Roomalaiskirje 6. luku

6. ELÄMÄ USKOSTA VANHURSKAANA
Järvenpää 22.09. 2002

6.1. Ylenpalttinen armo

Paavalille oli kaikki kaikessa Jumalan armo ja armosta todistaminen. Siksi hän ”taisteli urheasti ja kiivaasti ylimielisiä ja röyhkeitä, omilla teoillaan pöyhkeileviä ihmisiä vastaan saadakseen Jumalan armon tunnustetuksi. Armo ilmeni erityisen kirkkaana hänen omassa tapauksessaan: vaikka hän oli ansainnut kuolemanrangaistuksen vainoamalla niin ankarasti Jumalan seurakuntaa, hän sai osakseen tuomion sijasta armon ja rangaistuksen asemesta suosion. Syystäkin hän kohottaa sotahuudon ja miekan armon puolustukseksi. Hän ei huoli niiden kiukusta, jotka eivät tajua tätä heille liian syvällistä ja kaukaista asiaa, vaan vääntelevät kieroon hänen selkeitä sanojaan. Hänelle on tärkeintä saarnata epäröimättä Jumalan lahjaa, joka yksin pelastaa lupauksen lapset, Jumalan hyvyyden lapset, armon ja laupeuden lapset, Uuden testamentin lapset. Lähes jokaisen hänen kirjeensä alkutervehdys kuuluu: ’Armo teille ja rauha Isältä Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.’ Roomalaiskirjeessä armo esitetään melkein ainoaksi käsiteltäväksi aiheeksi. Siitä apostoli puhuu niin kiivaasti ja niin monipuolisesti, että hän aivan uuvuttaa lukijan tarkkaavaisuuden. Se rasitus on kuitenkin hyödyllistä ja terveellistä, se kun kehittää sisäisen ihmisen jäseniä, ei vahingoita niitä” (Augustinus, Henki ja kirjain, 36).

Paavali on juuri puhunut siitä, kuinka Jumalan armo on vailla vertaa ja kuinka runsaana Jeesuksen ansioista Jumalan armo ja lahja tulevat kaikkien osaksi (Room 5:15). Jumalan armo julistaa vapauttavan tuomio kaikista rikkomuksista (5:16). Kuinka valtavaa onkaan, että ihminen saa omakseen Kristuksen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan ja sen mukana iankaikkisen elämä (5:17). Armo riittää täysin tekemään tyhjäksi synnin, kuoleman ja kadotustuomion vallan ihmisen elämässä. Vaikka kuinka laki paljastaa synnin suuruuden ja kauhistuttavan voiman, armo on vielä ylenpalttisempi (5:20). Ihmisen synnin paljous ei enää ratkaise hänen kohtaloaan Jumalan edessä, vaan osallisuus siihen Jumalan armoon, joka on tullut todelliseksi Jeesuksen kuollessa jumalattomien edestä. Sovitus ja armo ovat aina suurempia kuin ihmisen synnit. Tämä ylenpalttinen armo kutsuu ja haluaa sulkea jokaisen ihmisen syliinsä ja johtaa ikuiseen elämään (5:21).

6.2 Väitteitä ylenpalttista armoa vastaan (Room 6:1-2)

Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? (1) Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä (2)?

Sanellessaan tätä ylistystä armon ylenpalttisuudesta Paavali on aivan kuin kuulevinaan niitä monia vastaväitteitä, joita hän on kohdannut armoa julistaessaan. Hänen armon julistuksensa mukaan Jumala ottaa yhteyteensä ihmisen, joka ei ole olemukseltaan hyvä eikä ole täyttänyt Jumalan lakia ja sillä tavoin osoittanut vilpittömyytensä. Kaiken lisäksi Jumala antaa kaiken anteeksi peittämällä ihmisen synnit. Lain paljastama suurikin rikkomus katoaa nyt armon ylenpalttisuuteen. Mutta eihän synti elämästämme katoa sillä, että se peitetään näkyvistä? Eikä jumalattoman ihmisen olemus voi muuttua hyväksi vain sillä tavoin, että hän uskoo Jeesukseen Kristukseen?

Näyttää siltä, että Paavali houkuttelee armon opetuksellaan ihmisiä tekemään yhä enemmän syntiä, jotta armo voisi tulla entistä suuremmaksi (Room 6:1). Ihmiset ovat kyselleet: ”Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina?” (6:15). Kun lain paljastama suurikin rikkomus peittyy armon ylenpalttisuuden alle, niin sehän johtaa ihmiset tekemään syntiä vapaasti. Miksi taistella syntiä vastaan, kun kaiken saa kuitenkin anteeksi? Jumalan pyhyyden pelko katoaa ihmisten mielestä. Ja niin on entistä oikeutetumpi se syytös, jonka Paavali mainitsi jo aikaisemmin tässä kirjeessä. Jotkut olivat herjaten väittäneet hänen sanoneen: "Tehdään vain pahaa, niin saadaan aikaan hyvää!" (3:8). Näyttää siltä kuin Paavali tällaisella armon julistuksella tekeekin Kristuksesta synnin palvelijan (Gal 2:17).

Mutta eikö tässä ole jotain samaa kuin oman aikamme sanankuulijoilla, kun he saavat kuulla todellista armon julistusta? "Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla, että he eivät rohkene usko noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään ’löysäläiseksi’ ja hänet torjutaan" (Erkki Leminen).

Paavali torjuu edellä olevat väitteet kauhistuneella huudahduksella: ”Ei suinkaan” (kreik me genoito)! Näillä sanoilla hän on aikaisemminkin torjunut hänen opetustaan vääristeleviä vastaväitteitä (Room 3:4, 6, 31). Sellaisesta tässä ei missään tapauksessa ole kysymys! Jo Galatalaiskirjeessä Paavali oli huolissaan niistä, jotka armon tuoman vapauden varjolla päästivät itsekkään luontonsa valloilleen (Gal 5:13).

Toki tällainen harhauttava ajattelu oli kiusana jo alkukirkon aikana. Se tulee esiin Jaakobin ja Juudan kirjeissä, joissa taistellaan väärää armon tulkintaa vastaan: "Teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi" (Juuda 4; 2 Piet 2). Myös Pietarin kirjeessä varoitetaan samasta asiasta: ”Ja näin tehkää vapaiden tavoin - älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat" (1 Piet 2:16).

Vaikka saammekin Jumalan armon omaksemme ilmaiseksi, ei meillä kuitenkaan ole lupaa armon osallisuuden varjolla puolustaa ja suosia omaa pahuuttamme ja pitää sitä itsestään selvänä ja luonnollisena. Väärälle uskolle on ominaista, että sen valassa ihminen ei kauhistu syntejään eikä halua niistä päästä irti, vaan luottaa siihen, että armo peittää kaiken. Tällöin ihminen kuvittelee, että vapaata armoa on niin paljon, että sitä riittää jopa synnin harjoittamiseenkin. Arka tunto Herran sanan edessä on kadonnut (Jes 66:2, KR 38).

Paavali pyrkii nyt syventämään ja selvittämään sitä, mitä hän tarkoittaa armon ylenpalttisuudella ja millä tavalla se toteutuu uskovan elämässä. Hän tietää puhuvansa vaikeasti ymmärrettävistä asioista ja siksi hän sanoo: ”Käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua” (Room 6:19). Ja niin hän aloittaa Roomalaiskirjeen uuden jakson, jonka keskeisenä aiheena on uskosta vanhurskaaksi tulleen vaellus kristittynä eli pyhitys.

