Roomalaiskirje 9. luku

7. JUMALAN TOIMINNAN ARVOITUKSELLISUUS

Neljäs pääosa

 

7.1. Juutalaisena olemisen suurenmoisuus (Room 9:1-5)
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 13.04.2003

Vakuutan Kristuksen nimessä, että puhun totta, ja Pyhän Hengen valaisema omatuntoni todistaa, etten valehtele (1): Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska (2). Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä (3).
Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot, heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset (4). Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen (5)!

Johdannon (Room 1:1-17) jälkeen Roomalaiskirjeen opetus voidaan jakaa aiheittain useampaan pääosaan.

Ensimmäisessä pääosassa (Room 1:18-3:20) kirjeen lukijat pysäytettiin synnin todellisuuden eteen. Paavali osoittaa, että kaikki ihmiset ovat synnin vallassa (3:9).

Toinen pääosa (Room 3:21-5:21) avaa syntiselle ihmiselle ainoan mahdollisuuden vapautua synnin aiheuttamasta tuomiosta ja kadotuksesta. Se on usko Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhän Golgatalla (3:22-26).

Kolmannessa pääosassa (Room 6:1-8:39) johdetaan Kristukseen uskovat kestävään uskonkamppailuun.

Neljännessä pääosassa (9:1-11:36) Paavali selvittää Jumalan omaisuuskansan Israelin merkitystä ja tehtävää Messiaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisen jälkeen. Evankeliumi Jeesuksesta on ensin tultava saarnatuksi juutalaisille ja sitten myös muiden kansojen jäsenille (Room 1:16). Mutta jo Jeesuksen eläessä tuli ilmi, että juutalaiset ja heidän johtomiehensä torjuivat määrätietoisesti Jeesuksen heidän odottamanaan Messiaana. Johanneksen evankeliumissa todetaan: ”Hän tuli omiensa tykö, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh 1:11, KR 38). Kristuksen ylösnousemus kiistettiin ja helluntaina syntyneeseen kristilliseen seurakuntaan liittyi vain pieni vähemmistö juutalaisista.

Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikoina lähes kolmekymmentä vuotta Kristuksen seurakunnan syntymisen jälkeen oli entistä selvempää, että juutalaiset kansana lopullisesti hylkäisivät Kristuksen omana Messiaanaan. Tällaisen todellisuuden kohtaaminen oli monille juutalaiskristityille äärimmäisen vaikeaa. He tunsivat jäävänsä kansansa keskellä aivan yksin. He joutuivat kokemaan kansansa vihan ja lopulta yhteydestään erottamisen. Vähitellen Jeesuksesta tuli vain ”se mies”, jonka nimeä ei edes juutalainen halunnut sanoa. Samaan aikaan halveksittavat ja kirotut pakanat suurin joukoin ottivat vastaan evankeliumin Kristuksesta.

Apostolien tekojen kerronta päättyy juuri tällaisen kriisiin kuvaukseen. Paavali oli Roomaan päästyään kutsunut luokseen juutalaisten johtomiehet. VT:n kirjoituksiin vedoten hän koetti taivuttaa heidät uskomaan Jeesukseen. Jotkut vakuuttuivat, mutta toiset pystyivät epäuskoisina. Yhteisymmärrystä ei syntynyt siitä, kuka on Herra Jeesus Kristus. Paavali totesikin Jesajan sanoilla, että paatunut on tämän kansan sydän. Vain vaivoin he kuulevat korvillaan eivätkä he halua nähdä, eivät ymmärtää eivätkä kääntyä. Siksi ”Jumala on lähettänyt pelastussanomansa pakanakansoille, ja ne myös kuulevat sitä!" (Apt 28:28)

Joka tapauksessa tämä tilanne oli syvä pettymys omaa kansaansa rakastaville juutalaisille kristityille. Tätä pettymystä ja sen tuomaa ahdistusta Paavali käsittelee seuraavissa Roomalaiskirjeen luvuissa. Se on ollut myös hänelle itselleen tuskaisen ahdistuksen aiheuttaja. Tosin hänelle uskottiin apostolien työnjaossa evankeliumin julistaminen nimenomaan pakanoille (Gal 2:7). Tästä huolimatta Paavali aloitti yleensä Kristuksesta todistamisen uudella paikkakunnalla siellä asuvien juutalaisten keskuudessa ja toivoi sydämestään, että he ottaisivat Kristuksen vastaan. Vasta sitten hän kääntyi pakanain puoleen. Tämä Paavalin lähetysstrategia on eräs Apostolien tekojen tärkeä teema (Apt 13:5, 14, 45-46, 50; 14:1-2, 19, 27; 16:13; 17:1-2, 5, 10-13, 16-17; 18:4-6, 12; 19:8-10; 20:3).

Tosin moni juutalainen uskova epäili Paavalin rakkautta omaa kansaansa kohtaan nähdessään millä innolla ja menestyksellä hän julisti evankeliumia pakanoille. Häntä jopa syytettiin siitä, että hän kehotti juutalaisia hylkäämään Mooseksen lain ja ympärileikkauksen (Apt 21:21). Häntä pidettiin jo omana aikanaan juutalaisten asian pettäjänä, luopiona ja hänet kirottiin monella tavoin. Tämä kiroaminen on jatkunut läpi kahden vuosituhannen. Juutalaisten taholta edelleenkin mielellään syytetään Paavalia koko kristillisen uskon perustamisesta.

Nyt Paavali oikein vannoen vakuuttaa omaantuntoonsa ja Pyhään Henkeen vedoten, etteivät syytökset häntä kohtaan olleet oikeita (Room 9:1). Hän rakasti kansaansa niin syvästi, että oli jopa valmis siihen, että hänet erotettaisiin, kirottaisiin pois (kreik. anathema) Kristuksesta, jos se vain avaisi juutalaisten sydämet ottamaan hänet vastaan Vapahtajana. Näin sanoessaan Paavali samastui Moosekseen.

Myös Mooses kamppaili kansansa puolesta ja rukoili: "Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi" (2 Moos 32:31-32). Paavalille yhteys Jeesukseen Kristukseen oli kuitenkin elämän tärkein asia: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen” (Fil 3:8).

Tuskin yksikään meistä voi rehellisesti sanoa, että meillä on Paavalin tavoin raskas suru ja lakkaamaton tuska sydämessämme kadotukseen menevien läheistemme tähden. Emmeköhän ole varsin välinpitämättömiä. Tuska sielusta on meille vieras. Kenties uskoontulon alkuvaiheissa koimme jotain tuosta tuskasta, mutta nähtyämme kuinka vähän osaamme ja jaksamme todistaa Kristuksesta läheisillemme ja kuinka hedelmättömiä esirukouksemme ovat olleet, olemme lamautuneet ja sopeutuneet tilanteeseen. Kenties sentään esirukous läheisten puolesta on jäänyt elämään.

