Roomalaiskirje 16. luku

ROOMALAISKIRJEEN PÄÄTÖS
Raamattuluento (22) Room 16:1–27
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 18.04.2004, Olavi Peltola

8.11. Paavali suosittelee roomalaisille kirjeen perille viejää (Room 16:1-2)

Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija (1). Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monille, myös minulle (2).

Paavali oli saamassa kirjeensä valmiiksi. Hän tarvitsi jonkun, joka veisi hänen kirjeensä Roomaan. Hän sai tietää, että Korinttin satamakaupungissa Kenkreassa asuva ”sisaremme” Foibe on aikeissa matkustaa Roomaan. Paavali päättää lähettää kirjeensä hänen mukanaan ja suosittelee häntä Rooman uskoville. Ja niin hän kirjoittaa tuona aikana tärkeänä pidetyn suosituskirjeen, jonka pitäisi avata ovet muuten tuntemattomalle Foibelle. Foibe ei siis ole kuka tahansa Rooman tullut matkailija. Suosituskirjeen merkitys tulee esiin Apt 18:27, jossa kerrotaan Apolloksen saaneen sellaisen, jotta hän voisi esiintyä laillisena saarnamiehenä Akhaian seurakunnassa. Samasta asiasta Paavali kirjoitti aikoinaan terävästi korinttilaisille: ”Alammeko jälleen suositella itseämme? Tarvitsemmeko mekin teitä varten tai teiltä suosituskirjeitä niin kuin eräät muut?” (2 Kor 3:1).

On mielenkiintoista huomata kuinka paljon tietoja voidaan päättelyn avulla löytää Foibesta näiden muutaman Paavalin kirjeen rivin avulla. Tällainen päättely nousee sen ajan historiallisen tilanteen pohjalta, mutta kukaan ei voi varmasti sanoa, että päättely osuus oikeaan. Nimi Foibe viittaa kreikkalaiseen valon jumalan palvelijaan, joten hän on taustaltaan pakanakristitty. Juutalaiset eivät antaisi lapsilleen tällaisia epäjumaliin liittyviä nimiä. Hän ei ole naimissa, sillä silloin Paavali mainitsisi hänen miehensäkin. Paavali käyttää hänestä sanaa ”avustaja” (kreik. prostatis, se on fem. muoto sanasta johtaja, esimies), uudessa käännöksessä se on käännetty ”olla tukena”. Tästä on päätelty hänen olleen varakas nainen, joka filippiläisen Lyydian (Apt 16:14) tai korinttilaisen Kloen (1 Kor 1:11) tavoin on hoitanut omaa liikettään ja voinut varoillaan tukea myös Paavalia ja monia muita kristittyjä. Kenties juuri omien liike- tai oikeusasioittensa tähden hän oli aikeissa matkustaa Roomaan. Paavali oli varma siitä, että luotettavana naisena hän pystyisi viemään tämän tärkeän kirjeen perille Rooman seurakuntaan. Paavali toivoo seurakuntalaisten auttavan häntä kaikessa, missä hän tarvitsee roomalaisten ystävien apua ja siis myös hänen omissa käytännöllisissä asioissaan.

Paavali kutsuu Foibea ”meidän sisareksemme” ja tällainen puhuttelu viittaa läheiseen uskonyhteyteen ja siihen Paavali haluaa sitoa nyt myös Rooman kristityt: Hän on teidänkin sisaremme, kohdelkaa häntä sen mukaisesti. Tärkeää on myös se, että Paavali sanoo Foiben olevan Kenkrean seurakunnan palvelija. Siinä hän käyttää kreikkalaista sanaa diakonos. Sama sana esiintyy Filippiläiskirjeessä seurakunnan kaitsijoiden (kreik. episkopos, josta on kehittynyt nimitys piispa) rinnalla (Fil 1:1). Foibe on ainoa naisdiakoni, joka mainitaan nimeltä UT:ssa. Kenties tästä voimme päätellä, että melko alusta alkaen paikallisseurakunta on tarvinnut muutamia sellaisia jäseniä, jotka erityisesti huolehtivat seurakunnan käytännön asiasta kuten hallinnosta, taloudesta ja avustustoiminnasta.

Mielenkiintoinen on Paavalin kehotus ottaa tämä uskonsisar vastaan ”Herrassa” (kreik. en kyrio). Se on käännetty Herran palvelijana. Lisäksi hänet on otettava vastaan niin kuin ”pyhien sopii”. Siinä on sana ”arvoisesti”, pyhien arvon mukaisesta. Kristittyjen kesken tuli vallita todellinen auttamis- ja palvelemishalu.

Tässä yhteydessä Paavali käyttää paikallisseurakunnasta tärkeää kreikkalaista sanaa ekklesia, ulos kutsutut. Jumalan seurakunta on niiden joukko, jotka Herra on kutsunut pois maailmasta, mutta jota Herra ei kuitenkaan ota pois tästä maailmasta (Joh 17:14-16). Sana pohjalla on myös VT:n Jumalan kansan (qehal Jahve) kokoontuminen.

