32. viikko (elokuu)

SIUNATTU VAI KIROTTU?

Pidin raamattuluennon, jonka yhteydessä törmäsin hyvin erikoiseen kohtaan Raamatussa. En ole koskaan kenenkään kuullut käyttävän sitä puheen tai kirjoituksen aiheena. Koska se puhutteli minua, saanen jakaa sen kanssasi. "Jos joku ei pidä Herraa rakkaana - hän olkoon kirottu" (1 Kor 16:22). "Jos joku ei rakasta Herraa, hän olkoon kirottu" (UTN).

Olkoon kirottu - alkukielellä anathema - on tavattoman jyrkkä ja voimakas tuomio. Olemme oppineet aikaisemmin: "Siunatkaa, älkääkä kirotko" (Room 12:14). Jeesus opetti, ettemme saa vastata ihmisten vihaan samalla mitalla, vaan meidän on siunattava niitä, jotka kiroavat (Luuk 6:28). Kristityn elämään ei kerta kaikkiaan kuulu kiroaminen. Meidän asenteemme lähimmäiseen ei saa olla niin kova ja kylmä, että kiroamme toisen ihmisen. Kyseessä täytyy olla jokin suuri vaara, pelottava eksytys ja kavala petos, jonka paljastamiseksi ja välttämiseksi Pyhä Henki käyttää tässä kiroamista. Tämä pelottava kirous ei kohdistu Kristuksen seurakuntaan kuulumattomiin. "Sillä onko minun asiani tuomita niitä, jotka ovat ulkopuolella" (1 Kor 5:12). Raamattu siis kohdistaa kirouksen uskovan elämään. Se on häkellyttävää ja pelottavaa. Mikä on niin tärkeä asia, että sen puuttuminen tuo kirouksen elämäämme?

Voiko todella rakkaus Herraan olla näin oleellinen kristillisyyden tuntomerkki? Jos se puuttuu, niin puuttuu kaikki ja koko minun kristillisyyteni on kirouksenalaista. Kaikki kokemukseni, kamppailuni, ponnisteluni, aikaansaannokseni ovat kirottuja, jos elämästäni puuttuu rakkaus Herraan. Ehkei tämä totuus ole ennestään meille kuitenkaan vieras. Olemme monet kerrat lukeneet: "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta - ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja - ja kaikki usko - mutta minulla ei olisi rakkautta - ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulle ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi" (1 Kor 13:1 - 3). Jos siis yksi puuttuu, puuttuu kaikki. Jeesus itsekin sanoi: "Yksi sinulta puuttuu" (Mark 10:21). "Tarpeellisia on vähän tahi yksi ainoa" (Luuk 10:42).

Älä siis anna minkään asian vallata mieltäsi, niin että Herra jää sivulle. Mikään ei ole sen tärkeämpää kuin hän ja vain hän. Älä anna suhteen häneen kuolettua ja rutinoitua, vaikka tunteet sammuisivatkin ja elämä olisi hetkittäin hyvinkin vaikeaa. Ja vaikka vielä kokisit olevasi kaukana aidosta kiintymisestä Herraan Jeesukseen, niin aseta elämäsi tavoitteeksi se, että hän olisi kaikessa ensimmäinen (Kol l:18). Hän on tärkeämpi kuin työsi, ihmissuhteesi, muuttumisesi, uskosi, aikaansaannoksesi.

Kristillinen usko on sydämen kiintymistä Vapahtajaan, suhdetta häneen, Kristuksen sisällistä tuntemista. Raamattu opettaa selvästi, etten minä koskaan pysty rakastamaan Jeesusta, ellei hän ensin pääse ja saa rakastaa minua. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (1 Joh 4:19). "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (4: 10). Toki Jeesus ihmeitten tekijänä, opettajana ja pian palaavana Kuninkaana synnyttää ihailevaa kiintymistä, mutta vasta Golgatan työn oivaltaminen ja aito eläminen syntien anteeksiantamuksesta tänäänkin antaa rakkaudelle Jeesusta kohtaan sen varsinaisen ominaispiirteen: "Tuleen kuin sua kalvasi, minä raukka puita kannoin. Köydet käsivarsiisi minä synneilläni annoin. Minä naulat teroitin, joilla ristiin lyötihin.'' (SV.)

SYNNIN VAKAVUUS

Haluan jakaa kanssasi erään näköalan, jonka kanssa olen kamppaillut tutkiessani 1. Johanneksen kirjettä. Kirjeessä on ihmeen kirkas ilmoitus Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen sovitustyöstä. Elävän uskon sydänäänet sykkivät sanoissa: "Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksiannetut (2:12). "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (4:10). Tai tuo valtava tärkeä pieni sana ensin: "Hän on ensin rakastanut meitä" (4:19).

Mutta sitten emme voi olla lukematta samasta kirjeestä sanoja: "Kuka ikinä hänessä pysyy, hän ei tee syntiä" (3:6), "joka syntiä tekee, se on perkeleestä" (3:8) ja "ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä" (5:18).

Kuinka paljon ahdistusta ja totuuden kiertämistä nämä Johanneksen sanat voivatkaan saada aikaan! Nehän eivät vastaa todellisuutta uskovien arkielämässä. Korinttolaiskirjeistä näemme, kuinka syvälle alkukirkon aikana uskovat saattoivat langeta. Jos 1 Joh on kirjoitettu Ilmestyskirjan seurakunnille, niin sieltä näemme, millaista oli uskovien elämä joitakin vuosia myöhemmin (Ilm 2-3). Synti ei ollut voitettu uskovien elämässä silloinkaan. Paavali paljastaa avoimesti oman ylivoimaisen kamppailunsa itsessään asuvan synnin kanssa (Room 7:14-24). Samoin Luther tunnustaa ja auttaa meitä päivittäin tunnustamaan tutussa Isä meidän -rukouksen selityksessä: "Sillä me teemme paljon syntiä joka päivä ja ansaitsemme yksinomaan rangaistusta."

Kautta aikojen on yritetty monella tapaa selittää näitä Johanneksen sanoja. Toki aina on ollut pieniä uskovien ryhmiä, joiden jäsenet välttävät, etteivät he ole tehneet enää vuosiin syntiä. Varsin yleinen on sellainen tulkinta, jonka mukaan Johannes tarkoittaa tässä tietoista pysymistä tahallisissa tekosynneissä. Palavimmassakin uskovassa asuu kuitenkin aina halu syntiin. Se on perisynnin ilmausta ja se tulee näkyviin milloin ylpeytenä ja itsekeskeisyytenä, milloin taas napinamielessä koetuksissa. Joka tapauksessa jäämme arvoituksen eteen, sillä Johanneksen väite, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, näyttää olevan ristiriidassa myös kirjeen alussa olevan opetuksen kanssa (l:8,10).

Johanneksen opetuksen sisäinen jännitys ahdistakoon meidät entistä totuudellisemmin huutamaan avuksi Jeesusta, joka on koko maailman syntien sovitus. Varoittakoot nämä arvoitukselliset Johanneksen opetukset meitä koskaan leikkimästä yhdelläkään synnillä. Synti on kuin tuleen lankeamista, siitä on päästävä pian pois. Tärkeintä uskovan elämässä on, että hän vaeltaa valossa, suostuu näkemään syntisyytensä ja uskaltaa luottaa siihen, että kaikesta huolimatta Jeesuksen veri puhdistaa hänetkin (1:7,9) ja että Jumala rakastaa aina ensin meitä (4:10,19).

Emme koskaan tee väärin, kun kaikista pysyvistä ja voittamattomista synneistä huolimatta menemme hänen tykönsä, joka on sanonut: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37).