Helmikuu

HELMIKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen Jumalanpalveluksenne. Room. 12: 1.

Näillä sanoilla on Paavali voimakkaasti kukistanut ihmisten väärän luulottelun siitä, että he rakastavat ja pelkäävät Jumalaa, vaikka ei se koskaan heidän elämässään näy. Päinvastoin he ruumiillaan ja koko olennollaan palvelevat syntiä. Näiden sanojen johdosta voimme heille sanoa: »En voi tietää, että uskot, pelkäät ja rakastat Jumalaa, jos et todista sitä siten, että sinun ruumiisi jäsenineen palvelee häntä.» Ihmiset tahtovat kyllä näyttää olevansa hyviä, ja että he pelkäävät ja rakastavat Jumalaa, ja kuitenkin me näemme heidän vapaasti ja hillittömästi palvelevan syntiä ja epäjumalia. Apostoli sanoo: »Ei, se ei ole Herran palvelemista; kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi.» Teidän on jäsenillänne, näillä näkyväisillä uhreilla, näytettävä, että te häntä rakastatte.

Tarkastakaamme lähemmin, miten voimme uhrata ruumiimme Jumalalle. Tosin ovat tuhannet kristityt marttyyreinä Kristuksen tähden jättäneet ruumiinsa uhriksi Herralle antamalla itsensä kidutettaviksi ja elävältä poltettaviksi. Jos kohta tätä ei meiltä vaadittaisikaan, niin me voimme antaa ruumiimme Jumalalle otolliseksi uhriksi niinkin, että jäsenillämme palvelemme Herraa ja uhraamme voimamme hänen työnsä hyväksi. Samaten on ruumiimme Herralle otollinen uhri, kun ristiinnaulitsemme oman lihamme himoineen, haluineen. Sinä siis annat ruumiisi Jumalalle otolliseksi uhriksi, kun käytät jäseniäsi hänen palvelukseensa.

Kun kieltä käytät hänen ylistyksekseen ja lähimmäisesi parhaaksi, kun tunnustat Herran nimen, ylistät sitä ja levität hänen valtakuntaansa kuntaansa, tahi kun puhut totta ja sitä, mikä hyvää on, niin siten uhraat itsesi Herralle. Samaten, jos lainaat silmäsi ja korvasi siihen, joka edistää Jumalan kunniaa ja lähimmäisen parasta ja pidätät niitä maailman turhuuksista ja hyödyttömistä asioista. Kun kätesi tekevät sitä, joka hyvää ja oikein on, osaksi kutsumuksesi ahkerassa täyttämisessä, osaksi rakkauden palveluksessa ja kun jalkasi ovat alttiit kulkemaan Herrasi asioilla, niin silloin pyhität ruumiisi eläväksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi.

Silloin on sinun myös alituisesti ristiinnaulittava lihasi, sillä kun Herraa palvelet, et saakaan noudattaa omaa mukavuuttasi ja etsiä omaa kunniaasi, etkä saa tyydyttää halujasi, vaan alituisesti on sinun ne kuoletettava. Kun tiedät, miten voit saavuttaa ja säilyttää maailman ystävyyden ja kunnioituksen, mutta Kristuksen tähden kieltäydyt siitä ja päinvastoin pyrkimyksilläsi saat osaksesi maailman ylenkatseen ja häväistyksen. Tahi kun jokapäiväisessä elämässäsi vastustat ja kuoletat synnin kiusaukset kärsimättömyyteen, kiukkuun, vihaan, itsekkyyteen, epärehellisyyteen, epäpuhtauteen, ylpeyteen, turhamaisuuteen, kateuteen ja panettelemiseen. Kun et salli näiden pahojen taipumusten ja himojen puhjeta synnin tekoihin, vaan rukouksella ja valvomisella kuoletat ne, niin silloin annat ruumiisi eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. Jumalan laupeuden palvelijana kehottaa apostoli meitä semmoiseen uhraamiseen.

Kun meidän on vastustettava omia, voimakkaita halujamme, niin silloin saamme kyllä kokea, että todella on kyseessä tuntuva uhraus. Silloin uhripapin on uhrattava itsensä, kuten Herra Kristuskin teki. Tästä sanoo Luther: »Pappisviran nimi kuuluu hyvälle, pian sanottu ja joka miehen kiittämä, mutta itsensä uhraaminen on harvinaista. Siitä jokainen koettaa vapautua, sillä silloin on kyseessä henki, tavara, kunnia, ystävät ja kaikki, mitä maailmalla on. Näistä kaikista Kristuskin kieltäytyi. Eihän kukaan tahdo valita kuolemaa elämän sijasta, kärsimyksiä nautinnon, vahinkoa voiton, häpeää kunnian ja vihollisia ystäväin sijasta. Mutta niin teki Kristus, meille esikuvaksi. ja kaikkea tätä emme saa tehdä omaksi eduksemme, vaan lähimmäistämme palvellaksemme, Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi, niin kuin Kristuskin teki.»

