Roomalaiskirje 4. luku

5.3. Jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:1-5)

Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 11.11. 2001

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen (1)? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä (2). Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi" (3). Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi (4). Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi (5).   

Yksin Jumalan teko Kristuksessa ja usko siihen pelastaa

Roomalaiskirjeen ensimmäinen opetusosa on vakuuttanut, että Jumalan viha tulee ilmestymään kaikkea ihmisen jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room 1:18). Yksikään ihminen ei voi välttää Jumalan tuomiota (2:3), sillä jokainen ihminen on synnin vallassa (3:8) ja kaikki ovat syntiä tehneet ja vailla Jumalan kirkkautta (3:23).

 

Tätä ihmisen synnin, Jumalan tuomion ja vihan kauhistuttavan tummaa taivasta vasten kohoaa Jeesuksen Kristuksen risti. Jumala on armosta naulannut Jeesuksen Kristuksen ristille sovitusuhrina ja tällä teollaan Kristus on lunastanut ihmiset vapaiksi synnin, kuoleman ja tuomion vallasta (Room 3:24-26). Siksi Jumala on valmis armosta antamaan lahjaksi ihmisille Poikansa Kristuksen lunastustyöllään ansaitseman vanhurskauden (3:24). Niin juutalaiset kuin muidenkin kansojen jäsenet (3:29) ilman mitään rajoituksia saavat ja voivat luottaa siihen, että Kristuksen sovitusveri antaa turvan tuomiopäivänä.

 

Siksi jokaisen ihmisen elämässä synnin keskellä ja Kristuksen ristin ja sovitusuhrin edessä kaikkein tärkeimmäksi asiaksi tulee usko. Paavali oli korostanut uskon ratkaisevaa merkitystä jo kirjeensä johdannossa: Evankeliumi "tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat . Jumalan vanhurskaus ilmestyyuskosta uskoon . Onhan kirjoitettu: ' Uskostavanhurskas saa elää." (1:16-17). Sana usko toistuukin Roomalaiskirjeen ydinkohdassa (3:21-28) kaikkiaan yhdeksän kertaa: "Jumalan vanhurskaus tulee uskostaJeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskova t" (3:22). "Hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi" (3:25). "Tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen" (3:26). "Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo " (3:28).

Kirjeensä jatkossa Paavali monin eri tavoin osoittaa ja vakuuttaa, että vain usko Kristukseen on jokaisen ihmisen ainoa mahdollisuus tulla vanhurskaaksi ja pelastua. Hän on vedonnut uskoon (Room 3:31) ja kutsuu nyt seuraamaan sitä uskon tietä, jota Abrahaminkin kulki (4:13). Roomalaiskirjeen neljäs luku onkin luku uskosta!

Osoittaakseen uskon merkityksen ja sen oikean luonteen Paavali uudelleen ja uudelleen tuo esiin uskon vastakohtana ja sen kumoajana ihmisen luulon, että hän tulee vanhurskaaksi ja pelastuu tekojensa perusteella, ansioittensa tähden eikä siksi tarvitse uskoa Kristuksen sovitusuhriin.

Voiko usko olla näin tärkeä ja teot näin merkityksettömät?

Paavalin julistama Jumalan armon evankeliumi ja usko siihen oli silloissa maailmassa ja on edelleenkin vallankumouksellinen. Nimenomaan se nostatti lakia kunnioittavissa juutalaisissa raivokkaan vastustuksen. Se oli heille pahennus, mutta myös pakanoille hullutusta (1 Kor. 1:23). Saatamme jotain aavistaa evan­keliumin hullutusluonteesta, kun luemme kristityksi kääntyneen mus­limin avointa tilitystä: "Ulkopuolella oleville kristinuskossa ei mikään voi olla naurettavampaa kuin ristin evankeliumi. Oikeaoppiselle muslimille ei mikään ole sen järjettömämpää kuin uskoa, että Jumala ristiinnaulittiin ihmisten syntien takia. Kuinka voi vanhurskas kärsiä vääräin puolesta? Kuinka yksi ihminen voi kantaa koko ihmiskunnan synnit? Jos on kysymys paastoista, loputtomista rukouksista, sovitus­teoista ja almuista, niin jokainen ymmärtää, että niissä on järkeä. Mutta jos on kysymys vain pelkästä uskosta - eikö se ole törkeää?" (M. A. Q. Daskawie, Miten minusta tuli kristitty, SLS Vuosikirja 1973, s. 58).

Myös länsimaisen kulttuurin huipulla oleville tämä sanoma tuntuu mielettömältä. Eräät viime vuosikymmenien kuuluisimmat teologit Paul Tillich ja Gerhard Ebeling ovat väittäneet, että uskonvanhurskautta on tänä päivänä mahdotonta ymmärtää. Ebelingin mukaan perinteinen vanhurskauttamisoppi on nykyajan ihmiselle "kuin egyptiläinen sfinksi" - salaperäinen ja mykkä muinaisajan muistomerkki. Hän väittää myös, että perinteiset "myyttiset" käsitteet, kuten esim. ajatus sovituskuolemasta, sijaisuudesta, uhrista, hyväksilukemisesta (satisfaktiosta) tai Jeesuksen veren lunastavasta merkityksestä ovat "käsittämätöntä salakieltä". Nimenomaan tällaiset "juridiset" käsitteet estävät asian ymmärtämistä: "juridisten käsitteiden käyttö on osoitus vanhurskauttamisterminologian pääidean väärinymmärtämisestä" (ks Miikka Ruokanen, Teol, Aik. 1988, s.99)

Miksi ihmiset samaan aikaan kuitenkin arvostavat omia tekojaan ja omaa hyvyyttään? Teoillaan ja kuuliaisuudellaan ihminen osoittaa olevansa tosis­saan Jumalan edessä. Ne ilmaisevat hänen vilpi­töntä pyrkimystään ja kokosydämisyyttään. Täytyyhän ihmisen jotain itsekin tehdä - ainakin Jumalan avulla ja Jumalan kunniaksi. Ihmisen on osoitettava, että hän on kelvollinen Jumalan läheisyyteen. Millä muullakaan tavalla ihminen voisi osoittaa olevansa aito ja vilpitön?

Paavalille oli tavattoman tärkeää vakuuttaa kirjeensä vastaanottajille, että yksin usko ottaa vastaan Jumalan armon Kristuksessa ja tuo pelastuksen. Meille tämä totuus on ehkä liiankin selvää. Näinhän sen ilman muuta pitää olla. Mutta onko se kuitenkaan kovin selvää?

En voi unohtaa keskusteluja erään vanhan uskovan ystäväni kuolinvuoteella. Viimeinen keskustelu oli pari päivää ennen kuolemaa. Kuinka hän halusikaan itselleen todellisen, elävän ja aidon uskon. Sen piti olla omassa sisimmässä koettavaa ja vaikuttavaa uskoa. Sitä ei vain hänelle annettu- Hän sanoi: "Kun minulla ei ole sellaista palavaa uskoa kuin eräillä muilla. En rakasta Jeesusta niin kuin tulisi. Olen aina ollut jalat maassa enkä ole voinut yhtyä yhtä tunnepi­toiseen uskoon kuin muut. Mielelläni omistaisin valoisan ja iloisen uskon. Syynä kai on se, että on niin ylpeä ihminen." "Voiko sitä tällainen pelastua. Pitäisihän uskovana olla jotakin."

Yritin saada hänet katsomaan pois omasta uskostaan ja penseydestään ja puhuin kuinka tärkeää on erottaa armo Jumalan sydämellä ja armon vaikutus omassa sydämessäni. Vain edelliseen voimme perustaa luottamuksemme emme jälkimmäiseen. Tärkeintä on uskon kohde - Kristus, ei usko mielenliikkeenä ja kokemuksena.

En kuitenkaan osannut, sillä rehellisenä ihmisenä hän tokaisi: "Sinä saivartelet!" Ymmärrän kyllä häntä, sillä luettu uskonvanhurskaus tuntuu niin vähäveriseltä palavan kokemuksellisen hengentäyteysuskon rinnalla. Hän oli jo aikaisemmin sanonut: "Se Kristuksen vanhurskaus ei oikein elä sydämessäni. En tajua sen suu­ruutta enkä osaa omistaa sitä omalle kohdalleni. Se ei mene luihin ja ytimiin." Samassa yhteydessä hän kyseli: "Olemmeko menneet niin pilalle, ettei meitä sykähdytä mikään hengelli­nen, vaan sie­lullinen ja lihalli­nen sykähdyttää?"

Kyllähän tämä ystäväni tunnusti: "En ole kelvollinen, jos kelvolli­suus on minussa. Minun kelvollisuuteni on Kristuksessa." "On pakko jäädä nollille. Omat teot ja aikaansaannokset eivät kestä Jumalan edes­sä. Niihin tulee niin paljon omaa kunniaa. On vain vietävä kaikki elämän aikaan­saannokset Jumalan eteen ja hän heittäköön pois, jos niin hyväksi näkee."

"Joka päivä on vain jäätävä ristin juurelle. En pysty huutamaan ja ojentamaan kä­siäni kuten muut". "Ei meillä kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä Kris­tuksen eteen huokailemaan: Älä Herra vielä jätä, älä unohda, pidä kuitenkin omanasi, pidä huolta," "Olen kiitollinen, että saan omistaa tällaisen mahdollisuuden, ainoan, joka kestää."­

Juuri tällaisia sisäisiä taisteluja varten Pyhä Henki johti Paavalin kirjoittamaan kirjeensä seuraavat rivit.