Nyt kuitenkin Raamatun sana ja Paavalin esimerkki kutsuu meitä uuteen hätään läheisten sielun pelastumisesta! Missään tapauksessa emme saa lakata huokailemasta heidän puolestaan, vaan säilyköön meillä edes jotain Paavalin mielestä: ”Pelastaakseni edes muutamia” (1 Kor 9:22, KR 38).

Paavalin surua ja tuskaa kansansa puolesta vielä lisää se, että hän elävällä tavalla näki, kuinka paljon Jumala oli antanut hänen kansalleen hyvyyttään ja etuoikeuksia verrattuna muihin kansoihin. Hän mainitsee jopa yhdeksän eri asiaa, jotka asettavat juutalaiset muiden kansojen keskellä Jumalan erityisen johdatuksen ja siunauksen kohteeksi. Näistä kaikista kerrotaan Vanhassa testamentissa. Paavali oli jo aikaisemmin tässä kirjeessä kysellyt: ”Mitä etuja sitten on juutalaisilla?” Ja vastannut siihen: ”Paljonkin, kaikin tavoin. Jumala on ensiksikin uskonut sanansa juuri heille” (Room 3:1,2). Totisesti Pyhät Kirjoitukset ovat kokonaan juutalaisten kautta välittyneet maailmalle.

Muutkin Paavalin esille ottamat lahjat ja etuoikeudet sisältävät suuren rikkauden. Hän mainitsee ensimmäisenä ”etuna” nimen Israel. Siihen liittyy voimakas muisto. Jaakob paini Jumalan enkelin kanssa eikä hellittänyt. Siitä taistelusta hän sai lisänimi Israel, koska hän oli kamppailut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut (1 Moos 32:29). Se on voittajan ylpeä nimi. Tämän nimen käyttö lisää itsetuntoa: Meitä ei nujerreta. Historia on sen osoittanut todeksi. Ei edes historian mielettömin ja tehokkain kansanmurha – natsien tuhoamissuunnitelma, shoah – pystynyt hävittämään juutalaisia maailmasta. Tätä nimeä israelilainen itse Paavalikin käyttää ylpeänä (2 Kor 11:22). Kun uusi valtio perustettiin vuonna 1948 kahden tuhannen vuoden odotuksen jälkeen, oli ilman muuta selvä, että sen nimi oli Israel.

Toisena Paavali korostaa sitä, että israelilaisista Jumalan sana käyttää nimeä lapsi. Jumala oli ottanut heidät lapsikseen ja antanut lapsen kunnian. "Te olette elävän Jumalan lapset" (Hoos 2:1). Siksi juutalaiset kokivat omistavansa suhteessa Jumalaan aivan erityinen aseman. Mooses sanoi sen jo aikoinaan faaraolle: ”Näin sanoo Herra: Israel on minun esikoispoikani” (2 Moos 4:22). Kun Jeremia kutsu kutsui kansaansa kääntymykseen, hän välitti Herran sanan: "Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" "Minä otan teidät jälleen omikseni” (Jer 3:14)

Herra on antanut Israelille myös kirkkautensa. Se on hepr. kabod ja shekina. Herran kirkkaus kulki autiomaassa israelilaisten edellä (2 Moos 40:35-38) ja asettui Salomon temppeliin (2 Aik 5:14). Se oli merkki Jumalan todellisesta läsnäolosta. Temppelin tuhon hetki oli silloin lähellä, kun Jumalan kirkkaus poistui temppelistä (Hes 11:23)

Jumala solmi henkilökohtaisesti myös liiton israelilaisten kanssa. Jumala oli oman päätöksensä nojalla valinnut monista kansoista Israelin kansan omaksi kansakseen ja tehnyt tämän kanssa liiton. Hän solmi liiton jo Abrahamin kanssa, jossa Abrahamin jälkeläisille luvataan maa, kansa ja siunaus. Hän solmi liiton Siinailla koko kansan kanssa ja antoi liiton kirjaksi lain. Daavidin kanssa solmittu liitto taas sisälsi lupaukseen maailman herruudesta, joka annetaan Daavidin sukuiselle hallitsijalle. Tämän vallan alle kaikki kansat tulevat kerran alistumaan.

Siinailla solmittu liitto oli lakiliitto. Siinä Jumala ilmaisi oman tahtonsa. Nyt Israelin kansa tiesi ainoana kansana maailmassa, mikä on Jumalan tahto. Jumalan antamaa lakia arvostettiin yli kaiken. Sitä pidettiin kaikkein arvokkaimpana Israelin saamana lahjana. Siihen sisältyi koko elämä ja sen tuli hallita koko elämää. Herra sanoi: ”Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan?” (5 Moos 4:8)

Israelilaiset saivat myös Jumalalta jumalanpalveluksen, temppelipalveluksen (kreik. latreia). Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä oli se ainoa paikka maailmassa, jossa Jumala oli läsnä ja jossa tapahtui ihmisten syntien sovitus. Tämä äärettömän kallis lahja oli uskottu juutalaisille. Näin he itsekin kokivat. Eräs Mishnan traktaatti toteaakin, että maailma pysyy kolmen varassa: lain, temppelipalveluksen ja hyvien töiden varassa.

Jumala oli antanut kansalleen myös lupaukset. Abrahamin koko elämä oli Jumalan lupauksen varassa. Jumalan lupaukseen luottaen hän lähti matkalle, vaikka ei tiennyt, mihin ole menossa. Jumalan lupaus rohkaisi Moosesta hänen viedessään kansansa ulos Egyptin orjuudesta. Koko matka oli matkaa kohti Luvattua maata. Joku on väittänyt löytäneensä Raamatusta lähes 7500 lupausta.

