Roomalaiskirje 15. luku

JUMALAN SANAN VARASSA ETEENPÄIN
Raamattuluento (21) Room 15:1 –33
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 07.03.2004.

8.8. Jumala pysyy sanassaan (Room 15:1-13)

Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista (15:1). Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä (2). Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun" (3).
Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa (4).
Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti (5), niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää (6). Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi (7).
Tarkoitan tätä: Kristus on tullut palvelemaan juutalaisia. Hän on tullut vahvistamaan isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan (8). Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu: Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi (9). Ja edelleen: Riemuitkaa, kansat, yhdessä hänen kansansa kanssa (10). Ja vielä: Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat (11)! Jesaja taas sanoo: Iisain juuresta nousee verso, joka kohoaa kansojen hallitsijaksi. Häneen kansat panevat toivonsa (12).
Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo (13).

Pyhiin kirjoitukseen perustautuminen

Ensimmäisenä tärkeänä Jumalan antamana lahjana tulee nyt esiin ”pyhät kirjoitukset”, Raamattu. Meitä kutsutaan juurtumaan Raamattuun ja jopa opettelemaan sitä ulkoa. Tässäkin lyhyessä kirjeensä katkelmassa Paavali lainaa kuutta silloisen Raamatun, Vanhan testamentin (Septuagintan) lausetta. Omassa Raamatussamme ne on otsikoitu: ”Onhan kirjoitettu” (15:3 – Ps 69:10), ”niin kuin on kirjoitettu” (15:9 – Ps 18:50 ja 2 Sam 22:50), ”ja edelleen” (15:10 - 5 Moos 32:43), ”ja vielä” (15:11 – Ps 117:1), ”Jesaja taas sanoo” (15:12 – Jes 11:1) ja ”toimin niin kuin on kirjoitettu” (15:21 – Jes 52:15). Kaikkiaan näitä suoria VT:n lainauksia on koko kirjeessä ainakin 53. Niitä on kaikista kolmesta VT:n pääosasta Mooseksesta, Kirjoituksista ja Profeetoista. Näin ne periaatteessa kattavat koko VT:n. Monella muullakin tavalla VT elää tämän kirjeen sivuilla, niin että todellinen juurtuminen Roomalaiskirjeeseen vaatii myös huolellista perehtymistä Vanhaan testamenttiin. Yleensäkään Uutta testamenttia lukiessamme, emme voi sivuuttaa Vanhaa testamenttia.

Paavali halusi perustaa oman opetuksensa pyhiin kirjoituksiin. Se tuli näkyviin myöhemminkin hänen ollessa vangittuna Roomassa. Silloin hänen luokseen tuli juutalaisia ja näille hän aamuvarhaisesta iltamyöhään todisti ”Jumalan valtakunnasta ja selitti sitä. Mooseksen lakiin ja profeettoihin vedoten hän yritti taivuttaa heidät uskomaan Jeesukseen.” Valitettavasti silloin, kuten usein myöhemminkin, lopputulos oli kuitenkin karu: ”Jotkut vakuuttuivatkin siitä, mitä hän puhui, mutta toiset pysyivät epäuskoisina” (Apt 28:23-24). Joka tapauksessa Paavali sitoi sanomansa Raamattuun.

Meidänkin elämässämme on mitä tärkeintä, että sitoudumme Raamattuun ja olemme siitä koko elämämme ajan innostuneita ja kiitollisia.

Omalla voimakkaalla tavallaan tähän meitä sytyttääUrho Muroma: ”Kaikkein tärkeintä onkin, että lähestymme Raamattua täydellisellä luottamuksella jumalallisen Ilmoituksen kirjana. Oikea suhtautuminen Raamattuun käy ilmi Jeesuksen sanoista: ’Te tutkitte kirjoituksia, sillä te luulette, että teillä niissä on iankaikkinen elämä, ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta ette tahdo tulla minun tyköni, jotta saisitte elämän’ (Joh 5:39,40).

Kirjoitukset todistavat Kristuksesta. Kristusta on siis etsittävä kirjoituksista. Kirjoituksissa itsessään ei ole iankaikkista elämää, ne vain viittaavat ja johdattavat Kristuksen luo, jotta saisimme sen elämän, joka on Hänessä. Emme siis palvo kirjoituksia, vaan Kristusta.

Tämä on aito luterilainen suhtautuminen Raamattuun, yhtä aikaa sekä johdonmukainen että ristiriitainen, kuten Lutherin oma suhtautuminen. Vapaa ? ja sidottu. Kristus kaiken keskuksessa. Se, mikä ’ajaa’ Kristusta on Jumalan sanaa. Elävän Pyhän Hengen johto ja opastus on tarpeen, jotta Sana tulisi oikein ymmärretyksi.

Tällainen suhtautuminen oli tunnusomaista Jeesukselle. Hänen luottamuksensa Vanhan Testamentin jumalalliseen innoitukseen oli järkkymättömän vankka. Pari esimerkkiä. ’Raamattu ei saata raueta tyhjiin’ (Joh 10:35). ’Sillä totisesti minä sanon teille: Kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain eikä ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut’ (Matt 5:18).

Mutta toiselta puolen havaitsemme Hengen vapauttamaa suhtautumista kirjoituksiin: ’Te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…’ (Matt 5:21). Tämä uudistuu monta kertaa. Samoin suhde sapattiin ym. käskyihin. Jeesus oli mitä ankarimmin sidottu ja mitä ihanimmin vapaa.

