Roomalaiskirje 10. luku

7.6. Jumalan vanhurskaus ja Israel (Room 9:30-10:4)
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 20.09.2003

Mitä tämä siis merkitsee? Sitä, että vieraat kansat, jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saaneet sen, nimittäin uskon vanhurskauden (9:30). Sen sijaan Israel, joka tavoitteli vanhurskautta lakia noudattamalla, ei sitä saavuttanut (31). Miksi ei? Siksi, että israelilaiset eivät lähteneet uskon tielle vaan tekojen. He ovat kompastuneet siihen kiveen (32), josta on kirjoitettu: - Minä asetan Siioniin kiven, johon he kompastuvat, kallion, johon he loukkaavat itsensä. Mutta joka häneen uskoo, ei joudu häpeään (33).
Veljet, minä toivon sydämestäni ja rukoilen Jumalaa, että he pelastuisivat (10:1). Voin todistaa, että he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys (2). He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta (3). Kristus on näet lain loppu, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo (4).

Jälleen kerran Paavali ottaa esille polttavan tärkeän kysymyksen vanhurskaudesta. Mutta onko se meille polttavan tärkeä, jotka elämme 2000 vuotta myöhemmin? Sen ilman muuta ymmärrämme, että tässä käydään keskustelua juutalaisen ajattelun kanssa ja verrataan uskon vanhurskautta ja lain vanhurskautta. Merkitseekö se tänäänkin jotain? Katkelman mielekkyys avautuu avainsanoista vanhurskaus (esiintyy 7 kertaa), usko (4 kertaa) ja lain noudattaminen ( 3 kertaa eri muodoissa). Mutta meidän on vaikea mieltää näiden sanojen sisältöä ja nähdä mitä ne tarkoittavat omassa elämässämme. Ja kuitenkin Jumalan sana haluaa koskettaa sydämiämme tässäkin jaksossa.

Aikoinaan Agricola käänsi UT:ssa olevan kreikankielisen sanan dikaiosynee sanaksi vanhurskas. Klassisessa kreikankielessä se merkitsee oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ja ihmisten välisessä suhteissa. Mutta jo VT:n kreikkalaisessa käännöksessä Septuagintassa tätä sanaa käytetään erityismerkityksessä. Sillä kuvataan Jumalan olemusta suhteessa ihmiseen ja ihmistä, jolla on oikea suhde Jumalaan. UT:ssa tämä sana yhdistetään keskeisesti ihmisen pelastumiseen. Se voidaan muotoilla seuraavalla tavalla: Vanhurskas Jumala vanhurskauttaa ja pelastaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen.

Jumalan vanhurskauden ilmestyminen maailmaan Kristuksessa ja siitä todistava evankeliumi on Roomalaiskirjeen ohjelmallinen teema: Vanhurskas on elävä uskosta Jeesukseen Kristukseen (Room 1:16-17). Kirjeen ydinkohdassa (3:21-28) osoitetaan, että Jumalan vanhurskaus ilmestyi maailmanhistorian ratkaisevimmassa tapahtumassa, Jeesuksen Kristuksen kuolemassa ristillä. Se on ihmiskunnan historian käännekohta. Juuri siinä Jumala on tullut kadotukseen ajautuvan ihmiskunnan avuksi. Juuri siinä Kristus Jeesus lunasti ihmiset. Juuri siinä Jumala asetti hänet sovitusuhriksi ja hänen verensä toi sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Nyt vanhurskas Jumala vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen, ja ”uskoo ilman lain tekoja” (3:28).

Nyt tätä Jumalan vanhurskautta ja sen ilmestymistä valotetaan silloista hallitsevaa juutalaista opetusta vasten. Juutalaisuudessakin tavoitellaan Jumalan vanhurskautta – oikeaa suhdetta Jumalaan. Juutalaisuuden mukaan kuitenkin Jumalan mielen mukainen ja vanhurskas on vain sellainen ihminen, joka noudattaa tarkoin Mooseksen lain sisältämiä käskyjä (Room 9:31). Siksi monet juutalaiset innolla, suorastaan kiihkolla (10:2) tavoittelevat Jumalan edessä kelpaava vanhurskautta noudattamalla tarkoin lakia ja vaatimalla muitakin noudattamaan. Sellainen oli Paavalikin ennen kuin hän kohtasi Jeesuksen Damaskin portin edustalla. Jotain tästä samasta kiihkosta saatamme kohdata nykyisinkin sapattina Jerusalemin ortodoksijuutalaisten hallitsemassa Mea Shearimissa. Sapattikäskyn rikkominen suututtaa julkisiin protesteihin. Näin tehdessä he uskovat tavoittelevansa oikeaa asiaa ja taistelevansa Jumalan totuuden ja lain puolesta.

Uskonnolliset juutalaiset eivät voi ajatellakaan, että tyytyisivät sellaiseen vanhurskauteen, joka saadaan vain uskomalla eikä kuuliaisuudella eikä lain noudattamisella. Nimenomaan heille on loukkauksena se, että uskon kohteena on Jeesus ja että hänet on asetettu vanhurskauden peruskiveksi (Room 9:32). Jeesuksen Kristuksen persoonasta on tullut juutalaisille kompastuskivi.

Paavali väittää rohkeasti, että juutalaisuudessa kaikesta valtavasta Kirjoitusten tuntemisesta huolimatta ei todella tiedetä, ymmärretä (Room 10:2), mitä tarkoittaa Jumalan vanhurskaus. He eivät halua ymmärtää, että Jumala tarjoaa ihmisille oman vanhurskautensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Se ei kelpaa heille. He eivät huomaa, että kuuliaisuudellaan ja lakia noudattamalla he pystyttävätkin itselleen omaa vanhuskautta (10:3). Se on heidän kuuliaisuudellaan aikaansaamaansa vanhurskautta. Ja näin heidän kohtalonsa on riippuvainen heidän omista teoistaan.