6.3. Yhteen liittyminen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room 6:3-8)

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa (3). Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista (4). Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän (5). Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia (6). Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta (7). Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. (8)

Uskova ei pääse irti pahasta

Näiden ylenpalttiseen armoon kohdistuvien vastaväitteiden ja harhojen voima on siinä, että uskosta vanhurskaaksi tulleena kristityt elävät edelleenkin synnin turmelemassa kuolevaisessa ruumiissaan (Room 6:12). Emme ole vielä päässeet kirkastettuun ylösnousemusruumiiseen. Tämä ruumis on sama, jossa elimme aikaisemmin vapaasti syntiä harjoittaen ja jossa synti hallitsi kuninkaana. Samat jäsenet ovat tallella kuin ennenkin. Ennen annoimme ne pahuudelle ja vääryys käytti niitä aseinaan (6:13). Uskosta vanhurskaaksi tullut ei olekaan muuttunut hyväksi eikä uudestisyntynyt muita ihmisiä paremmaksi. Synti ei häviä uskovan ruumiista niin kauan kuin hän elää. Paavalikin joutuu tunnustamaan: ”Ei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää” (7:18). ”En pääse irti pahasta” (7:21). ”Minä kurja ihminen” (7:24). Synti on uskovankin olemuksessa lakkaamatonta taipumusta pahaan ja vastenmielisyyttä hyvään. Kerran synnin ruumis kukistetaan, mutta sitä ei ole vielä kukistettu (6:6).

Jännitys uskovan arkitodellisuuden ja tavoitteen välillä

Paavalin asettaa kuitenkin uskovien teen suurenmoisen ihanteen. Hän kysyy aivan kuin närkästyneenä: ”Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä (6:2)?” Jumala tahtoo, että ”mekin alkaisimme elää uutta elämää” (6:4) ja että ”tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia” (6:6).

Näin Paavalin opetuksessa muodostuu voimakas jännitys syntisen uskovan arkitodellisuuden (Room 7:14-24) ja hänelle annetun tavoitteen välillä (6:1-23). Johannes asettaa tämän jännityksen vielä jyrkempänä eteemme: ”Syntiä ei tee kukaan, joka hänessä pysyy. Ei kukaan, joka tekee syntiä, ole häntä nähnyt eikä tunne häntä” (1 Joh 3:6). Ja kuitenkin hän kirjoittaa samassa kirjeessä: ”Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä” (1: 8). ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (2:1).

Yksinkertainen ratkaisu tähän jännitykseen on väittää, ettei todellinen uskova voi tehdä syntiä. Uskova on kuollut pois synnistä (Room 6:2) ja se merkitsee sitä, että synti on lakannut vaikuttamasta uskovassa. Näin on ja se on uskottava, koska Raamattu niin sanoo. Tällaista uskovien synnittömyyttä opettavia onkin ollut jatkuvasti kristikunnassa. Yhtä helppo ja yksinkertainen ratkaisu on alistua siihen, että uskova harjoittaa syntiä samoin kuin ei-uskova eikä sille mitään voida. Kokemus ja todellisuus osoittavat sen. Edelliseen väitteeseen Paavali tarttuu myöhemmin tässä kirjeessä. Jälkimmäisen hän torjuu nyt sanomalla: ”Ei tietenkään” (6:2). Ja niin Paavali saa mahdollisuuden selvittää uudesta näkökulmasta uskosta vanhurskaaksi tulemisen salaisuutta: Se on Kristuksen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kastetuksi tulemista (6:3-4).

Kristuksen kuolemaan kastettuna ja yhteen liitettynä

Uskon kautta meille luetaan Kristuksen vanhurskaus ja se peittää kaikki syntimme. Samalla meidät upotetaan Kristukseen Jeesukseen. Meidät kastetaan hänen kuolemaansa (Room 6:3). Tulemme yhdessä hänen kanssaan haudatuiksi (6:4). Olemme liitetty yhteen hänen kanssaan (6:5). Vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu (6:6). Olemme kuolleet Kristuksen kanssa (6:8). On siis syntynyt niitä läheisin yhteys uskon kautta syntisen ja Vapahtajan välille. Usko Kristukseen sitoo meidät häneen. Tulemme toisen omiksi. Toinen on nyt hallitsijamme.

”Uskomalla sinä yhdyt Kristukseen niin, että sinusta ja hänestä tulee ikäänkuin yksi henkilö, jota ei käy jakaminen, vaan joka alituisesti häneen kiintyneenä rohkeasti sanoo: Olen niinkuin Kristus, toisin sanoen Kristuksen vanhurskaus, voitto, elämä ja kaikki on minun ja että Kristus taas vuorostaan sanoo: Olen kuin tuo syntinen, toisin sanoen hänen syntinsä, kuolemansa ja kaikkensa on minun, koska hän riippuu minussa kiinni ja minä hänessä. Uskon välityksellä näet me olemme yhtyneet yhdeksi Iihaksi ja luuksi” (Luther, Gal. 209). Saamamme kaste on jo kutsunut meidät tähän. Emmekö ole tienneet sitä? Siinä meidät vihittiin Kristuksen kuoleman ja elämän osallisuuteen ja kaltaisuuteen.

Yhteen liittyminen Kristuksen kanssa on ensin yhteen liittymistä hänen kuolemaansa. Paavali mainitsee sanan kuolema tässä luvussa 18 kertaa. Kuolema tosiasia tunkee läpi koko hänen esityksensä. Juuri kuolemassa tulee näkyviin synnin hallinta (Room 5:21). Synti johtaa aina kuolemaan ja ilman syntiä ei olisi kuolemaa. Siksi kuolemassa on aina jotain kauhistuttavaa. Kristuksen kuollessa tuli pimeys yli maan. Hän kuoli meidän syntiemme rangaistuksena. Meidän syntimme saivat aikaan hänen kuolemansa. Tähän hänen rangaistuskärsimykseensä ja kuolemaansa olemme kastettuja ja liitettyjä. Se on nyt meidän oma kuolemamme.

Kristuksen kuolema oli nimenomaan Sijaisen kuolemaa syntimme rangaistuksen tähden. Mutta hän myös kuoli eroon synnistä (Room 6:10). Kristus tehtiin meidän tähtemme synniksi (2 Kor 5:21, KR38). Nyt hänen kuolemassaan synti irrotti otteen hänestä. Synnin omistava, syyttävä ja tuomitseva valta seurasi häntä vain kuolemaan asti. Mutta siinä se murtui ja hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä (Room. 6:10). Samoin tapahtuu Kristuksen kuolemaan yhteen liitetylle uskovalle. Synti ei voi enää sillä tavoin hallita, että se syöksee uskovan tuhoon, sillä hän on nyt Kristuksen kanssa kuollut eroon synnistä ja niin päässyt vapaaksi sen vallasta ja saanut jo nyt ikuisen elämän (6:7-8).

Ennen elimme synnin hallintavallan alaisina, sen tahdolle kuuliaisina, sen orjina. Mutta Kristus osti meidät vapaaksi kuolemallaan. Kristuksen kanssa mekin kuolimme tälle entiselle omistajallemme. Emme enää kuulu sille. Meidän ei tarvitse pelätä sen vaatimusta ottaa meitä uudelleen valtaansa, koska meillä on sitä väkevämpi omistaja. Hänelle kuulumme. Hän puolustaa meitä.

