaikutusta maailmassa, ei persoonaa! Samoin kiistetään pyhä yhteinen seurakunta, pyhäin yhteys.
Raamatun ja Koraanin ristiriita
Kun alamme lukea Koraania, ehkä yllätymme siitä kuin paljon raamatunhistoriasta tuttuja nimiä ja tapahtumia sieltä löytyy. Abrahamin nimi mainitaan lähes 250 ja Mooses n. 500 jakeessa. Ensi vaikutelmaksi saattaakin tulla, että tämähän on kuin VT:n profeettojen tekstiä sekoitettuna historiallisten kirjojen aineksilla. Yhteistä ainesta löytyy jopa niin paljon, että jos Koraanista otettaisiin pois kaikki viittaukset ja sidonnaisuudet Raamattuun, jäljelle jäisi vain merkityksetön torso, seula, jolla ei voisi mitään ammentaa. Onkin väitetty, että 60% julistamistaan näkemyksistä Muhammed sai juutalaisilta ja kristityiltä. Raamattu ja Raamatun henkilöt antavatkin Koraanille sen rungon, voiman ja vallan.
Kristityt tutkijat näkevätkin Koraanin tallettaneen paljon sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa tuolloin liikkeellä olleita suullisia traditioita. Heikki Palva kirjoittaa: "Raamattu on epäilemättä Koraanin tärkein viitekehys. Se ei kuitenkaan ole sellainen kirjallisena dokumenttina, vaan moneen suuntaan polveilevana, värikkäänä suullisten traditioitten sikermänä, joka ei tee eroa kanonisten kirjojen ja muun aineiston välillä.” Palva jatkaa kuitenkin: ”Mahdollisuus tiiviimpään yhteyteen Raamatun ja Koraanin välillä hävisi Muhammedin Medinan-kauden kolmantena vuonna 624, jolloin profeetta lopullisesti katkaisi välinsä juutalaisiin. Kiisteltyään juutalaisten kanssa raamatullisen traditioon liittyvien viittausten oikeellisuudesta Muhammed päätyi selvään ratkaisuun: jos Muhammedin välittämä ilmoitus on ristiriidassa Raamatun kanssa, virhe on jälkimmäisessä. Tämä ero jatkuu islamilaisessa historiankirjoituksessa, johon raamatunhistoriakin kuuluu. Sen lähtökohta on kuitenkin aina Koraanissa ja siihen liittyvässä traditiossa, eivätkä muslimihistorioitsijat ole pitäneet sopivana verrata tietojaan Raamatun tekstiin" (Heikki Palva, Perusta 1995, 245).
Vaikka Koraani käyttää tehokkaasti hyväkseen Raamattua, se lisää siihen paljon sellaista kertomusainesta, jota ei ole Raamatussa. Näin Koraani lainatessaan Raamattua ja kertoessaan Raamatun monet kertomukset uudessa muodossa todellisuudessa hylkää Raamatun ja korvaa täysin itsellään. Ei synny mitään tarvetta mennä alkulähteelle, koska tässä on sanottu kaikki tarpeellinen. Raamattu käy tarpeettomaksi. Nykyinen Raamattumme onkin islamilaisen ajattelun mukaan väärennös ja vain Koraani on oikeaa Jumalan sanaa. Vaikka on paljon yhteistä, niin se, mitä kumpikin lopulta on, on täysin yhteensovittamatonta.
Koraania voikin pitää historian väkevimpänä Raamatun totuudellisuuden kumoajana. Se on sitä paljon vaikutusvaltaisemmin kuin vuosisadan ajan länsimaissa kirkoissa jatkunut historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen Raamatun arvovallan hävittäminen.
Missään vaiheessa vuoden 630 jälkeen eivät Raamatun ja Koraanin yhdistävät kohdat ole olleet tärkeitä Raamatun ja Koraanin lukijoille eikä niille, jotka uskovat näiden kirjojen sanomaan. Usko rakentuu juuri kirjojen erilaisuuteen. Joka kertaa kun näihin kirjoihin sitoutuneet uskovat ovat kohdanneet toisensa, erottavat seikat ovat nousseet ratkaisevan tärkeiksi. Siksi meidän on tiedettävä ja nähtävä nimenomaan se, mikä erottaa nämä kaksi kirjaa toisistaan.