Samoin Paavali. Voisimme luetella joukon kohtia, joissa Paavali riippuu aivan Vanhan Testamentin kirjaimessa, ja asettaa näiden rinnalle joukon kohtia, jotka osoittavat hänen olleen sangen vapaan. Miten tämä on ymmärrettävissä? Yksinkertaisesti niin, että kristinusko on Hengen uskonto, joka ’lepää’ Sanassa niin, että yksin eläväksi tekevä Pyhä Henki voi sekä sitoa että vapauttaa. Kristinusko ei ole kuollut kirjausko. Kirja ei varsinaisesti ole tärkein. Kirja on vain armonväline, joka johdattaa kaikkein tärkeimmän, elävän Kristuksen, luo, ja siitä johtuu tuo merkillinen vapaana ja sidottuna oleminen.

Mutta tähän tarvitaan Pyhä Henki. Yksin Hän saa sitoa ja yksin Hän vapauttaa. Siksi aukeneekin Raamattu vain sille, joka tutkii sitä Pyhän Hengen johdolla ja rukouksen hengessä. Mutta sellaiselle tutkijalle se ilmaiseekin koko jumalallisen ihanuutensa, sitä mukaa kuin ihminen voi ottaa vastaan.

Olen kirjoittanut tätä, jotta yhä suuremmalla luottamuksella alkaisit lukea tätä pyhää kirjaa. Jätä sen inhimillinen puoli niiden tutkittavaksi, jotka ovat kiinnostuneet siitä. Kuuntele sinä, mitä Jumala puhuu Pyhän Sanansa kautta. Kuuntele luottamuksella. Anna Pyhän Hengen kirkastaa Sana.

Tässäkin pitää paikkansa Jeesuksen sanat: ’Minä kiitän Sinua, Isä, että olet kätkenyt tämän viisailta ja toimellisilta ja ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin on, Isä, näkynyt hyväksi Sinulle.’ Kuuntele, mitä Herralla on ilmoituksen sanan kautta sanottavaa sinulle.

Niin, se on ihmeellinen kirja. Saatana vihaa sitä leppymättömämmin kuin tuskin mitään muuta maan päällä. Hän on koettanut kaikin tavoin raivota sitä vastaan. Mutta kirja loistaa vain yhä kirkkaammin elämäksi ja valoksi kurjalle ihmiskunnalle. Sen rakenteesta ja innoituksesta on ollut monenlaisia inhimillisiä ajatuksia, mutta aina se vain todistaa innoituksen todellisuudesta ja jumalallisen rakenteensa ihmeellisyydestä ihmiskäsityksien vaihdellessa. Sanaan ja todistuksiin turvautukaamme tänä pimenevänä aikana! Entistä suuremmalla luottamuksella! Sillä vain Sanan kalliolla seisoen kestää Kristuksen seurakunta tulossa olevat vaikeat ajat.

Joka Sanasta luopuu, joutuu kaikenlaisten valhehenkien ja riivaajien riepoteltavaksi. Sellainen ihminen joutuu ajelehtimaan kuin laiva ilman peräsintä. Kunnioittakaa Sanaa, niin silloin kunnioitatte Jumalaa. Repikää alas Sana, niin silloin käytte Jumalan kunnian kimppuun.”

Pyhä kirjoitukset antavat kärsivällisyyttä ja rohkeutta

Roomalaiskirje vakuuttaa nyt, että Raamatun sana on annettu meille opiksi (kreik. didaskalia). Olemme läpi elämme opetuslapsia. Raamatun opettaa meille aivan määrätyn uskon- ja elämännäkemyksen tai niin kuin nykyisin sanotaan maailmankatsomuksen. Elämme kuitenkin jatkuvassa muuttuvassa maailmassa eikä ole helppo soveltaa Raamatun opetusta uusiin tilanteisiin ja aivan ennen kokemattomiin olosuhteisiin. Onkin sanottu, että kristityllä tulee olla Raamattu toisessa kädessä ja sanomalehti toisessa niin hän, että hän juurtuu samaan aikaan yhä syvemmälle Raamattuun ja koettaa yhä terävämmin tajuta oman aikansa elämää ja erilaisia virtauksia ja kohdata uudet maailmankatsomukset. Kristitty ei saa antaa ajan tuulten heitellä häntä, vaikka hänen tulee herkästi tajuta tuulten suunta.

Raamattu Jumalan sanana haluaa ennen kaikkea antaa meille kestävyyttä (kreik. hypomone, voidaan kääntää myös kärsivällisyydeksi, lujuudeksi; teonsanana mm. olla vahva, horjumaton), mutta myös sana haluaa antaa lohtua ja toivoa (Room 15:4). Se antaa meille jotain sellaista, jonka varassa jaksamme kaikissa olosuhteissa elää ja ”kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot” (2 Kor 6:4, KR 92)

Raamattu ei ole vain kirja määrätystä oppirakennelmasta, vaan se on nimenomaan elämän kirja. Se antaa sisällön elämällemme, se antaa meille elämänhalun eli lohdutuksen ja toivon ja opettaa meitä olemaan kaikessa kestäviä ja lujia. Siksi Raamatun tulee olla meille mitä tärkein kirja. Oikeassa mielessä meidän tulisi ollakin yhden kirjan ihmisiä. Juuri sitä kuvaa Joosuan kirjassa oleva kehotus pitää Herran sanaa aina huulilla ja tutkia sitä päivin ja öin (Joos 1:8).

Yhden kirjan ihmisiksi innostaa meitä myös Raamatun pisin luku, Psalmi 119. Kristuksen sovitusarmon tähden voimme tulkita psalmissa olevat vaativat sanat laki, käsky, säädös, määräys, ohje yksinkertaisesti vain Jumalan sanaksi. Silloin osaamme sisällyttää noihin laki ym sanoihin Jumalan antaman armon, lohdutuksen, kärsivällisyyden ja toivon. Tällöin koko psalmin ytimeksi muodostuvat vaikkapa seuraavat kohdat: ”Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta” (119:103, KR 92). ”Sinun sanaasi minä turvaan” (42). ”Ole minulle laupias, silloin jaksan elää” (77). ”Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut! Sinun sanojasi (käskyjäsi) minä en unohda” (176).