Tosin tuo entinen isäntämme ei ole jättänyt meitä rauhaan. Se ei ole kuollut meissä eikä meille, vaikka me olemme sen omistamisvaatimuksiin nähden kuolleet. Syntinen ruumiimme ei ole vielä kukistunut. Synti on olemukseemme, lihaamme piintyneenä niin kauan kuin elämme. Vanhan orjuuden merkit ovat jääneet kuten tatuoinnit. Mutta ne eivät anna enää entiselle omistajallemme oikeutta hallita meitä. Kristukseen liitettynä meillä on nyt turvallinen mieli. Nimenomaan meidän ei tarvitse enää joutua kauhuun Jumalan pyhyyden edessä, jossa käydään lopullinen elämäämme koskeva tilinteko. ”Jumala ei tahdo lukea syyksi jäljellä olevaa syntiä, ei tahdo rangaista sitä eikä sentähden meitä tuomita kadotukseen, vaan peittää sen ja on siitä tietämätön aivankuin se olisi olematon ja niin hän ei menettele meidän tähtemme, ansiollisuutemme tai tekojemme tähden, vaan yksinomaan Kristuksen tähden, johon uskomme. Näin kristitty on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen, pyhä ja saastainen, Jumalan vihollinen ja Jumalan lapsi” (Luther, Gal. 280 s).

Olemme tällä hetkellä samaan aikaan vanhurskaita ja syntisiä. Meissä jäljellä olevalla synnillä on väkevä halu saada meidät uudelleen herruutensa alaiseksi. Se käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura ja haluaa niellä (1 Piet 5:8). Se on vihollisemme, joka tuo meille vain häpeää ja kuolemaa. Siksi Paavalille oli täysin mieletöntä sellainen mahdollisuus, että kristitty ilman muuta suostuu jälleen tuon kurjan orjuuttajan alaiseksi. Kristukseen sidottu ei voi elää tietoisesti ja vapaasti synnille. Kun hän lankeaa synnin viettelemänä, se on kuin tuleen kaatumista. Siitä on päästävä mahdollisimman pian pois, muuten se tuhoaa uuden elämän.

Yhteen liittäminen yhtäläiseen kuolemaan Kristuksen kanssa merkitsee myös suostumista samanlaiseen elämänkohtaloon kuin Jeesus Kristus. On oltava valmis tielle, jossa vehnänjyvä kuolee. On oltava valmis luopumaan kaikesta, mitä meillä on. Siinä tämä maailma tulee ristiinnaulituksi meille ja me tälle maailmalle (Gal 6:14). Meistä tulee vihoviimeisiä, ikään kuin kuolemaan tuomittuja (1 Kor 4:9). ” Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa” (2 Kor 4:10). ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina” (Room 8:36).

Yhteen liittyminen Kristuksen kuolemaan merkitsee alituista kuolemista myös synnin väkevimmälle ilmaukselle meissä. Se on kuolemista meidän omalle minällemme, sen toiveille ja vaatimuksille. Itsekkyyttämme, omavanhurskauttamme, ylpeyttämme ja haluamme olla riippumaton Jumalasta kukistetaan. Nöyryytykset, pettymykset ja ahdistukset ovat ne naulat, joiden avulla meidät lyödään ristille Kristuksen kanssa. Tätä ristiinnaulitsemista kestää läpi koko elämän. Kenties samalla alkaa toteutua elämässämme Paavalin sana: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:19-20).

Ennen kaikkea Kristuksen kanssa kuoleminen merkitsee sitä, että Kristuksen oma saa pitää kuolleena koko tähänastista elämäänsä. Kaikki synnit ja koko olemuksen syntisyys on kastettu Kristuksen kanssa kuolemaan. Vanha ihmisemme, jolla tarkoitetaan mennyttä, vanhaa, saastaista vaellustamme, on nyt Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Siihen sisältyvät myös tämänkin päiväiset lankeemuksemme. Mennyt on haudattu niinkuin Kristuskin haudattu eikä se nouse enää syyttämään eikä vetämään yllemme Jumalan tuomiota ja vihaa.

6.4. Kristuksen ylösnousemukseen kastettuna ja yhteen liitettynä (Room 6:9-14)

Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen (9). Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle (10). Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa (11). Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja (12). Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi (13)! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia (14).

Paavalin opetuksen mukaan Kristukseen uskova ei ole vain yhteen liitetty Kristuksen kanssa yhtäläiseen kuolemaan, vaan myös yhtäläiseen nousemiseen kuolleista (Room 6:5). Kristuksen kuolemaan liittyminen johtikin elämään ja nyt ”uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan” (6:8). Nyt elämme Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa (6:11). Olemme siirtyneet kuolemasta elämään (6:13), elämään armon alaisina (6:14). Meidät on vapautettu synnin ja sen tuoman kuoleman kauheudesta (6:18; 8:2). Meillä ei ole enää mitään kadotustuomiota (8:1). Loppumme ei ole enää kuolema vaan iankaikkinen elämä (6:22-23).

Tämän Paavalin sanoman läpitunkevana ajatuksena ei siis ole vain kuolema, vaan nimenomaan elämä. Yhtä todellinen kuin meille on Kristuksen kuolema, yhtä todellinen on nyt hänen ylösnousemuksensa. Yhtä varmasti kuin Kristuksen kuolema irrotti meidät synnin tuomitsevasta herruudesta, yhtä varmasti Kristuksen elämä antaa meille nyt iankaikkisen elämän. Totisesti armo hallitsee ja johtaa meitä uskonvanhurskauden kautta ikuiseen elämään (Room 5: 21).

Jo nyt – eikä vielä

Kristuksen kuolema oli näkyvä, käsin kosketeltava ja ruumiillinen. Samoin oli hänen ylösnousemuksensakin. Mutta Kristuksen ja uskovan yhteen liittyminen yhtäläiseen kuolemaan ja ylösnousemukseen ei tässä tarkoita kirjaimellista ja jo tapahtunutta tosiasiaa (vrt. 2 Tim 2:18). ”Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy” (1 Joh 3:2, KR 38). Se on vielä jokaisen kohdalla edessäpäin.

Tänään on kysymys uskon luomasta yhteydestä Kristukseen, ei tapahtumien samankaltaisuudesta. Nyt pääsemme osalliseksi siitä lupauksesta ja lahjasta, joka sisältyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen meidän edestämme. Samalla Paavali rohkealla tavallaan käyttää Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemista kuvaamaan jo nyt kristittynä elämistä. Mutta kerran se toteutuu ruumiillisella tavalla, mikä tänään on jo uskossa toteutunut.

Kuten Kristus kuoli, niin hänen omansakin saa pitää kuolleena koko tähänastista elämäänsä. Kaikki synti on nyt pyyhitty pois. Vanha ihmisemme, vanha minämme, koko vanha, saastainen vaelluksemme on nyt Kristuksen kanssa ristiinnaulittu - siihen sisältyy myös tämänkinpäiväiset lankeemuksemme. Mennyt on haudattu, niinkuin Kristus haudattiin, se ei enää nouse syyttämään eikä tuomitsemaan Jumalan vihan alle.