Kun Paavali oli syytettynä kuningas Agrippan edessä, hän nimenomaan puhui Jumalan lupauksista: ”Niinpä minä nytkin olen tutkittavana sen tähden, että panen toivoni lupaukseen, jonka Jumala on antanut meidän isillemme. Yötä päivää meidän kansamme kaksitoista heimoa hartaasti palvelevat Jumalaa ja toivovat tämän lupauksen toteutuvan. Tämän toivon takia, kuningas, juutalaiset syyttävät minua” (Apt 26:6-8). Joosuan kirja julistaa: ”Niistä lupauksista, jotka Herra oli Israelille antanut, ei yksikään jäänyt täyttymättä. Kaikki lupaukset kävivät toteen” (Joos 21:45). Hurskas israelilainen saattoikin rukoilla: ”Tue minua lupauksesi jälkeen, että minä eläisin, äläkä anna minun joutua toivossani häpeään” (Ps 119:116)

Keskeisiä toimijoita Jumalan pelastushistorian toteutumisessa ovat olleet Raamatun alkulehtien kuvaamat kantaisät, patriarkat. Jokainen juutalainen voi ylpeydellä sanoa, että hän on uskon isän Abrahamin jälkeläinen. Mutta hän on myös Iisakin ja Jaakobin jälkeläinen. Ketkään muut Paavalin aikaisessa kuten ei nykyisessäkään maailmassa elävät voi luetella koko maailman tuntemia isiään niin kaukaa menneisyydestä kuin juutalaiset.

Mutta tärkeintä on kuitenkin koko maailmaa ajatellen, että juuri näiden juutalaisten kantaisien jälkeläisten joukosta syntyi maailman Vapahtaja Jeesus Kristus. Siksi jos kenenkään, niin juuri juutalaisten täytyisi tuntea syvää sukulaisuuttaan Jeesukseen Kristukseen. Hänhän on yksi heistä ja kaikkein kuuluisin juutalainen.

Näin suunnatonta Jumalan rakkautta ja huolenpitoa on Israelin kansa saanut osakseen aikojen kuluessa. Jumala on täysin luottanut tämän kansan uskollisuuteen ja antanut sen haltuun parhaimmat lahjansa. Kaikesta tästä huolimatta nyt näyttää siltä, että Israel kansana yksimielisesti hylkää Jumalan varsinaisen pelastusteon Herran kärsivän Palvelijan, Jeesuksen Messiaan. Mikä mieletön sydämen sokeus ja paatumus!

Paavalin luettelo juutalaisten saamista Jumalan lahjoista päättyy Jeesuksen Kristukseen, Messiaaseen. Hän on Jumalan suurin lahja ihmiskunnalle. Samalla Paavali tunnustaa ja ylistää Jeesuksen Kristuksen jumaluutta. Nuoruudessaan kokosydämisenä ja innokkaana fariseuksena hän ei mitään niin inhonnut ja vihannut kuin Jeesus Nasaretilaista. Hän halusi hävittää tämän nimenkin maan päältä. Mutta nyt hän näkee ja uskoo, että Jeesus Kristus on yli kaiken. Hän on Jumala – sana, jota yksikään juutalainen ei voi eikä saa sanoa yhdestäkään ihmisestä.

Juutalaisten uskontunnustus on tänäänkin: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra on yksi” (5 Moos 6:4). Se tulkitaan niin, että tämä yksi tarkoittaa ehdotonta ykseyttä. Siihen ei mahdu ketään toista. Ja kuitenkin koko sydämestään juutalaisesta uskosta yhteen Jumalaan kiinni pitävä Paavali tunnustaa sydämestään, että Jeesus Kristus on Jumala.

Jokainen kristitty pitää ehdottomasti kiinni siitä, että ”Jumala on yksi ja ainoa”, ”on vain yksi ainoa Jumala” kuten Paavali kirjoittaa (Room 3:30 ja 1 Kor 8:4). Samaan aikaan yhtä ehdottomasti kristitty pitää kiinni siitä, että Jeesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja todellinen Jumala kuten Paavali tässä sanoo: hän ”on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala” (Room 9:5). Samoin myös Johanneksen kirje vakuuttaa: ”Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä” (1 Joh 5:20). Kristittyinä ”odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä” (Tiit 2:13).

Jeesus Kristus ei ole kristitylle vain jumalallisella voimalla varustettu ihminen, joku profeetoista. Meille käsittämättömänä ihmeenä hänessä on yhdessä persoonassa Jumala ja ihminen, iankaikkinen ja ajallinen, jumalallinen ja inhimillinen luonto. Jeesus on samaa olemusta kuin Isä ja Jumalan Poikana hän omaksui inhimillisen luonnon. Hänessä Jumala ja ihminen yhtyvät niin, että "nämä läpitunkevat toisensa, täydentävät toisiansa, asuvat toisissaan ja omistautuvat toisilleen" (Osmo Tiililä).

Hän on syntynyt ja kuitenkin syntymätön, kuuluu tähän aikaan ja kuitenkin on osallinen Jumalan iankaikkisuudesta. Kristus ei ole ihmiseksi muuttunut Jumala eikä Jumalaksi muuttunut ihminen. Vain hänessä Jumala on ihminen ja ihminen on Jumala. Kaikissa Jeesuksen elämänvaiheissa alkaen syntymästä aina kärsimiseen ja kuolemaan asti kohtaamme todellisen ihmisen ja todellisen Jumalan. Siksi hän voi sekä ymmärtää että auttaa meitä.

Athanasioksen tunnustus kiteyttää tämän uskon Kristukseen Jumalana ja ihmisenä seuraavasti: "Meidän Herraamme Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on Jumala ja ihminen. Jumala on hän Isän olennosta, ennen kaikkia aikoja syntynyt. Mutta ihminen on hän äitinsä olennosta, ajassa syntynyt. Täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, järjellisellä sielulla ja inhimillisellä ruumiilla. Isänsä vertainen jumaluuden puolesta ja vähempi Isää ihmisyyden puolesta. Ja vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi".

Islamissa keskeinen tunnustus on: Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen. Sano: Hän, Jumala on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista (suura 112). Profeetan kerrotaan sanoneen, että tämä vastaa arvoltaan kolmatta osaa Koraanista. Sen lausuu harras muslimi suudellessaan Kaaban mustaa kiveä. Se on jokaisen muslimin eräs tavallisimmista rukouksista. 20-vuotiaana muslimi on lausunut sen jo ainakin 12000 kertaa.

Tässä on ilmaistu ehdoton monoteismi, tawhid. La ilaha illa Allah = ei ole muuta Jumalaa kuin Allah. Siinä on islamin sydän. Siksi islamissa suurin synti on shirk, rinnastus. Sitä ei anneta anteeksi. Nyt kuitenkin jokainen kristitty rinnastaa Isän ja Pojan, Jumalan ja Kristuksen ja asettaa näin Jeesuksen Jumalan rinnalle. Se on jokaisen muslimin mielestä mitä suurin synti, kuolemansynti.