Abraham uskonvanhurskauden osoittajana

Saamme olla myös kiitollisia siitä, että Roomalaiskirjeen vastaanottajien joukossa oli paljon juutalaisen taustan omaavia. Siksi Paavalin oli pakko perustella hyvin uskon ainutlaatuista merkitystä ja perustella sitä VT.n taustaa vasten. Jälleen näemme kuinka tärkeää kaikissa uskonasioiden perusteluissa on vetoaminen Kirjoituksiin. Paavali vetoaa VT:n, me perustelemme vakaumuksemme koko Raamatulla.

Abraham oli juutalaisille kumoamaton esikuva. Myös jokaiselle meistä uskoon tulon jälkeen Abrahamista on tullut tärkeä henkilö. Hän on meidänkin uskonisä (Room 4:12). Niin kuin Jumala kohteli Abrahamia, niin hän kohtelee jokaista tämän jälkeläistä ja myös meitä. Jumala on aina muuttumaton, ihminen on aina samanlainen ja siksi pelastuksen tienkin on oltava kaikkina aikoina sama.

Juutalaisessa opetuksessa nimenomaan korostettiin, että Abraham vanhurskautettiin ja oli kelvollinen Jumalalle juuri tekojensa tähden. Hän oli kuuliaisena valmis uhraamaan ainoan poikansa Jumalan käskystä. Juuri tähän tarttuu myös Jaakob ja julistaa vastoin Paavalin selviä sanoja: "Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. Ja niin täyttyi Raamatun sana: 'Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi', ja hän sai nimen Jumalan ystävä. Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella" (Jaak 2:21-24).

Tällöin Jaakob ei ota huomioon sitä, että Jumala julisti Abrahamin vanhurskaaksi vuosikymmeniä ennen kuin hän joutui uhraamaan poikansa (1 Moos 16:5 ja 1 Moos 22:1-19). Uskosta vanhurskaana Abraham joutui kyllä kulkemaan raskaan uhritien, mutta yhteys Jumalaan ei perustunut tähän kuuliaisuuden tekoon.

Mutta Paavali itsekin sanoi Roomalaiskirjeessä: "Sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan" (Room 2:13). Raamatussa näyttää olevan ristiriita juuri tässä uskomme ydinopetuksessa. Ehkä Pyhä Henki on halunnut tämän ristiriidan jäävän Raamattuun niin, että jokainen Raamatun äärellä oleva joutuisi ahdistukseen ja sitten tietoisesti valitsemaan kumpaanko opetukseen hän perustaa toivonsa iankaikkisesta elämästä: Luottaako hän kuoleman edessä omaan lain täyttämiseensä vaiko yksin Jumalan lupaukseen ja armon evankeliumiin.

Raamattu sisältää sekä lakia että evankeliumia. Kummallakin on aivan oma tehtävänsä ihmisen elämässä. Tässä kohdassa Paavali lainaa VT:a julistaakseen evankeliumia, kun taas Jaakob ja juutalainen opetus lainaa samaa kohtaa julistaakseen lakia. Näin siis sama Raamatun lause voi olla joko evankeliumin tai lain käytössä. Lain tehtävä on aina riisua meidät luottamasta omaan itseemme ja omiin voimiimme Jumalan pyhyyden edessä. Evankeliumi taas armolupauksena tarjoaa jokaiselle ihmiselle lahjaksi elämän ja autuuden. Siksi lain täyttämisen tie ei koskaan voi pelastaa ihmistä ja sen valitseminen on aina väärä valinta vaikka se tuntuukin järkevältä valinnalta.

Abraham ei saavuttanut mitään itsensä varassa

Paavali väittää rohkeasti, ettei Abraham saavuttanut mitään itsensä varassa, lihan mukaan, omalla kuuliaisuudellaan (Room 4:1, K 38). Hänelle ei ollut kerrassaan mitään, mistä hän olisi voinut ylpeillä Jumalan edessä (4:2). Vielä senkin jälkeen, kun hänet oli julistettu vanhurskaaksi hän tunnusti Herran ilmestyessä hänelle: "Herrani, jos olen saanut armon sinun silmiesi edessä, älä mene palvelijasi ohitse" (1 Moos 18:3). Hän vetoaa yksin Jumalan armoon. Samassa tilanteessa hän myös sanoi: "Katso, olen rohjennut puhua Herralleni, vaikka olen tomu ja tuhka" (18:27). Hänen ei olisi tarvinnut rukoilla näin, jos hänen aikaansaannoksensa olisivat tehneet hänet Jumalalle kelpaavaksi ja hän olisi voinut kerskailla niistä.

Paavali palauttaa lukijoittensa mieleen Raamatun ydinlauseen Abrahamista ja kysyy: "Mitä sanovat kirjoitukset?" (Room 4:3). Hän vastaa heti siihen: "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." Tämä jokaisen meidänkin uskomme olemusta kuvaava ydinlause loistaa kuin majakka pimeässä maailmassa, joka on täynnä vaatimuksia, haasteita, tekoja ja aikaansaannoksia. Voimme rohkeasti panna Abrahamin nimen tilalle oma nimemme ja pitää tärkeimpänä Jumalan lupauksena tuttuja sanoja: "ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä" (Joh 3:16, KR 38).

On ihmeellistä, ettei tätä uskonvanhurskauden ydinlausetta toisteta samanlaisena Vanhassa Testamentissa. Uudessa Testamentissakin tätä lausetta lainataan sanatarkasti vain kolme kertaa (Room 4:3; Gal 3:6 ja Jaak 2:23). Habakukissa sama totuus on ilmoitettu muodossa: "Vanhurskas on elävä uskostansa" (Hab 2:4, KR 38; Room 1:17; Gal 3:11 Hepr 10:38). Mutta juuri siinä ovat ne ratkaisevat tärkeät sanat, jotka Pyhä Henki otti käyttöön Paavalin opetuksessa. Siinä on Paavalin ilmestyksessä saaman ja julistaman evankeliumin ydin.

Raamattu osoittaa uskonvanhurskauden olleen jo Abrahamin tienä Jumalan yhteyteen. Abraham oli avuttomana Jumalan edessä. Hän ei itse pystynyt teke­mään mitään ratkaisevaa eikä Juma­lakaan ollut hänessä tai hänen kauttaan tehnyt vielä mitään, johon hän voisi luot­taa. Vailla mitään ansioita hän vaikeroi Jumalan edessä: "Oi Herra, Herra, mitä sinä minulle annat" (1 Moos 15:2). "Oi Herra, Herra, mistä minä tiedän" (15:8). Siinä hän oli riisuttuna, tyhjänä, voimattomana, vailla omia tekoja ja kykyjä. Kuitenkin hän uskoi Jumalan puheeseen ja asetti koko elämänsä Jumalan lupauksen varaan. Uusi käännös käyttääkin selvennyksen vuoksi sanaa lupaus. "Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi." Se Jumalan sanallinen lupaus, johon Abraham uskoi on talletettuna tämän lauseen edellä, mutta sen varsinainen sisältö oli jo ilmoitettu Abrahamin kutsumusnäyssä: "Sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" (1 Moos 12:3). Tuo siunaus, johon Abraham uskoi oli Messias Jeesus.

Ansio tai lahja

Paavali jatkaa uskonvanhurskauden puolustamista (Room 4:4). Ihmisen on tehtävä työtä. Työnsä an­siona hän saa palkan, josta hän elää. Raamattu jopa sanoo: "Jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä" (2 Tess 3:10).Vain työllä saavutetaan jotain, vain työ tuo tuloksia. Tässä elämässä saamme ansiomme mukaan! Näin on siis ihmisten maailmassa, mutta Jumalan edessä murtuu tämä elämän laki. Siellä ainoana tuloksen tuojana onkin Jumalan armo ja lahja ei­kä ihmisen teko ja ansio. "Kaikki on nyt lahjaa, kaikki on armoa, ansiota ei ole mikään " (E.G. Gulin). Näin ilmaiseen ihminen ei ole tottunut. Se on luonnotonta. Mutta se on ainoa tie, joka vie Jumalan yhteyteen.

Virressä tämä sanotaan näin: "Kun syntieni sovitus ja niiden anteeksantamus on mulla Herrassani, niin uskon kautta vanhurskas ja ansiotta autuas myös olen kuollessani" (237:4). Ehkä meille on tuttu ruokarukouksen säe: "Ansiot' ei ole mulla, etees tulla, lasten leipää nauttimaan."

Kyllähän Abrahaminkin sai aikanaan uskollisuudestaan Herraan kohtaan myös palkan. Samassa yhteydessä kun Herra julisti Abrahamin uskosta vanhurskaaksi, Herra myös lupasi, että Abrahamin palkka on oleva hyvin suuri (1 Moos 15:1). Abraham ei tullut Jumalan edessä vanhurskaaksi omien tekojensa ja kuuliaisuutensa ansiosta. Mutta uskosta vanhurskaana hän joutui hirvittävään koetukseen (22) ja sai myös kokea jotain niin suurta, että se ylitti kaikki hänen ajatuksensa (15:5). Liekö Jeesuksen sanoissa heijastusta tästä Jumalan lupauksen täyttymisestä: "Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi" (Joh 8:56).

Armosta osallista rohkaistaan kyllä tekemään työtä, mutta aivan toisessa tarkoituksessa kuin oman pelastumisen vuoksi: "Tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan" (1 Kor 15:58). Samalla luvataan, että mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, sen Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat (1 Kor 2:9)..