Mutta tämä kuolema merkitsee myös jatkuvaa ja tuskaista ristiinnaulitsemista omalle minälle, jokapäiväistä katumusta ja parannusta. Uusi elämä meissä on vasta alkamassa. Se on jo nyt iankaikkista elämää, vaikka vielä elämmekin synnin niin surkeasti runtelemassa ruumiissa. Se on kuitenkin väkevämpi kuin kuolema.

Mikä tänään on kohdallamme toteutunut uskossa, toteutuu kerran näkyvällä, käsin kosketeltavalla ja ruumiillisella tavalla. Nyt elämme tapahtuneen ja tapahtuvan välisessä ajassa. Juuri tämä saattaa hämätä meitä myös suhteessamme syntiin. Jo tapahtunut yhteen liittyminen Kristuksen kanssa on irrottanut meidät synnin herruudesta. Kuoleminen pois synnistä on jo toteutunut Kristuksessa. Mutta kristitty ei silti ole tullut synnittömäksi eikä päässyt perille Isän kirkkauteen niinkuin Jeesus Kristus. Hän on vasta matkalla, vaikka uskoo jo elävänsä iankaikkista, lopullista elämää Kristuksen kanssa. Kristitty on samalla vasta tulemassa siksi, mitä hän jo on. ”Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä on jo ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan hän pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja hän rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistumisensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä” (0smo Tiililä, Armojärjestyksestä, 117).

Riippuvaisuus Jeesuksesta johtaa uuteen asenteeseen ja toimintaan. Hänestä tulee Jumalan työtoveri. Hän ei ole enää tahdoton ja sokea synnin oria. Synti ei voi pakolla hallita häntä (Room 6:12). Kun synti saa vallan, kristitty on sen itse luovuttanut tai tullut synnin pettämäksi. Vaellus uudessa, syntiä vastustavassa asenteessa on monesti heikkoa. Mutta kristitty on kuitenkin kutsuttu ja häntä rohkaistaan vastustamaan synnin himoja. Hänen tulee oppia, ettei hän enää anna jäseniään - nimenomaan itseltään - vääryyden aseeksi synnin käyttöön (6:13).

Vaikka kristitty lankeaa, jopa päivittäin, se ei anna hänelle oikeutta pysyä synnissä. Jumala haluaa hallita jo nyt ja uskovaa rohkaistaan antamaan itsensä ja jäsenensä tietoisesti Jumalalle hänen tahtonsa toteuttamiseksi (6:13). Tämä merkitsee läpi elämän kestävää kamppailua. Mutta se ei merkitse sitä, etteikö uskovan sisimmässä olisi edelleen synnin perinpohjin turmelema luonto. Edelleen pitää kirjaimellisesti paikkansa, että ”sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli” (Mark. 7: 21-22). Kaikki nämä synnin himot ovat edelleenkin kauhistuttavaa arkitodellisuutta kristityn kuolevaisessa ruumiissa ja kiusaavat häntä, mutta valvoen, taistellen ja Kristusta avuksi huutaen hän ei salli niiden yksin hallita.

Mitä tarkoitetaan vanhan ihmisen ristiinnaulitsemiselta?

Paavalin tässä luvussa esittämien ajatusten pohjalta on syntynyt eräs laajalti protestanttisiin piireihin levinnyt pyhitysliike. Liikkeen kirjallisuutta on käännetty myös suomeksi. (Ks. Miles J. Stanford, Vihreä kirja, Heinola 1974. Sitä voimme pitää tämän liikkeen ajatusten tulkkina. Siinä vedotaan mm. tunnettuun kiinalaiseen Watchman Neehin ja mainitaan myös A. Murray, R. Paxon, J. Penn-Lewis, T. Austin Sparks, Hudson Taylor, Ian Thomas. Ks. myös Watchman Nee, Kristityn normaali elämä, Rauma 1958, R. Paxon, Avoin lähde, Helsinki 1948).

Liikkeen sanoman eräänä tunnusmerkkinä on uskonvanhurskauden ja uskoontulemisen yhdistäminen ja niiden pitäminen kristinuskon alkeina. On siirryttävä uskonvanhurskaudesta syvemmälle - pyhitykseen. Avuksi tulee nimenomaan Room. 6. luku, jossa ei ole vain totuuden yksi puoli, vaan perustus, josta jokaisen uskovan on pidettävä kiinni, jos hänen mieli edes päästä voiton makuun” (Stanford, 56).

Opetusta leimaa valoisa usko ihmisen muuttumiseen jo tässä ajassa eettisesti Kristuksen kaltaiseksi. Uskova voi päästä voitolle kaikesta tietoisesta synnistä (Paxon, 18), hän voi olla tekemättä syntiä (Paxon, 16). Hänet vapautetaan juuri tällä hetkellä synnin vallasta, synnin valta on kokonaan murrettu ja hänet päästetään irti synnin otteesta (Stanford, 30, 71). Mutta silloin on opittava tuntemaan pelastuksen kaksinkertainen merkitys. ”Veri pesee pois tekosyntimme, mutta ei poista vanhaa ihmistämme. Tähän tarvitaan risti. Veri tuottaa meille anteeksiantamuksen, risti taas vapauttaa meidät siitä, millaisia olemme Aadamissa. Tarvitsen ristiä, jotta minä syntinen tulisin ristiinnaulituksi.” (Watchman Nee, Stanford, 65). Jumalan Karitsan veri puhdistaa omantunnon, mutta ei puhdista sydäntä” (Watchman Nee, 6).

Syvemmälle pyrkivän uskovan tarvitsema risti ei ole Jumalan lain vaatimukset, tuomiot ja kuritukset omassatunnossa eikä kärsimykset elämässä, vaan Kristuksen risti. ”Golgatan ristillä on Jumala täydellisesti ja lopullisesti kukistanut ihmisen oman minän vallan, sen vanhan luonnon, joista kaikki syntimme on peräisin” (Stanford, 66). Meidän syntimme sovitettiin ja meidän syntisyytemme hoidettiin ja silloin synnin valta meihin murrettiin ristiinnaulitsemalla meidän minämme. Ristin kautta Jumala pyyhki pois koko vanhan luomuksen ja kuolemasta syntyi uusi luomus Kristuksessa, toisessa ihmisessä» (Watchman Nee, 8).

Molemmat puolet Kristuksen rististä ovat nyt tapahtuneita tosiasioita ja ne on vain sanan perusteella uskottava. Kaikki lopulta riippuukin siitä, että kristitty tietää ja ymmärtää tämän tosiasian sekä pitää siitä lujasti kiinni. Kiinnipitämisen määrätietoisuus ratkaisee asian toteutumisen kunkin kohdalla (Stanford, 55). ”Synnillä ei enää tarvitse olla uskovaan enempää valtaa kuin hän itse epäuskollaan antaa sille. Jos hän ei ole kuollut synniltä, niin se johtuu suurelta osin siitä, ettei hän ole pitänyt itseään synnille kuolleena” (Paxon, Stanford, 72).

Miten on arvioitava tämän liikkeen yritys ratkaista uskovan syntisyyden vaikea ongelma? Siinä lienee havaittavissa sama johdonmukainen ajattelu, jonka kohtaamme uskovan sairauden ongelmassa. Koska Raamatun mukaan Jeesus Kristus on kantanut meidän sairautemme (Jes. 53:4) ja koska Herra parantaa kaikki meidän sairautemme (Ps. 103:3), niin uskova ei voi olla sairas. Jos hän kuitenkin on sairas, niin syy on hänen puutteellisessa uskossaan Raamatun sanan luotettavuuteen ja Jumalan kaikkivaltiuteen.