7.2. Ketkä ovat Abrahamin oikeita lapsia ja kuuluvat tosi Israeliin? (Room 9:6-13)

Jumalan sana ei ole voinut raueta tyhjiin. Eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin (6), eivätkä kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Onhan sanottu: "Vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi" (7). Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset (8). Lupaus kuului näin: "Ensi vuonna samaan aikaan palaan sinun luoksesi, ja silloin Saaralla on poika" (9).
Eikä tämä ollut ainoa kerta. Rebekan pojilla oli yksi ja sama isä, meidän kantaisämme Iisak (10). Jo ennen kaksospoikien syntymää, ennen kuin he vielä olivat tehneet mitään hyvää tai pahaa, Jumala sanoi Rebekalle: "Vanhempi on palveleva nuorempaa."
Näin Jumala osoitti, että hänen suunnitelmansa perustui hänen omaan valintaansa, ei ihmisen tekoihin vaan kutsujan tahtoon (11-12). Onhan kirjoitettu: "Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin" (13).

Paavalin sydämen raskas suru ja lakkaamaton tuska aiheutui siitä, että hän kerta toisensa jälkeen törmäsi oman kansan vihaan ja torjuntaan Jeesusta ja hänen evankeliumiaan kohtaan. Kuitenkin Paavali näki, ettei evankeliumi Jeesuksesta ollut vain erään pienen juutalaisuudesta irtoavan lahkon fanaattisuutta, vaan että siinä nimenomaan toteutui koko Jumalan vuosituhantinen johdatus hänen oman kansansa kohdalla.

Juuri Jeesuksen tähden Aabraham kutsuttiin sukunsa keskeltä ja hän lähti liikkeelle kohti tuntematonta tulevaisuutta. Kuoleutuneesta Abrahamista ja Saarasta Jeesuksen tähden syntyi Iisak, lupauksen lapsi. Jeesuksen tähden Abrahamin ei tarvinnut uhrata ainoaa poikaansa, kun taas Isä uhrasi ainoan Poikansa. Jeesuksen tähden Mooses lähti johtamaan kansaansa Egyptistä Luvattuun maahan. Juuri Jeesukseen viittasi Daavidin valinta kuninkaaksi ja lupaus hänen sukunsa ikuisesta vallasta. Jeesuksen tähden Jumala antoi Israelille Luvatussa maassa papin, profeetan ja kuninkaan virat. Kaikki nämä keskeiset Jumalan kansan virat täyttyivät Kristuksessa, joka on meidän pappimme, profeettamme ja kuninkaamme.

Raukeaako tyhjiin koko tämä vuosituhantinen valmistava Jumalan johdatus ja kirjoitusten sanoma vain siksi, että juutalaisten enemmistö määrätietoisesti hylkää Jeesuksen Kristuksen. Totisesti näin ei voi käydä. Ei Jumalan sana ei voi ihmisten uskottomuuden ja paatumuksen tähden raueta tyhjiin.

Ja niin Paavali ratkaisee umpikujalta näyttävän tilanteen osoittamalla, ettei Aabrahamilla ollut vain yksi poika, vaan kaksi: Iisak ja Ismael. Vain lupauksen ja uskon voimasta syntynyt Iisak oli Abrahamin varsinainen jälkeläinen, jota koskivat Jumalan lupaukset. Sama kahtiajako toistuu seuraavankin sukupolven eläessä. Silloin Jumalan maailmasuunnitelman toteutuminen meni eteenpäin vain toisen Isakin ja Rebekan pojan kautta, Jaakobin, ei toisen pojan Esaun kautta.

Samoin Jumala ei toteutakaan pelastussuunnitelmaansa ilman muuta kaikkien lihan mukaan syntyneiden juutalaisten ja luonnollisten jälkeläisten kautta. Tosi Israeliin ja oikeitten Abrahamin lasten joukkoon kuulumisen edellytyksenä ei ollut vain syntyminen määrätyistä vanhemmista. Ratkaisevaa onkin Jumalan oma valinta ja syntyminen lupauksen, Jumalan sanan voimasta uskon kautta.

Emme voi lähteä riitelemään Jumalan kansa siitä, miksi hän ei ilman muuta valinnut ja hyväksynyt oikeiksi lapsiksi kaikkia normaalisesti syntyneitä. Jumalan lapseuden perustana ei ole ihminen Jumalan luomana olentona, ei ihmisen hyvät tai pahat teot, ei ihmisen laatu, ei ihmisen syntyperä.

Ratkaisevaa Jumalan lapseudessa on kutsujan tahto. Sen tiedämme, mikä tämä tahto on. Hän tahtoo, että kaikki pelastuisivat. Siksi hän kutsuu kaikkia ilman mitään rajoja tai ehtoja: ”Tulkaa minun tyköni kaikki”. Kutsu kohtaa ihmiset aina sanan muodossa ja sana sisältää lupauksen: ”Niin minä anna teille levon” (Matt 11:28, KR 38). Kutsuun on vastattava henkilökohtaisesti. On luotettava kutsuun ja lähdettävä liikkeelle kutsun mukaisesti. Silloin aina on kysymys ihmisen sydämestä ja siitä mihin ihminen kiinnittää sydämensä.

Vasta Jumalan sanan ja kutsun vastaanottaminen tekee ihmisestä Jumalan valitun ja hänen lapsensa. Miten Pietari kirjoittikaan: ”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1 Piet 1:23). Hän jatkaa: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa” (2:9). Siksi ”tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen” (2:2).

Järkyttävältä tuntuva Herran sana ”Esauta minä vihasi” tarkoittaa vain sitä, että ihminen ei ole luonnostaan eikä ominen tekojensa ansiosta Jumalan lapsi eikä perillinen, vaan yksin uskon kautta. Se hyljätään – sitä tarkoittaa sanonta Esauta minä vihasin - joka perustaa elämänsä omaan itseensä tai luonnolliseen taustaansa eikä sanaan ja uskoon ja joka ei tavoittele puhdasta sanan maitoa.

Kannattaa kiinnittää koko tässä luvussa huomiota siihen, miten monta kertaa eri tavoin tuleekaan esiin VT:n sanan ratkaiseva merkitys. Jo luvun alussa oleva luettelo juutalaisten saamista Jumalan lahjoista perustuu Kirjoituksiin. Totisesti ”Jumalan sana ei voi rauta tyhjiin (9:6). Totuuden perusteluna on: ”Onhan sanottu” (9:7), ”lupaus kuului näin” (9:9), ”Jumala sanoi” (9:11), ” Näin Jumala osoitti” (9:12), ”onhan kirjoitettu” (9:13). Edelleen vedotaan siihen, että ”hän sanoo Moosekselle” (9:15), ”kirjoituksissa sanotaan” (9:17), ”Hoosean kirjassa hän sanoo” (9:25), ”ja samassa paikassa, jossa heille sanottiin” (9:26), ”mutta Israelista Jesaja huudahtaa” (9:27), ”Jesaja on myös ennustanut” (9:29) ja luvun lopussa vielä kerran: ”On kirjoitettu” (9:33). Montaa kertaa näitä sanontoja seuraa vapaa lainaus VT:n kyseisestä kohdasta.