Toivon mukaan voimme tänäänkin sydämestämme puhua Herralle tämän Jumalan sana psalmin opastama näin: ”Minä kätken sinun sanasi sydämeeni” (119:11, KR 38) enkä ”sinun sanaasi unohda” (16). ”Sinun todistuksesi ovat minun iloni, ne ovat minun neuvonantajani” (24). ” Minun sieluni on vaipunut tomuun; virvoita minua sanasi jälkeen” (25). ”Se on minun lohdutukseni kurjuudessani, että sinun lupauksesi minua virvoittaa” (50). ”Sinä osoitat palvelijallesi hyvyyttä sanasi jälkeen, Herra” (65). ”Ennenkuin minut nöyryytettiin, minä eksyin, mutta nyt minä noudatan sinun sanaasi” (67). ”Sinun armosi olkoon minun lohdutukseni, niinkuin sinä olet palvelijallesi luvannut” (76). ”Sinun apuasi minun sieluni ikävöitsee, sinun sanaasi minä panen toivoni” (81). ”Iankaikkisesti pysyy sinun sanasi, Herra, vahvana taivaissa” (89). ” Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi” (99). ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni” (103). ”Sinun todistuksesi ovat minun ikuinen perintöosani, sillä ne ovat minun sydämeni ilo” (111). ”Sinä olet minun suojani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni” (114). ”Tue minua lupauksesi jälkeen, että minä eläisin, äläkä anna minun joutua toivossani häpeään” (116). ”Kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä” (130). ”Tee minun askeleeni vakaviksi sanallasi äläkä salli minkään vääryyden minua hallita” (133). ” Sinun sanasi on hyvin koeteltu, ja sinun palvelijasi rakastaa sitä” (140). ”Herra, suo minun valitukseni tulla sinun kasvojesi eteen, anna minulle ymmärrys sanasi jälkeen” (169).

Raamattu on annettu meille siis ennen kaikkea siksi, että me sen sanan kautta saisimme kestävyyttä, lohtua ja toivoa (Room 15:4). Paavali mainitsee toisenkin kerran juuri kestävyyden ja rohkeuden uskonelämän oleellisena osana. Jumalan sana antaa meille nämä lahjat, mutta ne tulevat suoraan myös Jumalalta itseltään (15:5). Tämä kaksinkertainen maininta kestävyydestä olikin tarpeen, sillä muutaman vuoden kuluttua keisari Neron sotilaat hirvittävällä tavalla repivät ja raastoivat näitä kirjeen ensimmäisiä vastaanottajia. Silloin vain Jumalan sanan ja Jumalan itsensä antama kestävyys, lohtu, toivo ja rohkeus auttoivat säilyttämään uskon.

Paavalin rohkaisee kirjeensä lukijoita myös sillä, että hän sanoo Kristuksen hyväksyneen heidät omikseen ja että hän on tehnyt tämän Jumalan kunniaksi (Room 15:7). Paavali käyttää tässä yhteydessä sellaista kreikkalaista sanaa (kreik. proslambanomai), joka voidaan kääntää kuten vanhassa käännöksessä oli: hoivata tai ottaa luokseen (ks. Room 14:1,3). Siinä on kysymys läheisyyteen ottamisesta. Hyväksyminen on siihen nähden varsin kalpea sana. Miten lohdullista onkaan luottaa siihen, että Herra itse hoivaa meitä. Hän on lähellä, hän tietää ja kuulee hätämme. Hän ei jätä yksin. Hän on heti auttamassa. Hänellä on omat keinonsa auttaa ja me opettelemme tyytymään hänen hoivaansa. Miten Bachin laulussa sävelten tukemana koskettavasti sanotaankaan: ”Hän hoivan hellän antaa, tuo paimen parahin, hän käsillänsä kantaa.”

Kestävyys ja rohkeus kasvaa myös Jumalan monista lupauksista. Kristus vahvistaa nämä lupaukset ja niin tulemme kokemaan, että Jumala pysyy sanassaan emmekä ole luottaneet hänen lupauksiinsa turhaan (Room 15:8). Kristitty elää tätä ajallista elämäänsä Jumalan lupausten varassa. Juuri ne antavat hänelle rohkeuden ja kestävyyden. Juuri Jumalan lupaukset tekivät Abrahamista meidän kaikkien uskovien isän. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi” (Room 4:20-23).

Eräät tällaiset Jumalan rohkaisevat sanat löydämme Joosuan elämän kriittisistä hetkistä. Mooses oli jättämässä kansan johdon ja Joosua oli astumassa tilalle. Joosua oli nähnyt vuosikymmenien kuluessa kuinka toivottoman vaikea oli johtaa Jumalan kansaa. Hän pelkäsi epäonnistuvansa. Silloin Herra rohkaisi häntä erityisellä tavalla. Mekin saamme tarttua Joosuan saamiin kehotuksiin. Tulemme huomaamaan, että Jumala on niiden takana tänäänkin.

Ensin Herra sanoi kansalleen: ”Olkaa lujat ja rohkeat, älkää peljätkö älkääkä säikähtykö heitä, sillä Herra, sinun Jumalasi, käy itse sinun kanssasi; hän ei jätä eikä hylkää sinua (5 Moos 31:6, KR 38). Sitten Mooses kutsui Joosuan ja sanoi hänelle koko Israelin läsnä ollessa: ”Ole luja ja rohkea…” (31:7). Joosua sai vakuutuksen: ”Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile” (31:8). Mutta sekään ei vielä riittänyt. Herran sana tuli uudelleen: ”Ole luja ja rohkea, sillä sinä viet israelilaiset siihen maahan, jonka minä valalla vannoen olen heille luvannut, ja minä olen sinun kanssasi” (31:23).