Erikoinen on myös näkemys siitä, että Kristuksen sovitustyö voidaan erottaa sillä tavoin kahteen osaan, että uskovalla voi olla toinen puoli siitä ilman toista. Samoin vanha ja uusi ihminen uskovan persoonallisuudessa eroavat kahdeksi täysin erilliseksi ”osaksi”. Vanha ihminen ei siis tässä tarkoita ihmisen synnissä elettyä elämää, jonka saa kokonaan uskoa anteeksiannetuksi. Vanha ihminen samastetaan perisyntiin. Uskovan tulee pitää tätä hänessä olevaa syntisyyttä itsensä ulkopuolella Kristuksen ristillä olevana tosiasiana. Sitä ei ole enää uskovan persoonallisuudessa, vaan hän on todella siitä täysin vapaa. Samoin uudesta luomuksesta tulee jotain suorastaan psykofyysistä (substantiaalista). Se on kuin ihmiseen vuodatettua armoa, joka hetkessä uskon kautta lääkitsee ihmisen täysin terveeksi. Tällöin voidaan vedota Paavalin sanojen kirjaimelliseen merkitykseen: ”Se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut” (2 Kor. 5:17, KR 38).

Kirkkomme tunnustukseen perustuva opetus näkee tässä mielessä ymmärretyn pyhityksen toteuttamisen käytännön elämässä toisenlaisena: ”Tämä peritty vaurio on niin suuri ja hirmuinen, että se ainoastaan Herran Kristuksen tähden voidaan kastetuissa ja uskovissa Jumalan edessä peittää ja anteeksiantaa. Sen tuhoama. ja turmelema inhimillinen luonto täytyykin ja voidaan parantaa ainoastaan Pyhän Hengen vaikuttamalla uudella syntymällä ja uudistuksella, mikä tosin tässä elämässä pääsee alulle, mutta vasta toisessa elämässä on täydellinen” (Sovintokaava). ”Onko sellainen ihminen siis täydellisesti vanhurskas? Ei, vaan yht'aikaa syntinen ja vanhurskas. Syntinen todellisuudessa, mutta vanhurskas Jumalan hyväksi lukemisen ja varman lupauksen nojalla, että hän vapauttaa hänet synnistä, kunnes hän on täydellisesti parantunut. Ja täten hän on toivossa täydellisesti terve, itse asiassa taas syntinen, jolla kuitenkin on vanhurskauden alku, niin että hän aina enemmän sitä pyytäisi, tietäen itsensä aina epävanhurskaaksi” (Luther, Roomalaiskirjeen luento, 125). ”Niin kaikki apostolit ja pyhät sen vuoksi tunnustavat, että synti ja synnillinen halu jäävät meihin, kunnes ruumis maatuu ilman syntiä” (Luther, emt. 126).

”Se uusi majailee saman katon alla synnin ihmisen kanssa kuolemaan asti ja niiden pyyteet sotkeutuvat sentähden toisiinsa niin, ettei voi useinkaan erottaa mikä on uutta mikä vanhaa” (W. Malmivaara, Viestejä vaivatulle). ”Koska meillä täällä elämässä on ainoastaan Hengen esikoislahja eikä uudestisyntymä ole täydellinen, vaan ainoastaan päässyt meissä alulle, jatkuu lihan taistelu ja sota Henkeä vastaan yhä vaIituissakin ja todella uudestisyntyneissä ihmisissä. Tässä ei ainoastaan havaita kristittyjen kesken suurta eroa: toinen on Hengessä heikko, toinen vahva, vaan jokainen yksityinen kristittykin huomaa itsensä ajoittain Hengessä rohkeaksi, ajoittain taas pelonsekaiseksi ja huolestuneeksi, milloin palavaksi rakkaudessa, vahvaksi uskossa ja toivossa, milloin taas kylmäksi ja heikoksi” (Sovintokaava).

Room. 6:n lukuun sisältyvä jännitys vanhan ja uuden ihmisen välillä on hyvin ilmaistu Evanstonen kokouksen eräässä asiakirjassa: ”Yksityinen uskova on samalla kertaa vanhurskautettu ja syntinen. Jokaisessa kristityssä on sekä 'uusi ihminen', joka on luotu ja johon silti on päivittäin pukeuduttava (2 Kor 5:17), että myös 'vanha ihminen', joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja jonka on silti päivittäin kuoltava (Kol. 3:1-5)” (Suuntana ykseys, 137). Uskonpuhdistaja sanoo tämän saman omalla tavallaan: Kun uskomme Kristukseen, syntimme ovat annettu anteeksi eikä niitä lueta meille kadotukseksi. Tästä huolimatta meihin on jäänyt synnynnäinen turmelus eli synti ja se liikkuu lihassamme. Sitä ei ole siis vielä kokonaan kuoletettu eikä juurineen revitty pois. Mutta jos Jumalan armo ja laupeus saa meitä hallita, ei tämä meihin jäänyt syntiturmelus vedä päällemme Jumalan vihaa eikä kadota meitä. Siksi on totta, ettei yksikään kristitty ei ole syntinen ja samaan aikaan on totta, että kaikki kristityt ovat syntisiä.

Hyvä on verrata edellä olevaa englantilaisen maailman pyhityskristillistä opetusta Roseniuksen tulkintaan Room 6:sta luvusta. Poimin jotain siitä Elämän leivän pohjalta: (17.01; 25.01; 30.01; 29.02; 14.04; 05.09; 12.10; 28.11.)

Rosenius sanoo suoraan, että Kristuksen valtakunta maan päällä on täynnä syntiä ja kärsimystä. Siksi ”sydämesi on alttiina synnin kiusauksille, monasti eksyt ja lankeat”. Mutta kristitty ”ei voi jäädä syntiin, niin kauan kuin ’Jumalan siemen’ pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä so. tahallisesti harjoittaa syntiä, jota Paavali sanoo ’synnissä elämiseksi’, vaan vaikkapa synti kaataisi hänet, hän lankeaa ikään kuin tuleen tai veteen, jossa hän ei voi elää, vaan hänen täytyy kiiruhtaa siitä ylös.”

Rosenius vakuuttaa: ”Miten sinun käyneekin taistelussa, onnistut sitten paremmin tahi huonommin synnin vastustamisessa, on armoliitto sittenkin Jumalan puolelta luja. Niin kauan kuin taistelet syntiä vastaan ja pukeudut Kristuksen vanhurskauteen on liittosi luja. Tähän perustuu armovaltakunta, jossa synnit anteeksi annetaan.” Hän jatkaa: ”Miten huonosti näytätkin edistyvän, niin elät kuitenkin totisesti armossa, jos kuoletat synnin ja uskot Jumalan armoon. Ja niin kauan kuin sydämestäsi uskot armoon, olet sinä myös halukas kuolettamaan synnin ja seuraat uskollista Vapahtajaasi.”