Joku voi nyt väittää, että jos tekomme, antautumisemme, pyhityksemme, rakkautemme ei auta meitä pelastumisessa, onko niistä sitten oikeastaan mitään väliä. Jos siis laki ei tee meistä vanhurskaita, onko koko lailla mitään merkitystä (ks Room 3:31)? Eiväthän kädet tee meitä vanhurskaaksi, mutta emme sen tähden leikkaa niitä pois. Eivät silmät meitä pelasta, mutta emme revi silmiä päästä. Ei raha johda meitä uskoon, mutta emme siksi lakkaa käyttämästä rahaa. Kaikilla näillä on oma tarkoituksensa ja käyttönsä. Lakia tarvitaan pahojen hillitsemiseksi ja synnin paljastamiseksi. Hyvät teot taas ovat tarpeellisia ja palvelevat Jumalaa ja lähimmäistämme.

 

Jumala vanhurskauttaa jumalattoman

Tässä yhteydessä Paavali saa puettua sanoiksi jotain sellaista, jota voitanee pitää Raamatun ehdottomimpana ja syvällisimpänä ilmauksena Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta: "Mutta joka ei töitä tee vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi" (Room 4:5, KR 38). Uusi käännös korvaa työn tekemisen sanalla ansio. Tässä väitetään rohkeasti, että Jumala on sellainen Jumala, jo­ka vanhurskauttaa jumalattoman (kreik. dikaiunta ton asebee ) ja lukee tällaisen ihmisen hyviä tekoja ja ansioita vailla olevan uskon vanhurskaudeksi.

Tämä on niin yllättävä ilmoitustotuus, että tiedän olevan sellaisia uskovia, jotka kuullessaan nämä sanat ja ymmärtäessään ehkä ensimmäistä kertaa väittävät, ettei tuollaista voi olla Raamatussa. Se kuulostaa suorastaan Jumalan pilkalta. Koko siveellinen maailmanjärjestyshän siinä sortuu!

Juurihan Paavali on julistanut, että Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta vastaan (Room 1:18). Sen ennakkokuvana oli vedenpaisumuksen hyökyminen yli jumalattoman ihmiskunnan (2 Piet 2:5) ja Sodoman ja Gomorran tuho (2:6). Juuri jumalattomien riettaus painoi Lootin mieltä ja siitä hän kärsi sydämessään (2:7-8, ks Juuda 1:15).

Miten nyt Jumala voi lukea väärän oikeaksi. Se on vastoin Raamatun selvää sanaa. "Minä en julista syyllistä syyttömäksi." (2 Moos 23:7). "Voi niitä, jotka sanovat pa­han hyväksi" (Jes 5:20). Näin kuitenkin Jumala tekee uskonvan­hurskaudessa ja näin hän on toiminut jo Abrahamin elämässä.

Voi olla, että meitä ensin hämää sana jumalaton. Se (kreik. a-sebees ) tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista, joka ei kunnioita Jumalaa, ei rakasta häntä kai­kesta sydämestä, kaikesta sielusta ja kaikesta mielestä. On kysymys ensimmäisen käskyn rikkomisesta. Mutta juuri sellaiseksihan Roomalaiskirjeen alkuosa on osoittanut jokaisen ihmisen sydämen syvimmän luonnon (Room. 3:10-12). Näinhän Jeesuskin opetti: Mark 7:21-23).
Yksikään ihminen ei pääse irti luontonsa pohjimmaisesta jumalattomuudesta niin kauan kuin hän elää tässä ruumiissa. Jumalaton on sellainen, joka ei pysty omilla voimillaan tekemään Jumalalle kelpaavia puhtaita tekoja ja jolla siksi ei ole mitään omaa ansiota Jumalan edessä.

Kuinka terävästi sen sanoikaan uskonpuhdistaja: "Oi Herra, minä olen sinulle savi, sinä olet minun muotoilijani ja valajani. Kun sinä osoitat minut syntiseksi, myönnän sen oikeaksi ja tunnustan vapaaehtoisesti, että jumalattomuus on kätkeytynyt lihaani ja koko luontooni... Sinä olet vanhurskaus ja elämä, minä ja kaikki muut ihmiset olemme synti ja kuolema. Sinä olet korkein hyvä. Minä ja kaikki muut ihmiset olemme äärimmäinen paha." Saman sanoi terävästi Erkki Leminen runossaan: Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen piru?

Jos Jumala vanhurs­kauttaa jonkun ihmisen, se on mahdollista vain siten, että hän suostuu vanhurskauttamaan jumalattoman, itsessään pahan ihmisen. Muunlaisia ihmisiä ei ole olemassa. Mutta siitä huolimatta armolupaus on hätkähdyt­tävä. "Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan, uskovan tai Pyhän Hengen saaneen ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala van­hurskauttaa jumalattoman" (Juho Malkamäki).

Jumalattomien edestä Kristus kuoli (Room 5:6). Siksi jumalattomille tarjotaan lahjaksi evankeliumia saar­nattaessa Jumalan vanhurskaus. Jumala ei odota jumalattoman tekevän mitään paran­taakseen tilaansa, ainoastaan uskovan, se on tarttuvan kiinni siihen uutiseen, että Jumala on sellainen, joka vanhurskauttaa jumalat­toman. Jumala näkee tämän uskon ja ottaa ihmisen lapsekseen.

Tämä sama kaiku on ollut jo Jeesuksen opetuksessa. Hän määritteli oman tehtävänsä: "En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä" (Matt 9:13). Ylipapeille ja kansan vanhimmille Jeesus sanoi: "Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te" (Matt 21:31). Paimen vertauksessa hän sanoo: "Eikö hän. lähde etsimään sitä eksynyttä? Ja jos hän sen löytää - totisesti: hän iloitsee" (Matt 18:12-13). "Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan" (18:11). Jeesus kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon" (11:28). Kun hän lähetti opetuslapsensa, hän sanoi: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa" (Matt 10:8). Vertauksessa Kuninkaan pojan häistä on ihmeellisen avara kutsu taivaan valtakuntaan: "Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte. Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät" (Matt 21:9-10). Kutsu siis tarkoittaa myös pahoja!

On järkyttävää, että ennen kuin meidät julistettiin vanhurskaaksi olimme jumalattomia, Jumalaa kohtaan vihamielisiä (Kol 1:21). "Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan" (Room 8:7). Vielä järkyttävämpää on, että olemme sellaisia myös vanhurskaaksi julistamisen jälkeen. Ei meidän synnin turmelema lihamme ole muuttunut jumaliseksi eikä se ole lakannut vaikuttamasta elämässämme. Siksi on aivan mieletöntä, että Jumala tällaisen ihmisen julistaa Kristukseen uskovana vanhurskaaksi.

Urho Muroma uskalsi omien kärsimystensä keskeltä tunnustaa:" Hän vei minut sellaisiin ahdistuksiin, että viha kuohui si­simmässäni ja kuohui erikoisesti Herraa kohtaan. Voi, miten kauheasti minä vihasinkaan Herraa! Vielä nytkin nuo muistot ihan hirvittävät. Niissä ahdistuksissa opin tuntemaan, mi­kä minä todellisuudessa olen. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on vi­hollisuutta Jumalaa vastaan' (Room 8:7). Niin se on. 'Vanha ihminen', 'liha', se on täyn­nä vihaa Jumalaa vastaan, vaikka ei sitä aina huomaa. Se on uskovissakin pelkkää vihaa Jumalaa vastaan. Sillä ei 'vanha luonto' uudestisyntymisessä muutu. Se pysyy ja jää ihan samanlaiseksi, ja siksipä liha aina taisteleekin henkeä vastaan, ja sen teot, jos ne vain pääsevät ilmenemään, ovat uskovaisissakin ihan hirvittävät (Gal 5:19-21). Ja toisinaan ne pääsevät" (Herää Valvomaan, 1952).

Vaikean liikenneonnettomuuden ruhjoma entinen Kotimaan päätoimittaja Simo Talvitie uskaltaa myös tunnustaa: "Kärsimys saattaa ruhjoa ihmisen niin hajalle, ettei tuloksena voi olla muuta kuin pohjaton katkeruus ja jo­honkin näkymättömiin nouseva rajaton viha, jota ei aina osaa, ei uskalla tai edes viitsi kohdistaa Jumalaan, niin hänelle kuin se onkin tarkoitettu" . "On perin inhimillistä ja sa­noisinko luonnollista, jos tässä kurimuksessa aivan holtittomasti riepoteltu ihminen, joka jo rippikoulussa on oppinut tuntemaan elävän Jumalan Kaikkivaltiaana Rakkautena, löytää sisimmästään enää vain Häneen kohdistuvaa vihaa" (Jussi Talasniemi - Simo Talvitie, Miksi minä).

Jollei Jumala vanhurskauta tällaista jumalatonta ja samalla kuitenkin Jeesuksen nimeä avuksi huutavaa ihmistä, ei meille kenelläkään olisi mitään toivoa. Huudamme vain siksi avuksemme Jeesuksen nimeä, koska meillä ei ole tässä elämässä muutakaan toivoa!

 

Mitä on jumalattomana vanhurskautetun usko?

Usko ei voi olla tällaisen ihmisen suoritus tai ansio, vaan kaikkien hänen omien aikaansaan­nostensa vastakohta. Usko on vain kanava, vain instrumentti, jonka kautta Jumalan vanhurs­kaus tulee jumalattomaan ihmiseen ja peittää hänet. Usko on luottavaista vastaanottamista, jättäytymistä Jumalan varaan sellaisena kuin on.