Juuri erot tulevat hallitsemaan maailmanhistorian kulkua tulevaisuudessakin ja ratkaisevat näiden kahden uskonnon kannattajien kohtaamisen toden paikan tullen. Yhteinen ei siis ohjaa, vaan erottava johtaa. Siksi siinä todellisuudessa, jossa me elämme, ei Raamatun ja Koraanin yhteisellä aineksella ole mitään erityisempää merkitystä paitsi joidenkin idealistien romantisoiduissa kuvitelmissa tai niin kauan kuin se jommallekummalle osapuolelle edullista valtataistelussa ihmisten sieluista.
On siis nähtävä totuudellisesti, että nämä kaksi kirjaa sulkevat ehdottomasti ja täysin pois toinen toisensa. Jos Raamattu puhuu totta, silloin Koraanin varsinainen tarkoitus on antaessaan oman sanomansa samalla kumota Raamatun sanoma ja leimata se valheeksi ja vääristelyksi. Raamattu kumoaa myös Koraanin, sillä Raamatun lukija ei tarvitse Koraania ymmärtääkseen oikein Raamattuaan. Koraani on täysin tarpeeton, jos Raamattu puhuu totta.
Kysymys synnistä
Kristinuskon ydinopetus ihmisestä paljastaa ihmisen luontonsa puolesta perisynnin turmelemaksi. Perisynti on väkevä meissä ihmisissä oleva halu ja voima, joka ei ole koskaan levossa (1 Moos 6:5; 8:21; Job 4:17-18; 9:29-31; 14:4; Ps 51:7; Jer 13:23; 17:9; Mark 7:21-23; Room 3:9-18; 23; 5:12-19; 7:14-24; Ilm 3:17). Se on kokonaan turmellut luontomme ja on niin ”syvältä, että ihmisen ruumiiseen ja sieluun, sisäisiin ja ulkoisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään tervettä eikä turmeltumatonta". "Tämä vamma on sanoin kuvaamaton, sitä ei voida käsittää järjen vaan ainoastaan Jumalan sanan valossa” (Tunnustuskirjat).
Perisynti on meidän tilamme, jossa elämme ja pääsyntimme. Ei edes uskova voi koskaan vapautua tässä elämässä perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Hän on edelleen luonnoltaan syntinen. ”Jumalan anteeksiantamus kasteessa, ehtoollisessa, synninpäästössä ja evankeliumin sanassa ottaa pois syyllisyyden ja synnin rangaistuksen, mutta synnin voima ei koskaan murru kokonaan tässä elämässä”. ”Siksi vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettu ja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana” (Robert Preuss).
Kun mennään islamin opetukseen ihmisen tilanne nähdään aivan toisenlaisena. Allah loi ihmisen heikoksi (Suura 4:32), mutta Allahin sijaishallitsijaksi (2:30) maan päällä. Raamatun mukaan Aadam ja Eeva tietoisesti rikkoivat Jumalan käskyn. Koraanin mukaan taas Aadam unohti eikä hänen aikomuksensa ollut tehdä väärin (20:114-115).
Raamatun mukaan heidät karkotettiin syntinsä seurauksena Jumalan yhteydestä. Jotta yhteys syntyisi jälleen ja ihminen pelastuisi tarvittiin viatonta uhria, ristiä ja sovitusta pelastuksen välineenä (1 Moos 3:21; 4:4). Koraanin mukaan syntiinlankeemus ei merkinnyt täydellistä muutosta ihmisen suhteessa Jumalaan. Se ei ollut katastrofi, perusteellinen välienrikko. Jumala asetti pian Aadamin entiseen tilaansa. Siksi sovitus on tarpeeton, sillä Allah "antaa anteeksi kenelle hän tahtoo eikä anna anteeksi sille, jolle ei tahdo" (2:35-37). Kuitenkin Koraani sanoo, että Abrahamin poika lunastettiin oinaalla (37:107). Vuotuisessa uhrijuhlassa vietetään tämä tapahtuman muistoa.
Synti ei ole synnynnäistä tai perittyä. Ihminen syntyy luonnollisessa puhtauden tilassa. On vain pysyttävä tämän luonnon mukaisessa uskossa, hanifina (Suura 30:30). Jos ihminen kuitenkin valitsee synnin mahdollisuuden hyvyyden mahdollisuuden sijasta, hän liittää vieraan aineksen omaan puhtaaseen luontoonsa (Islam - uskomme, 16).