Jumala sitoo toimintansa suhteessa ihmiseen myös uuden liiton aikana omaan sanaansa. Juuri siihen syntisen ihmisen tulee tarttua, siitä pitää kiinni ja sen perusteella uskoa olevansa Jumalan lapsi.

7.3. Kenet Jumala armahtaa? (Room 9:14-18)

Mitä me tähän sanomme? Ei kai Jumala ole epäoikeudenmukainen? Ei suinkaan (14). Hän sanoo Moosekselle: "Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon" (15). Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa (16).
Kirjoituksissa sanotaan faraolle: "Sen vuoksi minä korotin sinut, että sinun kohtalossasi osoittaisin voimani ja että minun nimeäni julistettaisiin koko maailmassa" (17). Jumala siis armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo (18).

Maailman ja yksityisen ihmisien elämää katsellessamme on tavattoman vaikea uskoa, että Jumalan kaikkivaltiudessaan kaitsee tätä maailma todella oikeudenmukaisesi, tasapuolisesti ja rakastaen. Elämä on täynnä monenlaisia arvoituksia ja yllättäviä, jopa järkyttäviä tapahtumia ja elämänkohtaloita. Monet kohtaamamme asiat ovat ja jäävät meille täysin käsittämättömiksi. Kaiken lisäksi luimme juuri Jumalan sanana, että "Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin" (Room 9:13). Miten voin olla varma siitä, ettei hän vihaa ja hylkää minua Esaun tavoin? Eihän Esau ollut tehnyt mitään erityisen järkyttävää, jonka olisi pitänyt aiheuttaa Jumalassa vihaa ja hylkäämisen.

Emme hallitse Jumalan tahtoa emmekä saa häntä toimimaan niin kuin meidän mielestämme kaikkivaltiaan Jumalan tulisi toimia. Jäämme usein sanomattoman avuttomina vain katselemaan, miten elämä menee menojaan. Joskus se murskaa meidät, joskus taas säästää. Elämän ja tapahtumien kulku voi olla todella arvoituksellinen ja täynnä yllätyksiä. Mutta yhtä hyvin jonkun kohdalla elämä voi olla mitä arkipäiväisempää ja tavanmukaisempaa, missä koskaan ei tunnu tapahtuvan mitään erityistä.

Tällaisen elämän todellisuuden keskelle tässä jaksossa on neljä tärkeää Jumalan toimintaa ja tahtoa koskevaa väittämää. Niiden historiallisena taustana on Israelin vapautuminen Egyptin orjuudesta.

Ensimmäisenä meille vakuutetaan, ettei Jumala koskaan eikä missään tapauksessa ole epäoikeudenmukainen (Room 9:14). Tämän uskonväitteen kohtaamme myös Jobin kirjassa: ”Mahdotonta ajatella, että Jumala tekisi väärin, että Kaikkivaltias toimisi vastoin oikeutta.” ”Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta” (Job 34:10.12). ”Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa. Hän on voimallinen, hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin” (Job 37:23).

Meistä ihmisistä tosin voi tuntua ja näyttää siltä, että vääryys ja pahuus voittavat tässä maailmassa ja Jumala hyvyys musertuu. Jumala voi kätkee meiltä ehkä koko elämämme ajaksi oikeudenmukaisuutensa niissä tapahtumissa, joiden läpi meidän on pakko kulkea. Voimme silloin Jobin tavoin vain todeta: ”Jos huudan: ’Tämä on väärin!’, kukaan ei minua kuule, jos pyydän oikeutta, kukaan ei vastaa. Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään” (Job 19:7). Emme kuitenkaan voi syyttää Jumalaa mistään. Voimme vain todeta Jobin tavoin: ”Hän ei ole ihminen, niin kuin minä olen. En minä voi käydä hänen kanssaan oikeutta, en puolustautua häntä vastaan” (Job 9:32).

Meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin odottaa, että Jumalan lupaus toteutuu kerran: ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta. Hän on saattava oikeuden voittoon” (Matt 12:20). Voimme vain luottaa siihen, että ”tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan?” (Luuk 18:7).

Odotamme, että kerran tulee aika, jolloin ”Hän, Herra, ratkaisee kansanheimojen riidat, hän jakaa oikeutta kaikille kansoille. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja” (Jes 2:4). Silloin ”suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus” (Jes 9:6). Täydellisesti oikeudenmukaisuus toteutuu vasta silloin, kun tulee Jumalan määräämä päivä, ”jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut” (Apt 17:31).

Toinen tärkeä väite sisältyy Herran sanoihin Moosekselle: ”Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon" (Room 9:15). Ratkaisevaa ihmisen kannalta on Jumalan suhteessa häneen aina ja yksinomaan Jumalan armo ja laupeus. Ilman Jumalan armoa meillä ei ole vähäisintäkään toivoa. Suurinta Jumalassa on hänen armonsa. Koko elämämme on siihen sidottu, sillä ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan” (Val 3:22). ”Vain yksin armo on hallitseva ja johtava ikuiseen elämään” (Room. 5:21).

Mutta ihminen ei hallitse Jumalan armoa eikä määräile hänen laupeuttaan. Ihminen ei voi käyttää omin päin hyväkseen Jumalan armoa eikä vaatia sitä Jumalalta. Ihminen ei koskaan ansaitse armoa. Ihminen voi kuitenkin aina kerjätä armoa ja jäädä odottamaan, mitä Herra antaa. Jeesuksessa Kristuksessa ”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit 2:11). On varmaa, että jokainen, joka häneen uskoo, saa osakseen armon ja laupeuden.

Kolmas todella tärkeä ja samalla mitä merkittävin Jumalan toimintaa kuvaava väite on: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii (kreik. trekhein, juosta, pyrkiä kaikin voimin kohti maalia), vaan se että Jumala armahtaa (Room 9:16). Väkevintä, mitä ihmisessä saattaa olla on hänen oma tahtonsa. Jos se puutuu ihmisestä, hän on kuin syksyinen lehti tai peräsimetön laiva, jota tuuli ajaa ja kuljettaa, minne tahtoo. Ihminen voi tahtoa ja ehtiä paljonkin niin hyvää kuin pahaakin oman elämänsä aikana.