Synnin vastustaminen ja lihan kuolettaminen on katkeraa. Tuskan huuto usein nousee silloin sydämestä huutaessamme avuksi Herraa. ”Mutta, älä väsy! Sinä omistat suuren onnen. Vaelluksesi päättyy ikuiseen kunniaan. Tahtonet sen voittamiseksi jotain kärsiäkin.”

Rosenius korostaa samalla, että todellisessa pyhityskilvoituksessa uudelleen ja uudelleen kristitty huomaa kuinka oma ponnistelu on turhaa. Vain Kristuksesta löytyy pyhitys. Hän kirjoittaa: ”Silloin on oikea pyhitys alkanut sydämessäsi, kun kokemuksesta voit sanoa: ’Hartaasti olen etsinyt pyhitystä ja vanhurskautusta itsessäni, mutta kaikki ponnisteluni on ollut turhaa. Vanhurskauteni ja pyhitykseni olen löytänyt Herrassani Kristuksessa. Ahkeroitsin, taistelin, rukoilin ja tein hyviä päätöksiä, mutta tulin yhä onnettomammaksi, yhä enemmän synnin saastuttamaksi ja tuomituksi, kunnes rupesin epäilemään kaikkea omaa työtäni ja tunsin olevani hukassa. Silloin teki Herra minut eläväksi. Ainoastaan hänen armossaan tunsin itseni autuaaksi. Mutta sitten eksyin jälleen entiseen luulotteluuni voimani ja kuntoni erinomaisuudesta. Ajattelen, että sittenkin minun tehtäväni oli pyhittää itseni. Ryhdyin taas entiseen ponnisteluun. Päätin uskoa niin ja niin, rukoilin, taistelin ja luulin itselläni olevan voimaa siihen. Silloin tulin uudelleen voimattomaksi ja kadotetuksi, en voinut uskoa, en rukoilla”.

”Kun täten uudelleen tulin masennetuksi, voimattomaksi ja kuolleeksi, tuli Herra evankeliuminsa kanssa ja vei minut taas varustukselle, josta olin luopunut, hänen armonsa turviin. Silloin sain uudelleen halun ja voiman siihen, mikä hyvää on.”

”Kun olet tämmöistä kokenut ja ainoastaan Kristuksessa löytänyt vanhurskautesi ja pyhityksesi, niin että tunnet joka hetki kaikessa olevasi riippuvainen hänestä, silloin totuudessa kuoletat vanhan ihmisesi.”

”Käärmeen siemen, itsekkyys ja kuviteltu voima on kuoletettava, eikä ainoastaan kerran, kääntymisen hetkellä, vaan päivittäin läpi elämämme.” ”Samoin kuin me ensikerralla lain kautta jouduimme häpeään, täytyy meidän edelleenkin alituisesti tulla nöyryytetyiksi heti kun omassa itsessämme tahdomme olla ja tehdä jotakin, jotta emme koskaan etsisi lohdutustamme ja tyydytystämme itsessämme tahi jossain meissä olevassa, vaan ainoastaan Herrassa Kristuksessa.”

Jotta emme jäisi kurjuuteemme, orjuuden ja voimattomuuden tilaan, niin uutta ihmistä, hengen mieltä, joka on elämä ja rauha, on alituisesti ravittava ja ylläpidettävä evankeliumin kautta. Silloin saamme rauhallisen omantunnon ja voimme iloita Jumalan armosta. Tällä tavalla syntyy totinen ja elävä Hengen pyhitys, joka ei ole omatekoinen, kuollut, pintapuolinen.

Luther sanoo: ”Ei meidän syntimme sen takia ole anteeksi annettu, että me sitten saisimme nukkua suruttomuudessa ja tyydyttää lihan haluja, vaan päinvastoin synti juuri sen takia anteeksi annettu, että se meissä tukahdutettaisiin ja kuoletettaisiin, niin ettei se enää olisi haltijana, vaan orjana, eikä voisi meitä enää vahingoittaa. Sinun tulee hallita ja sanoa lihalle: Sinä olet saastaisuutta, ilkeyttä, kateutta, vihaa, kostoa ja pahoja himoja täynnä, mutta sinun täytyy vasten tahtoasi vähäksi aikaa tulla sidotuksi ja olla Hengen hallittavana. Sinä saastaisuus, ei sinulla ole täällä mitään tekemistä, sillä Henki hallitsee talossa. Valta on hänellä. Hänen tulee pitää sinua himoinesi ohjissa, jopa ristiinnaulita ja tukahduttaa sinut.”

”Näin rohkeasti emme tosin aina voi puhua. Mutta kun kilvoitus käy oikein kovaksi, on meidän kernaammin kyynelin ja rukouksin avuksi huudettava Herraa tietäen, että olemme hukassa, jos hän ottaa pois auttavan kätensä. Emme voi tehdä enempää kuin minkä hän meille antaa, mutta hänen kauttaan saamme sellaisen voiton, ettemme enää syntiä palvele, vaan yhä eteenkin päin vaellamme Hengessä.”

”Jos kristitty ei enää etsi armoistuinta saadakseen sieltä anteeksiannon ja voimaa, vaan antautuu uudelleen synnin palvelukseen ja tekee liittoja maailman kanssa seuratakseen sitä, silloin on tapahtunut onnettomuus, josta Pietari sanoo: ’Kenen voittama joku on, sen orja hän on.’ Ei sitä sanota ’voitetuksi’, joka edelleen taistelee, vaikka hän taistelussa on kärsinytkin tappioita. Mutta se on voitettu, joka antautuu ja on jättänyt aseensa viholliselle. Pietari sanoo: ’Joka poikkesi pois siitä pyhästä käskystä, jonka hän saanut oli.’ Niin kauan kuin siis taistelemme, ei lain orjina, vaan uskon katse luotuna Kristukseen, emme ole voitettuja, emme ole antautuneet synnin palvelijoiksi. Kaikki riippuu siis siitä, ketä te antaudutte tottelemaan.”

6.5. Armon alla vapaana ja kuitenkin sidottuna (Room 6: 15-23)

Miten siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina? Emme toki (15)!
Tehän tiedätte, että jos antaudutte orjina tottelemaan jotakuta, olette juuri sen orjia, jota tottelette. Te joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon (16). Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu (17). Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta (18) - käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua. Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät (19).
Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta (20). Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema (21). Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän (22). Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (23).

Armon alla menettävät kaikki ihmisen ponnistelut ja teot autuuttavan merkityksensä. Armo lahjoittaa kaiken vaatimatta mitään vastasuoritukseksi. Armo on vain vastaanotettavissa, ei koskaan ansaittavissa. Armo saadaan ilmaiseksi, ei palkaksi. Mutta ihminen ymmärtää loppuun asti väärin tämän armon ja pyrkii käyttämään sitä omien mielihalujensa mukaisesti. Paavali on juuri torjunut erään väärän tulkinnan armosta: Ei synnissä pysyminen suinkaan suurenna armoa.

Hän vastaa myös toiseen armon sanoman väärään tulkintaan. Sen mukaan armon alle elävä voi vapaasti tehdä syntiä. Sen sijaan lain tekojen vaadittaessa ihminen pakotetaan kuuliaisuuteen todelliselle vanhurskaudelle. Vain tuomion ja rangaistuksen pelko pidättää ihmistä tekemästä syntiä. Vain laki panee sulun synnille. Paavalin julistama armo antaa lahjaksi vanhurskauden ja vapauttaa kaikesta rangaistuksen pelosta. Armon alle siirtynyttä rakastetaan loputtomasti ja kaikki annetaan jatkuvasti hänelle anteeksi. Mutta armo ei ole muuttanut vanhaa ihmistä toiseksi ja armon saatuaankin ihmisellä on synnin ruumis. Siksi hänelle on edelleen luonnollista tehdä syntiä ja hän tekee sitä herkästi kun siihen tarjoutuu tilaisuus. ”Ei alttiutemme pahaan tässä elämässä täydellisesti poistu” (Luther).