Kuitenkin synnin todellisuus on koko ajan läsnä Koraanissa: Onhan ihmissieluun istutettu ahneus (Suura 4:128). Joosef sanoi: ”En väitä itseäni viattomaksi; sielu yllyttää ihmistä jatkuvasti pahaan, ellei Herrani sitä armahda” (12:53). Sianlihan syömisen kiellon yhteydessä sanotaan: ”Tämä on syntiä” (5:3). Jokainen sielu on tekojensa pantti (6:70). Mutta synti ymmärretään nimenomaan uskottomuudeksi ja monijumalaisuudeksi.
Ihminen joutuu kyllä tekemään tiliä tekosynneistään ja saa rangaistuksen: ”Kaikki, mitä ihminen on tehnyt, on kirjoissa; kaikki niin pieni kuin suurikin on kirjoitettu muistiin" (Suura 54:52-53). ”Joka näin (väärin) tekee saa synnin tililleen. Ylösnousemuksen päivänä hän saa kaksinkertaisen rangaistuksen ja joutuu elämään ikuisesti nöyryytettynä Helvetissä" (25:68-69). ”Pelätkää Jumalaa, sillä hän on nopea pitämään tiliä” (5:4). ”Joka tulee Herransa eteen syntisenä, saa palkakseen Helvetin, jossa hän ei kuole eikä elä" (20:74). ”Joka tekee pahaa syöstään päistikkaa tuleen: Etkö saakin palkan tekojesi mukaan?” (27:90).
Oleellisinta elämässä on totella Jumalan säädöksiä: ”Jumala tekee teille säädöksensä selviksi, ettette eksyisi" (Suura 4:176). ”Jumala säätää, mitä tahtoo” (5:1). Mutta keskeinen ajatus on Jumalan tahdon tekemisen helppous: ”Jumala haluaa tehdä tahtonsa teille helpoksi, sillä ihminen on luotu heikoksi” (4:28). ”Ei Jumala tahdo aiheuttaa teille vaivaa, vaan Hän tahto puhdistaa teidät ja tehdä armonsa teille täydelliseksi” (5:6).
Siksi tärkeintä on vain välttää suuria syntejä, sillä jos ”vältätte suuria syntejä, joista teitä kielletään, me pyyhimme pois teidän pahat tekonne ja viemme teidät kunnioitettuina Paratiisiin” (Suura 4:31). ”Hän antaa parhaan palkan hyväntekijöille, jotka välttävät suuria syntejä ja siveettömyyttä, vaikka heille sattuisikin harha-askelia. Herrasi anteeksianto on avara... Älkää siis pitäkö itseänne nuhteettomina. Hän tietää parhaiten ketkä ovat hurskaita” (53:31-32).
Tärkeää on myös, että syntiä on tehty tietämättömyydessä, sillä Jumala armahtaa niitä, jotka tietämättömyydessään tekevät pahaa, mutta katuvat pian (Suura 4:17). ”Joka teistä tekee tietämättömyyksissään pahaa ja sitten katuu ja korjaa tekonsa, tietäköön, että Jumala on Anteeksiantava, Armelias” (6:54; 16:119).
Ihmisen tilaa ei siis pidetä kovin vakavana. Ihminen on kyllä heikko, mutta pohjimmaltaan hyvä. Ihmisen luonteessa ei ole mitään perustavaa laatua olevaa pahaa. Muslimi voi hymyillä onnellisesti ja sanoa: "Kyllä, olemme kaikki Jumalan syntisiä". Kun hän jää kiinni lain rikkomisesta, hän saattaa vetää korvalehtiään ja toistaa: "Kadun, kadun.... Tosiasiassa hän on vain pahoillaan siitä, että jäi kiinni. Hän on syntinen siinä mielessä, että hän on tehnyt rikkomuksen, mutta ei sentään uskoton ja häpeällinen epäjumalanpalvelija ja se vasta olisi kauhistuttavaa Tuomiolla. Onkin väitetty, että muslimilla ei ole kristillisesti ajatellen synnintuntoa. Se, mitä hänellä on, on tietoisuus joidenkin lakien rikkomisesta. Hän odottaa Jumalan olevan pitkämielinen ja armelias ja jos pahin tapahtuisi, hänen pitäisi mennä 'Jumalan vankilaan' joiksikin vuosiksi (Christensen). .