Herran sanallinen rohkaisu jatkuu Joosuan kirjan alussa. Sielläkin Herra sanoo: ”Minä olen sinun kanssasi… Minä en jätä enkä hylkää sinua” (Joos 1:5). Juuri siinä on rohkeuden luja perusta. Siksi tee siitä oikea johtopäätös ja ”ole rohkea ja luja” (1:6). Taaskin Herra toistaa: ”Ole vain rohkea ja ole luja” (1:7). ”Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja. Herra sinun Jumalasi , on sinun kanssasi kaikilla teilläsi, älä pelkää äläkä lannistu ja rohkea’” (1:9). ”Ole rohkea ja luja” (1:18). Herra näki kuinka neuvoton ja sisäisesti peloissaan Joosua oli ja siksi hän niin moneen kertaa sanoillaan rohkaisi. Herra aivan kuin lupauksen sanallaan täytti pelkäävän Joosuan. Näin Herra toimii myös meidän kohdallamme. Herra rohkaisee, Herra kannustaa kestämään. Pyhä Henki ottaa nämä Jumalan sanat ja tuo ne meidän sydämeemme. Herran armosanoja toistaessamme ja kätkiessämme niitä sydämeemme, ne luovat meihin luvatun rohkeuden. Se on hänen suurta laupeuttaan. Silloin kestämme ja toivo säilyy kaikissa elämämme tilanteissa.

Kun huolella luemme tätä Roomalaiskirjeen lukua, aivan kuin panemme korvamme sen päälle ja herkästi koetamme sitä kuunnella, huomamme jälleen kuinka kaiken elämäntaidon opetuksen keskellä varsinaisena asiana, se kaiken perustana on kolmiykseisen Jumalan todellisuus. Oleellisinta ei sittenkään ole se, miten me olemme kuuliaisia ja elämme oikein. Silmiemme eteen kuvataan Kristus, joka ei ajatellut itseään, vaan meidän tähtemme otti vastaan herjaukset (15:3). Nyt Jumala antaa meille kestävyyttä ja rohkaisua (15:5). Jeesuksen Kristuksen tahto (15:5) ja Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä (15:6) kasvavat eteemme. Ihmeitten ihme on siinä, että Kristus on ottanut meidät omikseen Jumalan kunniaksi (15:7). Jälleen kuulemme, että Kristus on tullut maailmaan palvelemaan ja hän vahvistaa VT:ssa olevat Jumalan lupaukset ja osoittaa, että Jumala pysyy sanassaan (15:8). Kristus on tullut, että kaikki kansat kunnioittaisivat Jumalaa hänen laupeudestaan (15:9). Nyt Iisain juuresta noussut verso, joka kohoaa kansojen hallitsijaksi ja häneen kansat voivat panna toivonsa (15:12). Jumala on toivon Jumala ja hän täyttää häneen uskovat ilolla ja rauhalla, ”niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo” (15:13).

Meitä kutsutaan juurtumaan Raamatun sanaan niin, että Jumala ja Isä kasvaa silmissämme suureksi ja hyväksi, Jeesus Kristus rakastavaksi ja palvelevaksi ja Pyhä Henki runsaan toivon antajaksi.

Kutsu palvelemaan lähimmäisiä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan

Yhtä innokkaasti kuin Paavali haluaa opetuksellaan sitoa uskovat Jumalan sanaan ja kirkastaa Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä kaiken keskuksena, hän myös kehottaa meitä huomioimaan lähimmäisemme ja palvelemaan heitä. Emme voi emmekä saa eristäytyä toinen toisistamme. Suhde toisiin kristittyihin ja kanssaihmisiin on ollut keskeisesti esillä jo luvusta 12 alkaen. Sama aihe on edelleenkin esillä. Omalla tavallaan se osoittaa kuinka vaikeaa käytännön elämässä jo tuolloin oli tulla toimeen toisten kristittyjen ja toisten ihmisten kanssa.

Jotain tästä lähimmäisen rakastamisen vaikeudesta tuo esiin Dostojevski. Hän panee Karamazovin veljeksissä erään lääkärin kuvaamaan millaista todellisuudessa saattaa olla rakkautemme lähimmäisiin: "Minä rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni; kuta enemmän rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todella olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yhtäkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtämittaa nenäänsä. Minusta tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemiseen heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän, olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.”

Raamatun opetuksessa suhde toisiin ihmisiin sisältää kehotuksia, käskyjä vaatimuksia ja uhkauksia. Se on aina lain ja tekojen aluetta elämässämme. Totisesti tarvitsemme tätä lakia jatkuvasti. Ilman sitä elämämme olisi pian kaoottisten voimien hallussa. Mutta samalla meidän on tiedettävä, että laki kehotuksineen ja vaatimuksineen ei koskaan anna meille voimaa elää ajallista elämää eikä anna missään tapauksessa iankaikkista elämää. Vain evankeliumi, vain Jumalan ilmainen lahja Jeesuksessa Kristuksessa antaa elämän ja autuuden.

Lain rikkominen tuo mukanaan aina omat kielteiset seurauksensa ajallisessa elämässä. Se ei enää Kristukseen uskoessamme kadota meitä, mutta se tuo paljon tuskaa meille ja myös lähellämme eläville kanssaihmiselle. Meidän pelastuksemme ei ole riippuvainen siitä, kuin hyvin täytämme Jumalan lain. Sijaisemme Jeesus Kristus täyttää sen puolestamme päivittäin Jumalan edessä. Mutta ajallinen elämämme on monin tavoin riippuvainen sitä, miten täytämme Jumalan lain. Täällä alhaalla pätee edelleenkin sana: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal 6:7). Taivaaseen ja pelastukseen nähden se ei päde. Uskossa Kristukseen tuo syyn ja seurauksen laki särkyy. Mutta se pitää paikkansa elämänvaellukseen ja ihmissuhteisiin nähden tässä ajassa.