Nyt siis Paavalin julistama armo näyttää vapauttavan ihmisen käskyistä, kielloista ja rangaistuksen uhasta ja niin houkuttelevan synnin vapaaseen tekemiseen armon alla. Jumalan viha on poissa, rangaistukset väistyneet ja anteeksiantava rakkaus on ylenpalttinen. Siispä uskovalla ei ole mitään syytä kieltäytyä harjoittamasta haluttua syntiä.

Paavali torjuu jyrkästi tällaisen tulkinnan armosta. Hän perustelee opetustaan osoittamalla, ettei ihminen ole koskaan vapaa. Ihminen ei hallitse omaa elämäänsä, vaan häntä hallitaan. Ihminen on aina palvelija, orja. Häntä hallitsee se, mitä hän kuuntelee, seuraa ja tottelee. Mille ihminen antaa aikaansa, voimiansa, mille hän antautuu, sen orjaksi hän tulee (Room 6:16). Jokaista ihmistä hallitsee synti, saastaisuus ja laittomuus (6:16, 17, 19, 20). Tällainen oli kerran Roomalaiskirjeen vastaanottajien tilanne: ”Olitte synnin orjia” (6:17, 20), ”ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen” (6:19).

Tämä orjuus hallitessa he eivät voineet palvella vanhurskautta (Room 6:20). Jos he olisivat jatkaneet näiden valtojen orjuudessa, olisi heidän elämänsä sadoksi jäänyt häpeä (6:21) ja sen loppuna olisi ollut kuolemaan tuomio ja kuolema (6:16, 21, 23). Tällainen on jokaisen synnintekijän elämänkohtalo. Ei synti ole mitätön leikki, hauska ajanviete, vähäpätöinen tahra tai pöly, vaan kuningas ja herra, joka orjuuttaa harjoittajansa ja syöksee tämän kuolemaan. Kirjeen vastaanottajien silmät olivat avautuneet näkemään synnin todellisen luonteen ja siksi he nyt häpesivät sitä satoa, jonka saivat silloin, ku palvelivat syntiä (6:21). Pois se, että armon alla eläessämme saisimme tehdä vapaasti syntiä.

Paavalin mielen täyttää kiitos Jumalaa kohtaan siitä, että kirjeen vastaanottajien elämässä oli muuttunut orjuuttajan valta. ”Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu” ja se on armon evankeliumi (Room 6:17). ”Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta” (6:18). ”Nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi” (6:22). Kristitty on vapautettu synnin orjuudesta. Sen kahlitseva valta on murtunut.

Mutta häntä ei ole vapautettu tyhjyyteen tai irrallisuuteen. Hänen elämänsä on annettu uuden johdon alaisuuteen, hänellä on nyt uusi herra. Hän on vanhurskauden orja, palvelija (6:18). Synnin orjana hän oli vapaa vanhurskaudesta, mutta kun hän nyt on vapaa synnistä, on hän tullut vanhurskauden orjaksi. Hän oli Jumalan palvelija, orja (6:22). Siksi pois se, että kristitty Jumalan orjana saisi suostua synnin orjuuteen.

Uusi orjuuttaja on rakkaudellaan ja armollaan saanut ihmisen palvelijakseen. Siksi tämä orjuus ei ole samanlaista pakonalaista orjuutta kuin aikaisempi. Se on sydämen rakkaudellista suostumista toisen valtaan (Room 6:17). Synnin orjan oli pakko tehdä syntiä. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Mutta vanhurskauden orjan ei ole pakko tehdä vanhurskautta. Siinä on tämän uuden orjuuden omalaatuisuus. Se ei siis johdakaan ilman muuta hyvän tekemiseen ja pahan välttämiseen. Se ei tee ihmisestä Jumalan robottia, kun taas synti mekanisoi ihmisen. Uuden orjuuden ytimessä on rakkaus, ja side hallitsijaan on rakkauden side. Rakkaus ei pakota rakastettuaan mihinkään väkivallalla. Se vain kutsuu ja kehottaa antautumaan. Se vetää puoleensa. Se vetää vanhurskauteen, jonka hedelmänä on pyhitys ja loppuna iankaikkinen elämä (6:22).

Paavali selvittää myös, että uusi palvelusuhde uuteen herraan ei ole sidottuna olemista mille tahansa vanhurskaudelle tai Jumalalle. Se on nimenomaan kuuliaisuutta sille Jumalalle, joka on puhunut ja antanut selvästi ja sanallisesti ilmaistun sanoman – määrätyn sisältöisen opetuksen (Room 6:17). On vain yksi Jumala, ja yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä (1 Tim 2:5). On vain yksi, oikea vanhurskaus ja yksi evankeliumi ja sillä on täsmällinen sisältö (Gal 1:7). Juuri tähän yhteen kristitty on tullut sydämestään sidotuksi.

Kristitty on vapaa synnin kadottavasta vallasta, mutta hän ei ole vapaa synnin läsnäolosta eikä houkutuksista. Edelleen vanha ihminen on todellisuutta ja uskovan olemuksessa asuu synnin ruumis (Room 6:6). Hänen lihansa on heikko (6:19). Uskovan elämässä on aina synti lähellä ja hänen on helppo taipua heikkoutensa tähden synnin alle ja irtaantua vanhurskaudesta, jota hänen ei ole pakko seurata.

”Saammeko tehdä syntiä” - on viettelevä kysymys. Siksi kristityn on opittava näkemään selvästi, että kun hän tekee syntiä, hän alistuu uudelleen synnin orjuuttavaan valtaan. Synnin tekeminen ei ole irrallinen tai tilapäinen asia, vaan siitä alkaa ketjureaktio. Se on aina itsensä luovuttamista toisen vallan alle. Se on petturuutta ja oman omistajan kavaltamista. Se on aina uskottomuutta. Ihminen ei voi palvella samaan aikaan kahta herraa. ”Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista” (Matt 6:24). Synnin tekeminen irrottaa Kristuksen herruudesta. Siksi on mieletöntä, että kristitty edes tekee kysymyksen: Saammeko tehdä syntiä. Pois se. Siinä ei ole mitään epäselvää, olkoonkin armo kuinka ylenpalttinen tahansa ja synti kuinka houkutteleva ja hyvältä näyttävä.

Armon varassa vastuullisena

Paavali torjuu synnin tekemisen luvallisuuden armon alla. Mutta hän korostaa myös kristityn omaa vastuuta. Armon alla eläminen sisältää haasteen elää todella uuden herruuden mukaisesti. Vaikka kristitty on annettu evankeliumin haltuun, niin hänen tulee kuitenkin antaa itsensä uudelleen ja uudelleen saman evankeliumin ohjattavaksi (Room 6:17). Vaikka hän palvelee vanhurskautta (6:18), niin kuitenkin hän tarvitsee päivittäistä kehotusta antautua palvelemaan Jumalan tahtoa (6:19). Eläessään synnin orjana hän oli antanut jäsenensä saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen, nyt hänen tulee halukkaasti olla kuuliainen Jumalan armolle (6:16).