Oikean lopputuloksen, oikean maalin kannalta ei kuitenkaan ole ratkaisevinta se, mitä ihmisen itse tahtoo ja omassa juoksussaan saavuttaa, vaan se, että Jumala armahtaa hänet. Monen ihmisen saavutuksia voi jälkimaailma ylistää, mutta todellinen ihmiselämän arvo on vasta Jumalan armon osallisuudessa. Vasta Jumalan armon osallisuus tekee elämän mielekkääksi. Vain armo voi muuttaa helvetin taivaaksi ja tehdä tuskallisesta elämästä onnellisen. Vain armahdettu pääsee oikeaan maaliin. Vain armon varassa saavutettu kestää iäti.

Neljäs väite liittyy oman aikansa mahtavimman ihmisen, faraon elämään. Hetken aikaa farao sai olla jotain ja esittää suurta roolia maailman näyttämöllä. Hänelle näytti olleen kaikki valta. Ainakin hän saattoi hetken aikaa luulla niin. Kuitenkin kaikkein mahtavimmallakin ihmisellä on häntä mahtavampi. Herrana on hänelläkin on aina Herransa (vrt. Kol 4:1). Hänkin on aina ja kaikessa vastuullinen ja tilivelvollinen asenteistaan ja tekemisistään.

Lopulta hänen on oltava itseään väkevämmän palveluksessa ja toteuttaa tämän tahtoa tahtoi hän itse sitä tai oli tahtomatta. Jälleen nähdään, että kaikkivaltias Jumala jää todelliseksi toimijaksi. Jumalan toiminta taas paljastaa sen että Jumala armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo (Room 9:18).

Tämä ei tarkoita, että Jumala toimisi mielivaltaisesti. Hän on ilmoittanut selvästi, koska ja kenet hän armahtaa. Hän armahtaa jokaisen, joka lähestyy häntä sovitusuhrin turvissa. Siksi Abel sai armon. Siksi Nooa sai armon. Israelin kansa sai Egyptistä lähtiessään armon veren sivellyn ja myöhemmin Ilmestysmajan ja temppelin sovitusuhrin kautta. Uuden liiton kansa löytää armon Golgatan sovitusuhrissa.

Kun Jumala paaduttaa ihmisen, on tätä edeltänyt ihmisen oma paaduttaminen. Raamattu kertoo faraon sanoneen omahyväisesti: ”Kuka on Herra, jota minun pitäisi kuulla?” (2 Moos 5:2). Sitten se kertoo, että ”kun farao näki, että vitsaus oli ohi, hän paadutti sydämensä eikä kuunnellut Moosesta ja Aaronia, niin kuin Herra oli sanonutkin” (8:11). ”Mutta farao paadutti sydämensä tälläkin kertaa” (8:28). ”Hän ja hänen hoviväkensä paaduttivat sydämensä” (9:34).

Mutta sitten aivan kuin ihmisen oman paaduttamisen mitta olisi tullut täyteen ja silloin Jumala lopullisesti paadutti ihmisen. Nyt ihminen lähti sille tielle, mistä ei ollut paluuta. Näin Herra sanoi faraosta: ”Minä olen paaduttanut hänen ja hänen hoviväkensä sydämet”. Mutta samalla Herra sanoo, miksi hän näin paaduttaa: ”Voidakseni tehdä nämä ihmetekoni heidän silmiensä nähden ja jotta sinä voisit kertoa lapsillesi ja lastesi lapsille, miten minä nöyryytin egyptiläisiä ja millaisia tekoja minä tein heidän keskuudessaan. Silloin te näette, että minä olen Herra" (10:1-2). Jumala ei paaduta mielivaltaisesti, vaan tuodakseen julki oman armonsa ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka uskovat häneen ja ottavat vastaan hänen sanansa.

Samalla Herra kuitenkin varoittaa omaa kansaansa: ”Älkää paaduttako sydäntänne kuten kerran, kun isänne koettelivat minua autiomaassa” (Ps 95:8). Jeremia toteaa: ”He eivät ole halunneet ottaa opikseen. He eivät ole suostuneet kääntymään, vaan ovat paaduttaneet itsensä kovemmaksi kuin kallio” (Jer 5:3). Jokainen meistä voi paaduttaa itsensä! Mutta Herra on myös valmis armahtamaan jokaisen, joka tulee hänen tykönsä ja huutaa avukseen armoa.

7.4. Jumala toimii niin kuin toimii (Room 9:19-23)

Joku teistä ehkä kysyy: "Miksi Jumala sitten moittii ihmisiä? Eihän kukaan voi vastustaa hänen tahtoaan" (19). Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: "Miksi teit minusta tällaisen" (20)? Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten (21)? Näin on myös Jumala tehnyt näyttääkseen vihansa ja osoittaakseen voimansa. Suuressa kärsivällisyydessään hän on tosin säästänyt noita vihan astioita, jotka on määrätty tuhottaviksi (22). Loppumattoman kirkkautensa hän taas on antanut ilmetä niistä astioista, joita kohtaan hän osoittaa laupeutta ja jotka hän on valmistanut kirkkautta varten (23).

Paavali vie meidät yhä syvemmälle Jumalan kaikkivaltiaan tahdon salaisuuteen ja siihen, miten hän toteuttaa tahtoaan. Jumala on täysin riippumaton meistä. Me taas olemme täysin sidoksissa häneen ja siihen, mitä hän tahtoo ja tekee. Kun jotain tästä tajuamme, meitä alkaa pelottaa Jumalan suuruus, kaikkivaltius ja riippumattomuus. Meissä nousee vastustus liian väkevää Jumalaa kohtaan. Jos kerta Jumala on täysin itsevaltainen tahtoessaan, niin eihän rajoitetulla ihmisellä voi silloin olla mitään todellista sanomista tai edes vastuuta omasta elämästään. Jumala on hänelle täysin ylivoimainen. Hänhän on silloin vain Jumalan tahdon kuljettama sokea robotti. Mutta tämä ei voi olla totta.

Ihminen voi vastustaa Jumalan tahtoa. Näin tekivät ensimmäiset ihmiset paratiisissa. Näin teki Kain, vaikka Jumala varoitti häntä. Näin teki Nooan aikainen ihmiskunta. Tämä oli VT:n profeettojen jatkuva tuskan aihe. Jeesus joutui sanomaan: ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla” (Matt 23:37).

Ihminen voi vastustaa ja arvostella Jumalaa katselleessaan, mitä maailmassa tapahtuu ja ahdistuessaan siitä, mitä hän itse kokee. Jumala ja hänen toimintansa saattaa osoittautua ihmisen odotusten vastaiseksi. Jumala ei teekään niin kuin ihminen odottaa kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan toimivan. Silloin ihmisen sisimmästä alkaa nousta katkeruus ja lopulta hänestä tulee mieleltään Jumalan vihamies (Kol 1:21, KR 38).