8.12. Terveisiä nimeltä mainituille uskonystäville (Room 18:3-15)

Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Kristuksen Jeesuksen palveluksessa (3). He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat (4). Sanokaa terveisiä myös heidän talossaan kokoontuvalle seurakunnalle.
Terveisiä ystävälleni Epainetokselle, joka on Aasian työn ensi hedelmä Kristukselle (5). Terveisiä Marialle, joka on nähnyt paljon vaivaa teidän hyväksenne (6). Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua (7). Terveisiä Ampliatukselle, rakkaalle uskonveljelleni (8). Terveisiä Urbanukselle, työtoverillemme Kristuksen palveluksessa, ja ystävälleni Stakykselle (9). Terveisiä Apellekselle, joka on koeteltu Kristuksen palvelija. Terveisiä Aristobuloksen perheväelle (10). Terveisiä heimolaiselleni Herodionille. Terveisiä Narkissoksen talonväkeen kuuluville, jotka ovat Herran omia (11). Terveisiä Tryfainalle ja Tryfosalle, jotka tekevät ahkerasti Herran työtä. Terveisiä Persikselle, rakkaalle sisarelle, joka on nähnyt paljon vaivaa Herran työssä (12). Terveisiä Rufukselle, jonka Herra on valinnut, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin (13). Terveisiä Asynkritokselle, Flegonille, Hermekselle, Patrobakselle, Hermakselle ja heidän kanssaan oleville veljille (14). Terveisiä Filologokselle ja Julialle , Nereukselle ja hänen sisarelleen sekä Olympakselle ja kaikille muillekin pyhille (15).

Pyhä Henki on tallettanut kaikkia kristittyjen jälkipolvia varten Roomalaiskirjeen lopussa yhteensä 26 sen ajan kristityn nimen luettelon joukon. Se osoittaa, että Paavalilla oli paljon tuttuja Rooman kristittyjen joukossa ja hän todella muisti tuttujensa nimet. Se on kuin osa Paavalin esirukouslistasta. Hän oli tutustunut heihin kaikkiin lähetysmatkoillaan. Se osoittaa myös kuinka kristityt olivat tuon ajan ihmisinä liikkeellä ja kuinka heitä muutti virran mukana pääkaupunkiin.

Kaikki nimeltä mainitut olivat tavallisia ihmisiä ja seurakuntalaisia. Mutta he olivat samalla aivan kuin sivu Elämän kirjasta (Fil 4:3). Muistammehan tuon ihmeellisen kirjan, johon kaikkien niiden nimi on kirjoitettuna, jotka pelastuvat. Muistamme myös, miten Jeesus sanoi Jumalan valtakunnan työn menestymisestä riemuitseville opetuslapsilleen: ”Älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan” (Luuk 10:20). Sitä nimitetään myös Karitsan elämän kirjaksi (Ilm 21:27) ja se kertoo siitä, kuka pitää tätä kirjaa ja kuka tuntee siinä olevat nimeltä.

On varmaa, että tässä uskovien joukossa oli monia sellaisia, jotka muutamaa vuotta myöhemmin saivat surmansa keisari Neron julmissa vainoissa. Vuonna 64 syttyi Roomassa tulipalo. Se raivosi yhdeksän päivää ja tuhosi yli 4000 vuokrataloa, temppeleitä, osan keisarin palatsista ja suuren joukon ylhäisten asuintaloja. Kolme neljäsosaa kaupungista tuhoutui. Roomassa lähtivät huhut liikkeelle siitä, että keisari Nero olisi itse sytyttänyt tahallaan tulen saadakseen tilaa komeille uusille rakennuksille. Säilyttääkseen kansan suosion tämä 27-vuotias keisari keksi vierittää syyn tulipalosta pienen juutalaisena lahkona pidetyn kristittyjen joukon päälle. Jo aikaisemmin Neron edeltäjän keisari Claudiuksen aikana oli kristittyjä syytetty juutalaisten keskuudessa syntyneistä mellakoista (Apt 18:2). Kristityt olivat olleet siis jollakin tavoin viranomaisten tiedossa ja silmälläpidon alaisina. Jälkikäteen on myös kiinnitetty huomiota myös siihen, että keisarin Neron vaimo oli kääntynyt juutalaisuuteen.

Vainon selostuksista on käynyt ilmi, että kristittyihin kodeissa kokoontuviin ryhmiin soluttautui keisarin asiamiehiä ja ilmiantajia. Näin pystyttiin nimeämään miljoonakaupungin asukkaiden joukosta kristittyjä, joita sitten mm. poltettiin elävinä soihtuina keisarin puutarhajuhlissa. Myöhemmin lokakuun vallankumouksen jälkeen bolshevikit innolla tutkivat selostuksia Neron vainoista oppiakseen niistä, miten tuhota kristittyjä Venäjällä.

Ensimmäisenä tässä Paavalin ”rukouslistassa” on hänelle vuosien takaa tuttu aviopari Prisca (Priscilla) ja Aquila. Paavali oli tavannut heidät aikoinaan Korintissa, jonne he olivat tulleet, kun keisari Claudius on määrännyt juutalaisten poistumaan mellakoinnin tähden Roomasta (Apt 18:2). Nyt he olivat palanneet Claudiuksen kuoleman jälkeen (vuonna 54) takaisin Roomaan. Aquila teki samaa teltantekijän työtä kuin Paavali. Paavali oli asunut heidän luonaan, joten hän tunsi heidät hyvin. Heidän kanssaan Paavali matkusti myöhemmin Efesoon (18:18). Kun juutalainen puhuja Apollos tuli Efesoon, niin Priscilla ja ja Aqvila huomasivat hänen tarvitsevan opetusta ja ”ottivat hänet huostaansa ja perehdyttivät hänet tarkemmin Jumalan tiehen” (18:26). Se osoittaa tämän avioparin omanneen suuren hengellisen arvovallan ja viisauden. Innokasta ja menestyvää maallikkosaarnaaja on vaikea kenenkään opastaa.

Vastoin sen ajan yleistä tapaa Paavali mainitsee ensin vaimon nimen. Näin tapahtuu myös Apostolien teoissa (Apt 18:18, 26). Muutenkin tässä nimiluettelossa on kaikkiaan yhdeksän naisen nimi. Se osoittanee kuinka tärkeä merkitys naisilla oli tuolloin seurakuntien elämässä. Juuri naiset olivat avaamassa ovensa kotiseurakunnille. Silloinhan seurakunnat eivät voineet kokoontua missään omissa kokoustiloissa tai rakennuksissa. Seurakunnat olivat vuosisatoja kotiseurakuntia. Roomassakin juuri tämän avioparin kodissa kokoontui yksi kaupungin kotiseurakunnista.