Emme vielä ole taivaassa emmekä sen kirkkauden täydellisyydessä veisaamassa virttä teurastetulle Karitsalle. Olemme maan päällä, olemme matkalla ja siksi meidän tärkein ajallinen tehtävämme ja vastuumme liittyy toisiin ihmisiin ja heidän kanssaan elämiseen. Emme voi elää ajallista elämää ilman toisten ihmisten palvelua, emme voi myöskään elää palvelematta itse toisia. Siksi meidän on pakko kiinnittää erityistä huomiotamme ja antaa aikaamme lähimmäissuhteisiin. Lopulta miltei kaikki ajallisessa elämässämme riippuu sitä, miten asennoidumme, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja miten tulemme toimeen toisten kanssa, miten osaamme tehdä yhteistyötä.

Sanoilla ”vahva” ja ”heikko” Paavali kuvaa uskovien erilaisuutta. Hän ei määrittele millainen on vahva. Jokainen lukija joutuu sen itse päättelemään ja ennen kaikkea sijoittamaan itsensä jompaankumpaan uskovien joukkoon. Näin siitäkin huolimatta, vaikka kuinka haluaisimme korostaa kaikkien Jumalan lasten tasa-arvoisuutta. Tasapäisiä emme suinkaan ole. Jokainen on omanlainen. Toinen kestää ja jaksaa kantaa enemmän kuin toinen.

Saamme neuvon sietää sellaista uskovaa, jonka koemme heikoksi. Se on todella haastava: ”Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä” (Room 15:1-2). Siinä meitä jälleen varoitetaan nostamasta itseämme kaiken keskukseksi ja huomioimasta vain omia tunteitamme ja halujamme. Älä ole niiden orja. Älä anna niiden hallita.

Ratkaisevaksi tässä tuleekin itsearviointi. Jos pidät itseäsi vahvana, silloin sinulla on varaa toteuttaa elämässäsi Paavalin ohjeita. Olet tarpeeksi voimakas niiden seuraamiseen, sillä ne ovat todella vaativia ohjeita. Vain kestävä ja luja (kreik. hypomone) ihminen pystyy niitä seuraamaan. Tätä lujuutta ei ihmisessä itsessään ole. Se on joka päivä saatava Herralta (Room 15:5-6).

Jos taas koet itsesi uskossa ja ihmisenä heikoksi, niin älä ainakaan vaadi, että sinun lähelläsi olevat uskovat ovat ilman muuta vahvoja ja käyttäytyvät suhteessa sinuun juuri sillä tavoin kuin Paavali tässä neuvoo vahvoja.

Jos pidät itseäsi heikkona, silloin saatat vaatia, että muut uskovat kestävät sinua ja sinun vajavuuksiasi, mutta sinun ei tarvitse kestää muita uskovia ja heidän luonteensa heikkouksia.

Silloin saatat vaatia, etteivät vahvat eli muut uskovat saa ajatella enää itseään ja sitä mikä heille olisi mieluisaa, vaan heidän on ajateltava sinua ja sitä mikä on sinulle mieluisaa.

Silloin saatat vaatia, että uskovien on kaikessa otettava huomioon sinut ja ajateltava sitä, mikä on sinulle hyväksi ja vahvistaa sinua.

Silloin saatat odottaa, että kaikki uskovat ovat yksimielisiä keskenään ja ovat siis samaa meiltä kuin mitä sinä olet. Silloin myös ilman muuta odotat, että kaikki kanssasi ylistävät Jumalaa samalla tavoin kuin sinäkin ja samaan aikaan kuin sinäkin.

Silloin saatat odottaa, että kaikki uskovat ilman muuta hyväksyvät sinut tai niin kuin vanha käännös sanoi: ottavat sinun hoivaansa ja pitävät sinusta hellää huolta.

Mutta Paavali lähtikin liikkeelle siitä, että kaikki kirjeen vastaanottavat uskovat ovatkin vahoja ja niin he ilman muuta kestävät muiden uskovien heikkouksia, eivät ajattele vain itselleen mieluista, ottavat huomioon toiset ja sen, mikä on toisille hyväksi. He ovat saaneet Jumalalta yliluonnollisen kestävyyden olla yksimielisiä toisin ajattelevien uskovien kanssa.

Olemmeko vahvoja vain heikkoja?

8.9. Jumalan evankeliumin pyhä pappispalvelu on Kristuksen evankeliumin julistamista (Room 15:14-21)

Olen toki varma, veljeni, siitä että teillä jo on runsaasti hyvää tahtoa ja kaikkea tietoa ja että pystytte itsekin neuvomaan toisianne (14). Silti olen kirjoittanut teille paikoitellen rohkeastikin muistuttaakseni teitä eräistä asioista. Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut (15) Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri (16).
Kristuksen Jeesuksen kunniaksi kerron siitä, mitä olen saanut aikaan palvellessani Jumalaa (17). En näet rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus on minun kauttani tehnyt saattaakseen maailman kansat kuuliaisiksi, puheiden ja tekojen (18), tunnustöiden ja ihmeiden avulla, Jumalan Hengen voimalla. Näin olen vienyt päätökseen Kristuksen evankeliumin julistamisen kiertäen kaikkialla Jerusalemista aina Illyriaan saakka (19). Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle (20). Toimin niin kuin on kirjoitettu: Ne, joille ei ole kerrottu hänestä, tulevat näkemään, ne, jotka eivät ole kuulleet, tulevat ymmärtämään (21).