Jesaja varoitti tällaisesta asenteesta. ” Voi ihmistä, joka riitelee luojaansa vastaan, voi ruukunsirpaletta sirpaleitten joukossa! Sanooko savi muovaajalleen: "Mitä sinä pystyt tekemään?" Sanooko teos tekijälleen: "Ei sinulla ole taitajan kättä" (Jes 45:9). ” Voi teidän kieroutuneita ajatuksianne! Eikö savenvalaja muka ole saveaan kummempi? Sanooko teos tekijästään: ’Ei hän ole minua tehnyt’? Sanooko luomus luojastaan: ’Ei hän mitään ymmärrä?” (Jes 29:16). Tällaiset asenteet muokkaavat ihmisen vihan astiaksi. Vihan astiaa ei voida käyttää mihinkään, se on käyttökelvoton ja siksi se hävitettään. Suuressa kärsivällisyydessään Jumala kuitenkin vielä säästää näitä vihan astioita. Lopullinen ja täydellinen tuomio vielä odottaa aikaansa.

Aikoinaan kuohui myös Jobin sisimmässä. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään kokiessaan omassa elämässään Jumalan johdatuksen täysin käsittämättömänä. Lopulta hän kuitenkin taipui Jumalan edessä ja tunnusti: "Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa…. minä puhuin ymmärtämättömästi, asioista, jotka ovat ylen ihmeelliset minun käsittää… minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa" (Job 42:2,3,6).

Job suostui Jumalan käsittämättömien tekojen ja johdatusten alle. Hän uskoi nyt Jumalaan ja jäi elämän ratkaisemattomien arvoitusten kanssa Jumalan käsiin. Hänestä tuli astia, jossa Jumala saattoi osoittaa laupeutensa. Hänestä tuli astia kirkkautta varten.

Ihminen on Jumalan käsissä kuin savi savenvalajan käsissä. Jeremia sai kehotuksen mennä savenvalajan työpajaan. Siellä hän näki kuinka valmistumassa oleva astia meni pilalle savenvalan käsissä. Mutta tämä muovaili tahtomallaan tavalla samasta savesta taas uuden. Sitä katsellessa Jeremia sai Herran sanan, joka vakuutti, että samalla tavoin Herra pitää käsissään kansaansa ja pilalle menneen muovaa taas armosta uudelleen (Jer 18:4-6).

Kuinka suurenmoista on saada olla näin kärsivällisen Suuren Savenvalajan käsissä. Hän ei heitä pois, vaan aloittaa alusta. Hän jopa on valmis vyöttämään ja viemään sinne, minne ihminen itse ei tahdo (Joh 21:18). Mutta kun on oppinut tuntemaan Jumalan, niin tietää, että hänen tahonsa on aina paras tahto. Se on laupias ja johtaa ihmeelliseen kirkkauteen.

7.5. Elävän Jumalan lapset (Room 9:23-29)

Sellaisiksi hän on kutsunut meidät, olimmepa juutalaisia tai emme (24). Hoosean kirjassa hän sanoo: Minä olen sanova kansakseni sitä, joka ei kansaani ollut, ja rakastetukseni sitä, jota en rakastanut (25). Ja samassa paikassa, jossa heille sanottiin: "Te ette ole minun kansaani", heitä tullaan sanomaan elävän Jumalan lapsiksi (26). Mutta Israelista Jesaja huudahtaa: Vaikka Israelin kansa olisi lukuisa kuin merenrannan hiekka, siitä pelastuu vain rippeet (27). Äkkiä ja lopullisesti on Herra toteuttava sanansa maan päällä (28). Jesaja on myös ennustanut: Ellei Herra Sebaot olisi säästänyt meistä siementä, meidän olisi käynyt kuin Sodoman, me olisimme Gomorran kaltaiset (29).

Paavali palaa jälleen puhumaan juutalaisten erityisestä asemasta Jumalan pelastussuunnitelmassa. Nyt Kristuksen tultua on alkanut toteutua uusia vaihe Jumalan suunnitelmassa. Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kutsua kaikkien kansojen, siis myös juutalaisten keskuudesta itselleen aivan uuden oman kansan, jota hän kutsuu rakastetukseen. Nyt tulee olemaan Jumalan kansan jäsenenä sellaiset, jotka eivät tähän asti ole voineet olla Jumalan kansaa ja Jumalan rakastettuja sellaiset, joita hän ei ole ennen kutsunut rakastetuiksi.

Usko Kristukseen särkee vanhat kuviot. Vanhat ja ylipääsemättömät raja-aidat juutalaisten ja pakanoiden väliltä kaatuvat. Nyt elävän Jumalan lapseksi voi päästä kuka ja millainen ihminen tahansa. Nyt ei kysytä enää ihmisen luonnollista syntyperää, ei hänen sukuluetteloaan. Ovi elävän Jumalan lapseuteen on nyt auki jokaiselle ihmiselle.

Sen sijaan omasta erikoisasemastaan ylpeä, itsestään ja suvustaan varma valittu kansa, Israel jää kokonaisuutena sivuun. Siitä suostuu tulemaan uuden Jumalan kansan jäsenyyteen vain rippeet, vain jäännös (kreik. hypoleimma, hypoleipo, olla jäljellä, tähteenä). VT puhuukin jäännöksestä jonain pienenä, vähäpätöisenä ja mitättömänä (Jes 16:14). Paavali jopa kärjistää ja sanoo Jesajaan vedoten (Jes 1:9), että ellei Jumala olisi armosta säästänyt tätä pientä siementä, jäännöstä, vain niitä muutamia harvoja, jotka suostuvat Jumalan Pojan kutsuun, olisi koko kansa tullut tuhotuksi kuten tuli Sodoman ja Gomorran kansa. Sodoman ja Gomorran paikalla on vain Kuollut meri ja suolatasanko.

Näin Herra on päättänyt. Näin hän toteuttaa voimallisesti sanansa maan päällä. Sen edessä ei yhdelläkään ihmisellä on mitään sanomista. Ne jotka kutsutaan tähän uuteen Jumalan kansaan ja jotka ottavat kutsun vastaan saavat käsittämättömän suuren ilon ja onnen. Heidät on kohdannut ääretön Jumalan armo. He ovat onnellisia silloinkin, vaikka heidän oman kansansa enemmistö hylkää Jumalan kutsun ja heistä tulee pieni, vihattu ja vainottu vähemmistö oman kansansa keskellä.