Jotta aina kärsivällisesti ja halulla uhraisimme, emmekä väsyisi ja peräytyisi, täytyy meillä olla siihen ylen voimakkaat vaikuttimet ja sitä paitsi yliluonnollinen voima ja apu. Silloin on rukoiltava, totuudessa, ahkerasti rukoiltava. Mitä vaikuttimiin tulee, niin suurin ja pysyväisin on se, jolla apostoli alkaa kehotuksensa nim. Jumalan armahtava laupeus. Jumalan armahtavan laupeuden alituinen vastaanottaminen antaa meille kaikkina aikoina halua ja voimaa uhraamiseen. Mutta silloin on ahkerasti tutkittava, mitä Jumala on hyväksemme tehnyt.

Tutki mitä Jumala on iankaikkisessa laupeudessaan tehnyt koko maailman hyväksi. Vaikka vielä olimme hänen vihollisiansa, niin antoi hän edestämme oman Poikansa, jotta »niin kuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan.» Tutki, niin näet miten hän Poikansa kautta on valmistanut meille armovaltakunnan, jotta ne, jotka uskovat häneen, pääsevät kokonaan synneistään. Ja tutki lopuksi, miten hän tämän lyhyen, tuskia täynnä olevan, elämän jälkeen tahtoo viedä meidät taivaaseen ja lahjoittaa meille autuuden, joka on hänen rakkautensa ja voimansa mukainen. Kun sydämestäsi uskot tämän, silloin kernaasti kärsit Kristuksen tähden, silloin saat uutta intoa, rohkeutta ja halua antamaan itsesi eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi.

Oi, Herra Jeesus! Sinä tulet kerran kunniassasi tuomitsemaan kaikkia ihmisiä ja panemaan kaikki vihollisesi jalkasi astinlaudaksi. Opeta ja taivuta minua alinomaa sinua palvelemaan sillä leiviskällä, minkä minulle antanut olet. Taivuta minua antamaan itseni Jumalalle otolliseksi uhriksi sinun, kunniaksesi ja lähimmäiseni parhaaksi. Älä heitä minua kelvottomain palvelijain joukkoon, vaan auta minua kilvoittelussani, jotta uskoni kasvaisi ja että halulla palvelen sinua, joka palvelit minua kuolemaan asti ja vielä Ylimmäisenä pappinamme palvelet lunastettua laumaasi. Amen.

HELMIKUUN 2 PÄIVANÄ.

Ole kaikessa murheessa kärsivällinen. Syr. 2: 4.

Tämä on autuuden toivon hedelmä. Iankaikkisen ilon toivo tehköön meidät kärsivällisiksi kaikissa ajan vaivoissa. Tämän ajan vaivat pian loppuvat, ne eivät kestä ikuisesti. Iloitse siis, että Kristuksen kautta olet pelastettu ikuisesta vaivasta ja pääset iankaikkiseen iloon. »Ole kaikessa murheessa kärsivällinen.» Tämä kehotus muistuttaa meille velvollisuuttamme Herraa kohtaan. Meidän tulee siis Herran tähden olla kärsivällisiä, koska Herra Jumala, taivaallinen Isämme on meille lähettänyt jokaisen kärsimyksen. Jos rakastat Jumalaa ja jos uskot tämän, niin se auttaa sinua kärsivällisyyteen. Herra Kristus sanoo: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut,» »Mutta ei hiuskarvaakaan päästänne häviä.»

Uskotko, että sielun vihollisen ja ihmisten sinulle tuottaman kärsimyksen mitan on Jumala tarkasti määrännyt? Sen opettaa meille Jumalan sana. Katso, kuinka tarkasti Jumala määräsi miten pitkälle Saatana sai mennä Jobia vaivatessaan. Kun arabialaiset olivat surmanneet Jobin palvelijat, kun kaldealaiset olivat ottaneet hänen kamelinsa ja kun hänen poikansa olivat saaneet surmansa myrskyn kaataman huoneen alla, niin näki Job kaikessa tässä Herran käden. Hän sanoi: »Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty.»

Kun Siimei ilkeydessään kiroili Daavidia hänen paetessaan poikaansa Absalomia, sanoi murheellinen kuningas uskolliselle Abisaillensa: »Anna hänen kirota, sillä Herra on hänelle sanonut: kiroile Daavidia. Kuka taitaa nyt sanoa: miksi niin teet?» Samoin sanoo Jeremia: »Ken uskaltaa siis sanoa sellaisen tapahtuvan ilman Herran käskyä.» Herra sanoo: »Minä teen valkeuden ja luon pimeyden, minä olen Herra, joka kaiken tämän teen.»