Emme tiedä, missä tilanteessa tämä aviopari oli pannut henkensä alttiiksi Paavalin tähden. Kenties se tapahtui Efesossa. Paavalihan kertoo, kuinka hän siellä oli suuressa hengenvaarassa (2 Kor 1:8-9). Joka tapauksessa näiden muutamien UT:ssa meille säilyneiden tiedonmurusten pohjalta voimme päätellä, että tämä aviopari oli jalosti ja uskollisesti palvellut Herraa ja hänen omiaan vuosia. Emme ihmettele, että heitä kiittävät kaikki pakanuudesta kääntyneiden muodostamat kotiseurakunnat. Todennäköisesti hekin jo asemansa ja vaikutusvaltansa vuoksi olivat niitä, jotka seitsemän vuotta myöhemmin saivat Neron raaoissa vainoissa.

Seuraava, jonka Paavali mainitsee on kreikkalainen pakanakristitty Epainetos ja häntä Paavali kutsuu ystäväkseen ja muistaa hänet nimenomaan Aasiassa tapahtuneen lähetystönsä ensi hedelmänä. Korostus ei kuitenkaan ole siinä, että Paavali voitti hänet, vaan siinä että hänet voitettiin Kristukselle. Samalla tavoin Paavali mainitsee Stefanoksen perhekunnan työnsä ensihedelmänä Akhaissa (1 Kor 16:15). Myöhemminkin lähetyshistoriassa monta kertaa juuri ensimmäinen pakanuudesta kristityksi kääntynyt on saanut erityisen aseman ja merkityksen. Lähetystyön synnyttämä uusi elämä usein alkaakin juuri tästä yhdestä ainoasta. Usein myös tämän ensimmäisen kohdalla on käyty mitä kovin henkivaltojen taistelu. Epainetos oli muuttanut uskoon tulonsa jälkeen Roomaan.

Paavali lähettää terveisiä Marialle. Nimi on yleinen juutalaisperäinen nimi, sama kuin Mirjam. Tämä juutalaiskristitty on nähnyt paljon vaivaa seurakunnan uskovien hyväksi. Se lienee merkinnyt sitä, että hän on Rooman seurakunnan työntekijä samalla tavoin kuin Foibe on ollut Kenkrean seurakunnan työntekijä. Nähdä vaivaa on voimakas ilmaisu ja tarkoittaa kovaa kamppailua.

Seuraavat kaksi nimeä Andronikos ja Junia ovat siinä suhteessa mielenkiintoisia, että vanhoissa käsikirjoituksissa jälkimmäinen esiintyy kahdessa eri muodossa - joko Junias tai Junia, Julia. Jälkimmäinen on naisen nimi. Tällöin kyseessä olisi juutalainen aviopari. Mielenkiintoiseksi tämän mahdollisuuden tekee se, että Paavali sanoo heidän olevan arvostettuja ja merkittäviä (kreik. episemos, sema, merkki, merkitty) apostolien joukossa tai keskuudessa (kreik. en tois apostolois). On esitetty kysymys annetaanko tässä arvovaltainen apostolin nimi eräälle naiselle. Aikoinaan jo kirkkoisä Krysostomos kirjoitti: ”Miten suuri onkaan tämän naisen antaumus ollut, kun hänet katsottiin apostolien nimellä kutsuttavien joukkoon arvolliseksi” (Aimo T. Nikolainen). Joka tapauksessa he ovat olleet Kristuksessa (kreik. en Khristo) ennen Paavalia ja olleet vankilassa samaan aikaan kuin Paavali.

Ampliatus, Urbanus ja Stakys olivat yleisiä orjien tai vapautettujen orjien nimiä. Näitä nimiä esiintyy vanhoissa säilyneissä piirtokirjoituksissa ja kristillisissä teksteissä. Paavali mainitse kunkin kohdalla jonkun persoonallisen asian. Yhtä hän kutsuu rakkaaksi uskonveljekseen, toista työtoverikseen Kristuksen palveluksessa ja kolmatta ystäväkseen. Omalla tavallaan nimitykset kertovat, että nämäkin orjat tai entiset orjat olivat saaneet sijaa Paavalin sydämessä. Emme tiedä, missä Paavali oli heidät kohdannut, miten he olivat joutuneet Roomaan ja miten Paavali oli saanut tietää, että he ovat siellä mukana seurakunnassa.

Apelles saa terveisiä koeteltuna Kristuksen palvelija. Se onkin melkoinen suositus tästä kreikkalaisen nimen omaavasta todennäköisesti juutalaisesta miehestä. Emme tiedä mitä koetuksia Apelles on joutunut kestämään. Herodion oli myös juutalaispohjainen nimi, mutta emme tiedä oliko hänen nimensä pohjalla Herodeksen suvun jäseniä. Samoin Aristoboluksen nimi voi viitata 40-luvulla Roomassa asuneeseen Herodes Suuren pojanpoikaan. Nimet Aristobolus ja Narkissos viittaavat varakkaisiin perheisiin, joiden jäsenten joukossa oli kristittyjä. Sen tiedämme muista lähteistä, että keisari Nero surmautti erään varakkaan Narkissos-nimisen virkamiehen.