Usko ei voi myöskään olla uskoa omaan uskoon tai omaan vanhurskauttamiseen tai kokemukseen. Usko on luottamusta Jumalaan, joka vanhurskauttaa sellaisen jumalatto­man, joka kaikesta huolimatta uskaltaa panna toivonsa Jumalan armoon Kristuksessa. "Opi sen tähden sekä pyhänä että pahana, sekä surutto­mana että heränneenä, sekä katuvaisena että katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen ja sovita itseäsi Kristuksen eteen, tykö ja viereen kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän" (Paavo Ruot­salainen).

"Ei armoa (eikä anteeksinatamusta) tarvitse todella sellainen syntinen, jonka synnit ovat vain tekoja, ajatuksia ja sanoja, mutta joka ei suostu myöntämään eikä ole nähnyt sydämensä luonnon saastaisia pohjamutia ja joutunut niistä hätään. - Vain itsestään epätoivoinen ihminen tarttuu armoon (ja anteeksiantamukseen)" (Rosenius).  

 

Ehkä tämä armon ja uskon sanoma olisi helpommin vastaanotettavissa, ellei se samalla sisältäisi ehdottomana ihmisten kaikkien kykyjen ja tekojen tuomion. Se tukkii jokaisen ihmisen suun ja tekee ihmisen aina syylliseksi samalla kun se lupaa Jumalan vanhurskauden lahjaksi syylliselle. Se ei julista Jumalan ensin muuttavan ihmisen olemusta jumalisek­si ja hänen rakkautensa arvoiseksi, vaan se vakuuttaa Jumalan julistavan tämän syntisen ja nyt myös us­kovan ihmisen vanhurskaaksi. Täytyyhän tällaisen uskon olla käsittämätön Jumalan ihmisen sydämessä!

5.4. Anteeksiantamus autuuden tuojana (Room 4:6-7)

Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta (6): " Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois (7). Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään" (8).

Paavalilla on vielä mielessään Raamatusta lisäperusteluja uskonvan­hurskauden puolus­tukseksi. Hän ottaa avukseen toinen keskeisen VT:n henkilön - Daavidin. Daavid oli aviorikkoja ja murhaaja - häntä ei totisesti voida pitää vanhurskaana omien tekojensa tähden. Mutta Daavidkin "ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lu­kee vanhurskauden ilman tekoja" (Room 4:6). Paavali vetoaa Psalmiin 32. ja vakuuttaa, että uskonvanhurs­kaus sisältää rikosten anteeksian­tamisen, syntien peittämisen ja sen, ettei Jumala lue syntejä.

On ihmeellistä, että Apostolisessa uskontunnustuksessa on uskonelämää riittänyt kuvaamaan vain yksi ainoa sanonta: Syntien anteeksiantamus (kreik. afiemi ton hamartolon ).

Vanhurskauttamisen sisällöksi tulee syntien anteeksian­tamus. Nytkään ei ole kysymys ih­misen teoista tai muuttumisesta hy­väk­si, sillä synti ei käy olemattomaksi, kun se annetaan anteeksi, vaan se peitetään (kreik. epikalypto = peittää, ei pyyhkiä pois) ja sitä ei enää lueta ihmisessä synniksi. "Silloin se peitetään, kun se tosin on olemassa, mutta sitä ei nähdä, sitä ei ha­vaita eikä lueta synniksi"­ (Luther). Mutta tässä käsittämättömässä anteeksiantamuksessa avautuu syntiselle autuus, "sillä missä syntien anteek­sianta­mus on, siinä on myös elämä ja autuus" (Vähä Katekismus).

"Sinä muistat tekosi, sinä häpeät, et tohdi suutasi avata häpeäsi tähden, minä annan anteeksi kaiken minkä olet tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala." (Hes 16:63). "Kääntykää Herran puoleen, huulillanne vilpittömät sanat, sanokaa hänelle: 'Anna kaikki meidän syntimme anteeksi ja ota vastaan paras lahjamme: me tuomme sinulle uhriksi rukouksemme, huultemme hedelmän'" (Hoos 14:3) ja se on lapsenomainen kiitos.

Vanha K.H. von Bogatzky (k. 1774) kirjassaan Kallis aarre korostaa verrattomalla tavalla syntien anteeksiantamuksen keskeistä merkitystä uskonelämässä: "Julistus syntien anteeksiantamuksesta on evankeliumin yleinen saarna, jopa koko evankeliumin summa. Kristus itse saarnasi parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Syntien anteeksiantamus, Kristuksen vanhurskaus ja hänen meille ansaitsemansa ja lahjoittamansa armo merkitsevät kaikki samaa."

"Syntien anteeksiantamuksen etsiminen Kristuksen veressä tulee olla pääasiana sekä kääntymisemme alussa että sitten jatkuvasti jokapäiväisessä uudistuksessa." Tuntiessamme turmeluksemme meidän tulee ensiksi ja ennen kaikkea mennä Kristuksen, Välimiehemme, luo, pitää hänen vertansa lunastushintanamme ja rukoilla Jumalaa antamaan Kristuksen vuodatetun veren tähden anteeksi ja peittämään syntimme eikä niitä lukemaan meille syyksi."

"Aina elämässämme, mutta varsinkin näinä kovina aikoina ei mikään ole meille tarpeellisempaa ja hyödyllisempää, lohdullisempaa ja kalliimpaa kuin sanoma syntien anteeksiantamisesta. Mikä voikaan olla tarpeellisempaa kuin se, että meillä on syntien anteeksiantamus ja siis Jumalan armo sekä että pääsemme siitä varmuuteen. Voiko meillä olla mitään kalliimpaa ja suurempaa kuin Kristus itse ja hänessä kaikkien syntien anteeksiantamus, niin muodoin kaikki Jumalan valtakunnan aarteet. Silloinhan voimme omistaa kaikki Jumalan rikkaudet, kaikki, mitä Jumalallamme on taivaassaan ja sydämessään: sillä syntien anteeksiantamus on avain Jumalan kaikkiin aarreaittoihin."

"Mikä myös voi meitä kaikenlaisessa hädässä ja kurituksessa enemmän lohduttaa ja ojentaa kuin tieto, että meillä on syntien anteeksiantamus ja armollinen Jumala, ettei Jumala ole meille vihainen (Jes 27:4)."

"Mikä antaa meille myös elämässä enemmän tukea ja voimaa voittamaan kaiken pahan ja ilomielin tekemään hyvää sekä oikein juoksemaan Jumalan käskyjen tietä kuin se, että Jumala on lohduttanut sydäntämme syntien armollisella anteeksiantamuksella."

"Syntien anteeksiantamus on aivan täydellinen ja se käsittää kaikki meidän peri- ja tekosyntimme ja kestää yhä edelleen aina iankaikkisuuteen asti. Samoin on Jeesuksen Kristuksen vanhurskaus ja armo täydellinen ja kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, sillä se on lähtöisin meidän täydellisestä ylimmäisestä papistamme, joka voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat."

5.5. Uskonvanhurskaus vai ympärileikkaus (Room 4:9-12)

Koskeeko nyt tämä autuaaksi ylistäminen vain ympärileikattuja vai myös ympärileikkaamattomia? Mehän sanomme: "Jumala katsoi Abrahamille vanhurskaudeksi uskon" (9) Oliko Abraham silloin ympärileikattu? Ei ollut, hän oli vielä ympärileikkaamaton (10). Hän sai ympärileikkauksen merkin sen vakuudeksi, että hänet oli hyväksytty vanhurskaaksi jo, kun hän ympärileikkaamattomana uskoi. Näin hänestä tuli kaikkien niiden isä, jotka uskovat ja jotka katsotaan vanhurskaiksi, vaikka he ovat ympärileikkaamattomia (11). Samoin hän on ympärileikattujen isä, jos nämä myös seuraavat sitä uskon tietä, jota isämme Abraham kulki ollessaan vielä ympärileikkaamaton (12).

Edessämme on vaikea ja raskaslukuinen jakso. Paavali tarttuu yhteen yksittäiseen Jumalan käskyyn Aabrahamille - ympärileikkaukseen. Meille ei vaatimus ympärileikkauksesta elä millään tavoin ja siksi ei ole helppo eläytyä Paavalin opetukseen. Mutta tämä hänen opetuksensa käsitteli silloisten kristittyjen ja nimenomaan juutalaiskristittyjen kipeää ongelmaa. Raamatun opetuksen nojalla esitettiin ehdottomana vaatimus siitä, että jokainen kristityksi tunnustautuva mies oli ympärileikattava kuten muutkin Abrahamin jälkeläiset. Uskoon tulleet juutalaiset oli ympärileikattu ja nyt pakanakristityt joutuivat vaatimuksen edessä ahdistukseen. Sanat ympärileikkaus tai ympärileikkaamattomuus toistu­vat näissä muutamissa jakeissa kreikankielisinä 12 kertaa.

Paavali ei opettanut, että juutalaisten ympärileikkaus olisi ollut tässä uudessa tilanteessa turha tai väärin.. Olihan hänetkin ympärileikattu (Fil 3:5). Sitä ei voi tehdä olemattomaksi. Samoin hän oli ollut valmis ympärileikkauttamaan läheisen työtoverinsa Timoteuksenkin. Hän teki sen nimenomaan juutalaisten tähden (Apt 16:3). Paavali pääopetus oli kuitenkin: "Jos joku on saanut kutsun ympärileikattuna, hän älköön pyrkikö eroon ympärileikkauksestaan. Se taas, joka on saanut kutsun ympärileikkaamattomana, älköön ympärileikatko itseään" (1 Kor 7:18). Ratkaisevaa on Kristuksen tunteminen ja sen tuoma uusi elämä syntien anteeksiantamuksessa. Siihen ei tarvittu enää lisänä ympärileikkausta, vaikka ympärileikkaus on Raamatussa..