Nyt Paavali kuitenkin julistaa, että todellinen Jumalan vanhurskaus tulee kokonaan ihmisen ulkopuolelta Jumalalta ja tulee lahjana. Sellainen Jumalan lahja oli ainokaisen Pojan Jeesuksen Kristuksen lähettäminen maailmaan. Jeesus Kristus täytti (kreik. telos) koko Jumalan lain, johon juutalaiset ovat sitoutuneet ja Jeesus on myös lain tekojen tien loppu (kreik. telos) (Room 10:4).

Koska Jumalan vanhurskaus on lahja, se ei edellytä vastaanottajalta jotain erityisiä ominaisuuksia. Kuka ja millainen ihminen tahansa saa ottaa lahjan vastaan. Siksi mitä erilaisemman taustan omaavat ihmiset, eri kansojen ja kielien keskeltä ovat saaneet tämä lahjan, uskon vanhurskauden (Room 9:30). He eivät ole edes ymmärtäneet tai osannet sitä tavoitella. Lahja on yllättänyt heidät iloisesti. Juutalaiset ovat taas tavoitteet innokkaasti vanhurskautta, mutta väärästä suunnasta, omasta itsestään. He ovat itsepäisesti pitäneet kiinni lain noudattamisen tuomasta vanhurskaudesta. He ovat rakentaneet vanhurskautta alhaalta ylöspäin. He eivät ole halunneet ottaa vastaan uskon vanhurskautta, vanhurskautta, joka tulee ylhäältä alaspäin. He ovat lähteneet tekojen eikä uskon tielle (9:32). Siksi he eivät ole saavuttaneet Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta (9:31).

Voimme asettaa tämän jakson ydinasiat seuraavaan kaavan muotoon:

KRISTUS ON LAIN LOPPU, VANHURSKAUDEKSI JOKAISELLE,
JOKA USKOO (10:4, KR 38)

Uskon vanhurskaus jakaa ihmiskunnan, niin että toisella puolella on Israel ja toisella puolella muut kansat

- Jumalan kansan, Israelin jäsenet

      - vieraat, kansat, pakanat
- tavoittelevat vanhurskautta

      - eivät tavoittele
- eivät saavuta,

      - saavat vanhurskauden
- koska tavoittelevat sitä lakia noudattamalla, joka on lainvanhurskautta  

      - uskon vanhurskautta
- eivätkä lähde uskon tielle

      - sillä, joka Kristukseen uskoo ei joudu häpeään
- vaan tekojen tielle
- ovat kompastuneet kiveen, Kristukseen
- ovat täynnä intoa Jumalan puolesta
- heiltä puuttuu oikea tieto ja ymmärrys

      - jokainen, joka uskoo Kristukseentulee

         vanhurskaaksi
- pystyttävät omaa vanhurskautta
- eivät alistu Jumalan vanhurskauden alle
- eivät pelastu

      - pelastuvat

Paavali ei näe minkäänlaista sovitteluratkaisua mahdolliseksi näiden kahden välillä. On vain ehdoton joko tahi. Toinen kumoaa ja tekee tyhjäksi toisen.

Osaammeko soveltaa tätä sanomaa omaan elämäämme? Luulen, että useimmat meistä olemme olleet vuosikymmeniä uskossa ennen kuin olemme oppineet edes jollakin tavoin elämään ja löytämään ilon tästä ihmeellisestä Jumalan armon lahjasta, jota nimitetään uskonvanhurskaudesta. Vähitellen ehkä ennakkoluulot tuota sanaa kohtaan ovat murtuneet. Emme enää vierasta sitä, vaan se ilahduttaa meidät joka kerta kun siitä kuulemme. Juuri siitä ammennamme voimaa kilvoitteluun.

Vaikeutemme onkin siinä, että olemme luonnoltamme, perusasenteiltamme enemmän juutalaisia kuin pakanoita (vrt. Gal 2:19). Koemme luonnollisena ja terveen järjen mukaisena rakentaa pelastusvarmuutemme siihen, mitä itse olemme, mitä koemme ja mitä saamme aikaan. On niin vaikea luottaa siihen, että pelastumme tällaisinamme yksin ja pelkästään luottamalla itsemme ulkopuolella olevaan Jeesukseen Kristukseen. Se ei tunnu kovinkaan vakuuttavalta. Minussahan pitäisi tapahtua muutos, minunhan pitäisi tulla toisenlaiseksi, minunhan pitäisi tehdä jotain asioiden korjaamiseksi.

Kuitenkin jokainen meistä ymmärtää, että jos olemme myrskyssä pudonneet mereen, meidän ainoa mahdollisuutemme pelastua on tarttua meille heitettyyn pelastusrenkaaseen ja sitten kyllä pitää siitä lujasti kiinni. Voihan olla, että joku meistä luulee olevansa niin voimakas ja taitava uimari, että yrittää selvitä myrskystä ilman ulkopuolista apua. Hukumme ilman Kristusta synnin mereen!

Nyt evankeliumi julistaa, että olinpa kuka ja millainen tahansa, voin saavuttaa Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden ja pelastua. Näin siksi, että tämä vanhurskaus on yksin Jeesus Kristus ja se saadaan yksin uskossa häneen (Room 10:4).