Jumalan edessä ihminen voi olla vain orja. Siksi Jumalan laki on ihmiselle ratkaisevan tärkeä. Juuri lain välityksellä ihmiskunnalle annetaan Jumala. Mitä paremmin ihminen täyttää lain, sitä lähemmäksi hän tulee Jumalaa. Ihminen ei saa epäillä, etteikö hän pystyisi täyttämään lain. Jos hän epäonnistuu jossakin kohden hän voi katua. Hyveellä, hyvillä teoilla ja kuuliaisuudella hän voi sovittaa rikkeensä. Ihmistä ei kukaan toinen voi lunastaa synnin ja pahan vallasta. Islamin on mahdotonta hyväksyä pelastusta lahjana Jeesuksen Kristuksen uhrikuoleman kautta.
Ilman muuta on selvää, että Jumala antaa synnit anteeksi, sillä onhan Hän Anteeksiantava. Anteeksianto on kuitenkin sidottu määrättyyn ehtoon: "Jos te rakastatte Jumalaa, seuratkaa minua, niin Jumala rakastaa teitäkin ja antaa teidän syntinne anteeksi. Hän on Anteeksiantava, Armelias" (Suura 3:31). ”Siltä, joka uskoo Jumalaan ja tekee hyviä töitä, Hän pyyhkii pahat teot pois” (64:9).
On kuitenkin yksi anteeksiantamaton synti. Se ei ole synti Pyhää Henkeä vastaan: ”Jumala ei anna anteeksi sitä, että Hänen rinnalleen asetetaan muita jumalia, mutta kaiken muun Hän antaa anteeksi, kenelle tahtoo. Joka asettaa vertaisia Jumalalle on tehnyt hirveän synnin” (Suura 4:48). Tämä synti on nimeltään shirk! Jokainen Kristukseen Jumalana uskova syyllistyy juuri tähän syntiin.
Lopulta ratkaisevaa on Koraanin mukainen usko, sillä joka kieltää uskonsa, sen teot ovat menneet hukkaan, ja tuonpuoleisessa hän joutuu perikatoon (Suura 5:5). Me uskomme Herraamme, jotta Hän antaisi meille anteeksi meidän syntimme (20:73). Usko on aina sisällöltään uskoa Allahiin ja hänen profeettaansa Muhammediin.
"Molemmissa Lähi-Idän uskonnoissa (juutalaisuus ja islam) tiedetään, että ihminen joutuu vastaamaan elämästään Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Tämä on otettava vakavasti. Koska islam ei anna eikä voikaan antaa selvää vastausta syyllisyys- ja syntikysymykseen, panee muslimi toivonsa Jumalan suurpiirteisyyteen. Jumalan armo on jalomielisen ruhtinaan armoa, joka ei suhtaudu pikkujuttuihin kovin tarkasti. Islamin Jumala on ytimeltään pehmeä - päinvastoin kuin yleensä kuvitellaan. Hän antaa armossaan hyvien töiden painaa vaa'assa tuhatkertaisesti" (Risto Soramies, Kirkkomme lähetys, 1979, 2, s. 48)
Jeesus, hänen ristiinnaulitsemisensa ja sovitus
Mitä ehdottomimpana ero Koraanin ja UT:n välillä tulee esiin kysymyksessä Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Koraani sanoo, mitä todella tapahtui eikä kristittyjen evankeliumi: He (juutalaiset) eivät uskoneet, vaan puhuivat Mariasta hirveitä valheita ja sanoivat: "Me tapoimme Messiaan, Jeesuksen, Marian pojan, Jumalan lähettilään" - mutta eivät he ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä. Ne, jotka kiistelevät Jeesuksesta, eivät tiedä varmasti, eikä heillä ole tietoa hänestä, vaan he vain arvailevat. Eivät he häntä tappaneet, vaan Jumala korotti hänet luokseen. Jumala on Mahtava, Viisas. Kaikki Kirjan ihmiset vielä uskovat Jeesukseen ennen hänen kuolemaansa, ja ylösnousemuksen päivänä Jeesus todistaa heitä vastaan” (Suura 4:156-159). Islam on nimenomaan Kristuksen Jeesuksen ristin vihollinen.
Muhammedille oli aivan mahdotonta hyväksyä sitä, että Jumalan profeetta ja valittu ase voisi olla niin heikko, että hän kärsisi häpeällisen kuoleman. Sen muslimi voi kyllä uskoa, että Jumala kohotti Jeesuksen tykönsä. Koraani paneekin Jeesuksen suuhun sanat: ”Rauha minulle päivänä, jona minä synnyin, ja päivänä, jona kuolen, ja päivänä, jona minut herätetään henkiin” (Suura 19:33). Jumala sanoi: "Jeesus, Minä otan sinut ja korotan sinut luokseni" (3:55).
