Roomalaiskirje 13. luku

KRISTITTYNÄ TÄSSÄ MAAILMASSA
Raamattuluento (19) Room 13:1 –14
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 18.01.2004.

8.4. Kristityn suhde esivaltaan (Room 13:1-7)

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa (1). Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa(2). Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta (3). Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen (4). Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta (5). Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään (6).
Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia (7).

Kehotusten asema uskonelämässä

Paavali jatkaa kristittyjen neuvomista arkielämään liittyvissä kysymyksissä. Tässä lyhyessä jaksossa on kaikkiaan 33 erilaista käskyä tai kieltoa. Kokoamme ne pitkäksi luetteloksi ja muutamme ne henkilökohtaisen puhuttelun muotoon:

Suostu esivaltasi alaisuuteen (Room 13:1). Älä vastusta esivaltaa ja jos niin teet nouset Jumalan säädöstä vastaan ja saat rangaistuksen (2). Tee oikein niin sinun ei tarvitse pelätä viranomaisia ja saat kiitosta, jos teet väärin joudut pelkäämään viranomaisia (3). Suostu esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta (5). Anna jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu, anna vero sille, kenelle se kuuluu, anna tulli sille, kenelle se kuuluu, anna pelko sille, jolle se kuuluu, anna kunnia sille, jolle se kuuluu (7). Älä ole kenellekään mitään velkaa, rakasta toisia ihmisiä ja niin täytät Jumalan lain vaatimukset (8). Älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä himoitse, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – siihen käskyyn on koottuna kaikki muutkin käskyt (9). Älä tee lähimmäiselle mitään pahaa, rakasta niin toteutat lain (10). Ole selvillä siitä, mikä aika on käsillä, herää unesta (11). Hylkää pimeyden teot, varustaudu valon asein (12). Elä nuhteettomasti, älä remua, älä juopottele, älä elä siveettömästi, älä elä irstaillen, älä riitele, älä kiihkoile (13). Pue yllesi Herra Jeesus Kristus, älä hemmottele ruumistasi, älä anna ruumiisi haluille valtaa (14).

Kun tällä tavoin jälleen aivan kuin sukellamme Raamatussa olevien käskyjen ja kieltojen maailmaan, meidän on erittäin tärkeää palauttaa mieleemme, missä kuitenkin on Raamatun sanoman oikein ymmärtämisen avain. Se on lain ja evankeliumin erottamisessa. Kaikki käskyt, vaatimukset, kehotukset, uhkaukset ja tuomiot ovat lakia. Ne eivät anna sydämeemme hengellistä elämää. Vain evankeliumi Kristuksesta todella ruokkii meitä. Mutta valitettavasti vasta lain särkemä korva kuulee evankeliumin äänen ja ottaa sen sydämestään vastaan.

Vasta tämän opetusjakson lopussa on tuo ratkaisevan tärkeä kehotus, josta kaikki muut kehotukset kasvavat esiin: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus” (13:14). Se tarkoittaa nimenomaan tarttumista Kristuksen armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Vain Herra Jeesus Kristus ja hänen tuntemisensa antaa lopulta ainoa oikean ja kestävän perustan elää viisaasti ja hyvin nykyisessä maailmanajassa.

Erkki Leminen kuvaa hyvin tätä tärkeää Raamatun oikean ymmärtämisen avainta: ”Raamattu on suurelta osalta erittäin ankara lakikirja. Se sisältää lukuisia kieltoja ja käskyjä. Ja ellei ihminen noudata niitä, ei täytä niitä, seuraa rangaistus: kadotustuomio. Ei ole siis mikään ihme, että moni Raamattua lukiessaan ahdistuu entistä enemmän. Myös Uusi testamentti sisältää paljon uhkauksia kadotustuomiosta. Jeesuksen vuorisaarna, jota monet ihailevat, on mitä ankarin kadotustuomionjulistus kaikille niille, jotka eivät sydämestään siinä esitettyjä kehotuksia täytä. Rehellinen ihminen tuntee sitä lukiessaan itsensä täysin riisutuksi. Hänellä ei ole minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, sillä kukaan ihminen ei ole koskaan pystynyt eikä pysty Jeesuksen kehotuksia noudattamaan. Mutta vuorisaarna onkin annettu ihmisille peiliksi, jotta kaikki näkisivät siitä, millaisia he todella ovat.

Jos ehdotonta Jumalan evankeliumia julistavat kohdat Raamatussa koottaisiin, niin ne varmaan mahtuisivat muutamalle kymmenelle sivulle, sillä eivät niin sanotut evankeliumit sisällä pelkästään evankeliumia. Mutta itse evankeliumi onkin niin voimakasta, ettei sitä tarvitse monta lausetta Raamatussa ollakaan. Se voittaa kaikki lait ja turmiovallat. Evankeliumin ydin on esimerkiksi ilmaistu tämän päivän raamatunjakeessa: "Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1 Joh 2:2). "Synnin palkka on kuolema", ja "kun kaikki ovat syntiä tehneet", ovat kaikki myös kadotustuomion alaisia. Mutta ne, jotka suostuvat ottamaan vastaan Kristuksen, Jumalan lähettämän Pelastajan, jotka siis uskovat häneen, vapautetaan täydellisesti rangaistuksesta, koska Kristus kärsi kuoleman ihmisten syntien tähden. ’Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat’ (Room 8:1)” (Erkki Leminen kirjasta Hyvä sana joka päiväksi).