Taistelu ihmissydämissä käydään siinä luottavatko ihmiset lain vaiko uskon vanhurskauteen. Koko maailma on valmis uskomaan lain vanhurskauteen. Se tuntuu ainoalta oikealta tavalta kelvata Jumalalle. Sen tahtomattaan julisti eräs omainen vainajan hautaseppeleen nauhassa: ”Hyvä ihmisen tie, Luojan luokse vie.”

Jokaisen ihmisen on paljon helpompi luottaa omilla teoilla ansaitsevansa taivaan, kuin että taivaan saa lahjaksi vain Jeesukseen Kristukseen uskoessaan. Kuinka moni suomalainen sanookaan sisimmässään ja joskus myös ääneenkin, että kyllä minä Jumalaan uskon, mutta mitä minä teen Jeesuksella. Suhteellisen harva haluaa ja uskaltaa olla julkisesti jumalankieltäjä. Mutta useimmista joka tapauksessa tuntuu paljon järkevämpää korvata Jeesus omalla hyvällä elämällään ja hyvillä teoillaan. Ja jos joitakin pieniä tahroja onkin elämässä, niin kyllähän Jumalan sen verran on laupias, että sivuuttaa ne.

Hyvän elämän ja hyvien tekojen uskoon perustuvat kaikki maailman uskonnolliset järjestelmät. Se on lopulta maailmanuskontojen yhteinen sanoma ihmiskunnalle. Siksi uskonnot voivat olla yhteistyössä keskenään jonkinlaisen inhimillisen moraalin minimin merkeissä. Joka tapauksessa tänään ihmiskunnan enemmistö seuraa Paavalin aikaista Israelin enemmistöä. Lain tekojen uskonto on tämän päivän ihmiskunnan uskonto.

Mutta nythän on kysymys elävästä Jumalasta ja hänen suosiostaan. Evankeliumi julistaa, ettei meillä kertakaikkiaan ole muuta mahdollisuutta lähestyä Jumalaa kuin lähestyä häntä Kristuksen suojassa, Kristuksen nimessä ja luottaa siihen, että Jumala antaa kaiken ilmaiseksi ja antaa anteeksi ja peittää surkeutemme ja niin ottaa meidät vastaan valtakuntaansa.

Tätä lahjaksi, ilmaiseksi, ilman ehtoja saamista joudumme opettelemaan läpi koko elämämme.

Otan hyvinkin karun esimerkin. Tilanne voi kuitenkin kenen tahansa kohdalla koska tahansa olla todellinen. Minulla havaitaan olevan syöpä. Se on ahdistava uutinen. Jos minulle on kirkastunut uskon vanhurskaus ja olen oppinut elämään siitä, niin silloin Kristus on minulle elämäni perusta, sen kivijalka ja peruskivi. Silloin tiedän myös, että koska tahansa saan mennä Kaikkivaltiaan luokse ja kertoa hänelle asiani. Uskosta vanhurskaana voin jättää koko tilanteen turvallisesti Jumalan käsiin ja luottaa hänen armoonsa. Tekojen vanhurskaus taas vaatii, että nyt on ryhdyttävä toimeen. On tehtävä jotain. Minulla on joitakin selvittämättömiä asioita, joiden tähden Jumala varmaankin rankaisee. Ne on selvitettävä. On mentävä sen ja sen luokse, joka parantaa. On saatava siltä ja tuolta esirukousta ja lähetettävä esirukouslappuja ja pyyntöjä sinne ja tänne. Näin ryhdyn ankaraan toimintaan parantaakseni elämääni ja löytääkseni oikean rukouksella parantajan ja päästäkseni hänen kokouksiinsa hänen käsiensä alle vaikkapa Israeliin asti. Koko ajan on sellainen tunne, että jos minulla on asiat kunnossa tai jollain parantajalla vain olisi käytettävänä oikea usko, vaikuttava usko, toimiva usko, niin ilman muuta paranen. Kaikkihan on oikean uskoni tai jonkin ihmisen uskon voiman varassa. Näin itseni sitä huomaamatta sanan uskon sisältö onkin sama kuin sanan teon tai toiminnan sisältö. Usko on muuttunut yrittämiseksi, ponnisteluksi, sinne tänne rientämiseksi ja tavoittelemiseksi ja huolena on koko ajan se, että olenko tarpeeksi yrittänyt.

Kuitenkin koko elämän tulisi ojentua uskon vanhurskauden mukaan, sen mukaan, etten itse tavoittele, vaan otan vastaan lahjana kaiken, mikä tulee Jumalalta turvatessani Jeesukseen. Tällöin uskoni on vain kuin kerjäläisen, mitään omistamattoman mihinkään pystymättömän tyhjä käsi, joka ojentuu kunnian Kuninkaan puoleen. En voi vaatia itselleni mitään. Opettelen vain ottamaan kaiken Hallitsijani antamana. Tiedän, että tulevaisuuteni on kokonaan hänen käsissään ja hallinnassaan. Minä saan elää tätä pientä arkeani ja opetella kestämään kaikkia niitä vaikeuksia, joita elämä ja sairaus tuo tullessaan. Uskosta vanhurskas ei kiihkolla tavoittele mitään. Hän ottaa lahjana vastaan jokaisen päivän ja suorittaa uskollisesti lähimmät velvollisuutensa. Hän opettelee tyytymään niin sairauteensa ja mahdolliseen kuolemaansa kuin parantumiseensa ja elämään.

7.7. Millä tavoin ihminen tulee uskosta vanhurskaaksi? (Room 10:5-13)

Siitä vanhurskaudesta, joka perustuu lain noudattamiseen, Mooses kirjoittaa: "Joka tekee, mitä laki vaatii, saa siitä elämän" (5). Mutta uskon vanhurskaus puhuu näin: "Älä kysy sydämessäsi: Kuka voi nousta taivaaseen?" - nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – (6) "tai: Kuka voi laskeutua syvyyksiin?" - nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista (7). Mitä siis on sanottu? - Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme (8). Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva (9). Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen (10). Kirjoituksissa sanotaan: "Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään" (11). Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen (12). Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu" (13).