Muslimi sanoo mielellään, että kristinusko ja islam ovat saman puun oksia. Samalla hän kuitenkin itsestään selvänä kertoo, ettei Herramme ole Jumalan Poika eikä maailman Vapahtaja. Hän sanoo, ettei Jeesus Nasaretilaisessa ei ole mitään ainutlaatuista. Kristus on vain yksi kuudesta suuresta profeetasta, yksi 313:sta, jotka toivat kirjan, yksi 124 000:sta, jotka Jumala lähetti maailmaan saarnaamaan tosi uskontoa - islamia.
Kristittyjen ahdasmielisyys suhteessa Kristukseen on ollut on aina ollut muslimien kompastuskivi. Vaatimus Kristuksen ainutlaatuisuudesta saa heidät hurjistumaan.
Siksi emme tee väärin väittäessämme, että islam on julistaessaan Jeesuksen todellisuutta samaan aikaan syvästi ja perinpohjin mitä antikristillisin uskonto. Se kieltää Jeesuksen juuri niissä asioissa, jotka ovat kristilliselle uskolle kaikkein keskeisimmät. Juuri tämä kieltäminen on mitä oleellisinta islamissa.
Jeesus ristiinnaulittiin Jumalan ainosyntyisenä Poikana
Meidän kristittyjen kannalta kaikkein oleellisinta Jeesuksen sikiämisessä, syntymisessä ja ristiinnaulitsemisessa on se, että HÄN ON JUMALAN POIKA. Kristityt sanovat: "Messias on Jumalan poika". Näin he puhuvat kuin uskottomat ennen heitä. Jumala kirotkoon heidät, kuinka he valehtelevat. He ovat ottaneet oppineensa, munkkinsa ja Messiaan, Marian pojan, herroikseen Jumalan asemasta, vaikka heidän on käsketty palvoa vain yhtä Jumalaa. Ei ole muuta jumalaa kuin Hän. Hän on niiden yläpuolella, joita he asettavat Hänen rinnalleen (Suura 9:30-31). ”Jumalan ei sovi hankkia itselleen poikaa” (1:36). ”Ne, jotka sanovat: ‘Messias, Marian poika, on Jumala’, eivät ole uskovia (5:72).
Muslimille mitä keskeisin uskon tunnustus on Vilpittömän uskon suura 112: ”Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen. Sano: Hän, Jumala on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista.”
Tämä lause esiintyy umajaidien rahoissa. Sen lausuu harras muslimi suudellessaan Kaaban mustaa kiveä ja se on jokaisen muslimin eräs tavallisimmista rukouksista, niin että 20 vuotiaana muslimi on lausunut sen jo ainakin 12000 kertaa. Profeetan kerrotaan sanoneen, että se vastaa arvoltaan kolmatta osaa Koraanista.
Siinä on ilmaistu ehdoton monoteismi, tawhid. La ilaha illa Allah = ei ole muuta Jumalaa kuin Allah. Siinä on islamin sydän. Siksi Jeesus ei voi olla mikään Jumala. Sellaisen väittäminen on islamissa mitä suurin synti, shirk, rinnastus. Sitä ei anneta anteeksi. Jumalaa ei saa eikä voikaan rinnastaa mihinkään. Hänellä ei ole vertaista eikä kaltaista: ”Älkää asettako ketään Jumalan rinnalle” (Suura 2:22; 3:64; 6:19; 7:33; 17:22; 31:13; 40:84). ”Hänellä (Saatanalla) on valta vain niihin, jotka kääntyvät pois ja asettavat Jumalalle vertaisia” (16:100).
Suura 112 kiistää mahdollisimman selvästi kristillisen uskon keskeisen tunnustuksen Jeesuksesta Jumalan ainoana Poikana, "joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä" (Nikaian uskontunnustus).