Nyt alkaa kirjeen loppuosa, joka on varsin henkilökohtainen ja yksityiskohtainenkin. Ensi lukemalla se ei näytä sisältävän paljokaan meitä koskettavaa yleispätevää opetusta. Se osoittaa kuitenkin, kuinka tämä kirje on aidosti kirjoitettu määrätyssä historiallisessa tilanteessa ja tarkoitettu todella sillä hetkellä eläville ihmisille heidän avukseen uskon selvittämisessä. Ei ole vain kysymys vain jostain ajattomasta opetuksesta. Siinä ollaan koko ajan tekemisissä todellisen elämän ja todella eläneiden ihmisten kanssa. Jumalan valtakunta toteutuu maan päällä aitoa elämää elävien ihmisten keskellä.

Jo kirjeen alussa Paavali oli ottanut esille joitakin asioita omasta elämästään. Nyt hän palaa samaan aiheeseen ja kirjeen vastaanottajien tilanteeseen. Hän kehuu kirjeen vastaanottajia. Hän on varma siitä, että heillä on hyvää tahtoa häntä kohtaan ja että heillä on paljon tietoa ja hän jopa mainitsee, etteivät he oikeastaan tarvitse hänen opetustaan. Kyllä he pystyvät neuvomaan toinen toistaan ilman hänenkin neuvojaan (Room 15:14). Mutta hän on uskaltanut kirjoittaa heille näinkin rohkeasti, koska Jumala on armossaan kutsunut hänen Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi (15:15). Tämä kutsu tekee hänet rohkeaksi.

Samalla näkyy kuinka nöyrästi Paavali lähestyy pääkaupungin uskovia. Hän ei esiinny itsevarmasti tai ylimielisesti. Kuitenkin juuri tämä hänen kirjeestään on kristillisen uskon eräs valtavimmista dokumenteista. Tähän on koottuna suurenmoisella tavalla uskomme ydintotuudet. Ilman tätä ne olisivat jääneet hajalle eri pulille Raamattuun. Tätä kirjettä onkin verrattu valtavaan goottilaiseen katedraaliin, jonka huippu hipoo taivasta ja joka nousee mahtavana ympäristönsä yläpuolelle ja näkyy kauaksi. Kaikki siinä on oikealla paikallaan. Ei kukaan voi liiaksi ylistää Roomalaiskirjeen merkitystä ja arvoa uskomme peruskirjana.

Paavalin ansioluettelo

Paavali sanoi ikään kuin anteeksipyytäen ja nöyrästi, että hän on kirjoittanut tässä kirjeessä rohkeasti. Samalla hän on varma omasta kutsumuksestaan eikä pyydä anteeksi olemassaoloaan eikä tehtäväänsä Jumalan valtakunnassa. Hän osaa myös arvostaa itseään. Hän rohkeasti ottaa esille sen, mitä hän on saanut aikaan. Ilman näitä aikaansaannoksia ei hänellä olisikaan minkäänlaista auktoriteettia kirjoittaa Rooman seurakunnalle.

Paavalin esimerkki tässä osoittaa, ettei vielä riitä se, että sanomme Jumalan kutsuneen meidät valtakuntansa työhön. Kutsun on tultava näkyviin todellisissa aikaansaannoksissa. Työntekijältä vaaditaan tuloksia työstään. Vaikka tehtävä on saatu armosta ja vaikka voimat työhön saadaan armosta, niin ehdottomasti on voitava näyttää myös tuloksia.

Ensimmäinen ja näkyvä Paavalin työn tulos on tämä kirje: ”Olen kirjoittanut teille” (Room 15:15). Se onkin mitä valtavin historiallinen saavutus. Paavalin koko elämäntyötä ajatellen juuri hänen kirjeensä ovat vaikuttaneet kaikkein laajimmin ja kestävimmin. Juuri niissä hän on voimallisimmin toimittanut Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua maailman kansojen keskellä. Tänä päivänäkin hänen kirjeitään on käännetty ja niitä luetaan ehkä lähes parilla tuhannella eri kielellä. Miljardit tämänkin ajan ihmiset ovat joutuneet Paavalin kansaa tekemisiin.

Paavali tuo esiin rohkeasti myös sen, että hän on puheiden, tekojen, tunnustöiden ja ihmeiden avulla ja Jumalan Hengen voimalla vienyt päätökseen Kristuksen evankeliumin julistamisen alkaen Jerusalemista aina Adrian meren rannalle, Illyriaan saakka. Se on vaatinut häneltä viimeisen 15 vuoden aikana suunnattomia ponnistuksia. Hän kertookin jotain niistä: ”Olen saanut raataa”. ”Kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden. Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin.” ”Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi minua joka päivä painaa huoli” (2 Kor 11:23, 25, 26, 27, 28).

Paavali tuo esiin myös sen kuinka Jumala varusti varsinaiset apostolinsa aivan erityisellä tavalla hoitamaan samaansa virkaa. Siksi Paavali saattoi rohkeasti sanoa, että hän on Jumalan Hengen voimalla näyttävien tekojen, monenlaisten tunnustöiden ja ihmeiden avulla tehnyt työtä.

Juuri siinä tuli näkyviin, että hän oli erityisellä tavalla valittu Herran ase ja että hänen tehtävänsä oli olla Jumalan ilmoituksen välikappaleena. Apostolien kuoleman jälkeen ei yksikään Jumalan valtakunnan työntekijä ole saanut enää sellaista asemaa. Kuten ilmoitusprofetia päättyi Ilmestyskirjaan, niin myös apostolinen virka päättyi näihin alkuapostoleihin. Siksi Ilmestyskirja näkee, että uuden Jerusalemin muurissa oli kaksitoista peruskiveä, ja niissä oli kaksitoista nimeä, Karitsan kahdentoista apostolin nimet (Ilm 21:14). Me voimme vain kysellä eikö tuo kahdestoista ollutkaan Paavali, vaan arvalla valittu Mattias (Apt 1:26). Käytäntö on ainakin jälkeenpäin osoittanut, että Paavalin merkitys koko kristilliselle uskolle on ollut ratkaisevan tärkeä. Mattiaasta eivät hänen jälkeen tulleet sukupolvet tiedä mitään.