Kuinka ihminen tulee osalliseksi Jumalan vanhurskaudesta? Miten otan vastaan Jumalan Kristuksessa minulle tarjoavan vanhurskautensa? Miten minusta tulee uskosta vanhurskas ihminen?

Paavali lähtee jälleen liikkeelle meille luonnolliselta tuntuvasta uskon vanhurskauden vastakohdasta lain vanhurskaudesta. Mooseksen kirjoituksiin nojaten Paavali on kyllä valmis hyväksymään, että lain noudattamiseen perustava vanhurskaus antaa ihmiselle iankaikkisen elämän. Mutta sen saavuttaa vain sellainen ihminen, joka noudattaa sitä mitä lain käskyihin on kirjoitettu. ”Jokaiselle, joka niitä noudattaa, ne antavat elämän” (3 Moos 18:5). Paavali itse kirjoittaa: ”Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää” (Room 2:10).

Mutta lain käskyt ovat ehdottomia, sillä ”kirottu on jokainen. joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee” (Gal 3:10; 5 Moos 27:26). Minkäänlaiset kompromissit ja sovittelut eivät ole mahdollisia. Lakia on luettava ja toteltava juuri niin kuin se on kirjoitettu. Mitään ei katsota ikään kuin sormien lävitse. Hyvää on tehtävä aina eikä pahaa saa tehdä koskaan! Tähän taas ei yksikään ihminen ole koskaan pystynyt. Sen jokainen juutalainen tiesi. Sen tietää myös jokainen joka lukee VT:n historiallisia kirjoja ja profeettoja.

Paavali saattoikin julistaa avoimesti Pisidian Antiokian synagogassa juutalaisille: ”Te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla” (Apt 13:39, KR 38). Galatalaiskirjeessä Paavali vielä avoimemmin sanoo, että ”on selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi laki noudattamalla” (Gal 3:11). Laki ei rakenna mitään uskon varaan, vaan nimenomaan lain noudattamisen varaan.

Olisi luullut, että tämä umpikuja johtaisi jokaisen vilpittömän juutalaisen uskon vanhurskauteen. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Usein perussyynä on se, ettei ihminen halua myöntää omaa kyvyttömyyttään noudattaa Jumalan lakia. Ihminen kaikista pettymyksistään huolimatta kuvittelee, että hän pystyy kyllä noudattamaan lain määräyksiä.

Kuinka toisenlainen onkaan uskon vanhurskas. Jumala on valmis antamaan Poikansa Kristuksen tähden sen lahjaksi jokaiselle ihmiselle. Tällainen lahja voi tuntua ihmisestä mielettömältä tuhlaukselta.

Mutta lahja on mahdollista ottaa vastaan vain uskomalla Kristukseen, ei ohi Kristuksen. Joka uskoo Kristukseen samalla sitoutuu häneen. Kristuksen persoona tulee hänelle tärkeäksi. Näin pelastavassa uskonvanhurskaudessa loukkauskivenä on aivan kuin kaksi särmää. Toinen on sen ilmaisuus ja lahjaluonne ja toinen on Jeesuksen Kristuksen persoona.

Yhdenkään ihmisen ei tarvitse lähteä etsimään Kristusta jostain äärimmäisen kaukaa – ei korkealta taivaalta eikä syvältä maan uumenista (10:6-7). Sellaiseen korkeuteen ja sellaiseen syvyyteen ei yksikään ihminen pääse. Mutta Kristus onkin tullut taivaan kirkkaudesta maan päälle. Hän eli meidän keskellämme yhtenä meistä. Me saatoimme koskettaa häntä (1 Joh 1:1). Nyt hän on myös noussut ylös maan syvyyksistä, kuoleman valtakunnasta, hän elää tänäänkin ja on jokaisen ihmisen helposti tavoitettavissa.

Kristus tulee nyt jokaista ihmistä kohti sanassaan (10:8). Missä on sana Kristuksesta, siellä on itse Kristus läsnä. Jokainen ihminen voi kuulla ja oppia sen uskon sanan Kristuksesta, jota Paavali on julistanut ja joka on meitä varten talletettuna UT:ssa. Meidän aikanamme se tulee lähelle yli 2000 eri kieltä puhuvaa ihmistä heidän omalla äidinkielellään. Se on mahdollista lausua omalla suullaan, sen voi oppia ulkoa (esim. Joh 3:16) ja se voi vallata sydämen (10:8; Ilm 3:20). Juuri tämä sana Kristuksesta synnyttää kuulijan sydämessä uskon (10:17).

Miten siis ihminen saa omakseen Jumalan vanhurskauden ja pelastuu?