Kun muslimioppineet myöhemmin laativat kirjoituksia kristillisestä uskosta, he erityisen terävästi arvostelivat nimenomaan Jeesuksen jumaluutta. Alf at-Tabarin (synt. 775) mielestä kukaan ei voi ylistää saatanaa enemmän kuin kristityt, kun he väittävät, että Jumala tuli ihmiseksi vapauttaakseen ihmiset synnin taakasta. Hänen mukaansa tuossa tapauksessa Jumala olisi tarvinnut saatanan apua tullakseen tapetuksi ristillä. Samaan aikaan eläneen Al-Dzahizin mukaan on mahdotonta ajatella, että Jumala olisi ruumiillistunut ja että Jumalaksi nimitetty olemus varustettaisiin inhimillisillä attribuuteilla. Kristityt hänen mukaansa syyllistyvätkin epäjumalanpalvelukseen, koska he palvelevat Jumalana Kristusta, joka on vain ihminen (Seppo Rissanen, Islamin Jeesuskuva, Kirkkomme lähetys, 2/79, s.17).
Muhammed korotti itsensä Jumalan viimeiseksi lähettilääksi ja näin tosiasiallisesti kortti itsensä Jeesuksen yläpuolelle. Muslimin uskontunnustus "ei ole muuta jumalaa kuin Allah" jatkuu erittäin tärkeällä ja lopulta kaikkea ohjaavalla toisella osalla: "ja Muhammed on hänen profeettaansa". Emme tiedä Allahista mitään varmaa ilman Muhammedia, koska Raamattu on väärennetty. Maailman on ennen kaikkea kuunneltava Muhammedia eikä Jeesusta Kristusta muuten kuin Muhammedin kautta.
Egyptiläinen muslimioppinut Fathi Uthman toteaa, että kristinuskolla ja islamilla on yhteisiä piirteitä. Mutta "ne eroavat käsityksessä Kristuksen suhteesta Jumalaan - tai ajatuksessa kolminaisuudesta; ne eroavat kysymyksessä, onko Kristuksen ristiinnaulitseminen tapahtunut - tai ajatuksessa sovituksesta; ja ne eroavat luonnollisesti käsityksessä Muhammedin profeetantehtävästä ja islamin uskonnosta" (Rissanen, emt. 20).
Ihmisen pelastuminen
Ratkaisevaa on jokaisen ihmisen pelastumisen kannalta Jumalan lähettilään, Muhammedin totteleminen: ”Joka tottelee Jumalaa ja Hänen lähettilästään, saa käydä puutarhoihin, joiden notkelmissa virtaa puroja ja joissa hän saa asua ikuisesti” (Suura 4:13). ”Uskovia ovat ne, jotka uskovat Jumalaan ja Hänen lähettilääseensä eivätkä epäile, vaan kamppailevat omaisuutensa ja henkensä uhalla Jumalan tiellä” (49:15). ”Mutta se, joka ei tottele Jumalaa ja Hänen lähettilästään vaan rikkoo Hänen säädöksiään, jää tuleen ikuisiksi ajoiksi” (4:14).
Koraanin mukaan Jumala on kyllä asettanut eläinten uhraamisen "yhdeksi Jumalan pyhistä tavoista" (Suura 22:36). Mutta samassa yhteydessä nimenomaan sanotaan: ”Ei Jumalan luo tule niiden liha ja veri vaan teidän hurskautenne... Julista ilosanomaa hyväntekijöille” (22:37). Siksi anteeksiantamus ei edellytä sovitusta. Ei tarvita mitään uhria synnin tähden. Tästä huolimatta Koraanin mukaan Tuomiolla voi olla joku toinen ihmisen puolesta puhuja: Silloin toisen puolesta voi puhua vain se, jolle Armollinen on antanut luvan ja jonka puheeseen hän on mieltynyt (20:18). Kristityllä tämä on Jeesus, muslimi toivoo Muhammedin tekevän sen.
Muslimille on käsittämätöntä, että "kristityt uskovat syntisen sydämen puhdistuvan, kun uskotaan Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen, mutta kieltävät sen totuuden, että katuva syntinen saa Herraltaan anteeksiannon" (saksankielisen Koraanin esipuhe, Vicedom, 64).
Muslimilla ei voi olla pelastusvarmuutta.
Vaikka Jumalaa kutsutaan Armeliaaksi Armahtajaksi, niin lähes kaikki islamin teologit ovat yhtä mieltä siitä, että inhimilliset käsitteet armeliaisuudesta eivät Jumalan ominaisuutena merkitse samaa kuin ihmisiin liitettäessä. Nämä ominaisuudet ovat täysin riippuvaisia Jumalan tahdosta, jota kukaan ei voi tietää.