Näinhän kävi kirjaimellisesti toistakymmentä vuotta Roomalaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen, kun Rooman legioonat piirittivät Jerusalemin. Silloin Jerusalemissa olevat kristityt muistivat Jeesuksen sanat: Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen… silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille” (Matt 24:15-16). Kristityt pakenivat Pepuzaan ennen lopullista tuhoa. 130-luvulla Bar Kokhban kapinassa Jerusalem tuli toistamiseen Sodoman ja Gomorran kaltaiseksi. Herran sana toteutui sillä tavoin, että kristillinen seurakunta jatkoi kasvuaan tuossa ajassa ja levittäytyi ympäri koko Rooman valtakunnan ja myös sen rajojen ulkopuolelle.

Kun Jumala kutsuu, hän kutsu täysin riippumatta ihmisen ansioista ja teoista Se on rakkauden kutsu sellaiselle, joka ei hänen rakkauttaan ansaitse. Siksi on mieletöntä, jos ihminen torjuu jonkun tekosyyn perustella tämän kutsun, vaikka hän jäisikin yksin oman ympäristönsä ja jopa oman kansansa keskellä.

Liite:

Juutalaiskristitty Zvi kirjoittaa kokemuksistaan tämän päivän Israelissa.
Hänen kirjoituksiaan löytyy osoitteesta www.kristitynfoorumi.fi

Israelissa meillä on sanonta: "Kiroukset, kuten kanat, tulevat kotiin orrelle torkkumaan." Mutta kirous ei voi levätä siellä missä siunaus on lausuttu. Tänä päivänä monet rabbit tekevät uusia lakeja ja heidän mukaansa nämä lait ovat pyhiä ja siunattuja. Kuitenkin rabbit kuuluvat eri ryhmiin ja puolueisiin (ja niitä meillä riittää), eivätkä nämä ryhmät ole kovin ystävällisiä toisiaan kohtaan.

Todistan usein ääri-ortodokseille (hasidim), koska on kirjoitettu, "Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat", Matt. 5:44. Koska uskomme Kristukseen, ääri-ortodoksit aiheuttavat meille paljon vaikeuksia. Kun olen heidän keskuudessaan koen hiukan samaa kuin armeijassa, jossa toimin miinanraivaajana. Kuitenkin Jumala antaa minulle paljon rohkeutta viedä pelastuksen sanomaa heille, huolimatta tosiseikasta, että he eivät suvaitse koko asiaa.

Äskettäin eräät heistä kysyivät neuvoa rabbiltaan. Aamulla synagogassa rabbi luki Psalmista 109:5-14, jossa puhutaan vihollisen kiroamisesta. Kuulijat vastasivat "aamen" koko sydämestään. Mutta näiden ihmisten ei tulisi oppia kirouksista eikä vihasta. Heidän tulisi saada kuulla Jumalan rakkaudesta.

Kerroin heille, että jokainen on syntinen. Mutta mitä Jumala sanoo? Luin heille Jeremian kirjan luvusta 31:33-35, jossa Jumala lupaa, "… sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä", jae 34. Kysyin, tietävätkö he mitä on kirjoitettu kymmenessä käskyssä, erityisesti 3. Moos.19:17, " Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi…"

He kuuntelivat epäluuloisesti, ihmetellen kuka olen. En voi mennä heidän luokseen kovaäänisesti esittäen, "Minä uskon Jeesukseen Kristukseen!" Se olisi liian vaarallista. Siksi, ollessani heidän keskuudessaan, luen vain mitä Raamatussa, erityisesti profeetoissa, on kirjoitettu Kristuksesta.

He alkoivat puhua kanssani toistaen monia selitysteoksia, kuten heidän rabbinsakin tekevät. Sitä kesti pitkään. He olivat kuin ihmiset tanssimassa myrkyllisen käärmeen ympärillä tietämättä kuinka lähteä karkuun.

"Mitä sanot tähän?", he lopulta kysyivät.
"En koskaan käytä kommentaareja samoin kuin teidän opettajanne", vastasin. Annoin heille Raamatun ja osoitin heille Jesajan kirjan lukua 53. Rabbit kieltävät lukemasta sitä lukua.

"Kuka on rabbisi?", minulta kysyttiin, "Missä uskonnollisessa koulussa (jeshiva) opiskelit?"
Vastasin, "Opin uskon kautta. Uskon, mitä tähän on kirjoitettu ja ettei Jumalan tykö ole muuta tietä kuin tämä yksi, josta on kirjoitettu Jesajan 53 luvussa jakeessa 6, "… Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme."

He kysyivät, "Mitä luulet, kuka tämä oli?"
En kertonut heille. Sen sijaan sanoin, "Lukekaa se. Lukekaa koko luku ja ajatelkaa sitä. Jos se on vaikeaa niin kysykää rabbeiltanne, opettajiltanne. Varmaan saatte oikean vastauksen, edellyttäen, että he eivät käänny selitysteostensa puoleen."

Muutaman minuutin päästä rabbi tuli paikalle. Hän oli hyvin itsevarman oloinen ja kysyi mistä keskustelimme. Hänen oppilaansa sanoivat, "Puhumme tästä Jesajan kirjan luvun 53 profetiasta."

"Oletteko sokeita", sanoi selvästi järkyttynyt rabbi, "Oletteko ihan hulluja! Ettekö näe, että tuo mies haluaa tehdä teistä kristittyjä?"
Oppilaat olivat hyvin yllättyneitä ja tulivat hyvin pelokkaiksi.
"Mutta me vain luimme tätä Jesajan lukua ja keskustelimme siitä", he selittivät.

Rabbi kääntyi puoleeni ja kysyi, "Oletko lähetystyöntekijä? Tulitko tänne aivopesemään oppilaitani?"
"Tulin tänne, koska Jesaja 43:10 on kirjoitettu, ´Te olette minun todistajani, sanoo Herra, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut…´. Ja Hesekiel 33:7-11 on kirjoitettu, että meidän tulee varoittaa niitä, jotka eivät kulje oikeaa tietä. Minun velvollisuuteni on tulla tänne eikä juosta pakoon, kuten profeetta Joona teki."

Rukoile näiden oppilaiden puolesta. On tärkeää, että he oppivat ajattelemaan itse ja lukemaan itse Jumalan Sanaa ilman selitysteoksiaan ja rabbejaan. Silloin he tulevat tuntemaan totuuden Jeesuksesta. Jumala siunaa Sanansa. Hänen Sanansa on totuus ja he tarvitsevat totuutta jotta tulisivat vapaiksi.