Roomalaiskirje antaa vastauksen, jossa on kolme asiaa. Ensin Paavali mainitsee suun tunnustuksen ja sydämen uskon. Nämä kaksi kuuluvat kiinteästi yhteen, vaikka on luonnollista ajatella, että ensin syntyy sydämessä usko Jeesukseen, kun ihminen kuuntelee Kristusta julistavaa sanaa. Se täyttää sydämen ja sitten sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Tunnustaa suullaan, että Jeesus Kristus on Herra (kreik.kyrios, hepr. Jahve), merkitsee avointa ja tietoista suostumista ja myöntymistä Jeesuksen auktoriteettiin ja hallintavaltaan omassa elämässä. Juuri tähän juutalaiset eivät alistuneet. Jeesus oli heille kivi, johon he kompastuivat ja kallio, johon he loukkasivat itsensä. He eivät ole enää sen jälkeen kansana suostuneet nousemaan ja muuttamaan kantaansa. Jumalaan he kyllä uskoivat, mutta eivät ole halunneet tunnustaa Jeesusta Messiaaksi, Jumalan Pojaksi ja todelliseksi Jumalaksi. Näinhän Paavali juutalaisena teki, kun hän rohkeasti ja riemullisin mielin kirjoitti tässä kirjeessä: Kristus ”on kaiken ylläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!” (Room 9:5). Hän toistaa saman julkisen tunnustuksen Filippiläiskirjeessä: ”Jeesus Kristus on Herra” (Fil 2:11). Se on yhteen Jumalaan kiihkeästi uskovan juutalaisen fariseuksen huikea tunnustus.

Tällainen julkinen tunnustautuminen Jeesuksen Kristukseen Herrana oli myös vaarallista keisarin palvontaa hehkuvassa yhteiskunnassa. Se saatettiin tulkita kapinaksi keisaria vastaan. Vain keisari sai olla herra (kyrios).

Merkitseekö tämä suullinen tunnustaminen meidän omana aikanamme siitä, että jos haluamme pelastua meidän on tavalla tai toisella noustava jossain tilanteessa julkisesti pystyyn ja tunnustettava, että uskomme Jeesukseen. Ehkä sen on tapahduttava omaisten läsnäollessa sukujuhlissa, työpaikalla työtoverille ruokatunnilla jne. Monihan meistä on niin arka luonteeltaan, että kaikki julkinen esiintyminen on äärimmäisen tuskallista. Tällainen tulkinta suullisesta tunnustamisesta vie meidät takaisin lain orjuuteen ja ahdistavaan pakkovaltaan.

Ehkä parhaiten meidät vapauttaa tällaisesta julkisen tunnustamisen kuvitelmasta Pietarin neuvo: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1 Piet 3:15). Kysyttäessä vastaamme! Tunnustaminen voi tapahtua myös monella eri tavalla. Monelle jumalanpalvelukseen lähtö on tällainen tunnustautuminen. Samoin ehtoolliselle meneminen. Osallistuminen seurakunnan toimintaan sanoo sivulliselle myös jotain. Joissakin hengellisissä liikkeissä käytetään käsien nostamista ja eteen kutsumista. Ehkä se auttaa jotakuta selvittämään itselleen, mihin joukkoon hän haluaa kuulua. Kaikki tällainen voi tukea pelastusvarmuutta etsivää ihmistä.

Mutta on aivan selvää että tavalla tai toisella tulee enemmin tai myöhemmin näkyviin kenen seurassa haluan vaeltaa ja ketä seurata. Ajankäyttöni paljastaa jo sen. Sen mitä puhun ja mikä minua kiinnosta paljastaa paljonkin. Mitä lehtiä tilaan ja luen, mitä kirjoja ostan. Silmäys kirjahyllyyni voi paljastaa kenen seuraaja olen. Samoin taulu seinällä voi olla ilmaus uskosta. Kyllä käyttäytyminen ja pukeutuminen osoittaa jotain.

Ratkaisevaa on kuitenkin sydämen usko. Se ei tule ilman muuta näkyviin ulospäin. Vasta sydän tekee kristityn. Paavali jo aikaisemmin tässä kirjeessä puhunut siitä kuinka se mikä ulkonaisesti näkyy ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on sisimmässä, sydämessä (Room 2:28-30).

Sana sydän tarkoittaa Raamatun kielenkäytössä ihmisen koko persoonallisuutta, ihmisen sisäisintä olemusta, sitä mitä hän todella on ja samalla sitä, mikä ohjaa ihmistä. Sydämen usko tarkoittaa sellaista uskoa Jeesukseen, joka on aitoa, sisimmästämme nousevaa Pyhän Hengen vaikuttamaa luottamusta. Se ei ole toisen uskoa, vaan omaa. Olen sen todella saanut henkilökohtaisesti. Se on omakohtaista uskoa, ei muiden syöttämää, vaan juuri minulle annettua uskoa. Ehkä olen joutunut paljonkin taistelemaan ennen kuin sydämeni taipui luottamaan Jeesukseen. Vieläkin epäilykset usein kalvavat sisintäni.

Moni meistä on oppinut tuntemaan oman sydämensä myös petollisena ja juonittelevana sydämenä. Miten siellä voi olla vilpitöntä ja todellista uskoa, kun sieltä nousee jatkuvasti esiin pahoja ajatuksia, pahansuontia, ylpeyttä (Mark 7:23)? Koen sydämeni pohjan sekavaksi ja ailahtelevaksi. Miten siellä voisi pysyä vakaa ja todellinen usko?

Voimme kokea, että sekä suun tunnustus että sydämen usko ovatkin meille liian kovia vaatimuksia. Siksi onkin suuremoista, että Paavali tässä yhdistää nuo kaksi asiaa yhdeksi ainoaksi ratkaisevan tärkeäksi uskon olemukseksi ja tuntomerkiksi. Uskon oleellisin tuntomerkki on Herran nimen avuksihuutaminen. Paavali kirjoittaa: ”Häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: ’Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä pelastuu” (Room 10:12-13). Saman Pietari sanoi helluntaipuheessaan: ”Ja on tapahtuva, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” ( Apt 2:21).