Paavali valottaa ympärileikkausta Aabrahamin elämän avulla. Abraham oli saanut siitä selvän käskyn ja käskyä on toteltava. Paavali korostaa, että Abraham julistettiin autuaaksi Jumalan edessä jo silloin kun hän oli ympärileikkaamaton. Ainoa edellytys oli usko.

Vaatimus, että uskoon tulleet oli ympärileikattava, johti lain alaiseen tilaan. Ratkaisevaksi suhteessa Jumalaan tuli kuuliaisuus Jumalan laille. Paavali taas määrätietoisesti opetti, että yksin usko oli ratkaisevaa suhteessa Jumalaan.

Raamatun sanasta saatu vaatimus ympäri­leikata teki mahdottomaksi ottaa lahjana vastaan Jumalan vanhurskautta. Ympärileikkauksen korostaminen saattoi johtaa juutalaiskristityt luottamaan heille tehtyyn kuuliaisuuden tekoon ja sitä kautta omaan vanhurskauteensa. He olivat jo Jumalan liitossa ympärileikkauksen tähden eivätkä siksi tarvitse uskonvanhurskautta. Pakanakristityille se oli kuuliaisuuden teko, jota ilman he kokivat, etteivät kelpaa Jumalalle.

Paavali on jo aikaisemmin kirjeessään osoittanut, ettei ympärileik­kaus antanut juutalaisille tehtynä tekona turvaa. Se ei tehnyt ihmistä syyttömäksi. Se oli hyödyllinen vain, jos ihminen noudatti lakia. Lain rikkojalle ympärileikkaus on tullut ympärileikkaamattomuudeksi (Room 2:25). Nyt Paavali osoittaa Aabrahamiin vedoten, ettei edes "isä" saavuttanut vanhurskaut­taan eikä myöskään vaeltanut vanhurskaana ympärileikkauksen kautta. Aabraham oli van­hurskas ja autuas jo olles­saan ilman ympärileikkausta pelkästään uskon kautta. Hänet ym­pärilei­kattiin vasta 99-vuotiaana, jolloin hän oli kauan vaeltanut uskosta vanhurskaana. Siksi hän on kaik­kien niiden isä, jotka uskovat.

Usko ei tarvitse rinnalleen eikä vahvistuakseen ympärileikkausta eikä muutakaan Raamatun lain sanan vaatimaa ihmisen kuuliaisuuden tekoa, usko yksin riittää. Mutta ympärileikkaus ei riitä ilman uskoa. Aabrahamille ympärileikkaus oli vain merkki, joka vahvisti häntä siinä uskonvanhurskaudessa, jossa hän jo eli. Ulkonaisten ihmisen ruumissa olevien merkkien varaan ei siksi kukaan voi rakentaa varmuutta vanhurskaudestaan.

Vanhurskaaksi tuleminen yksin uskosta on ensimmäinen ja perustava uskonelämässä ja suhteessa Jumalaan. Kaikki muu on toissijaista ja voi vain osoittaa uskon­vanhurskauden todellisuutta ja lujuutta. Näkyvä, ulkonainen, lihassa tapahtuva kuuliaisuus Jumalan käskylle ei tuo autuutta. Jumalan van­hurskaus sensijaan lahjoi­tetaan kaikille ja kaikenlaisille, jotka vain uskovat.

Usko murtaa ihmissuoritusten avulla pystytetyt väliseinät ja kaikki etuoikeudet ja kyvyt menettävät voimansa. Se kaataa myös erilaisiin hengellisiin kokemuksiin ja siunauksiin perustuvan eriar­voisuuden. Uskosta vanhurskaaksi tullut ei omaa mitään erikoista tekoa, ansiota, luonteenpiirrettä, syntyperää, ominaisuutta, uskonnollista suoritusta tai kokemusta, kuuliaisuuden tekoa, joka muista ihmisistä erottuvalla ta­valla tekisi hänet muita kelvollisemmaksi saamaan Jumalan vanhurskauden ja vaeltamaan siinä.

5.6. Uskonvanhurskaus vai lainvanhurskaus (Room 4:13-16)

Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 20.01. 2002

Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi (13). Jos näet perillisiä ovat ne, jotka vetoavat lain noudattamiseen, silloin usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa (14).

Laki tuo mukanaan Jumalan vihan; ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan (15). Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko (16).

Paavali sanoo, että nämä sanat on kirjoitettu jokaisen meidänkin vuoksemme (4:23-24). Tästä huolimatta meidän ei ole aivan helppo omaksua niitä omaan elämäämme. Apuna voi olla se, että kiinnitämme huomiomme muutamiin avainsanoihin.

Koko maailman perinnöksi saaminen tarkoittaa Jumalan iankaikkisen siunauksen ja taivaan valtakunnan saavuttamista (1 Piet 3:9; Matt 25:34; Matt 8:12). Mikään ei ole ihmiselle sen tärkeämpää. Tätä perintöä Abraham ei saavuttanut eikä kukaan ihminen tule koskaan saavuttamaan omien tekojensa, oman lihansa (4:2) tai edes Jumalan antaman lain noudattamisen (4:13) ansiosta. Vain sen, joka Abrahamin tavoin yksin uskoo Jumalan lupaukseen, Jumala katsoo, lukee vanhurskaaksi ja hän perii iankaikkisen elämän (Room 4:3).

 

Lupaus ja usko

Lupaus ja usko kuuluvat aina yhteen Jumalan valtakunnassa (4:16). Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua on se, että "usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa" (14). Olemme silloin täysin tyhjän päällä suhteessa Jumalaan. Mutta "lupaus on varma ja koskee kaikkia" (16). Kuten Abraham ei "epäillyt Jumalan lupausta" (20), ei meidänkään tarvitse epäillä. Kuten Abraham oli varma "siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut" (21), samoin mekin saamme olla täysin varmoja.

Voimme väittääkin, että kohtaamme Jumalan nimenomaan niissä lupauksissa, jotka löydämme Raamatusta. Jumala toimii suhteessa meihin antamalla lupauksensa. Lupauksensa kautta Jumala paljastaa elämämme tarkoituksen ja päämäärän. Ja nyt hän odottaa, että me luotamme hänen lupuksiinsa.

Ehkä meidän on helpompi ymmärtää, mitä tarkoittaa puhe Jumalan lupauksesta, jos tiedämme, että hepreankielessä sana lupaus on dabar tai amar . Sama sana merkitsee myös puhetta ja sanaa. Raamattu on täynnä dabar Jahvea , Herran sanaa ja lupausta.

Raamatun ensimmäisessä luvussa toistuu moneen kertaan: "Jumala sanoi". Samoin toistuu: "Ja niin tapahtui". Ensin oli Jumalan sana ja siihen sisältyi Jumalan lupaus ja sitten seurasi lupauksen toteutuminen, sen täyttyminen. Näin Jumala toimii edelleenkin. Hän toteuttaa omaa maailmansuunnitelmaansa antamalla ennakolta sanan ja lupauksen ja sitten täyttämällä sen, kun aika on tullut. Kun Elisabet näki Marian, Jeesuksen tulevan äidin, hän sanoi meille niin tärkeät sanat: "Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!" (Luuk 1:45).

Elämä Jumalan yhteydessä, on elämää luottamuksessa Jumalan lupauksiin. Silloin suuntamme elämämme Jumalan lupausten mukaan. Otamme kaikessa huomioon Jumalan lupaukset. Jumalan valtakunta tulee meille todelliseksi juuri Jumalan lupauksissa.

Usko on ihmisen vastaus ja tarttuminen Jumalan lupaukseen. Yhdenkään ihmisen kohdalla Jumalan lupaus ei voi toteutua ellei ihminen kuuntele lupausta, ota sitä vastaan ja elä lupauksen varassa. Jumalan lupaus jää ihmiselle merkityksettömäksi, jollei ihminen usko tähän lupaukseen. "Niinkuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon" (Matt 8:13).

Lupaus koskee jotain sellaista, mikä on vielä edessä. Se kiinnittää huomiomme tulevaisuuteen. Lupaus ja toivo kuluvat yhteen. Kurottaudumme edessä olevaa kohden. Usko määritelläänkin Heprealaiskirjeessä: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen mukaan, mikä ei näy" (11:1).

Paavali kuvaakin erittäin hyvin uskon luonnetta: "En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämäärän. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat" (Fil 3:12-14).

Sama sävy hänellä oli myös silloin, kun hän ennen mestausta tilittää elämäänsä. "Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle" (2 Tim 4:6-8).

Luther on verrattomalla tavalla soveltanut tämän koko uskonelämään: "Sillä me olemme lakkaamatta matkalla Egyptistä halki erämaan, se on: ristin ja kärsimyksen tiellä kohti lupauksen maata. Meidät on lunastettu ja meitä lakkaamatta lunastetaan; olemme päässeet lapsen asemaan ja yhä vielä pääsemme; meistä on tullut Jumalan lapsia ja jatkuvasti tulee; Jumalan Henki on lähetetty ja lähetetään nyt ja vastakin; opimme tuntemaan ja edelleen teemme niin. Näin siis älä kuvittele kristityn elämää paikallaan pysymisen ja levon tilaksi, vaan matkalla olemiseksi ja lähdöksi."

Jumala antoi ihmisille ensimmäisen lupauksen paratiisissa heti syntiinlankeemuksen jälkeen. Se oli lupaus siitä, että vaimon siemen, vaimosta syntyvä oli murskaava käärmeen, saatanan pään. Abrahamin elämä oli sidottu Jumalan antamaan lupaukseen tulevasta siunauksesta, Messiaasta. Israelin lähtö Egyptistä perustui Jumalan lupaukseen ja oli matkaa kohti Luvattua maata, jossa Messias oli tuleva ihmiseksi ja kärsivä.