Uskonelämällemme on lopulta aina tuhoisaa, jos laki alkaa hallita meitä. Laki voi herkästi viedä meiltä rohkeuden uskoa armoon ja näin sammuttaa meissä uskon ja toivon. Mutta laki voi myös synnyttää meissä farisealaisen luulon, että sittenkin pystymme täyttämään meille asetetut vaatimuksen ja näin tekee meistä salaisesti ylpeitä ja irrottaa meidät todellisesta riippuvuudesta Herran armoon.

Emme siis ole tekemissä kehotuksia opiskellessamme Raamatun ydinsanoman, evankeliumin kanssa. Tästä huolimatta on meille jokaiselle on äärimmäisen tärkeää kerrata Jumalan lain vaatimuksia uudelleen ja uudelleen ja peilata niiden avulla omaa arkielämää ja omia asenteitamme. Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka ja siksi meidän tulee toistuvasti kohdata oma sydämen pohjallinen turmelus. Vain silloin vaellamme valossa, kun näemme ovat tekomme Jumalan kirkkauden valossa. Siksi on hyvä, että eräs uskomme perusopas, Martti Lutherin Vähä Katekismus alkaa kymmenellä käskyllä ja niiden selityksellä. Olisi hyvä vaikkapa päivittäin käydä ne rukouksessa lävitse. Luulen, että silloin meillä säilyy sydämessä syvä tarve päästä päivittäin Karitsan veren turviin ja puhdistettavaksi. Lisäksi Luther sanoi kristityn suhteesta lakiin: ”Jumala haluaa, että kristityt pitävät lain ensinnäkin ajallisen rauhan tähden, toiseksi sitä varten, että he tietäisivät, että sellainen kuuliaisuus miellyttää Jumalaa, ja kolmanneksi, että he olisivat toisille hyvä esimerkki ja esikuva, että nämä tulisivat paremmiksi ja noudattaisivat lakia.”

Vaikka tässä onkin kaikkiaan oli kolmekymmentä eri kehotusta, niin kehotukset keskittyvät kahden teeman ympärille. Toisessa ohjataan vaikeaan ja monimutkaiseen suhteeseen maalliseen esivaltaan ja vallanpitäjiin. Toinen kehotuksen sarja keskeisenä on taas tuo aina niin vaikea kutsu rakastaa lähimmäistä.

Oikea suhde esivaltaan

Miten opimme kristittyinä asennoitumaan oikein siihen yhteiskuntaan ja yhteiskuntajärjestykseen, jonka keskellä elämme?

Paavali puhuu esivallasta (kreik. eksousia), vallankäyttäjistä (kreik. arkhontes) ja viranomaisista (kreik. leiturgoi). Silloisessa tehokkaasti johdetussa Rooman valtiossa juuri näiden kautta esivalta tuli todelliseksi jokaisen kansalaisen elämässä. Näiden kaikkien tehtävä oli ylläpitää järjestystä ja sillä tavoin kansalaisten hyvinvointia. Paavali mainitsee myös verot ja tullit, joiden avulla rahoitetaan yhteiskuntaelämän järjestystä.

Kristittyinä olemme historian kuluessa kovin usein lukeneet tämän opetuksen niin, että pääasiaksi ovat tulleet vain sanat ”jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen”, ”sitä ei saa vastustaa”, sillä viranomaiset toimivat Jumalan palvelijoina uskovien parhaaksi. Mutta emme ole huomanneet, että todellisuudessa tässä sanotaankin, että viranomaiset ja vallanpitävät ovat Jumalan alaisia. Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala ja Herran Jeesuksen Kristuksen Isä korotetaan yli kaiken.

Silloisessa Roomassa oli erittäin rohkeasti sanottu, että ”eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa” (Room 13:1). Oli mitä suurinta röyhkeyttä väittää, että Rooman keisarin yläpuolella olisi jokin häntä korkeampi valta, joka oli antanut keisarille tehtävän hallita. Keisari oli korotettu jumalaksi ja hän oli yli kaiken. Nyt siis kristityt oppivat, ettei keisari ole tässä maailmassa korkein vallanpitäjä ja se merkitsi myös siitä, että keisarin ympärille luotu valtiokoneisto ei ollut mikään jumalallinen instituutio.