Siinä on mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti sanottu, miten ihminen saavuttaa uskon vanhurskauden ja miten hän pelastuu. Jos olen epätietoinen siitä, mitä todella usko tarkoittaa ja miten se ilmenee, tässä on siihen selvä vastaus. Usko on samaa kuin Herran nimen avuksi huutaminen. Paavali kutsuukin kristittyä sellaisiksi, jotka ”huutavat avukseen Herraamme Jeesuksen Kristuksen nimeä” missä asuvatkin (1 Kor 1:2).

Saako millainen ihminen tahansa huutaa avuksi Herran nimeä saa? Saa. Saako huutaa avuksi Herran nimeä milloin tahansa? Saa. Saako huutaa pinnallisella mielellä? Saa. Voiko jo huutaessaan olla varma siitä, että minua kuullaan? Voi.

Jokainen ihminen, joka on edes joskus elämässään ollut todellisissa vaikeuksissa ja hädässä tietää kyllä, mitä on huutaa avukseen. Ei kenenkään tarvitse sitä erikseen opetella. Se ei ole vaikea oppia. Käytäntö sen opettaa. Kyllä jokainen ihminen toden paikan tullessa osaa huutaa apua. Sitä on jo pienen vauvan ensimmäinen parkaisu.

Tosi monella suomalaisella miehellä Herran nimen avuksi huutaminen onkin kiroilemista ja joskus äidin huutamista. Ehkä ei sittenkään ole helppo nöyrtyä huutaman Herran nimeä avuksi. Ei ainakaan niin helppo kuin saatamme kuvitella. Monelle ei se tule edes mieleen. Ei ole koskaan opittu hakemaan Herralta apua ja siksi sitä ei haeta kuolemanhädänkään tullessa.

On suurenmoista, että jo Raamatun alkulehdet osoittavat, että juuri Herran nimen avuksi huutaminen on uskon mitä todellisin ilmaus (ks. 1 Moos 4:26; 12:8; 13:4; 21:33; 26:25, sanatarkka käännös, KR 38). Erittäin puhutteleva on Jeesuksen opetus (Luuk 18). Ensin Jeesus kahden vertauksensa avulla korostaa avuksi huutamisen ratkaisevaa tärkeyttä. Hän kertoo väärästä tuomarista ja köyhästä leskestä ja soveltaa: ”Jumala hankkii oikeuden vaihtuilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi (18:7). Samaa vakuuttavat pubikaanin sanat: ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen” (18:13) ja sokean kerjäläisen huuto: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (18:38).

Voiko pelastumisen kynnys olla enää tätä matalampana. Mitään muuta suoritusta tai tekoa ei tarvita ihmisen puolelta.

Kuinka yksinkertaiselta ja selvältä tällainen uskon määritelmä tuntuukaan. Se saattaa tuntua aivan liian helpolta vastaukselta niin tärkeään kysymykseen kuin miten pelastumme. Voiko pelkkä Herran nimen avuksi huutaminen riittää, sekö todellakin kelpaa Jumalalle. Eikö muutakin tarvita. Sitäkö vaadittava ja kaiken ratkaiseva pelastava usko onkin. Mutta mitä muuta ryöväri ristillä saattoi tehdä?

Jos ei kelpaa niin yritä jotain muuta. Yritä vain tehdä ratkaisuja, selvittää sotkujasi, pyydä vain ihmisiltä anteeksi, tee parannusta ihmisten vaatimalla tavalla niin paljon kuin ikinä voit. Koeta vain toteuttaa Raamatun monia käskyjä ja vaatimuksia tullaksesi paremmaksi ihmiseksi. Mene sinne, tule tänne! Se on loputon ja näännyttävä tehtävä. Neuvoja, menetelmiä ja Raamatun kohtia riittää!

Jumalan odottaa vain yhtä. Hän odottaa, että sinä kaikkeen väsyneenä ja toivottamana, masentuneena ja kaiken voimasi menettäneenä huudat Herran nimeän avuksesi.

Tämä lainaus Jooelin kirjasta sisältää myös viittauksen siihen, että avuksi huutava on tavalla tai toisella nähnyt ja kenties jopa kokenut, ettei hän pysty omilla voimillaan itse pelastamaan itseään. Niin kauan kuin ihminen voi luottaa omaan apuunsa, hän ei huuda apua. Mitä nyt sellainen apua huutaisi, jolla menee elämässä hyvin ja joka ei tarvitse apua. Vain avuton ihminen huutaa apua, vain armahdusta tarvitseva pyytää armoa!

Siksi tämä määritelmä pelastavasta uskosta heijastaa jo jonkinlaista synnin ja oman puutteellisuuden tuntoa. Itserakas ja itseään täynnä oleva ihminen ei tällaiseen nöyrry.

Tähän neuvoon sisältyy myös jonkinlainen taju siitä, että joku voi jossain auttaa. Ei kukaan huuda apua, jollei ole edes pienen pieni toivo siitä, että joku saattaa kuulla. Kuinka hyvin Paavali sanookaan: ”Kuinka he voivat huutaa avuksi sitä, johon eivät usko?” (Room 10:14). Kuka nyt olematonta huutaisi avukseen. Avun tuoja on Jeesuksen nimi!

Emme tiedä Herran Jeesuksen Kristuksen nimestä mitään, ellei meille on julistettu sanomaa hänestä. Herran nimen on oltava meille tavalla tai toisella tunnettu. Olemme kuulleet hänestä. Tiedämme, että hän on auttaja.

Nyt kaikki keskittyy elämässämme hänen nimeensä. Ihmisen pelastumisen takaajana Herran Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen nimi. Sen Pietari sanoi selvästi Suuren Neuvoston edessä: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Apt 4:12).