Nimiluettelo jatkuu. Tulee kolmen naisen nimet. Sisarukset Tryfaina ja Tryfosa ovat tehneet ahkerasti Herran työtä, samoin rakas sisar Persis (persialainen nainen). Tämäkin nimi oli orjien ja vapautettujen orjien joukossa yleinen nimi. Rufus oli yleinen roomalaisen orjan nimi, mutta se on siitä mielenkiintoinen, että hänen äitinsä mainitaan ja erityisesti, se, että hän on myös Paavalille ollut kuin äiti. Paavali oli siis saanut nauttia tämän äidin vieraanvaraisuudesta jossain elämänsä vaiheessa. Rufuksen ja hänen äitinsä mainitsemiseen liittyy sellainenkin mahdollisuus, että olisi kyseessä sama Rufus, jonka isä Simon kyreneläinen kantoi Jeesuksen ristiä (Mark 15:21).

Loput yhdeksän nimeä ja heidän kanssaan olevat veljet ja kaikki muutkin pyhät viittaavat ehkä kahteen eri kotiseurakuntaa. Näistäkin nimistä viisi oli yleisiä orjien tai vapautettujen orjien nimiä. Näyttää siis siltä, että huomattava osa Paavalin ystävistä ja esirukouskohteena olevista uskovista olivat yhteiskunnalliselta asemaltaan vaatimattomia. Tässäkin tulee näkyviin sama, minkä Paavali sanoo Korinttin uskovien ajatellessaan: ”Katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi” (1 Kor 1:26-27).

On hyvä lukea tätä nimiluetteloa myös sillä tavoin, että erottaa nimistä sen, miten Paavali kutakin kutsuu ja puhuttelee. Siitä tulee hyvä haaste meille tämänkin päivän kirjeen lukijoille. Jos Paavali olisi tuntenut jokaisen meistä, olisiko hän voinut sanoa meistä jotain tuollaista?

Voisiko hän sanoa suoraan jollekin meistä, että juuri sinut Herra on valinnut, kuten hän sanoi Rufukselle (13)? Voisiko hän todeta kohdallamme, että olemme Herran omia kuten Narkisson talonväkeen kuuluvat (11) tai jopa sanoa, että olemme olleet Herran omia kauan ja olleet sitä yhdessä puolisomme kanssa kuten Andronikos ja Junia (7) tai Filologos ja Julia (15)? Voiko meidän kodistamme sanoa, että siellä ovat ovet avoinna Jumalan lapsille (23) ja että siellä kokoontuu Jumalan seurakunta (5)? Kenties Paavali voisi jonkin kohdalla pysähtyä ja todeta, että sinä olet minun työni hedelmä, koska olet tullut uskoon minun julistamani sanan kautta kuten Epainetos (5). Voisiko hän katsoa johonkin meistä ja sanoa rakas uskonveli kuten Ampilatukselle (8) tai rakas sisar kuten Persikselle (12) tai jopa sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin äiti. Näinhän hän sanoi Rufuksen äidistä(13). Ehkä hän jotakuta meistä voi kutsua ystäväksi kuten Stakysta (9).

Voiko hän meistä sanoa, että teemme ahkerasti Herran työtä (12) ja että olemme työtovereita Kristuksen Jeesuksen palveluksessa (3)? Voiko meistä sanoa, että olemme nähneet paljon vaivaa Jumalan kansan hyväksi (6,12), olemme koeteltuja Kristuksen palvelijoita (10) ja jopa sellaisia, jotka olemme valmiit panemaan kaulamme alttiiksi Kristuksen evankeliumin tähden (4)? Pitävätkö edes jotkut uskovat meitä arvossa, koska merkitsemme heille jotakin (7)?

Huomaamme kuinka Paavali näissä terveisissä kiinnittää huomiota ystäviensä elämässä kolmeen asiaan: uskoontuloon, työtoveruuteen Jumalan valtakunnan työssä ja vaivannäköön, koettelemuksiin tai jopa vankeuteen ja henkensä alttiiksi panemiseen Kristuksen evankeliumin tähden.

8.12. Taistelu seurakunnassa (Room 16:16-23)

Tervehtikää toisianne pyhällä suudelmalla. Kaikki Kristuksen seurakunnat lähettävät teille tervehdyksensä (16). Kehotan teitä, veljet, varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet. Pysykää heistä erossa (17). Sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta vaan omaa vatsaansa, ja kauniilla ja vakuuttavilla puheillaan he pettävät vilpittömien sydämet (18). Teidän kuuliaisuutenne on tullut kaikkien tietoon. Siksi olen teistä iloinen ja toivon, että olisitte taitavia hyvässä mutta taitamattomia pahassa (19). Rauhan Jumala on pian murskaava Saatanan teidän jalkojenne alle. Herramme Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne (20).

Paavali mainitsee uskovien kokoontumisessa käytössä olleen poskelle suutelemisen (ks. 1 Kor 16:20; 2 Kor 13:12; 1 Tess 5:26). Sitä kutsuttiin pyhäksi suudelmaksi. Sitä käytettiin ennen ehtoollisen alkamista. Tällöin miehet suutelivat miehiä ja naiset naisia. Omalla tavallaan se kuvaa sitä sydämellistä veli- ja sisarsuhdetta, jonka tulisi leimata tänäkin päivänä uskovien keskinäistä yhteyttä.