Tämä opetus on ollut tuskallisen vaikea myöhemminkin kristityille. Muistamme vain 1930-luvun Saksan kansan huumaavan Hitler-ihailun ja samaan aikaan Neuvostoliitossa intohimoisen Isä-Stalin palvonnan. 1960-luvulla Kiinan nuoriso rakasti ja palvoi intohimoisesti Maoa. Mao oli yli kaiken. Minkäänlaista arvostelua ei sallittu. Valta oli ehdottomana yksissä käsissä ja kaikkien oli täysin ja sokeasti alistuttava sen alle.

Kysymys esivallasta on aina ollut vaikea. Emme voi elää ihmisyhteisössä ilman selvää käsky- ja vallanjakoa. Jollakin tai ainakin joillakin tulee olla ylin päätäntä- ja tuomiovalta ihmisyhteisössä. Samaan aikaan tiedämme, että ihmisen raadollisuuden tähden kaikki valtarakenteet ovat monella tavoin turmeltuneita, korruptoituneita. Ei niin vähäistä valtaa, etteikö jo olisi vallan väärinkäyttöä. Valta pyrkii aina myös lisäämään omaa valtaansa. Yhteiskunnan valtakoneisto yleensä kokee olevansa ehdottoman oikeassa. Siinä mukanaolevat tuntevat puolustavansa oikeaa asiaa vapautta tai muutoksia vaativia arvostelijoita ja häirikköjä vastaan. Mutta on myös raskasta elää ilman todellista vapautta.

Vapaus ilman järjestystä johtaa anarkiaan ja järjestys ilman vapautta diktatuuriin. Elämämme vapauden ja järjestyksen välisessä jännityksessä ja jokaisessa yhteiskunnassa pyritään tavalla tai toisella kohti niiden tasapainoa. Yhteiskunta on aivan kuin jatkuvassa heiluriliikkeessä toisesta äärimmäisyydestä toista kohden.

Pietari kirjeessään täsmentääkin viranomaisten asemaa sanoessaan heidän olevan inhimillistä järjestystä varten (kreik. antropinos ktisis) (1 Piet 2:13) ja Herra tahtoo, että inhimillisessä yhteiselämässä vallitsisi järjestys. Samalla torjutaan selvästi valtiovallan ja sen johtajan palvonta ja jumaloiminen korkeimpana valtana. Poliittinen valta on vain tehtäväänsä valtuutettu valta, ei itse valta eikä siis saa olla itsevaltainen. Tämän totuuden ovat monta kertaa nimenomaan viranomaisten vainoja kärsineet kristityt sanoneet vedotessaan Pietarin sanoihin: "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt 5:29).

Eräässä yhteydessä Paavali puhuu tuon ajan orjayhteiskunnan orjien isännille. Heillä oli täydellinen valta orjiinsa nähden, myös valta surmata omasta mielestään jotain sääntöä rikkonut orja. Nyt Paavali sanoo: ”Ja te isännät, kohdelkaa samoin orjianne älkääkä uhkailko heitä. Tiedättehän, että teillä ja heillä on taivaassa sama isäntä, joka ei tee eroa ihmisten välillä” (Ef 6:9). Sitä ennen Paavali oli sanonut orjille: ”Orjat, totelkaa maallisia isäntiänne. Pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin, niin kuin Kristusta. Älkää olko silmänpalvelijoita ja mielistelijöitä, vaan noudattakaa Kristuksen palvelijoina Jumalan tahtoa koko sydämestänne. Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä. Muistakaa, että jokainen, joka tekee hyvää, saa siitä palkan Herralta, olipa hän orja tai vapaa” (6:5-8). Jälleen alainen sai enemmän ohjeita kuin vallanpitäjä! Mutta vallanpitäjää muistutetaan siitä, että hänelläkin yläpuolellaan on vallanpitäjä, joka ei totisesti katso ihmiseen arvoasemaan.

Jumala korotetaan kaiken yläpuolelle ja hänellä tunnustetaan olevan kaikki valta ja kunnia. Siksi Jumalaan uskovan ihmisen on suostuttava Jumalan tarkoittamaan järjestykseen ja Jumalan asettamien ja hänen säädöstensä mukaisesti toimivien viranomaisten alaisuuteen. Käytännössä se merkitsee elämistä oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti ja väärän välttämistä.

Kaksi mallia kristityistä yhteiskunnan jäseninä

Alkukirkon aikana Kristuksen seurakunta eli pienenä vähemmistönä erittäin vihamielisen yhteiskunnan keskellä. Toiselta vuosisadalta jKr:n on säilynyt tuntemattoman kristityn kirje Diognetokselle. Se löytyy kokoelmasta Apostoliset isät (Rauma 1975, sivut 214-217). Kirjeessä haluttiin puolustautua valheellisia syytöksiä vastaan. Se antaa mielenkiintoisen ja samalla ehkä varsin ihannoidun kuvan tuon ajan kristittyjen elämästä omassa yhteiskunnassaan:
’
”Luku 5. Kristityt eivät nimittäin eroa muista ihmisistä minkään maan tai kielen tai tapojen perusteella. 2. Eiväthän he asu missään omissa kaupungeissaan, eivät puhu muista poikkeavaa kieltä eivätkä noudata eriskummallisia elintapoja. 3. Ei heidän uskonsa ole suinkaan oppineisuutta, jonka kaikenlaisista asioista kiinnostuneet ihmiset olisivat huolellisen ajatustyöskentelyn tuloksena tuottaneet, eivätkä he edusta mitään inhimillistä oppisuuntaa kuten muutamat.