Siksi voit tehdä kaikkesi pitääksesi islamin lait. Voit uskoa sydämelläsi ja tunnustaa suullasi, että ei ole muuta Jumalaa kuin Jumala ja Muhammed on Hänen profeettansa. Voit toivomalla toivoa, että Muhammed olisi välittäjäsi Tuomiopäivänä. Voit ajatella ja nimittää Jumalaa armeliaaksi. Mutta lopultakaan et voi tietää, millainen Jumala on ja mitä Hän voi sinulle tai jollekin toiselle tehdä.
Oikeastaan se merkitsee sitä, ettei Jumala ei ole ilmoittanut itseään lainkaan. Siksi Jumalan armeliaisuuskin on arvaamatonta. Ihminen ei koskaan voi siitä olla varma. Armo on Jumalan kädessä, ja Hän antaa sen, kenelle tahtoo (Suura 3:73, 74). Lopulta kuitenkin jäämme epävarmoiksi pelastumisesta.
Kenties tästä johtuvat monien islamin suurmiesten alakuloinen epätoivo ja epävarmuus heidän kuolinvuoteillaan. Abu Bakr oli tosi muslimi ja hienoluontoinen mies. Hänen kerrotaan niin pelänneen tulevaisuuttaan, että Hänen hengityksensakin haisi käristetyltä maksalta. Hänen väitetään sanoneen kuolinvuoteellaan: "Oi tyttäreni, tämä on vapautukseni päivä ja erämaan saavuttamisen päivä, jos tämä on ilon päivä, se on oleva jatkuvaa, jos surun, se ei koskaan lakkaa," Miksi hän sanoi kahteen kertaan "jos"? Ei mikään islamissa pysty ottamaan niitä pois.
Omar valitti kuolinvuoteellaan: "Voi omaisia, voi omaa äitiäni, jos ei Herra haluakaan antaa minulle anteeksi". Taas sama 'jos'. Se ei ilmaise epävarmuutta Omarin uskosta yhteen Jumalaan, epäluottamusta profeettaan tai Omarin hyvään elämään. 'Jos' viittaa Jumalaan. Nämä kaksi 'jos' lausetta ovat kuin yhteenveto koko islamista. Isäntä kohtelee palvelijaansa miten itse tahtoo. Kukaan ei voi sanoa, että Isäntä antaa anteeksi, sillä Hän tekee niinkuin haluaa eikä kukaan voi tietää Hänen mieltymyksiään. Islam onkin ytimeltään alistumista sellaiseen, jota ei voida tietää eikä välttää (Christensen).
Kristinuskosta löytyy myös 'jos', mutta ero on siinä, että 'jos' ei koskaan liity Jumalaan. Evankeliumi on todiste Jumalan uskollisuudesta luotujaan kohtaan. Jumala on rajoittanut itsensä liitoilla ja lupauksilla. Hän on ilmoittanut itsensä tulemalla täydellisesti osaksi ihmiskuntaa. Hän on kantanut ihmisen lankeemuksen taakan itse, jotta tuntisimme Hänet ja luottaisimme Häneen Uskollisena. Jos uskot, jos luotat, jos hyväksyt, silloin Jumala on uskollinen, voit aina luottaa Häneen.
Muslimille Allah on viime kädessä Tuomari. Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä on kristitylle viime kädessä Vapahtaja. Tämä ei tarkoita, etteikö hän olisi myös Tuomari. mutta se tarkoittaa, että Tuomari itse on Vapahtajamme. Ihminen, joka ei ole nähnyt ja ymmärtänyt Kristusta, on omien ansioidensa, oman synnillisen täydellisyytensä varassa. Jumala on hänen Tuomarinsa.
Ihminen, joka on nähnyt ja ymmärtänyt Kristuksen, katsoo Jumalaan, Tuomariin Vapahtajanaan eikä luota omaan synnilliseen täydellisyyteensä vaan Kristuksessa annettuun Jumalan ilmoitukseen. Islamiin tutustuessamme ja nimenomaan Koraania lukiessamme vakuutumme siitä, että kristittyä, joka turvaa yksin Jeesuksen Kristuksen nimeen, odottaa kuoleman jälkeen kauhea kadotus.