Se kertoo myös eräistä sen aikaisista kristittyjen kokoustavoista, joita myöhemmin ei ole enää noudatettu. On syntynyt toisenlaisia käytäntöjä ja tapoja kokoontua Jumalan sanan ääreen. Joskus halutaan nostaa nuo vanhat tavat esille UT:sta ja vaatia, että todellisten kristittyjen keskuudessa on tällaiset tavat jälleen otettava käyttöön. Samalla saatetaan väittää, että niistä luopuminen on ollut luopumista kuuliaisuudesta Herran sanalle. Pyhä suudelma on ollut eräs tällainen käytäntö. Jotkut vaativat, että jälleen rukouksen aikana naisten on peitettävä päänsä kuten oli tapana alkuseurakunnassa (1 Kor 11:5). Joissakin kristittyjen ryhmissä vaaditaan, että jalkojen pesun Jeesuksen antaman mallin tähden on tultava käyttöön (Joh 13:14). Joissakin piireissä halutaan palauttaa sapatti omalle paikalleen lauantaihin ja vaatia sapatin viettämistä vanhojen Raamatussa olevien tapojen mukaisesti. Jotkut vaativat, ettei nainen saa puhua eikä opettaa seurakunnan kokouksissa, koska niin sanotaan Raamatussa. Tällaisessa ajatellussa Raamattu jälleen tulee lakikirjaksi, josta on löydettävä yksityiskohtaisia määräyksiä ja niitä on ehdottomasti toteltava, muuten ei eletä Jumalan armon osallisuudessa. Silloin peittyy evankeliumi ainoana pelastuksen tuojana ja laki astuukin ratkaisevaksi tekijäksi. Armo jää kuuliaisuuden alle ja siitä riippuvaiseksi. Emme enää pelastu yksin armosta, vaan tarvitaan myös kuuliaisuuden tekoja. Silloin ei myöskään yksin Kristus eikä yksin usko riitä. Ja niin toiset uskovat pääsevät määräämän, mitä ovat ne kuuliaisuuden teot. Yksi vaatii yhtä ja toinen toista!

On tärkeä huomata kuinka usein UT:n kirjeissä joudutaan tarttumaan kaikenlaisiin harhoihin uskovien keskuudessa. Harhat eivät ole erilaisissa käyttäytymistavoissa tai toimintamenetelmissä, vaan aina harha koskettaa evankeliumin ydintä, sitä varsinaista opetusta (kreik. didache), apostolista oppia (1 Kor 15:1-5), josta Jumalan kansan tulee elää. Evankeliumin alkuhetkistä lähtien on käyty ankaraa taistelua Kristukseen uskovien sydämistä, että he juurtuisivat todelliseen Kristuksen ja hänen armonsa tuntemiseen.

Paavali on edellä olevan nimiluettelon uskovia muistaessaan erityisesti iloinnut kirjeensä vastaanottajien uskoon tulosta ja siitä, että he ovat Kristuksen omia, Kristuksen Jeesuksen palvelijoita ja nähneet paljon vaivaa Herran työssä ja ovat monella tavoin olleet koeteltuja. Kaikesta tästä huolimatta juuri näistäkin uskovista taistellaan. Heitä houkutellaan luopumaan siitä opetuksesta, mitä ovat saaneet. Heidän keskuuteen kylvetään eripuraisuutta. Eihän tällaisia varoituksia tarvittaisi, jolleivät ne kuvaisi karua todellisuutta uskovien keskuudessa.

Tarvitsemme jatkuvasta Jumalan kansana varoituksia eksytyksistä ja harhoista. Emme saa kyllästyä tällaisiin varoituksiin: ”Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan” (Matt 24:4). ”Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan” (2 Tess 2:3).”Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla” (Kol 2:8). ”Ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellä kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa” (Ef 4:13).

Jumalan sana tuntee meidän lihamme hillittömyyden ja taipumuksemme hakeutua kaikenlaisiin suurenmoisiin kokemuksiin. ”Kauniit ja vaikuttavat puheet” (Room 16:18) saavat meidät herkästi valtaansa. Siksi sana kehottaa meitä valvomaan ja koettelemaan kaikkea. Emme voi luottaa ihmiseen, emme siihen, että hän tekee meihin syvän vaikutuksen, mutta emme edes omaan itseemme ja omaan arvostelukykyymmekään. Meidän jokaisen on nöyrästi tunnustettava, ettei meillä kenelläkään ole riittävästi tietoa eksytyksistä eikä kykyä erottaa oikeaa ja väärää. Siksi jokainen meistä voi eksyä, siksi tarvitsemme jatkuvasti kehotusta varoa ja valvoa.

Kyky arvioida oikein asioita edellyttää, että pyrimme itsenäiseen ajatteluun ja johtopäätösten tekoon. Väitetään, että vain 7% ihmisistä pystyy tällaiseen itsenäisyyteen. Jos tuo on totta, silloin valtaosa uskovistakin on laumasieluja, menemme virran mukana. Kuitenkin meidän tulee pyrkiä olemaan ymmärrykseltämme täysi-ikäisiä (1 Kor 14:20) ja siihen kuuluu rohkeus erottautua massasta, olla vaikka yksin ja eri mieltä toisten kanssa. Paavali kehottaa rohkeasti uskovia: "Arvostelkaa itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15) ja hän oli sentään apostolisen ilmoituksen välittäjä.

Monet uskovat eivät jaksa ryhtyä sellaiseen vaivannäköön, joka on välttämätöntä itsenäisen kannan muodostamiseksi. Pitäisi huolellisesti etsiä tosiseikkoja eikä tyytyä arvailuihin tai mutu- (minusta tuntuu) tietoon. Olisi etsittävä tosiasioita sieltäkin, missä löydämme omien mielipiteittemme vastaisia ajatuksia. Löytääksemme totuuden meidän on huolellisesti punnittava keskenään ristiriitaisiakin todisteita ja väitteitä. Tämä vaatii vaivannäköä ja itsekuria ja tervettä epäluuloa sekä kykyä katsella asioita Raamatun ydinsanoman lävitse.