Laki ja teot eivät tuo Jumalan siunausta

Vielä kerran Paavali alleviivaa sitä, että Abraham ei missään tapauksessa saanut Jumalan siunausta elämäänsä lain noudattamisen, omien ansioittensa, tekojensa, aikaansaannostensa tai hyvien ominaisuuksiensa tähden. Vain luottamus Jumalan sanalliseen lupaukseen tuo iankaikkisen siunauksen. Siksi eivät myöskään juutalaiset voi Jumalan edessä luottaa siihen, että heidät on ympärileikattu, heillä on laki ja he ovat liiton kansaa.

Vielä kerran Paavali tarttuu kysymykseen Raamatussa olevasta Jumalan laista. Antaahan laki totuudellisen tiedon Jumalan tahdosta. Mutta pelkkä tieto Jumalan tahdosta ei auta sitä, joka rikko lain ja tekee syntiä (Room 2:12,23). Laki an­taa turvan vain lain noudattajalle. Siksi lain tehtävä onkin osoittaa meille todellisuus ja paljastaa rikkomuksemme (4:15). Emme tule tunte­maan syntejämme ja totuutta itsestämme muuten kuin lain kautta (7:7). Lain vaikutuksesta synti tulee meille vasta kadottavaksi synniksi (5:13). Siksi laki synnyttää ihmisen sisimmässä vastustuksen ja lopulta vihan (4:15). Ihminen vihaa sitä, että laki tekee hänestä kadotuksen ansaitsevan syntisen. Mutta laki paljastaa myös sen, että Jumala vihaa sellaista ihmistä, joka rikkoo hänen pyhän tahtonsa ja tekee väärin. Siksi sellainen ihminen, joka turvaa lakiin ajautuu joutuu omassa elämässään vihan valtaan. Hänet kohtaa Jumalan viha kadotukseksi ja oman sisimmän viha, jonka vallassa hän ei anna periksi Jumalan sovitusrakkaudelle eikä usko Kristukseen.

Paavali vielä terävöittää väitteitään. Hän sanoa, että jos Jumalan Abrahamille lupaama siunaus voi toteutua vain sellaisten elämässä, jotka perustavat suhteensa Jumalan lakiin ja omaan kuuliaisuuteensa, niin silloin uskolla ei ole mitään merkitystä Jumalan edessä (4:14). Silloin myös uskoon perustuvat Jumalan siunauksen lupaukset jäävät toteumatta ja tyhjiksi lupauksiksi.

Lakiin pitäytymi­sessä ja siihen luottamisessa on siis kysymys erittäin suuresta asiasta. Siinä ihminen tekee tyhjäksi ja mitättömäksi sen, mitä Jumala on armosta antanut. Hän tekee mität­tömäksi Jumalan armon (Gal 2:21). Lakiin luottava nostaa näin it­sensä Jumalan yläpuolelle. Hän ei tarvitse mihinkään Jumalan armoa. Oma voima ja kuuliaisuus riittää.

Paavali on vain muutaman kerran kirjeissään tullut näin jyrkkään lopputulokseen (vert. 1 Kor 1:17, 15:14, Gal. 3:17). Tässä on ehdoton joko - tahi. Emme ih­mettele, että tällainen lopputulos nostatti lakiin pitäytyvissä juutalaisissa pysyvän vihan evankeliumia vastaan.

Usko on Jumalan maailmassa todellisempi ja vaikuttavampi kuin kaikki ihmisen teot ja aikaansaannokset. Ihmisten maailmassa on toisin. Siellä vaaditaan tekoja, teot ovat näyttäviä ja ne myös tuntuvat ratkaisevan kaiken. Mekin muistamme uskovan teot, harvoin välitämme hänen uskostaan. Emme kuitenkaan huomaa, että ilman hänen uskoaan, ei hänellä olisi myöskään niitä tekoja, joita me ehkä kiitämme. Ihmisinä mielellämme sanomme: En minä välitä sinun uskostasi. Sehän voi olla pelkkiä sanaparsi, vaan haluamme kohdata tekosi. Tekosi paljastavat kuka ja millainen on uskosi. Ne ratkaisevat kaiken. Jumala taas sanoo: En välitä sinun teoistasi. Ne ovat kuitenkin aina pahat (Room 3:23; 1 Moos 6:5). Yksin sinun uskosi ratkaisee!

 

Jumalan lupaus on armoa

Jakso päättyy riemulliseen vakuutukseen. Jumalan lupaus, johon aina sisältyy Jumalan siunaus on tarkoitettu kaikille, koko maailmalle (4:13). Kaikki ilman mitään rajoitusta saavat ottaa sen vastaan, "että kaikki olisi armoa" (4:16). Lain noudattamiseen perustuva Jumalan siunaus onkin ihmiselle täysin mahdotonta saavuttaa, sillä jokainen ihminen elää pysyvän syntisyytensä sitomana.

Muuta ehtoa syntiselle ei ole kuin, että hän ottaa siunauksen lahjaksi vastaan. Vastaanottaminen on tyhjän käden ojentamista rikkaan antajan puoleen, joka antaa alttiisti ja soimaamatta. Käden saa ojentaa Herran puoleen jokainen ihminen joka hetki täysin riippumatta siitä, mitä ominaisuuksia hänellä on, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, kuinka paha tai pyhä, kuinka vääristynyt tai rehellinen hän on.

Tällainen vastaanottava usko syntyy armon sanan vaikutuksesta ja on armoa. Armo on jotain sellaista Jumalassa, joka on täysin riippumatonta ihmisen olemuksen laadusta ja aikaansaannoksista. Armo on aina Jumalan puolelta edellyksetöntä. Se kohdistuu ansiottomiin. Armo kohtaa joka kerta jumalattoman. Armo odottaa ihmisen puolelta vain todellisen tilanteen myöntämistä ja armon vastaanottamista todella armosta.

5.7. Vanhurskauttavan uskon luonne (Room 4:17-25)

Hän on meidän kaikkien isä (16), niin kuin on kirjoitettu: "Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi." Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (17).

Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: "Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku" (18). Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen (19). Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian (20) varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut (21). Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi (22).

Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä (23), vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen (24).

Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden (25).

 

Uskon isät opettavat meille uskoa

 

Paavali syventää opetustaan uskosta. Hän on määrätietoisesti opettanut, että usko on ainoa ja täysin riittävä väline, jolla ihminen voi vastaanottaa Jumalan edessä kestävän vanhurskauden ja pelastua tuomiolta. Yksin uskoen perimme iankaikkisen elämän.

Mitä Paavali tarkoittaa tällä uskolla? Siinä jokaisen Raamattua lukevan syvä peruskysymys. Tähän mennessä hän ei ole kiinnit­tänyt lukijoittensa huomiota itse uskoon, vaan siihen mihin usko kohdistuu tai tarttuu ja nimenomaan siihen, mitä usko ei ainakaan ole. Olemme oppineet toivon mukaan perusteellisesti, ettei usko ole lain teko, ei ihmisen suoritus, aikaansaannos eikä ansio. Uskossa ei ole kysymys ihmisen laadukkuudesta eikä hyvyydestä.

Edessämme onkin Raamatun eräs tärkeimmistä uskoa opettavista jaksoista. Tässä niin kuin toisessa keskeisessä uskoa käsitelevässä kohdassa Hepr 11:ssa VT.n henkilöt opettavat meille uskon salaisuutta.

Jokainen Kristukseen uskova voikin pitää heitä todellisina esi-isinään. Abraham on meidän kaikkien isä (4:16). Nyt sellaisellakin uskovalla, joka ei tiedä mitään omasta isästään, on todellinen isä. Meillä on myös suuri joukko esi-isiä - uskon esi-isiä! Hyvä on kerrata VT:sta esi-isiemme elämää ja oppia heiltä.

Raamatun alkulehdillä on Abel, jonka usko kohdistui karitsan vereen (Hepr 11:4). Nooan usko ojentautui taas sen mukaan, mikä ei vielä näkynyt (11:7). Abrahamin usko ilmeni siitä, että hän piti lupauksen antajaa varmana (11:11). Heille usko oli etäälle, taivaalliseen kaupunkiin katselemista, kaipuuta, odotusta, suostumista vierauteen ja muukalaisuuteen täällä (11:13-14, 16). Usko kiinnitti Mooseksen katseen tulevaan ja johti hänet jakamaan Jumalan kansan kärsimykset ja pysymään lujana sen sijaan, että hän olisi hankkinut synnistä ohimenevää nautintoa (11:25-26). Usko johti turvautumaan karitsan vereen (11:28). Joku uskon isistä pääsi näkemään jo täällä lupausten täyttymisen (11:33), mutta useimmat usko johti pilkkaan, kärsimyksiin, ahdistuksiin (11:37).

Paavali on tässä kirjeessään pitänyt itsestään selvänä asiana, että vastaanottajat tietävät omasta kokemuksestaan, mitä usko on. Hehän kuuluvat niihin, jotka on johdettu uskonkuuliaisuuteen Kristus kohtaan (Room 1:5). He ovat pelastuneet uskosta (1:16) ja elävät nyt uskosta vanhurskaina (1:17). Tämä vanhurskauden he ovat saaneet nimenomaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen (3:22) ja ottamalla sovituksen vastaan (3:25). He olivat ilman omia ansioitaan uskoneet siihen Jumalan, joka jumalattomat vanhurskauttaa (4:5).