7. 8. Kaikkien kansojen on saatava kuulla evankeliumi Kristuksesta (Room 10:14-21)

Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? (14) Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: "Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!" (15) Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: "Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?" (16) Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (17). Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti (18). Mutta eikö Israel ole sitä käsittänyt? Jo Mooses sanoo: - Minä saan teidät kadehtimaan kansaa, joka ei ole kansa, vihaamaan pakanoiden ymmärtämätöntä joukkoa (19). Jesaja sanoo vielä rohkeammin: - Ne, jotka eivät minua etsineet, ovat minut löytäneet, olen ilmaissut itseni niille, jotka eivät minua kysyneet (20). Israelista hän sen sijaan sanoo: "Päivästä päivään olen ojentanut käsiäni uppiniskaista ja vastustelevaa kansaa kohti" (21).

Mikä on uskon syntymisessä ratkaisevaa? Se on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kuuleminen. Evankeliumissa on Jumalan sana ydin ja Jumalan voima. Meidän ihmisten vastuulla on annettu, että tämä nimi tunnetaan kaikkialla maailmassa. Jumala ei lähetä enkeleitä kuuluttamaan ihmisten keskuuteen evankeliumia Kristuksesta. Vain toinen ihminen voi evankeliumin välittää toiselle ihmiselle.

Siksi tunnustavan kristityn eräs keskeisiä rukouksia on, että Jumalaa lähettäisi evankeliumin julistajia eri puolille maailmaa, jotta kaikki saisivat kuulla edes kerran hyvän sanoman Jeesuksesta Kristuksesta. Jeesus kehottaa: ”Pyytäkää siis Herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen” (Matt 9:38). Koskaan lähetystyössä ei ole ollut tarpeeksi väkeä, ei lähettämässä eikä lähtemässä.

Edelleenkin on aivan liian harvoja ”paavaleita”, jotka hänen tavoin ovat nähneet, että heidän koko elämäntyönsä on julistaa evankeliumia. Paavalille ei edes eloonjääminen merkinnyt mitään sen rinnalla, että hän saattaisi loppuun saamansa palvelutehtävän julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta; Jeesus on Herra ” (2 Kor 4:5).

Kuinka tärkeää olisikaan joka kerta kuunnellessamme sananjulistusta rukoilla puhujan puolesta, että hänelle annettaisiin oikeat sanat rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta (Ef 6:19, KR 38).

Näissä muutamissa jakeissa on ytimekkäästi ilmaistu koko lähetystyön perustelu. Maailmanlähetyksen tuskainen kysymys on tänäänkin: ”Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?”(Room 10:14). Usko voi syntyä vain kuulemisesta. Se ei synnyn tyhjyydestä eikä itsestään ihmisen sydämessä. Siksi kaikkien kansojen jäsenten pelastuminen on sidoksissa siihen, että he kuulevat omalla kielellään julistettavan evankeliumia. Siinä koko maailman tulevaisuutta ajatellen ihmisen syvin hätä ja ainoa vastaus tähän hätään. Samalla tullee ketjupäätelmän kaltaisena esiin lähetystyön ydin. Käymme sen lävitse päinvastaisessa järjestyksessä kuin mitä Paavali sen tässä esittää.

Lähetystyön alkaa aina siitä, että Jumala lähettää työntekijöitä. Lähetetyn tehtävä on tavalla tai toisella julistaa evankeliumia. Ainakin islamilaisessa maailmassa se vaatii suurta viisautta. Julistettua evankeliumia kuulee ainakin joku. Koska usko Kristukseen syntyy kuulemisesta, niin aina joku myös uskoen ottaa vastaan evankeliumin. Usko taas tulee todelliseksi siinä, että tämä alkaa huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä (Room 10:13-15). Näin lähetystyössä toteutuu Jumalan sille antama tavoite.

Lähetyskäskyissä tämä sama tulee myös esiin. Kuten Jumalan pelastusteko alkoi Pojan lähettämisestä, niin nyt Jeesus lähettää omansa. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät” (Joh 20:21). Lähettäessään Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva” (Mark 16:15-16).

Luvun lopussa Paavali palaa vielä vaikeaan pääaiheeseensa, tuskaiseen kokemuksen siitä, ettei juutalaisten enemmistö ottanut vastaan evankeliumia Kristuksesta ja pelastusta. Hän kirjoitti sydänverellään: ”Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska.” ”Minä toivon sydämestäni ja rukoilen Jumalaa, että he pelastuisivat” (Room 9:2; 10:1). Sama ongelma on edelleenkin ja myös muiden kansojen elämässä. Mutta onko meillä tämän päivän kristityillä tästä tilanteesta lakkaamatonta tuskaa? Kyllä nytkin jokaisella sananjulistajalla on syytä Jesajan tavoin ahdistuneena kysyä: ”Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme” (Room 10:16).

Paavali ei löydä siihen muuta vastausta kuin yksinkertaisen toteamisen, että kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Siksi ei kuitenkaan ole syytä lamaantua. Evankeliumin julistamisen on jatkuttava uskollisesti niin Israelin kuin maailman kansojen keskuudessa. Hän lainaa Jesajan profetiaa joka rohkaisee evankeliumin julistajia kaikkina aikoina: ”Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askeleet” (10:15). Oli vastaanotto millainen tahansa, niin itse sanoma, jota saa olla kuuluttamassa on niin ihana, että se tekee kuuluttamisenkin ihanaksi ja askeleet kevyeksi. Näin silloinkin, vaikka se johtaisi väkivallan uhriksi ja veritodistajaksi kuten se johti Paavalin muutamaa vuotta myöhemmin.

Erityinen valoisa piirre tässä Paavalin opetuksessa on, että hän on varma siitä, että kaikki tulevat kuulemaan. Evankeliumin julistajien ääni kaikuu kaikkialle maan ääriin asti (10:18). Sitä ei tarvitse epäillä. Voi miten optimistinen arviointi lähetystyön tavoitteesta!