Mekin olemme kivinä siinä rakennuksessa, jonka ”perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef 2:20). Yksikään myöhemmän sukupolven kirkon opettaja tai profeetta ei kuulu tähän perustukseen. Ei siis paavi tai Luther tai Calvin tai Wesley tai joku muu kuuluisa hengellinen johtaja. Kaikki todelliset Kristuksen seurakunnan opettajat rakentavat opetuksensa yksin tälle apostoliselle perustalle, johon sisältyy myös VT:n profeetallinen sanoma.

Apostolin viran hoitamista varten Herra antoi myös erityisen tunnustekojen tekemisen voiman. Monet selittäjät ovat sitä mieltä, että vain apostoleja ja ensimmäisen sukupolven uskovia johtajia koskivat Jeesuksen sanat: ”Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat" (Mark 16:17-18). Hyvin rajoitetusti ja satunnaisesti ja rajoitetusti apostolien ajan jälkeen nuo sanat ovat tarkoittaneet muita Jumalan valtakunnan työntekijöitä. Paavali sanookin: ”Olenhan teidän keskuudessanne todistanut olevani oikea apostoli, kun olen tehnyt tunnustekoja, ihmeitä ja voimatöitä yhden toisensa jälkeen” (2 Kor 12:12). Tunnustekojen tehtävä oli osaltaan vakuuttaa sen ajan ihmisiä siitä, että tämä sananjulistaja oli todellinen Herran apostoli, jonka julistus oli todellisen uskon perustana. Siksi Apostolien teot on säilyttänyt kuvaukseen siitä, miten Paavalia myrkkykäärmeen purema ei voinut vahingoittaa (Apt 28:3-5). Käärme todella puri Paavalia eikä vain kiemurrellut hänen käsissään kuten eräissä amerikkalaisissa lahkoissa halutaan osoittaa julkisesti uskoa.

Kun apostolinen aika päättyi ja Uuden testamentin kirjoituksen syntyivät seurakunnan rakentumiseksi, niin myös ”profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto (tiedonsanat) käy turhaksi.” Silloin tuli se on mikä lopullinen ja täydellinen Jumalan ilmoitus - kirjoitettu Jumalan sana, Uusi testamentti ja vajavainen sai kadota (1 Kor 13:8-10). Tällä tavoin monet hengelliset opettajat ovat ymmärtäneet tapahtuneen ihmeille, merkeille ja tunnusteoille apostolisen ajan ja UT:n syntymisen jälkeen. Toiset taas ovat toista mieltä. Ongelmaksi jää, miten on tulkittava tämän päivän tunnusteoissa esiintyvä ilmeinen voima? Sen tiedämme, että pimeyden vallat voivat myös käyttää samanlaisia ihmeitä, merkkejä ja tunnustekoja ja ihmisen sielullakin saattaa olla suuria voimia käytössään (ks. Matt 7:22; 24:24; Mark 13:22; 2 Tess 2:9; Ilm 13:13-15; 5 Moos 13:2-4; 18:20-22; 4 Moos 24:3-4, 16 ja 2 Piet 2:15, Juuda 11, Ilm 2:14; 2 Moos 7:11-12, 22; 8:3, 14,15; 9:12). Jätämme tämän ongelman avoimeksi! Joka tapauksessa Jumalan sana kehottaa meitä valvomaan ja rukoilemaan itsellemme henkien erottamisen lahjaa.

Tässä Paavalin oman työn esittelyssä on myös kaikkien aikojen lähetystyön todellinen ja vielä keskeneräinen haaste. Vieläkin maailmassa on paljon sellaisia seutuja, joissa Kristuksen nimeä ei tunneta ja joissa lähetystyötä ei tarvitse rakentaa toisen evankeliumin julistajan laskemalle perustukselle (Room 15:20). Emme voi vielä sanoa, että tämän valtakunnan evankeliumi on jo julistettu kaikkialle maailmassa, kaikille kansoille todistukseksi (Matt 24:14). Siksi uskallamme väittää, että loppu, Kristuksen takaisinpaluu ei vielä tapahdu ja haluamme ottaa vastaan edelleenkin haasteen mennä maan ääriä kohti evankeliumia julistaen.

8.10. Paavali suunnittelee käyntiä Roomassa (Room 15:22-33)

Tämän vuoksi matkani teidän luoksenne on estynyt kerran toisensa jälkeen (22). Mutta nyt minulla ei enää ole tehtävää näillä seuduilla, ja olen jo vuosikausia odottanut tilaisuutta päästä käymään teidän luonanne (23) sitten kun menen Espanjaan. Toivon, että voisin tällä matkallani tavata teidät ja että te auttaisitte minut matkaan sieltä eteenpäin, kun olen ensin saanut jonkin aikaa nauttia seurastanne (24).
Nyt olen kuitenkin lähdössä Jerusalemiin viemään avustusta pyhille (25). Makedonian ja Akhaian seurakunnat ovat näet päättäneet antaa yhteisen lahjan Jerusalemin seurakunnan köyhille (26). Näin ne siis ovat päättäneet, ja ne ovatkin tämän heille velkaa. Jos kerran pakanuudesta kääntyneet ovat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista, heillä on puolestaan velvollisuus auttaa näitä aineellisesti (27). Sitten kun olen hoitanut tämän tehtävän ja asianmukaisesti luovuttanut keräyksen tuoton, lähden Espanjaan ja käyn matkalla teidän luonanne (28).
Tiedän, että tullessani luoksenne tuon mukanani Kristuksen täyden siunauksen (29). Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen antamaan rakkauteen vedoten pyydän teitä, veljet, tukemaan minua taistelussani. Rukoilkaa Jumalaa puolestani (30), että en Juudeassa joutuisi epäuskoisten käsiin ja että lahja, jonka vien Jerusalemiin, olisi pyhille mieluinen (31). Silloin voin, jos Jumala suo, tulla iloisin mielin teidän luoksenne ja virkistyä seurassanne (32). Rauhan Jumala olkoon teidän kaikkien kanssa. Aamen (33).