Uskolle on ratkaisevaa, mitä Raamattu sanoo (4:3, 6). Usko on sidottu kirjoituksiin: "Niin kuin on kirjoitettu" (4:17). Usko on uskoa "sanan mukaan" (4:18, KR 38). Usko on nimenomaan uskoa Jumalan lupaukseen, mutta lupauksella on aina sanan muoto. Ilman sanaa ei ole myöskään Jumalan lupausta.

 

Usko kohdistuu vain yhteen Jumalan lupaukseen

 

Tässä meidän on täsmennettävä sen lupauksen sisältöä, johon usko tarttuu. Raamatusta löydämme satoja erilaisia lupauksia. Emme voi niitä ottaa itsellemme miten haluamme ja odottaa Jumalan toteuttavan ne ilman muuta omalla kohdallamme. On vain yksi ainoa lupaus. Se on kuitenkin kaikkein tärkein. Ilman sitä kaikki muut Jumalan lupaukset jäävät tyhjiksi. Tähän yhteen lupaukseen jokainen ihminen saa aina tarttua ja pitää sitä omanaan.

Jeesus selvittää tämän meille monin tavoin. Kerran hän sanoi, että hänen vastustajansa kyllä uskoivat pyhiin kir­joituk­siin, Vanhaan testamenttiin. He tutkivat niitä innolla. Monet osasivat ne jopa ulkoa. Samoin he olivat vakuuttuneita siitä, että juuri niissä oli heillä iankaikkinen elämä. Mutta sitten Jeesus sanoo ratkaisevan sanan, josta riippuu kaikkein Jumalan lupausten täyttyminen: "Te ette tahdo tulla minun tyköni että saisitte elämän" (Joh 5:39- 40). Voimme siis uskoa Raamattuun Jumalan sanana emmekä kuitenkaan tule Jeesuksen ty­kö. Jeesus voidaan torjua Raamatun avulla. Voimme us­koa Raamattuun niin, että tämä usko vain vahvistaa meidän omaa vanhurskauttamme ja tekee meistä lainvanhurskauden ihmisiä. Silloin usko tekee meistä itseemme luottavia.

Näin tapahtui Jeesuksen ajan kirjanoppineille. Näin toimivat lakiin vetoavat Paavalin vastustajat kristillisissä seurakunnissa. Vanhurskauttavassa uskossa on siis myös taistelu Raamatun puolesta Raamattua vastaan. Se on kamppailua totuu­dellisen raamatun­tulkinnan puolesta harhauttavaa vastaan, oikean uskon puolesta väärää uskoa vastaan.

 

Abrahamin usko

Millainen oli Aabrahamin oikea, raamatullinen usko? Se oli uskoa Jumalaan Jumalan edessä (Room 4:17). Jumalan silmät ovat kuin tulenliekit. Ne paljastavat ihmisen sydämen pahuuden ja riisuvat hänet kaikista omista voimista ja kyvyistä. Aabrahamilla ei ollut mitään, mistä kerskata. Hän tiedosti olevansa Jumalan silmien edessä vailla omia tekoja, vailla omaa ansiota, jumalattomana. Mutta hän oli oppinut luottamaan Jumalaan Jumalana, joka vanhurskauttaa jumalattoman, tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat (4:17). Hänellä ei ollut toivoa itsessään (4:18), sillä hän näki oikein elämänsä todellisuuden. Hän ei elänyt luuloissa eikä kuvitelmissa. Hän näki sekä oman että vaimonsa ruumiin kuolleisuuden. Kuitenkin Jumalan armon lupauksen toteutumi­nen oli ehdot­tomasti sidottu juuri hänen ruumiinsa elävyyteen.

Aabraham eli oman arkielämän todellisuuden ja Jumalan lu­pauksen välisessä jyrkässä ristiriidas­sa. Todellisuus huusi hänelle: Sinä olet kuo­lettunut, kuollut, olema­ton, toivoton. Sinä et voi saada jälkeläistä. Jumalan lupaus taas sanoi: Sinä saat elämän, sinun kauttasi monet kansat saavat elämän. Sinä saat lukuisia jälkeläisiä (4:18).

Aabrahamin usko ei ollut helppoa eikä mukavaa varmuutta. Jumala ei toteuttanut lupaus­taan hänen kohdallaan suoraviivaisesti eikä välit­tömästi. Abraham oppi odottamaan ja odottamaan, toivomaan ja taas toivomaan. Se merkitsi toistuvien pettymysten kestämistä.

Hänen oli pakko oppia elä­mään oman avuttomuutensa ja Jumalan lupauksen ja armon välisessä jännityksessä. Siinä Aabraham oppi uskomaan ja toivomaan. Hän vahvistui eikä heikentynyt uskossa, hän ei epäuskossa epäillyt, vaan hän oli täysin varma (4:17-21).

Näillä sanoilla Paavali luonnehti Aabrahamin uskon sa­laisuutta ja sitä asennetta, jonka Jumala luki hänelle vanhurskaudeksi. Vaikka hän ei pystynyt teoillaan kun­nioittamaan Jumalaa, niin tällä uskollaan hän antoi kunnian Jumalalle (4:20). Jumalaan yksin hän turvasi. Hän tiesi, ettei Jumalalle mikään ollut mahdotonta (1 Moos 18:14) näki hän tai oli näkemättä.

Kun sovellamme tätä Abrahamin uskolle luonteenomaista oman avuttomuuden ja voimattomuuden tuntoa omaan elämäämme, voimme ehkä käyttää apuna erään kristityn perheenäidin kirjettä. Siinä hän kuvaa omaa uskonelämäänsä. Hän oli torniolainen Anna Bäck. Hän kirjoitti 25.6. 1736 sielunhoitajalleen Saksaan Herrnhutiin kirjeen. Anna oli vaikean sairauden aikana tullut herätykseen ja Torniossa vierailleet herrnhutilaiset sanajulistajat oli auttaneet häntä. Kirjeessään hän kuvaa omaa tilaansa seuraavasti: "Mitä minun tilaani tulee, voin nyt ruumiini puolesta kutakuinkin hyvin, mutta sisällisen ihmiseni puolesta olen hyvin köyhä ja kurja. Kiitetty olkoon Herran nimi, joka on osoittanut suuren armonsa laupeutensa sanan kautta, että voin nähdä kelvottoman ja kurjan tilani ja alastomuuteni häpeän. Herra Jeesus, älä ota kättäsi minusta, äläkä anna minun joutua pimeyteen ja eksymykseen, vaan pidä minua kädestä kiinni. Minä olen eksyväinen lammas, Herra Jeesus, taluta minua oikeaa tietä." Edempänä jatkaa kirjoittaja: "Herra Jeesus, opeta meitä toden teolla tuntemaan kurjuutemme ja ottamaan vaarin saatanan ansoista ja pauloista, joita se asettaa eteemme meitä vangitakseen." (Kaarlo Airas, Teol. Aik. 1954, ss 115-127).

 

Usko sitoutuu yksin Jumalan armolliseen lupaukseen

Aabrahamilla ei ollut vuosikymmeniin takuuna Jumalan uskol­lisuudes­ta muuta kuin Jumalan armollinen lupaus. "Hän piti luotet­tavana sen, joka oli antanut lupauksen" (Hepr 11:11). Aabraham oli oppinut odottamaan (Hepr 11:10). Hän oli oppinut samalla tavoin lukemaan, pitämään totena (Hepr 11:19) Jumalan voimallisuutta kuten Jumala luki hänen uskonsa van­hurskaudeksi (Room 4:22).

Erityisen sanan "lukemisen" (kreik. logizomai ) käyttö tarkoitti sitä, ettei Abraham nähnyt elämässään Jumalan voimaa ja kuitenkin hän piti Jumalaa voimal­lisena jopa herättämään kuolleita.

Lukeminen tarkoittaa siis sitä, että minä omistan jotain sellaista, joka minulla ei vielä ole käsissäni, käytössäni, mutta jonka kerran saan vielä kokea todeksi. Juuri tällä tavoin olemme uskosta vanhurskaita tänään. Jumalan lukee meille Kristuksen vanhurskauden ja niin peittää meidät siihen. Olemukseltamme emme ole vielä vanhurskaita emmekä pyhiä ja kuitenkin Jumalan silmissä olemme sitä tämän lukemisen ja Kristuksen tähden.

Aabrahamin uskon sisältönä oli nimenomaan Jumalan yksi ainoa lupaus. Hän oli saanut sen ilman omaa ansiotaan, uskonvanhurskauden kautta. Lupaus sisälsi ilmoituksen Jumalan omasta teosta ja lahjasta (1 Moos 15:3; 22:18). Siinä Jumala lupasi antaa lahjan. Aabrahamin tuli vain ot­taa vastaan lahja lupauksena, elää sen synnyttämän toivon varassa ja odottaa kärsivällisesti annetun lupauksen täyttymistä.

Tähän kaikkeen ei sisältynyt käskyä kuuliaisuuteen. Se oli lupaus ilman lakia. Se oli armon lupaus. Siihen hän tarttui, siitä hän piti kiinni loppuun asti kaikista katkerista elämänkokemuksistaan ja pysyvästä jumalattomuudestaan huolimatta. Aikanaan hän sai kokea jotain tästä Jumalan lupauksen täyttymisestä. Syntyi Iisak. Mutta Iisak ei ollutkaan vielä luvattu Messias, joka tuo siunauksen kaikille kansoille. Abrahamia odotti todellinen lupauksen täyttyminen vasta kuoleman rajan toisella puolella.