4. He asuvat kreikkalaisten ja barbarien kaupungeissa sen mukaan kuin kunkin osaksi on tullut, ja noudattavat paikallisia tapoja vaatetuksessa, ruokajärjestyksessä ja kaikessa muussakin elämässään. Mutta samalla he kuitenkin osoittavat, että heidän elämänmuotonsa on ihailtava ja tunnustetusti ihmeellinen. 7. He asuvat kukin omassa maassaan, mutta muukalaisina. He osallistuvat kaikkeen kansalaisten tavoin, mutta joutuvat kestämään kaikkea kuin muukalaiset. Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa heille vieras. 6. He solmivat avioliittoja niin kuin kaikki muutkin ja saavat lapsia, mutta he eivät pane heitteille näitä, kun ne syntyvät. 7. Heidän pöytänsä on avoin kenelle vain, mutta ei heidän aviovuoteensa. 8. Lihassa he ovat, mutta eivät lihan mukaan elä.

9. Maan päällä he oleskelevat, mutta taivaassa on heidän yhdyskuntansa. 10. He noudattavat säädettyjä lakeja, mutta omassa elämässään he ylittävät lait. 11. He rakastavat kaikkia, mutta kaikki vainoavat heitä. 12. Heitä ei tunneta, mutta kuitenkin heidät tuomitaan. Heitä tapetaan, mutta heidät tehdään eläviksi. 13. He ovat köyhiä, mutta tekevät monia rikkaiksi. Heiltä puuttuu kaikki, mutta kuitenkin heillä on kaikkea ylenpalttisesti.

14. Heitä häpäistään, mutta häpeässä he tulevat kirkastetuiksi. Heitä pilkataan, mutta he osoittautuvat vanhurskaiksi. 15. Heitä herjataan, mutta he siunaavat. Heille tehdään väkivaltaa, mutta he osoittavat kunnioitusta. 16. Vaikka he tekevät hyvää, heitä rangaistaan kuin pahantekijöitä. Kun heitä rangaistaan, he iloitsevat kuin heitä virvoiteltaisiin eloon. 17. Juutalaiset taistelevat heitä vastaan kuin vierasheimoisia ja kreikkalaiset vainoavat heitä. Mutta ne jotka heitä vihaavat eivät osaa sanoa vihansa syytä.”

Uskonpuhdistuksen aikana yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat varsin toisenlaiset kuin Rooman valtakunnassa alkukirkon aikoihin. Kirkkomme Tunnustuskirjoista löytyy kehotuksia elää vastuullisina kristittynä yhteiskunnan keskellä: ”Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ne tuomitsevat myös ne, jotka opettavat, ettei kristillinen täydellisyys ole jumalanpelkoa ja uskoa, vaan yhteiskunnallisten velvollisuuksien hylkäämistä; evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee (Apt 5:29) totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä” (Augsburgin tunnustus).

Miten sovellamme omaan yhteiskuntaamme Raamatun ohjeita?

Mielenkiintoisella tavalla vuoden 1948 Kristinoppimme puhui omasta yhteiskunnastamme. Sen mukaan meillä on vapauteen perustuva yhteiskuntajärjestys. ”Kansamme käsitys vapaudesta ja oikeudesta on saanut ilmauksensa laissa. Oikeusjärjestyksen ylläpitämisen Jumala on antanut valtion tehtäväksi. - Maa on rakennettava lailla eikä väkivallan teoilla. Sillä silloin maan käy hyvin, kun lakia noudatetaan” (Vanha Laki). ”Valtio takaa jäsenilleen joukon yleisiä ihmisoikeuksia. Jokaisella kansalaisella on uskon- ja omantunnon vapaus, ruumiillinen ja siveellinen koskemattomuus, ajatuksen vapaus sekä oikeus saada työtä ja perustaa koti. Jokaisella on yhtäläinen oikeus edistyä ja ottaa osaa maan asioiden ratkaisuun. Kansalaisen tulee tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, harrastaa yksimielisyyttä, kunnioittaa lakia ja oikeutta sekä rukoilla isänmaan puolesta (Apt 5:29, Room 13:4-5, 1 Tim 2:1-2).

Läpi vuosisatojen kristityt ovat joutuneet elämään eri tavoin organisoitujen valtiomuotojen keskellä. Meillä on ollut etuoikeus elää lähes sadan vuoden ajan demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka malli luotiin vasta 1700-luvulla. Kaiken lisäksi demokraattista yhteiskuntaamme on tähän asti monella tavoin hapattanut kristillinen usko.