Paavalilla on rohkeita suunnitelmia. Hänellä oli jo vuosia ollut halu päästä käymään Roomassa, mutta ei vain siellä, vaan sieltä jatkaa sitten matkaa kohti maan ääriä (ks. Room 10:18). Sen ajan ajattelun mukaan maan ääret oli Espanjassa. Sinne hän halusi päästä julistamaan Kristusta.

Kuinka vapauttavaa onkaan, että Pyhä Henki on antanut meille tällaisen tiedon Paavalin tulevaisuuden suunnitelmista. Se vapauttaa meidätkin rohkeisiin suunnitelmiin. Mekin voimme Paavalin tavoin suunnitella matkaa ”omaan Espanjaamme”. Meilläkin voi olla nuoruuteemme näky. Suuri unelma ja kestävä halu saada joskus toteuttaa se. Tällaiseen tavoitteen asettamiseen ja sen saavuttamisen suunnitteluun rohkaisee meitä myös profeetta Habakuk saama sana Herralta: ”Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea. Näky odottaa vielä toteutumistaan, mutta määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan” (Hab 2:2-3). Joudumme ehkä odottamaan vuosia, joskus koko elämämme ajan. Emme saa kuitenkaan unohtaa näkyämme, vaikka hyvin tiedämme, että ihminen päättää, Jumala säätää. Miten Jaakob sanoikaan? ”Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: ’Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.’ Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: ’Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä’” (Jaak 4:13-15).

Sydämellisesti ja nöyrästi Paavali toivoo, että hän saisi Rooman uskovilta apua matkalla kohti seuraavaa tavoitetta. Hän ei takuulla tulisi sotkeutumaan seurakunnan valtataisteluihin. Hän vain haluaa tavata heidät ja hetken aikaa nauttia heidän seurastaan. Filippiläiskirje paljastaa kuitenkin muuta vuotta myöhemmin, ettei Paavalin suinkaan saanut mukavasti nauttia roomalaisten uskovien seurasta. Hän matkusti kyllä Roomaan, mutta vuosia myöhemmin ja silloinkin keisarin vankina. Siellä hän kohtaa sekä ystävällisyyttä (Apt 28:15) että myös uskovien juonittelunhalua ja epäpuhdasta mieltä, jopa halua murehduttaa Paavalia itseään (Fil 1:17).

Mutta ennen Rooman matkaa hänen oli käytävä kaukana Jerusalemissa ja vietävä sinne Kreikan seurakuntien lahja. Tässä näemme. miten Pyhä Henki käytti Jerusalemin seurakunnan köyhyyttä työvälineenään, jonka avulla hän sitoi yhteen ympäri silloista maailmaa levittäytyvää uuden liiton Jumalan kansaa. Vaikeudet yhdistivät. Jerusalemin juutalaiskristityt tarvitsivat kipeästi pakanakristittyjen taloudellisesta apua. Pakanakristityt taas olivat saaneet Jumalan armon evankeliumin juuri Jerusalemista ja Jerusalemin juutalaiskristityiltä. Molemmat ryhmät antoivat ja ottivat vastaan toisiltaan ja se synnytti yhteenkuuluvuutta.

Paavali pyytää seurakunnan esirukousta. Myös Efesolais- ja Kolossalaiskirjeessä Paavali pyytää seurakunnan esirukousta. ”Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta” (Ef 6:19; Kol 4:3). Siinä on kyseessä sanan julistamisen vaikeudet. Tämä Paavalin pyyntö olkoon meillekin kehotuksena rukoilla uskollisesti sananjulistajien puolesta. Mutta Roomalaiskirjeessä Paavali pyytää erityisesti tukemaan häntä taistelussa, taistelemaan rukouksessa hänen kanssaan (Room 15:30). Siinä käytetään samaa sanaa (kreik. agonia, synagoziomai), jolla kuvataan Jeesuksen rukoustaistelua Getsemanessa (Luuk 22:44). On kysymys elämästä ja kuolemasta. Samalla tavoin muinoin Jaakob joutui yöllä taistelemaan Jabbok-virralla varrella (1 Moos 18:22-23).

Tästä esirukoustaistelusta huolimatta Paavali joutui suurin vaikeuksiin Jerusalemissa. Hän todella oli hengenvaarassa. Jotkut selittäjät ovat sitä mieltä, että Paavalin tuoma pakanakristittyjen rahalahja herätti Jerusalemin uskovissa arvostelua ja epäluuloa. Sitä lieventääkseen Paavali meni juutalaisten säännösten mukaan temppeliin puhdistautumaan. Siellä häneen käytiin kuitenkin käsiksi ja hänet vangittiin. Hän jäi vuosiksi Kesareaan vankilaan. Jumalan suunnitelma Paavalin elämässä olikin todella yllättävä. Espanjan sijasta hän oli vankina Kesareassa. Mutta lopulta kenties Paavali sittenkin pääsi matkustamaan Espanjaan. Meillä ei ole siitä dokumentoitua varmaa tietoa, mutta on olemassa vanhoja mainintoja siitä, että hän olisi sittenkin päässyt maan ääriin asti lähetystyössään.

Joka tapauksessa rauhan Jumala oli Paavalin kanssa hänen kaikissa vaiheissaan ja hän täytti Jumalan hänelle antaman viran ja juoksun. Sitä samaa hän toivoo myös meillekin!