Abraham oli kyllä kokenut oman ruumiin­sa kuoleutumisen. Hän joutui myös kokemaan lupauksen lapsen kuoleman Iisakin uhraamisessa (Hepr 11:18-19). Hän koki myös ruumiillisen kuolemansa. Siksi Aabrahamin usko keskittyi siihen lupaukseen, jossa Jumala ilmoitti olevansa voimallinen he­rät­tämään kuolleita. Sen lupauksen Jumala täytti omalla tavallaan jo Iisakin kohdalla. Mutta lopullisesti vasta silloin, kun Abraham näki Jeesuksen ja iloitsi (Joh 8:56).

Juuri tähän samaan uskoon meidätkin on kutsuttu. Meidänkin uskomme tulee nimenomaan kohdistua sellaiseen Jumalaan, jonka todellisuus ja luotettavuus tulee näkyviin Jeesukseen, meidän Herramme kuolleista herättämisessä (Room 4:24).

Paavali täsmentää vielä tämän kristityn uskon sisällön. Usko Jeesukseen on uskoa häneen Herrana, "joka on alttiiksi annettu meidän rikkomustemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme täh­den" (4:25). Ja niin jälleen olemme kuulleet kristillisen uskomme varsinaisen ja tärkeimmän totuuden. Tunnustuskirjamme sanovat: "Koska tämä nyt on uskolla omistettava eikä sitä voida muuten millään työllä, lailla eikä ansioilla saavuttaa tai käsittää, niin on selvää ja varmaa, että ainoastaan tällainen usko tekee meidät vanhurskaiksi". "Tästä opinkappaleesta ei voida ensinkään poiketa eikä tehdä myönnytyksiä, vaikkapa taivas ja maa kukistuisivat tai vaikkapa ei mitään jäisi jäljelle."

 

Varo uskon laajentamista

Tässä kuitenkin moni kristitty harhautuu siksi, että hän alkaa pitää uskonsa sisältönä jotain muuta kuin tässä ilmaistua Kristus-todellisuut­ta ja uskonvanhurskautta. Usko laajentuu käsittämään mitä erilaisimpia Raamatusta otettuja lupauksia. Niitä sovelletaan rohkeasti omaan elämään. Niitä nostetaan tämän ainoan lupauksen rinnalle ja sen jopa yläpuolelle. Tätä sanaa pidetään itsestään selvänä ja täysin opittuna, joka ei sisällä mitään uutta eikä anna ilo ja rauhaa elämään.

Siksi kristityn mielen täyttää oman elä­män vaiheet, ammatti, työ, koti, asunto, menes­tyminen, terveys tai parannus, oma kehittyminen ja muuttuminen, voiman saaminen ja pyhitys, Hengen täyteys tai lopunajat, ylöstempaaminen tai Jumalan valtakunnan työ, todistaminen, sielujen voittaminen ja lähetys. Kaikki nämä ovat omalla paikallaan tarpeel­lisia. Mutta yksikään näistä hyvistä asioista ei ole se elävä vesi, jota Jeesus antaa ja josta hän sanoo: "Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." Juuri tämän veden ääreen johtaa Paavali tällä opetuksellaan.

Tämä elävä vesi on siitä ihmeellinen, että vaikka sitä juova ei koskaan enää ole janoissaan, niin kuitenkin hänessä vain kasvaa vanhurskauden nälkä ja jano (Matt 5:6). Se vesi tekee hengessä köyhäksi ja murheelliseksi ja kuitenkin antaa autuuden, taivaisten valtakunnan, lohdutuksen ja niin ravitsee kestävyyteen (Matt 5:3-4).

Tämä ihmeellinen ristiriita, päivittäinen kipu ja riemu aiheutuu siitä, että Jumala vanhurskauttaa meidät siten, että hän vasta lukee meille vanhurskauden. Emme ole vielä olemuksessamme tulleet vanhurskaiksi tai synnittömiksi. Siksi joka hetki mitä kipeimmin tarvitsemme sekä oman syntisyytemme näkemistä ja sen tuomaa katumusta että kiitollisuutta syntisyytemme anteeksiannosta ja peittämisestä.

Emme siis ole uskosta vanhurskaita sillä tavoin, että synti olisi juurineen revitty pois ruumistamme ja että täydellisesti pitäisimme rakastaisimme Jumalaa ja lähimmäistämme. Uskonsuhde Herraan perustuu tässä ajassa vasta "lukemiseen". Meille luetaan ja omistetaan jotain sellaista, jota emme oman olemuksemme puolesta vielä ole. Kerran tulemme kyllä olemaan, mikäli säilytämme uskon Kristukseen loppuun asti.

Oman kipeän syntisyytemme tunnon kanssa olemme samaan aikaan kuitenkin varmasti ja ehdottomasti Kristuksen sijaissovituksen tähden vanhurskaita ja puhtaita. Kaikki syntimme ovat jo annettu anteeksi. Jumala ei näe meissä mitään tuomittavaa, vaikka totisesti ansaitsisimme välittömästi kadotustuomion.

Tämä kahden vastakkaisen todellisuuden välinen jännitys ja tasapaino pysyvästi syvästi aran mielen sisimpäämme. Entä jos sittenkin huolettomasti harjoitamme syntiä ja puolustamme sitä elämän välttämättömyydellä tai armoon ja anteeksiantamukseen vedoten? Entä jos sittenkin Herra hylkää kadotukseen, koska en ole tehnyt velvollisuuttani, en täydellistä parannusta ja luopunut synneistäni tai synti ei ole ainakaan luopunut minusta. En ole päässyt siitä irti. Joka päivä se tulee esiin. Ehkä siis vain leikin synneilläni. Leikin myös armolla. Otan kaiken niin pinnallisesti ja kevytmielisesti!

Samaan aikaan sisintä kalvaa myös toinen aivan vastakkainen ahdistus. Herra hylkää minut juuri tämän sydämeni kelvottomuuden tähden. Hän ei jaksa rakastaa, koska hänen rakkautensa ei ole saanut aikaan minussa perinpohjaista muuttumista. En kelpaa sittenkään hänelle, en ainakaan enää tällaisenani.

En ole löytänyt muuta ratkaisua tähän ahdistavaan ristiriitaan kuin heittäytyminen Abrahamin uskon varaan. Abrahamhan uskoi häneen, "joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan" (4:17). Minunkin ainoa mahdollisuuteni on luottaa Herraan, joka minun kuolleen uskoni, kuihtuneen rakkauteni, olemattoman parannukseni, pyhitykseni, kilvoitukseni, hengentäyteyteni ja hengen hedelmäni saa olemaan ja tekee eläväksi.

En vain luota siihen, että Herra kerran ruumiin ylösnousemuksessa tekee tämän ihmeen. Luotan siihen, että hän on aloittanut tämän ylösnousemuksen ihmeen minussa jo nyt. Hän joka päivä ikään kuin aavistellen, kuin idullaan tekee minut kuolleen ja olemattoman uskovan olevaksi ja eläväksi.

Ainakin hän antaa sen verran luottamusta, että olen jaksanut jo vuosia ja toivon mukaan jaksan elämäni loppuun asti huutaa avukseni Herran nimeä. Lopulta kaikki muu hengellinen elämä ja toiminta taitaa minussa olla vain näyttelemistä, rutiinia ja ulkokuorta. Minulla ei lopulta taida ole mitään muuta aitoa hengellisyyttä, Jumalan valtakuntaa kuin avuttoman ihmisen hätähuuto. Se nousee jatkuvasti jostain sydämeni syvimmästä syvyydestä. "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra" (Ps 130:1). Se nousee kaiken ilkeyteni ja korjaantumattoman pahuuteni keskeltä. Se nousee kaikesta huolimatta ja mistään muusta välittämättä: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! Jumala ole minulle syntiselle armollinen! Muuta en voi tehdä ja muuta en osaa syvimmältäni.

Jostakin kummallisesta syystä olen jaksanut jatkaa tätä huutoa vuodesta toiseen. Ehkä sydämeni pohjalla on sittenkin toivo, vaikka toivoa ei ole. Toivo siitä, että Herra armahtaa vastoin kaikkia minun yrityksiäni, valheitani, petostani, teeskentelemistäni. Vaikka kuinka totta on Raamatun sana kohdallani, että minun sydämeni on pysyvästi ja yli kaiken petollinen ja pahanilkinen (Jer 17:9), niin Herra on suurempi kuin sydämeni ja tietää kaiken. Sitenkin hän voi ja haluaa armahtaa näin mahdotonta ja sisäisesti kelvoton ihmistä. Minkään muun varaan en uskalla rakentaa iankaikkisen elämän toivoa.

Siksi en voi olla lakkaamatta ojentumassa yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta lahjoitettuun sovitukseen ja vanhurskauteen. Saan elää siitä, Saan iloita siitä. Se on uskon kohteena aamuin ja illoin. Siihen palaan jatkuvasti ja vain se antaa rauhan ja ilon sydämeen elämän monenlaisten huolten ja vaikeuksien keskellä.

Vain Kristuksen sijaissovitukseen ja uskonvanhurskauteen kiinnittyvä usko vahvistaa Jumalan lapsen kestämään ajallisen elämän kaikkea mielettömyyttä. Sen varassa eletään toivossa silloinkin kun toivoa ei näy. Siihen kiintyvä usko antaa kaikessa ja aina kunnian yksin Jumalalle. Vain tähän keskittyvä usko vie syntisen ihmisen yhteyteen elävän Jumalan kanssa. Vain tässä uskossa Jumalan lapsi saa kokea riemullisen täyttymyksen.