Jumalan toiminta kristityn elämässä on ollut armoa ja lahjaa. Edelleenkin hänen on otettava vastaan sama armo ja annettava sen lävistää kaiken omassa elämässä. Sitä merkitsee kristityn uusi kuuliaisuus. Ennen hän oli kuuliainen synnin himoille (Room 6:13). Se oli pakkokuuliaisuutta. Hän totteli ja antautui synnin orjaksi. Nyt kristittyä kehotetaan tottelemaan vanhurskautta. Hän on sydämestään tullut kuuliaiseksi evankeliumille ja samasta evankeliumista hän saa voiman kuuliaisuuteen vanhurskaudelle.

Käytännössä jokaisen kristityn kuuliaisuus on heikkoa ja satunnaista. Sen varaan ei voi rakentaa elämäänsä. Olemme tulleet vanhurskaiksi yhden kuuliaisuuden kautta (Room 5:19) emme oman kuuliaisuutemme kautta. Meidät on nyt valitut Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen (1 Piet 1:2, KR 38). Vain hänen kuuliaisuutensa varassa kestämme tuomiolla. Siksi Paavalin kehottaman kuuliaisuuden ydin ei ole ihmisen omassa voimassa tai teoissa vaan luottamuksessa Kristuksen kuuliaisuuteen Isän edessä. Uusi kuuliaisuus on evankeliumin kuulemista ja vastaanottamista (Room 10:16). Mutta kuultu ja vastaanotettu evankeliumi vaikuttaa myös toimivaa kuuliaisuutta. Kuolleista eläviksi tulleina antakaa itsenne Jumalalle (6:13). Se on Kristuksen kuuliaisuuden ja uskon hedelmää.

Hedelmän kasvamiseksi kristitty tarvitsee kehotuksia, rohkaisua ja jopa toimintaohjeita. Hän tarvitsee niitä myös lihansa heikkouden tähden ja siksi, että hänen on usein vaikea löytää oikeaa Jumalan tahdon mukaista tietä.

”Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa” (Room 6:19). ”Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön” (Room 6:13). Kuullessaan tuollaisia kehotuksia kristityn on oivallettava, että hänellä on täysi vastuu omasta elämästään ja siitä, minkä käyttöön hän antaa itsensä. Hän ei ole tahdoton puupölkky Jumalan kädessä, vaan lapsi ja työtoveri, jolla on omaa päätäntävaltaa. Näin silloinkin, vaikka voimat tuntuvat olevan lopussa. Hänestä itsestään riippuu miten hän käyttää jäseniään ja mihin hän suuntaa toimintansa. Hänen itsensä on osattava antautua vanhurskaudelle. Sitä ei tee kukaan muukaan hänen puolestaan. ”Kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi” (12:1). Mutta juuri tässä näkyviin kovin usein uskovan lihan heikkous ja ihmisen itsekkyys.

Hän ei pysty antamaan itseään Jumalalle. Hän ei edes halua sitä. Hän on hidas sokea ja penseä. ”Siksi on aina rukoiltava ja tehtävä työtä, että armo ja henki kasvaisi, mutta synnin ruumis vähenisi ja häviäisi, vanha luonto pienenisi” (Luther). Se taas merkitsee jatkuvaa kamppailua, jotta oppisi seuraamaan annettuja kehotuksia. Hän ei ole koskaan täysin oppinut.

Kristitty opettelee vuosikymmeniä kuuliaisuutta Jumalan armolle eikä kuitenkaan kunnolla opi. Kuinka usein sitä joutuukaan toistamaan vanhan laulun sanoja: ”Voittosi voimalla tielleni loista, Herrani, terveeksi uskoni tee. Pakanamieleni paljasta, poista, armoa vastaan se juonittelee. Sydän ja suu, että raitistuu, valoksi anna vain ristisi puu" (Fr. Wislöff). Kehotusten avulla on jatkuvasti harjoiteltava tätä kuuliaisuutta armon evankeliumille (Room 6:17). Kuitenkin hän tietää, että hänet on annettu nimenomaan evankeliumin johtoon ja vain siihen hän voi perustaa rohkeutensa olla Jumalan lapsi ja palvelija. Jatkuvasti hän huomaa olevansa vain aloittelija eikä koskaan voi olla varma siitä, että on todella osannut antautua kokonaan Herran armon varaan. Sen sijaan hän kyllä huomaa kuinka jäsenten antaminen saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi ei koskaanole vaikeaa eikä monimutkaista ja näin nimenomaan kielen kohdalla.

Kristityn liha on heikko. Kuitenkin hän oppii luottamaan siihen, että hänen armollinen Herransa vaikuttaa hänessä pyhityksen (6:22). Näin silloinkin kun hän ei vielä itse huomaa mitään hedelmää. Mutta hän on sydämestään kiintynyt Herraansa eikä voi vetäytyä pois. Usein on pakko toistaa: ”Herra, kenen luo me menisimme” (Joh 6:68)? Hän tietää, ettei hän taistele enää sen herran puolella, jonka sotilailleen maksama palkka on vain kuolema ja kadotus. Hän ei odota mitään palkkaa, sillä hän tietää, että helvetti on aina ansaittu, taivas ei koskaan. Hän odottaa, että hänen Herransa antaa riemulahjana - karismana - valtaistuimelle nousunsa tähden iankaikkisen elämän Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme (Room 6:23). Siinä on suurenmoinen loppu (6:22), vaikka sitten taistelu välillä onkin tuntunut toivottomalta ja tappiot täydellisiltä. Armon varassa kestämme loppuun asti ja voitamme.

”Kuinka veltto onkaan ihmisluonto, kuinka helposti tuho sen periikään!… Kun maa on kerran ottanut siemenen vastaan, se alkaa heti tuottaa hedelmää tarvitsematta toista kylvöä. Meidän sielumme kanssa on toisin. Monta kertaa kylvettyään ja suurta vaivannäköä osoitettuaan saa olla tyytyväinen, jos saa siitä irti edes yhden hedelmän. Ensinnäkin sanat juurtuvat mieleen tuskallisesti, sillä maaperä on pohjimmiltaan erittäin kovaa ja vilisee lukemattomia ohdakkeita; on monenlaisia juonittelijoita, jotka poimivat siemenet ja vievät ne mukanaan. Sitten kun siemen on saatu paikalleen ja juurtumaan, se tarvitsee edelleen samaa huolenpitoa kasvaakseen täyteen mittaansa ja pysyäkseen vielä sen jälkeenkin vahingoittumattomana ettei mikään pääse turmelemaan sitä. Kun kasvi on tullut täyteen mittaansa ja omaksunut täyden vahvuutensa, se aivan itsestään alkaa vastustaa homesientä ja kestää kuivuutta ja muita vitsauksia. Oppien kanssa on toisin: kun kaikki on tehty viimeisen päälle, yleensä tulee yksi myrsky tai tulva ja tuhoaa kaiken epäsuosiollisten olosuhteiden, pettämään harjaantuneiden ihmisten juonien tai jonkin muun vastenmielisen koettelemuksen kautta” (Johannes Krysostomus, Johanneksen Evankeliumi, 205).