Oikean ja väärän välinen ero on nimenomaan sanoman sisällössä ja siinä, mihin sanoma keskittyy. Kuitenkin tänä päivänä monet itseään kristityiksi kutsuvat perustavat totuuden tutkimisen ja arvioinnin oikeasta ja väärästä opetuksesta vain omiin tunteisiinsa, mielentiloihinsa, yksittäisiin Raamatun kohtiin, ulkonaisiin kokemuksiin, näkyviin ilmiöihin, väitettyihin ihmeisiin, menestykseen, seuraajien lukumäärään, ihmisten paljouteen, näkyviin uskoon tulemisiin, kuultuihin todistuspuheenvuoroihin ja kokousten ilmapiiriin. Mutta mikään tällaisista arviointiperusteluista ei ole raamatullisesti luotettava, koska niissä pidetään tärkeänä sitä, mikä tapahtuu omassa mielessä ja tunteissa. Tällöin etsitään Pyhän Hengen läsnäolon merkkejä siitä, miltä tuntuu ja miltä näyttää eikä siitä, mikä on sanoman todellinen sisältö, ajaako se yksin Kristuksen asiaa ja korottaa häntä.

Jos väitettään, että Pyhän Hengen läsnäolo on voitava tuntea, niin se johtaa siihen, että ”kauniita ja vakuuttavia” tunteita pyritään määrätietoisella tavalla synnyttämään ja kun ne saadaan liikkeelle ilman muuta väitetään, että nyt Pyhä Henki liikkuu keskellämme. Mutta silloin ei ehkä huomatakkaan, että ihminen alkaa hallita kokouksen henkeä ja se ei ole Pyhä Hengen hallintaa. Häntä ei ihminen hallitse.

Samoin jos saada kokousyleisössä voimakas tunne liikkeelle, niin sen vallassa ihmiset ovat valmiita miltei mihin tahansa eivätkä piittaa siitä, mitä seurauksia tämän tunteen valtaan antautumisessa ja sen toteuttamisesta on heille itselleen tai heidän läheisilleen. Näin kokouksen synnyttämän voiman ja onnellisuuden tunteen annetaan ohjata käyttäytymistä. Silloin näkyvät ilmiöt kokouksissa tulkitaan hengen välittömän vaikutuksen merkeiksi. Niitä pidetään itsestään selvinä jumalallisten voimien läsnäolon ja toiminnan merkkeinä. Nyt uskovat voivat siis itse kokea hengen voimaa ja näin päästä siitä osalliseksi.

Ilman muuta uskotaan nimenomaan sellaisia Jumalan valtuuttamiksi julistajiksi, joiden kokouksissa tapahtuu näkyviä ilmentymiä ja jotka voivat vedota saamiinsa näkyihin ja ilmestyksiin.

Raamatussa ihmiset kaatuvat, jos kaatuivat aina eteenpäin: he polvistuivat Jumalan eteen rukoilemaan, heittäytyvät kasvoilleen pyytämään anteeksiantoa tai lyyhistyvät taakkansa alle. Nykyisissä kokouksissa taas ihmiset kaatuvat aina taaksepäin ja jäävät siihen makaamaan. On järkyttävää, jos Jeesuksen ja Pyhän Hengen nimessä annetaan tällaiselle tunteelle hallintavalta. Se on Jeesuksen nimen väärinkäyttöä ja Pyhän Hengen ottamista ihmisen omaan hallintavaltaan.

Itsenäisesti ajattelevat yksilöt koetaan jokaisessa ihmisten muodostamassa yhteisössä hankaliksi. Yhteisöissä odotetaan, että kaikki ovat kuuliaisia ja alttiita palvelemaan johtoa. Kaikkein on mieluimmin oltava jollain tavoin samaan muottiin valettuja. Fredrik Wislöff kirjoittaakin arvioidessaan antikristuksen ajan hengen tuntomerkkejä: "Meille syötetään valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja määrätään, mitä meidän on uskottava ja ajateltava. Me emme haluakaan ajatella. Emme halua taistella ongelmien läpi ja muodostaa itsellemme omaa näkemystä. Elämme toisten tavoin, antaudumme ajan hengen muotoiltavaksi, otamme oman paikkamme jonossa ja pidämme huolta tahdin säilymisestä."

Paavali on joka tapauksessa Rooman seurakuntaan nähden toiverikas. Hän sanoo, että hän heistä iloinen. Niiden tietojen nojalla, mitä hän on saanut seurakunnasta, hän on myös varma siitä, että uskovat pysyvät oikealla tiellä ja pitävät kiinni Kristuksen armon evankeliumista.

Ennen kaikkea Paavali on varma Kristuksen valtakunnan voitosta. Riehukoon Saatana vaikka kuinka rajusti tahansa, pian tulee hetki, jolloin Jumala on murskaava Saatanan vallan. Silloin Jumalan kansan riemuitsee ja pyhien iankaikkinen sapatinlepo on alkanut ja Jumalan armon loistaa kirkkaana.

8.13. Loppusanat (Room 16:25-27)

Työtoverini Timoteus lähettää teille terveisiä, samoin lähettävät maanmieheni Lukios, Jason ja Sosipatros (21).Terveisiä myös minulta, uskonveljeltänne Tertiukselta, joka olen sanelun mukaan kirjoittanut tämän kirjeen (22). Teille lähettää terveisiä Gaius, joka on avannut kotinsa minulle ja koko seurakunnalle. Terveisiä myös kaupungin varainhoitajalta Erastokselta ja veli Quartukselta (23).
Ylistys hänelle, joka pystyy voimallaan vahvistamaan teitä, niin kuin ilmoittaa evankeliumi, jota minä julistan, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä! (25) Nyt se on saatettu julki ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille, jotta ne johdettaisiin uskoon ja kuuliaisuuteen (26). Saakoon Jumala, joka yksin on viisas, Jeesuksen Kristuksen kautta ikuisen ylistyksen! Aamen (27).