Periaatteessa jokainen kristitty on yhteiskunnasamme perimmäinen vallanpitäjä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden takia. Puhe- ja omantunnonvapauden mukaan jokaiselle on myös oman mielipiteen muodostamisen ja ilmaisemisen oikeus. Sen sijaan kuuluksi tulee vain se, jolla on todellista vaikutusvaltaa. Varsinainen valta on edustuksellisilla elimillä ja virkamiehillä. Nämä vallan konkreettiset käyttäjät ratkaisevat monella tavalla toteutuuko oikeus ja onko kansalaisiilla hyvä vai paha olla.

Elämme ns. enemmistön vallan aikaa. Valta on 51%:lla äänestäjistä. Valta ja totuus kuuluvat myös yhteen. Käytännössä totuus on sitä, mitä vallankäyttäjä, demokratioissa siis ääntä käyttävä enemmistö ja yleinen mielipide haluavat sen olevan. Mutta samaan aikaan vähemmistölläkin on mahdollisuus vaikuttaa päätösten syntymiseen. Siksi koskaan ei tulee pelätä kuulumista vähemmistöön. Hyvä on muistaa seuraava väite: ”Todellista edistystä eivät saa aikaan äänekkäät, mahtailevat, tuuppivat enemmistöt, vaan pienet ja itsepintaiset vähemmistöt.”

Aikoinaan arkkipiispana ollessaan Mikko Juva sanoi Kirkolliskokouksessa: ”Liian monesta puheenvuorosta heijastuu pyrkimys saattaa Jumalan lapsen elämäntapa normiksi tälle yhteiskunnalle. Tämä ei ole oikea asenne. Yhteiskunta soveltaa lakia yhdellä, kirkko toisella ja omalla tavallaan.” Tuosta historiantutkijan väitteistä voimme lukea sen, että yhteiskuntamme keskellä oleva Jumalan lasten elämäntapa poikkeaa yhteiskuntaa hallitsevasta enemmistön elämän tavasta. Juuri tämä synnyttää nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa näkyvimmät ristiriidat tunnustavien kristittyjen ja yhteiskunnan enemmistön itsestään selvänä pitämien näkemysten välillä. Kirkon sisällä tämä ero ja jännitys tulee esiin usein ns. tavallisen kirkkokansan ja johonkin herätysliikkeeseen samastuneiden uskoviin välillä. Se myös erottaa kirkon työntekijöitä toinen toisistaan.

Kristittyjen mahdollisuus soveltaa suomalaisessa yhteiskunnassa Raamatun kehotuksia yhä selvemmin supistuu vain omaan yksityiseen elämään. Voimme pyrkiä vaikuttamaan toki lähi-ihmisten joukkoon. Jos pyrimme vaikuttamaan koko yhteiskuntaan, niin käsittääkseni mitä tärkein vaikutuskanava on oma painostusryhmä, kyky käyttää hyväkseen julkisia tiedotusvälineitä ja oman puolueen vallan kasvattaminen valtiollisessa ja kunnallisessa elämässä. Osallistuminen edustuksellisiin elimiin tai asema valtion virkamiehenä antaa myös mahdollisuuden vaikuttaa laajempaan kokonaisuuteen.

Kristittynä viranomaisten vainoamina

Mutta myös meidän aikanamme ”Jumalan lasten elämäntapa” voi synnyttää myös niin syviä ristiriitoja yhteiskunnassa, että voimme puhua kristittyjen vainosta. Siksi meidän on jälleen hyvä ottaa esille se mahdollisuus, että esivalta ja viranomaiset vainoavat Jumalan lapsia. Vanhemmat meistä ovat eläneet silloin, kun näin tapahtui aivan meidän naapurissamme. Vainoja on edelleen niin kommunistien kuin muslimienkin hallitsemissa yhteiskunnissa. Väitetään jopa, että kristittyjä surmataan eri tavoin uskonsa tähden vuosittain jopa toistasataatuhatta. Jos Kristuksen tulemus on lähellä, kyllä meidän kristittyinä on valmistauduttava myös omassa yhteiskunnassamme äkilliseen ja tyrmistyttävään ilmapiirin muutokseen ja jopa vainoihin.

Eräs esimerkki lähellä olevien kristittyjen ahdingosta on monelle tutun Inkerin kirkon vaiheet 1920-luvulta aina 1990-luvulle. Emme saa niitä unohtaa. Käytän lähteenäni Maria Kajavan elämästä kertovaa kirjaa Pitkä taival (Eeva Mesiäinen, Jyväskylä 1990).

Vainoojana on ollut ateismiin sitoutunut esivalta ja viranomaiset. Aikoinaan monet tajusivat yhteiskunnassa tapahtuneen muutoksen ja pakenivat uutta esivaltaa ja viranomaisia Suomeen. Ne jotka jäivät koteihinsa joutuivat tuhonkierteeseen.