Ehdoton vastakkaisuus islamin uskon ja kristillisen uskon välillä
Pappisliiton jäsenlehdessä Crux oli pastori Juha Kylänpään Pakistanista lähettämä kirjoitus, joka oli hänen vastineensa Crux 2/96 olleelle kirjoitukselle pakolaisen kohtaamisesta. Jälkimmäisessä sanottiin: ”Kun minua pyydettiin rukoilemaan muslimin haudalla, tunsin voimakasta yhteyttä rukoillessani samaa Jumalaa kuin he, vaikka Kristuksen pelastussanoma poikkeaa radikaalisti islamin ikuisten totuuksien historiasta”. Juha Kylänpää vastasi tähän: ”Kristittyjen Jumala on yksi. Samaa sanovat muslimit omasta jumaluudestaan. Tästä ei silti voi tehdä automaattisesti sitä johtopäätöstä, että kyseessä on sama Jumala. Asiaa pitää lähestyä kummankin uskonnon ilmoituksesta käsin. Raamatun Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tätä muslimit eivät koskaan ole hyväksyneet eivätkä voi hyväksyä luopumatta uskontunnustuksestaan ja uskostaan Koraanin erehtymättömyyteen: ”Jumalalla ei ole poikaa”. Raamatun Jumala on kolmiykseys, Koraanin yksiykseys. Sama Jumala ei ole voinut esittää itsestään kahta näin erilaista kuvaa. Kysymys ei ole samasta Jumalasta”.
Mitään ratkaisua ei löydy siihen ehdottomaan eroon ja vastakkaisuuteen mikä on kristillisen uskon ja islamin välillä suhteessa Jumalaan, syntiin ja sovitukseen. Aivan oikein Koraani sanoo: ”Juutalaiset sanovat: Kristittyjen usko ei perustu mihinkään, ja kristityt sanovat: Juutalaisten usko ei perustu mihinkään, ja silti he kaikki lukevat Kirjaa! Samoin sanovat tietämättömät, mutta ylösnousemuksen päivänä Jumala ratkaisee heidän kiistansa” (Suura 2:113). ”Sano: Kaikki odottavat. Odottakaa siis tekin; kyllä te vielä saatte tietää, kuka kulkee oikealla tiellä ja kenellä on johdatus” (20:135).
Samaan tulokseen tuli Bagdadin patriarkka Timoteus I keskusteltuaan 800-luvulla kalifinsa Al-Mahdin kanssa: "Tässä pimeässä maailmassa me uskomme, että meillä on totuuden helmi ja samoin uskotte te. Kun Päivä tulee, toisen meistä nähdään pitävän kädessään arvotonta lasihelmeä".
Islam on syvästi ja perinpohjin antikristillinen uskonto. Se kieltää Jeesuksen juuri niissä asioissa, jotka ovat kristinuskolle elintärkeitä. Todelliseksi ahdistukseksi kristityille tämä antikristillisyys muodostuu vasta silloin, kun islamin johtajat saavat haluamansa täydellisen vallan jollakin alueella. "Islam on uskonto, elämäntapa ja liike, jonka päämääränä on pystyttää islamilainen järjestys maailmaan" (Euroopan islamneuvoston julkilausuma 1980). Silloin kristityn edessä on vain tavalla tai toisella marttyyrius. Tällainenhan on ollut tunnustavan kristityn osa myös ateistisen kommunismin, kansallistietoisen hinduismin tai buddhalaisuuden hallitsemissa yhteiskunnissa. Voi olla tilapäisesti helpompia kausia, mutta aina ja joka paikassa nimenomaan muslimin kääntyminen kristityksi on johtanut vainoihin.
Meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin odottaa Kristuksen paluuta. Vasta silloin ratkeaa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ei vain juutalaisten ja kristittyjen välillä, vaan myös kristittyjen ja muslimien välillä. Mutta sitä Päivää odottaessamme teemme kaiken mitä voimme, jotta evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta tulisi saarnatuksi kaikille kansoille - ja siis myös niin kaikille muslimeille kuin juutalaisillekin.
Käytettyä kirjallisuutta: Ajankohtainen islam, toim. Marjatta Kyyhkynen, Jyväskylä 1992; Islam uskomme, Suomen Islamilainen Yhdyskunta 1993; Kirkkomme lähetys 2/79, 2/89, 2/90, 2/94; Koraani, Jaakko Hämeen-Anttilan suomennos, Jyväskylä 1995; Jens Christensenin The Practical Approach to Muslims, Pekka Mäkipään referaatti (1985).