Saamme tietää kirjeen kirjoittamishetkellä Paavalin lähellä olevien kahdeksan työtoverin nimet. Ensimmäisenä on meille tuttu Timoteus. Hän on ollut vuosia Paavalin tärkein työtoveri. Yhdessä he ovat nähneet paljon vaivaa evankeliumin hyväksi ja paljon joutuneet matkustamaan. Kolme heistä on juutalaisia kuten Paavalin. Kaikki kolme nimeä esiintyvät myös Apostolien teoissa (Apt 13:1; 17:6-7; 20:4). Emme kuitenkaan varmuudella tiedä, ovatko kyseessä samat henkilöt. Edelleen saamme tietää, että Paavali on Korinttissa asunut Gaiuksen luona. Gaiuksen kodissa on myös uskovat kokoontuneet. Gaius onkin meille hyvä esikuva kristitystä, joka avannut kotinsa oven Jumalan kansalle. Gaius on todennäköisesti sama, jonka Paavali on kastanut ensimmäisellä käynnillään Korinttissa (1 Kor 1:14).

Terveisiä lähettää myös Tertius, joka on Paavalin sanelemana kirjoittanut tämän kirjeen. On päätelty, että näin pitkän kirjeen kirjoittamiseen sen ajan menetelmillä on saattanut mennä jopa pari viikkoa, joten Tertius on ollut pitkät ajat Paavalin kanssa. Nimi Tertius (lat. kolmas) oli yleinen orjan nimi, samoin kuin viimeinen nimi Qaurtus (lat. neljäs). Kaikkiaan tässä luvussa esiintyvistä 35 nimestä tiedämme, että 12 nimi oli tuona aikana yleinen orjan tai vapautetun orjan nimi.

Erastosta saamme tietää, että hän on ollut korkeassa virassa, varainhoitajana kaupungin palveluksessa. Paavalihan oli kirjeessään korinttilaisille sanonut, ettei heidän joukossaan Jumalan kutsuessa ollut montakaan mahtavaa eikä jalosukuista (1 Kor 1;26). Erastus oli kuitenkin yksi näistä viisaista ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevista kristityistä. Evankeliumi on tarkoitettu kaikille, mutta menestyvien ihmisten on vaikea nöyrtyä ottamaan sitä vastaan.

Kirje päättyy Jeesuksen Kristuksen korottamiseen. Jälleen meille kerrataan, että evankeliumi, jota Paavali ja koko UT julistaa on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Jälleen meille korostetaan sitä, että evankeliumi on ollut kätkettynä Jumalan salaisuutena ja nyt se on tuotu julki. Nyt Jeesus Kristus vahvistaa evankeliumissa olevalla voimallaan omiaan (Room 1:16), niin että kestämme loppuun asti uskollisina. Mutta nyt on myös meidän sukupolvemme vuoro toimia sillä tavoin, että tämä Raamatun sanaan perustuva evankeliumi saatetaan julki ja tulee tiedoksi kaikille kansoille, kielille ja ihmisryhmissä. Se on ”ikuisen Jumalan käsky meille” ja sitä käskyä on seurattava uskollisesti elämämme loppuun asti. Lähetystyöstä emme saa koskaan hellittää. Ja jälleen meille vakuutetaan, että lähetystyön todellinen päämäärä on kuulijoiden johtaminen Kristus-uskoon ja hänen seuraamiseensa.

Saakoon Jumala, joka yksin on viisas, Jeesuksen Kristuksen kautta ikuisen ylistyksen! Aamen.

Liite:
NÄKY JUMALAN VALTAKUNNAN TOTEUTUMISESTA KESKELLÄMME

Aikoinani luin innostuneena Martti Ruuthin kirjaa 1700-luvulla eläneestä kirkkomme eräästä tunnetuimmasta hengellisestä johtajasta Abraham Achreniuksesta(Martti Ruuth, Abraham Achrenius, Ajan merkki ajoiltaan, Porvoo 1922). Achrenius odotti ja kaipasi 1750-luvulla Jumalan valtakunnan voimallista tulemista kansamme keskuuteen. Sitä lukiessani en voinut olla vertaamatta tilannetta omaan aikaamme. Eikö meidänkin tulisi uskollisesti odottaa ja rukoilla, että Herra vielä kerran armahtaisi kansaamme ja antaisi uuden todellisen hengellisen herätyksen ajat ja että monet tulisivat omakohtaiseen uskoon.

Samoin oli mielenkiintoista lukea miten hän arvioi omaa aikaansa ja verrata sitä meidän aikaamme. Väitän, ettei sittenkään mitään uutta auringon alla.

Liitän tähän selostuksen Achreniuksen ajatuksista. Jumalahan vastasi Achreniuksen rukouksiin antamalla varhaisemman herännäisyyden syntyä kansanliikkeenä. Tämän herätyksen tunnemme Suomen kirkkohistoriassa nimellä rukoilevaisuus.

Achrenius näki ensimmäisten herätysten alkaneen jo 1720-luvulla. Siitä lähtien oli kutakin vuosikymmentä hallinnut oma erikoinen herätysliikkeensä kaikkine yksipuolisuuksineen ja virheineen. Ensin oli pietistinen (lakihenkinen)n, sitten seperatistinen (hurmahenkinen) ja viimeksi herrnhutilainen (evankelinen). Kukin oli ollut tuona aikana etummainen, vallitseva ja yleistä suuntaa määräävä, vaikka toki muutkin vaikuttivat rinnalla. Achrenius ajatteli, että määrätyn väkevän tuulen puhaltaessa ei mikään toinen tuuli päässyt nousemaan. Tuuli tempaa omana aikanaan mukaansa miltei kaikki uskovat. Harva uskova uskaltaa nousta sitä vastustamaan. Mutta tyynessä säässä tuulenhenkäys voi puhaltaa milloin miltäkin suunnalta.