Kiristäminen tapahtui vähitellen ja muodollisesti laillisin keinoin. Ensin verolainsäädännöllä elämä tehtiin mahdottomaksi. Tarmokkaimmat koettivat verovalituksilla etsiä apua tukalaan tilanteeseensa. Jatkuvasti annettiin uusia määräyksiä ja taas oli tehtävä uusia anomuksia (s. 68). Lopulta on pakko joutua oikeuteen vero-asioista ja vankilaan. Inkeriläisten papille määrättiin niin suuret verot, ettei edes koko vuoden palkka siihen riittänyt. Ja niin hänen kodissaan pidettiin pakkohuutokauppa (s. 83). Liikkeellä oli myös ns. suostuttelijoita, jotka koettivat puheilla taivuttaa ihmiset toimimaan viranomaisten haluamalla tavalla. Lopputuloksena olivat takavarikoimiset, pidätykset ja karkotus Siperiaan. Toimenpiteiden toteuttajien joukossa oli Suomesta 1918 jälkeen maahan paenneita, mutta myös joitakin oman kotikylän miehiä (s. 81). Kajava sanoikin: ”Toinen heistä oli Hennulan Matti, paikkakunnan harvoja ryyppymiehiä, joka ilmeisesti koetti parantaa asemaansa liittymällä niihin, joilla oli valta käsisään.” Myös naapurit alkoivat ilmiantaa (s. 79, 85). Maria Kajava kävi varastamassa perunat omasta perunakellaristaan talon lattian alta (s. 82). Pidätys saattoi myös tapahtua tekaistujen syytösten nojalla (s. 83).

Tuossa tilanteessa mieleen jäi rovasti Laurikaisen sanat saarnasta: ”Älkää mistään murehtiko. Heittäkää turvallisesti kaikki huolenne taivaan Isän kannettavaksi. Jonka turvana on ikiaikojen Jumala, se ei menehdy elämän suurissakaan myrskyissä” (s.84). Vuosikymmeniä myöhemmin Maria Kajava myös muisti niitä lauluja joita silloin laulettiin: ”Kaikk' Herra parhain toimittaa, jos ottaa tahi antaa; hän tarpehemme lahjoittaa ja murheen meistä kantaa. Jos ottaapi taikk' antaapi, hänt' aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme". "Vihollisenko laittaneen sä luulet tuskan sydämeen, poskelles kyyneleen? Ei, armiashan Isäni mun, uskoain näin koittaa" (s. 84).

Kun Maria kajava kuulu isänsä kuolemasta vankilassa hän totesi tuskaisena: ”Pelkkää rehellisyyttä isä oli joutunut kärsimään. Hän olisi saanut elää täysin turvassa, jos olisi suostunut pakenemaan. Minkä tähden häntä oli kohdeltu näin julmasti, syytöntä meistä? Miksi Jumala sallii tällaisen epäoikeudenmukaisuuden?” (124).

Kaikki kuitenkin tapahtui lain ja oikeuden ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden nimissä. Suhteessa viranomaisiin oli oltava Jeesuksen sanojen mukaisesti viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset (Matt 10:16). Myöhemmin Maria Kajava olikin viranomaisten esessä tavattoman peloton, peräänantamaton ja valmis kärsimyksiin.

Toinen esimerkki on kuvaus niistä sisäistä ahdistuksista, joihin voi joutua vainon keskellä. Richard Wurmbrand oli luterilainen pappi, joka oli uskonsa tähden yhteensä 14 vuotta eri vankiloissa kommunistisessa Romaniassa. Monet kerrat häntä koetettiin saada luopumaan uskosta älyllisillä väitteillä, kieltämällä Jumalan olemassaolo ja Kristus. Eräässä vaiheessa eristyssellissä hän koki kuinka äärimmäisen todellisella tavalla myös Saatana alkoi pilkata häntä: ”Missä on Jeesus? Vapahtajasi ei voikaan vapauttaa sinua. Sinua on huijattu ja sinä olet huijannut toisia. Ei hän ole Messias, olet seurannut väärää miestä.”

Kiusaus oli hirvittävän voimakas ja Wurmbrand taisteli sitä vastaan toistamalla Jumalan sanaa ja lopulta hän purki sisintään kirjoittamalla runon. Hän kertoo: ”Kun olin saanut tämän runon valmiiksi, en enää tuntenut Saatanan läheisyyttä. Hän oli poistunut. Tunsin Jeesuksen suutelun ja jokainen on vaiti, kun häntä suudellaan. Rauha ja ilo palasivat.”

Joitakin rivejä tästä runosta: ”Rakkaudella on oma oikeutuksensa. Rakkaus ei ole viisaita varten. Tuhannenkaan tulikokeen kautta kuljettuaan, se ei lakkaa rakastamasta. Vaikka tuli polttaa ja aallot hukuttavat sen, se suutelee haavoittavaa kättä. Jollei se löydä mitään vastausta kysymyksiinsä, se odottaa luottavana. Eräänä päivänä aurinko paistaa salattuihin paikkoihin ja kaikki selvitetään.