Samaan aikaan apostoli jälleen toteaa, että hän oma kansa ei käsitä evankeliumin arvoa. Näin on tapahtunut siitäkään huolimatta, vaikka he näkevät, että muiden kansojen jäsenet ottavat evankeliumin vastaan. Nämä eivät olleet sitä edes etsineet eivätkä kysyneet. Ja jälleen tämäkin tilanne saa vahvistuksen VT:n profetioista. Kysymys ei ole vain pelkästä sattumasta ja evankeliumin julistajien kehnoudesta. Tosin Paavalilla on ollut juuri VT:n profeetallisen sanan perustuen sellainen toivo, että juutalaiset nähdessään kuin ymmärtämätön pakanain joukko kuullessaan evankeliumin juutalaisesta Messiaasta ja ottaessaan sen vastaan synnyttää omaisuuskansan jäsenissä kateuden ja jopa vihan ja niin hekin ottavat evankeliumin vastaan (Room 10:19). Näinhän ei ole vielä tapahtunut, vaan viha on vain kasvanut ja suuntautunut Jeesuksen Kristuksen persoonaan ja häneen uskoviin pakanoihin ja myös oman kansan Kristukseen uskoviin jäseniin.

Tämän nykyistäkin Israelia koskevan todellisen asenteen Kristuksen evankeliumiin ilmoitti jo profeetta Jesaja (10:21). Jumalan armokutsun käsi on turhaan ollut ojennettuna omaisuuskansaa kohden jo 2000 vuottaa joka päivä. Se on olut kuin tuhlaajapojan isän syli avoinna ottamaan vastaan. Mutta vastustus on vain uppiniskaisesti jatkunut.

Kuinka hirvittävä kohtalo odottikaan Israelin kansaa muutama vuosi tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen. Olihan Neron vainoissa Roomassa monet kirjeen vastaanottaneet kristityt palaneet elävinä soihtuina. Mutta pian Rooman legioonat piirittivät Jerusalemia ja hirvittävä tuho kohtasi kaupunkia ja maassa asuvia juutalaisia. Jerusalemin temppeli tuhoutui eikä sitä sen jälkeen ole rakennettu. Kymmenet tuhannet juutalaiset orjat nääntyivät rakentaessaan keisarien huviksi ihmisten julkiseksi tappamiseksi pystytettyä Colosseumia Roomassa.

Liite:

Krummacherin kirjasta Elia Tisbeläinen: Oppikaa Paavalilta, että uskon vanhurskauden, ei ainoastaan kristillisen elämän alussa vaan koko elämänne aikana, täytyy olla se päämäärä ja aarre, jota armoitetun sielun tulee tavoitella. Sillä tässä ei ole kylliksi, että ihminen ymmärtää ja tietää tämän vanhurskauden, vaan että se on lakkaamattomassa ja elävässä harjoituksessa hänen ilonsa.

Tässä on tarpeen, että sydämesi syvyydessä hetkestä toiseen tiedät olevasi ihminen, joka kaikkien puutteellisuuksiensa ohella on jo Kristuksessa pyhitetty, otolliseksi tehty, täydelliseksi tehty ja osallinen samasta rakkaudesta, jolla Isä rakasti ainosyntyistä Poikaansa ja semmoisena seisoo hänen kanssaan Isän edessä. Tämä, sen teille sanon, jotakin merkitsee.

Vai ettekö tiedä mitään niistä tuhansista esteistä, jotka meiltä tahtovat tukkia tien tähän uskonelämään? Ettekö vielä milloinkaan ole huomanneet, miten itsevanhurskas luontomme kieltää meitä perustamasta kaiken mahdollisuutemme toisen ansioon? Ettekö vielä milloinkaan ole huomanneet, että sydämemme aina haluaa johtaa meidät takaisin tekopyhyyden vanhalle uralle? Oletteko aivan vieraat tuolle kaikkien ihmisten syntyperäiselle mielentilalle, joka soisi meille tuon suuren lohdutuksen sillä ehdolla, että saavutamme ensin jonkun määrätyn pyhitysasteen. Ettekö milloinkaan ole kokeneet, mitä voimaa on monilla pikkumaisilla, äidin maidossa imetyillä ennakkoluuloilla, arveluilla ja järjestelmillä? Ettekö tunne tuota ”ettei ilon tähden voi uskoa”, jolle karille itse opetuslapsetkin kerran karahtivat? Tuota järjen houkutusta, että on vaarallista uskoa Kristuksessa jo olevansa täydellinen, ja ettei olisi ainoastaan liian rohkeaa, vaan hirveän turhamaistakin, ajatella niin yleviä ajatuksia itsestään?

Oi, tuskin on mahdollista sanoa, kuinka paljon vielä on sanan miekalla voitettavaa, ennenkuin ehtii niin pitkälle, että elävästi käsittää Kristuksen sellaisena, kuin Hän on meidän edestämme annettu ja pysyy Hänessä elävässä uskossa. Mutta koska, niinkuin omasta kokemuksestakin olemme oppineet, ei ainoastaan rauhamme ja rohkeamielisyytemme lähde ole kätkettynä selvään ja varmaan tietoisuuteen siitä, mitä me Kristuksessa olemme ja omistamme, vaan siihen perustuu myös väkevyytemme ja voimamme, koko pyhityksemme ja mahdollisuutemme Herran palvelukseen, täytyy meidän ennen kaikkea harrastaa sitä, että tämä terveellinen ja autuaallinen tietoisuus täyttää koko sydämemme.