Mikään kolmesta silloisesta herätysvirtauksesta ei ollut hänen mielestään sellainen täyspainoinen, kokonainen Herran Hengen nostattama ja Herran sanan täysin vallitsema liike, joka olisi saattanut temmata mukaansa kaikki halulliset ja yhdistää Herran kansan yhteen. Jokainen liike oli pystyttänyt uusia raja-aitoja.

Hän näki kuinka tuolloin uskovien parissa vallitsi rikkinäisyys ja hajaannus. Eräskin johtaja totesi: "Kaikki on täynnänsä eripuraisuutta, riitaa, eriseuroja" (Martti Ruuth, Abraham Achrenius, osa II, 33). Toinen taas kirjoitti ystävälleen: "Täällä muutaman sadan seassa ei ole kahta, joilla on sama mielipide ja tahto" (7). Achrenius koki myös kuinka monet hänen uskovat ystävänsä vieraantuivat hänestä eikä heidän ajatuksensa sopineet yhteen hänen ajatustensa kanssa. Hän koki olevansa kuin kana, joka on hautonut ankanpoikasia. Nämä lähtivätkin uimaan ja jättivät emon yksin rannalle. Uskovat joutuivat jyrkän ja suvaitsemattoman hengen valtaan. He rakastivat vain omia samoin ajattelevia ystäviään. He halusivat kuulla vain omia lempimielipiteitään eivätkä sallineet Jumalan sanan vaikuttaa kokonaisuudessa. He tuskin halusivat edes nähdä toista mieltä olevia ja vielä vähemmän puhutella (10).

Achreniuksen ja hänen turkulaisen ystäväpiirinsä oli siis vallannut ”aikain muuttumisen” toivo ja ”parempain aikain odotus”. Pian Jumala antaisi oikein erityisen voimakkaan ja samalla täyspitoisen herätyksen nousta maassa ja kansassa, niin että uusi hengellinen nousuaika siten koittaisi Suomen kansalle. Tämä heidän toiveensa ei ollut vain hetkellinen, sillä innolla ja hartaudella tuon uuden ajan tuloa rukoiltiin ja valmistettiin, vaikka saatiinkin kokea, että toive ei toteutunutkaan niin pian. Achreniusta yhä vähemmin saattoivat tyydyttää entiset vanhemmat tai uudemmat herätysliikkeet, joista hänen tiensä suunta siten yllä jyrkemmin erkani, samalla kuin hän mitä syvimmin kärsi ”halullisten sielujen” hajaannuksesta ja ikävöi herätysliikkeitten kokoomuksen ja nousun aikaa (56).

"Koko Achreniuksen toiminta ja vaikutus aina hänen elämänsä viime hetkeen asti on tuon uuden täysipainoisen herätyksen, siionilaisen liikkeen tulemisen valmistelua ja tuon uuden autuaan aikakauden enteiden tarkkaamista" (74). Hän halusi valmistaa uskovia ottamaan vastaan Herran kansan uuden ja ihanan pelastuksen ajan ja sen autuaan lahjan, Siionin liikkeen (74). Hän koki olevansa kutsuttu raivaaman tietä tälle siionilaiselle liikkeelle.

Hän valmisti myös uudelle herätykselle siionilaista kokoomusohjemaa, jossa hän pyrki yhdistämään uudella tavalla kristillisen uskon objektiivisen ja subjektiivinen puolen.
1. Sen perustana on Jeesuksen kallis kuolema ja veren ansio. Kaikki todellinen hengellinen elämä perustuu objektiiviseen Kristuksen sovitustyöhön ja uskonvanhurskauteen (81). Ei muuta perustusta kukaan löydä sieluunsa kuin syntien anteeksiantamus. Ei sitä saada teoilla vaan yksin Jeesuksen työllä.
2. Tämä ansio omistetaan elävässä uskossa synneistä puhdistumiseksi.
3. Uskossa omistettu veren armo päästää synnin kirouksesta ja luo uuden synnin orjuudesta vapaan elämän. Se tukahduttaa synnin vallan kun armoon uskossa tartutaan.
4. Uusi elämä Jumalan lapsena on kokonaan Jumalan rakkauden luomus. Se annetaan syntiselle ihmisille ansaitsemattoman lahjan Jeesuksen tähden ja kautta (76).
5. Lahja on olemukseltaan anteeksiantamusta, mutta sillä on ihmeellisen vapauttava ja uudestiluova voima. Vasta sen pohjalta voi kristitty olla altis hyvin töihin.
6. Uskovaa odottaa ristin tie
7. On korostettava kypsyvää pyhitystä (82)
8. Suhde yhteiskuntaan on myönteinen, samoin suhde kirkkoon ja kirkon järjestykseen
9. Sanalla ja sakramenteilla on keskeinen asema

Achrenius sai omalle uudistusliikkeen uskonnäkemykselle tukea sivusta, kun Wegeliuksen postilla 1747-49 ilmestyi (82). Wegelius taisteli hengellisesti kuollutta kirkollisuutta ja maailmallista tapakristillisyyttä vastaan. Hän ei voinut hyväksyä puhdasoppisuuden mekaanista vanhurskauttamisoppia. Toinen rintama oli separatistinen ja mystinen yltiöpietismi. Hän ei voinut hyväksyä myöskään mystistä pyhitysoppia (85).

He kokivat olevansa varsin yksin. He olivat kuin lipunkantajia, ”joita seuraavat joukot olivat jokseenkin näkymättömissä joko harvalukuisina hajallaan tai suurimmaksi osaksi vielä - olemattomissa" (87).