52. viikko (joulukuu)

JEESUS - JOULUN ILO

Haluan ottaa esille tässä joulukirjoituksessa erään aran, sisintämme koskettavan asian. - Joulu on monin tavoin ilon juhla. Meidän ei tarvitse muuta kuin ajatella lasten säihkyviä silmiä jouluaaton odotuksessa ja riemullisia huudahduksia, kun tulee lahjojen saamisen vuoro. Vaikka emme pysty määrittelemään, mitä ilo on, niin toki jokainen meistä on nähnyt iloa ja kokenut sitä. Moni aikamme ihminen vaatiikin elämäänsä iloa ja hankkii sitä vaikka sitten keinotekoisesti tänäkin jouluna. Mutta tehty ja puserrettu ilo ei ole iloa.

Myös joulun alkuperäiseen sanomaan kuului ilo. Enkeli sanoi paimenille: "Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa" (Luuk 2:10 - 11 ). Näin Jeesukseen liittyi alusta alkaen sanoma suuresta ilosta - siinä oli evankeliumi, ilosanoma, hyvä uutinen. Ja se oli tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, koko maailmalle.

Onko tämä joulun sanoman sisältämä ilo meille taivaasta ojennettu lahja? Vai onko se tunne tai elämys, jonka on vallattava olemuksemme, jos olemme todellisia kristittyjä? Onko se meille tarkoitettu erikoistarjous vaiko vaatimus siitä, miten meidän on nyt pystyttävä asennoitumaan elämään?

Ilo on arka asia. Se on mitä henkilökohtaisin asia. Emme voi sitä vaatia sisimmässämme koettavana ilontunteena ja väittää sen olevan aidon kristillisyyden tuntomerkkinä. Onhan mahdollista, että juuri tänä jouluna monenkin meidän elämäämme koskettaa voimakkaasti suru ja on mieletöntä kieltää itkulta oikeutta. Älä siis pelkää itkeä tänä jouluna, vaikka joulu onkin sanoma suuresta ilosta.

Aito ilontunne on lahja. Sen puuttuminen ei merkitse, että olemme Jumalan hylkäämiä. Ilon kokeminen on etuoikeus, ei vaatimus. Jos se sinulla on, älä pakota toista siihen. Joitakin elämänkohtalot ovat johtaneet niin, ettei koskaan tunne oppivansa syvästi iloitsemaan. Nauraessaankin itkee. "Tääll' on mun paha olla vaivojen vainiolla'' (Achrenius).

Vaikka tänään ei ehkä ilo remahdakaan esiin olemuksestamme, niin eikö sittenkin etsiessämme Vapahtajaa avuksemme meillä jo ole salattua iloa elämässämme? Se ei ehkä ole iloa tunteissa. Se on hiljaista kiitollisuutta siitä, että on paikka, jonne voi mennä tuskaisena ja vaivattuna: "Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä , (Ps 71:3). "Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani." Vaikka koen itseni sekavaksi ja epävarmaksi, niin hän on sanan lupausten mukaan selvä ja varma. Hän on kallio, joka kestää silloinkin, kun koko maan piiri vapisee.

VOIMIA UUTEEN VUOTEEN

Jumalan koulu on muuttunut kohdallani jatkuvasti, mutta läksy on pysynyt samana. Takavuosina sain kokea jotain sairauden tuomasta tuskasta. Sitä annettiin kestettäväksi yli 10 vuotta. Huonosti sitä kestin. Jumala antoi kuitenkin mahdollisuuden jatkaa tuon jakson jälkeen elämää ilman tuskaa.

Sitten tulivat raskaat ja kiihkeät työn vuodet lähetyskoulutuksen äärellä ja erikoisen tuskallisina raastavien ristiriitojen vuodet. Jos ruumiillinen kipu oli hetkittäin vaikea kantaa, niin sisäinen tuska tuntui monta kertaa ylittävän kestokyvyn. En millään pystynyt tajuamaan, miksi tämä kaikki. Jos ruumiin sairauksista jäi pysyvät arvet, niin eivät jälkimmäisetkään kokemukset ole menneet jättämättä pysyviä jälkiä.

Olen myös joutunut käymään itseni kanssa melkoista taistelua kohdatessani "inhimillisen menestymättömyyden". On helppo puhua siitä, ettei ihminen ole mitään, mutta on tuskallista, kun Jumala ottaa tästä puheesta kiinni. Samoin voimme esimerkiksi lähetyksessämme nöyräntuntuisesti tunnustaa vaatimattomuutemme, mutta käytännössä sen kohtaaminen ei olekaan helppoa. Ehkä tällainen kamppailu kuuluu keski-ikäisen ihmisen elämään. On pakko oppia nöyrästi myöntämään, että tällaista on elämä, näin vähän hyvää on saanut aikaan, pahaa ehkä sitä enemmän.

Kaikissa näissä ahdistuksen kouluissa olen kuitenkin joutunut saman läksyn eteen. Kaikkein kipeintä on sisimmässä tuntuva syytös. Näyttää siltä kuin ainakin minun sieluni syvyyksissä olisi koko ajan väkevä syyllisyyden pato. Ei tarvita kovinkaan ihmeellistä asiaa, kun syyllisyyden pato murtuu ja rajut syytökset vyöryvät esiin.

Emmehän voi koskaan kiistää, ettemmekö itse olisi voimakkaasti mukana vaikuttamassa kaikkiin elämämme kohtaloihin ja nimenomaan ihmissuhteisiimme ja työelämäämme. Vaikutukseni näyttää usein olevan kielteistä. Siis minun syytäni onkin kaikki tämä kurjuus, alkaa silloin huutaa jokin olemuksessani. Jos olisin toisenlainen ja toiminut toisin, ei tätäkään pahaa olisi tullut. Minun pitäisi kyetä vähän muuttamaan itseäni - niinhän toisetkin sanovat. Nyt vain jouduin niittämään sitä, mitä olen kylvänyt. Toinen varmaankin pystyisi minun paikallani hoitamaan tehtäväni paljon paremmin. - Kuinka totuudellisia nämä syytökset ovatkaan!

Mutta vielä syvemmälle porautuu ahdistus. Pahinta on se, etten halua enkä pysty muuttumaan. Parannuksen tekemiseni on vain ajatuksia ja hetken yrittämistä. Jos Jumala tällaista armahtaisi, hän armahtaisi syntiin. Ja niin olen jälleen kysymässä, mihin perustuu varmuuteni Jumalan lapseudesta. Taas olen samassa alkuläksyssä. Sekin lisää syyllisyyttäni.

Näissä kamppailuissa en ole nähnyt muuta mahdollisuutta kuin uskoa, ettei Jumala väsy kertaamaan. Niin minä taas uudemman kerran opettelen uskomista luettuun vanhurskauteen. Jollei Jumala jaksa armahtaa minua tänään Kristuksen tähden, ei minulla ole mitään toivoa. Minä tarvitsen hetkittäin sovitusta. Alkanut uudistus on vielä niin keskeneräistä, etten pysty siitä rohkaistumaan. Minulla on toivo, jos Jumala on vielä tänäänkin sellainen, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Juuri sitähän evankeliumi vakuuttaa. Ja tämä evankeliumi antaa voiman jatkaa kamppailua tulevana vuonna.