Monien syntien anteeksisaaminen vain lisäsi Maria Magdaleenan palavaa rakkautta, mutta hän voiteli hajuvoiteella ja vuodatti kyyneleitä ennen kuin sinä lausuit anteeksiantamuksen sanan ja jollet sinä olisi lausunut sitä sanaa, hän olisi sittenkin istunut ja itkenyt rakkaudesta sinuun. Synnissäkin olevana hän rakasti sinua ennen kuin sinä annoit anteeksi.

Minäkään en kysy onko oikein rakastaa sinua. En rakasta pelastusta toivoen. Haluan rakastaa sinua iäti kestävän onnettomuuden keskellä. Haluan rakastaa sinua kuluttavassa tulessakin. Jos sinä olisit kieltäytynyt laskeutumasta ihmisten luo, sinä olisit ollut kaukainen unelmani. Jos sinä olisit kieltäytynyt kylvämästä sanasi, minä rakastaisin sinua ilman sen kuulemista. Jos sinä olisit epäröinyt ja paennut ristiinnaulitsemista, enkä minä olisi pelastettu, sittenkin minä rakastaisin sinua. Ja vaikka minä löytäisin sinussa syntiä, minä peittäisin sen rakkaudellani. Jos profeetat olisivat ennustaneet jotakuta toista, minä jättäisin heidät - en sinua. Esittäkööt he vaikka tuhat todistetta, minä säilytän rakkauteni sinuun.

Jos sinä olisit myytti, minä luopuisin todellisuudesta ja eläisin sinun kanssasi unessa. Jos he todistaisivat, ettei sinua ole olemassa, sinä saisit elämän minun rakkaudestani. Rakkauteni on mieletöntä, motivoimatonta, niin kuin sinunkin rakkautesi.

Herra Jeesus, toivoisin sinun löytävän täältä jotain sellaista mikä miellyttää sinua, sillä enempää en voi antaa sinulle.” (Kirkkautta kidutuskammiossa, Poukkusilta 1970, siv. 69-72).

Kolmas esimerkki on muslimista kristityksi kääntynyt sokea veljemme Zia. Hän on ainoa marttyyri, jonka nimi on kotini vieraskirjassa. Hänen suljettiin väärien syytösten ja todistusten tähden kotikaupungissaan tutkintovankeuteen kymmeneksi kuukaudeksi. Myöhemmin hän ei voinut vapisematta kertoa niistä kidutuksista, joihin oli joutunut. Vankilan yhteismajoituksessa hän oli löytänyt toisenkin tien kulkijan. He olivat jopa yhdessä viettäneet huoneen nurkassa ehtoollista. Jeesus oli ollut läsnä. Leipänä kannikka, viininä vesilasi. Myöhemmin hän sanoi: ”Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvää apua, mutta armo riitti silloinkin, kun koko maailma piti minua kuolleena. Minun piti pitää itseni kaikelle kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni” (Liisa Kingma, Koraanikoulusta Kristuksen askeliin, Pieksämäki 1990, ss.36-37). Zia katosi lähdettyään kiihkoislamilaisten hallitsemalle rajaseudulle julistamaan evankeliumia. Todennäköisesti hänet on raa’asti kidutettuna surmattu.

8.5. Kutsu lähimmäisen rakastamiseen (Room 13:8-14)

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset (8). Käskyt "Älä tee aviorikosta", "Älä tapa", "Älä varasta", "Älä himoitse", samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (9) Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain (10)
Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia (11). Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein (12). Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen (13). Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan(14).

Edellä kuvattua kristittyjen vainojen taustaa vasten on hyvä kuulla kuinka voimakkaasti Paavali kehottaa kristittyjä nimenomaan rakastamaan lähimmäisiään.

Mikäli se kristitystä itsestä riippuu, hän ei saa olla velkaa - ei edes valtiollekaan eikä edes verovelkaa. Vain silloin hän on sisäisesti vapaa. Mutta lähimmäisen rakastamisen velkaa kristitty ei koskaan voi suorittaa loppuun.

Rabbikoulutuksensa pohjalta Paavali tiesi, että Jumalan laissa on 365 kieltoa ja 248 käskyä. Se huikea määrä käskyjä ja kieltoja ja siksi vaikea muistaa. Nyt Paavali yhdistää kaikki käskyt ja kiellot. Aikaisemmin rabbi Hillel oli vastannut, kun häneltä pyydettiin yhdellä jalalla seisten selvittämään mikä on lain ydin: ”Mitä itse vihaat, älä tee sitä toiselle. Tämä on koko laki, kaikki muu on sen selitystä.”

Myös Jeesus keskitti opetuksessaan käskyjen paljouden muutamaan perusasiaan. Vuorisaarnan ns. kultainen säännössä hän sanoo: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt 7:12). Jeesus vastaa lain tärkeintä käskyä kyselevälle fariseukselle: ”Tärkein on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.' Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näitä suurempaa käskyä ei ole" (Mark 12:29-31).

Paavali taas yhdistää lain toisen taulun käskyt ja liittää muutkin käskyt yhdeksi ainoaksi: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.” Tämä opetus on pukeutunut unohtumattomaan muotoon kuuluisassa rakkauden korkeassa veisuussa. ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” (1 Kor 13:4-7). On hyvä lukea nämä sanat edes silloin tällöin kysellen itseltään, miten ne leimaavat minun elämääni: Minä olen kärsivällinen, minä olen lempeä. Minä en kadehdi, en kersku, en pöyhkeile, en käyttäydy sopimattomasti, en etsi omaa etuani, en katkeroidu, en muistele kärsimääni pahaa, en iloitse vääryydestä vaan iloitsen totuuden voittaessa. Kaiken kestän, kaikessa uskon, kaikessa toivon, kaiken kärsin.

Paavalin sydämessä eli voimakas Kristuksen paluun odotus. Hän oli kokenut väkeävän Kristuksen kohtaamisen Damaskon portin edustalla. Se on synnyttänyt hänen sydämessään syvän kaipuun saada uudelleen kohdata näkyvällä ja koettavalla tavalla Kristus. Toki Paavali oli valmis myös kuolemaan. Hän kirjoitti myöhemmin Rooman vankilasta: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon” (Fil 1:21-24).

Kirjoittaessaan kirjettä Rooman seurakunnalle, hän oli vakuuttunut siitä, että Kristuksen takaispaluu tänne maailmaan oli lähempänä kun koskaan ennen: ”Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa.” ”On aika herätä unesta”. Meidän ja Paavalin välissä on nyt lähes 70 sukupolvea. Siksi totisesti Kristuksen paluu on lähempänä kuin koskaan tätä hetkeä ennen. Emme pety, jos sydämemme säilyttää herkän Kristuksen takaisinpaluun odotuksen. Tuo kaipuun ja odotuksen vire on ollut kaikkina aikoina eläneiden Kristukseen uskovien sydämissä.

Mekin haluaisimme tietää, mikä hetki on käsillä Jumalaan maailmansuunnitelman toteuttamisessa. Hän ei ole kuitenkaan kertonut omaa aikatauluaan. Jeesuskin sanoi, että sen hetken tulon tietää Isän yksin. Siksi tyydymme odottamaan, emme vaadi tietämistä.

Joka tapauksessa Paavali näkee ihmiset jakautuneena aivan kuin kolmeen eri ryhmään. On niitä jotka nukkuvat ja elävät välittämättä taivaallisista. On niitä, jotka antautuvat hillittömään elämään. Paavali varoitta erityisesti uskovaa kansaa näistä lopunajan ihmisiä hallitsevasta remuamisesta, juopottelusta, siveettömyydestä, irstailusta, riidoista ja kiihkoilusta. Kolmanneksi on myös niitä, jotka pimeässä yössä elävät kuten päivän ja valon lapset valvoen.

Erityisen tärkeä juuri omassa ajassamme on Raamatun kehotus elää nuhteettomasti, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen (Room 13:13). Noissa kehotuksissa meitä varoitetaan kolmesta sellaisesta elintavasta, jotka ovat nykyajan ihmisistä ilman muuta oikeita. Yksi on alkoholin käyttö. Aikaisempina vuosikymmeninä oli itsestään selvää, ettei kukaan tunnustava kristitty käyttänyt alkoholia – ei edes humalluttavaa olutta. Jälleen jokaisen tunnustavan kristityn elämäntapana tulisi olla ehdoton raittius. Toinen on nykyinen mieletön seksuaalisen vapauden huuma. Jokainen tunnustava kristitty kampailkoon tällä elämänalueella ehdottoman puhtauden puolesta. Kolmas kehotusten alue varoittaa kiihkosta ja sen tuomista riidoista. Fanaattisuus on aina tuhoisa voima ihmisten elämässä. Näin on myös uskonnollinen fanaattisuus – kiihkomielisyys. Tosin moni pitää sitä hengen palavuutena, vaikka se on vain sielullista kiihottumista. ”Olkaa maltilliset ja raittiit” (1 Piet 4:7).

Sensijaan huikea haaste meille on jatkuvasti lähimmäisen rakastaminen. Kukaan ei ole sitä oppinut täysin. Mutta siihen on mahdollisuuksia joka päivä ja juuri siinä asiassa pahiten laiminlyömme elämässämme. Näin siitäkin huolimatta vaikka erittäin hyvin muistamme Jeesuksen vertauksen siitä hetkestä, jolloin Ihmisen Poika tulee tuomitsemaan ja erottaa lampaat vuohista (Matt 25:31-46). Erottamisen syy oli lähimmäisen rakastamisen laiminlyönti. Tähän rakkauteen meitä kutsutaan joka päivä hyvinkin erilaisin muodoin. Mutta ensin meidän on kuitenkin pukeuduttava Herraan Jeesuksen Kristukseen. Vain hänen yhteydessään, voi jotain hänen rakkaudestaan tarttua meihinkin.