Ketä me siis syytämme ja ketä vastaan me kärsimättömyydessämme napisemme? Kuka olet sillä, joka Jumalan kanssa riitelet? »Oletko hänelle jotakin antanut, joka sinulle olisi maksettava?» Onko Herra mielestäsi liian ankara sinua kohtaan? Mikä on sinun ansiosi ja mitkä ovat vaatimuksesi? Jos Herra kävisi oikeudelle meidän kanssamme, emme voisi vastata yhtä tuhanteen.» Jos Herra tahtoisi tehdä meille sen, minkä syntimme ansaitsevat ja jos hän kostaisi meille pahojen tekojemme mukaan, niin olisimme kadotuksessa, eikä meillä olisi veden pisaraa.

Ajattele näin: Lukemattomat ihmiset kärsivät paljon enemmän kuin minä. Minkä takia minulla olisi niin vähän kärsimyksiä, kun olen ansainnut ainoastaan Jumalan vihan ja uskovaisena toivon vielä pääseväni iankaikkiseen eloon? Jumala, anna anteeksi ja auta meitä tästä lähtien olemaan kaikessa murheessa kärsivällisiä.

Jos Herra kostaisikin meille syntiemme mukaan, niin ei meillä sittenkään olisi oikeutta valittaa. Nyt kuulumme hänen armovaltakuntaansa ja niin ei hän meitä ansiomme mukaan kohtele. Hänen uskollisuutensa ja lempeytensä on lähettänyt meille kärsimykset.

Kerran koittaa päivä, jolloin iankaikkisuuden valossa näemme Jumalan ihmeellisten sallimusten salaisuuden. Silloin näemme, että kärsimystemme malja ei sisältänyt tippaakaan yli sen määrän, minkä ajallinen ja iankaikkinen onnemme tarvitsi. Silloin ymmärrämme, että katkerimmat kokemuksemme olivat meille lähetetyt kasvatukseksemme ja jalostumiseksemme, tahi iankaikkisen ilon ja onnen kohottamiseksi, siis Jumalan viisasten, rakkautta sisältävien tarkoitusten toteuttamiseksi.

Kuka meistä uskaltaisi sanoa: Herra, kyllä minä ilman näitä katkeria kokemuksiakin olisin valmistunut taivasta varten. Kyllä lihani kuolettaisin, vaikka säästäisitkin tuskasta. Ei, kun tunnemme oman hitautemme, uskottomuutemme, hentomielisyytemme, niin pyydämme päinvastoin, että Herra meissä lihamme kuolettaisi. Mutta kuolettaminen tapahtuu juuri kärsimysten kautta.

Usein rukoilemme: Herra, käytä keinoja, joita parhaaksi näet, kunhan vain teet minussa työsi ja voitat sydämeni, että uskoni kasvaisi. Anna minulle rukouksen henki, pyhitä koko olentoni.

Mutta voidaksensa täyttää pyyntömme, täytyy Herran käyttää monta katkeraa keinoa. Silloin usein valitamme ja vaikeroimme, ikään kuin kärsimys olisi jotain pahaa, emmekä ajattele, että itse olemme sitä pyytäneet. Sitten kun silmämme avautuvat näkemään, miten Herra kärsimystemme kautta edistää nimensä kunniaa ja meidän parastamme, kun käsitämme, että hän ristin avulla auttaa altista, mutta heikkoa henkeämme taistelussa lihaa vastaan, kun selvästi saamme kokea näiden sanojen totuuden että vanhurskas töin tuskin pelastuu, silloin emme ole ainoastaan kaikessa murheessa kärsivällisiä, vaan olemme kiitollisia ja sanomme Hiskian tavalla: »Minä tahdon kaikkena elinaikanani kiittää tästä minun sieluni murheesta.»

HELMIKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Sinun liittosi veren tähden minä lasken vankisi ulos vedettömästä kuopasta. Sak. 9: 11.

Syntimme ovat veriruskeat, sydämemme on kevytmielinen ja jumalaton. Mutta sinä raskautettu sielu, sinä tulisit parannetuksi, kun vain oppisit tuntemaan Kristuksen. Suurimmassa kurjuudessasi iloitsisit suuresti. On asioita, joita et usko, etkä ymmärrä. Et usko, että sekä sinun että koko maailman synnit ovat jo sovitetut. Kristuksen kuolinhetkellä ne kokonaan sovitettiin, pyyhittiin pois ja maksettiin. Et usko, että sinun ja koko maailman synnit ristillä niin täydellisesti sovitettiin, etteivät ne hetkeksikään estä sinun armahtamistasi. Siitä hetkestä lähtien odottavat ikuinen armo ja vanhurskaus, että ne vastaan ottaisit. Et usko, että Jumala on leppynyt ja rakkaudessaan etsii sinua, eksynyttä lasta harhapoluiltasi. Jos sen uskoisit, rientäisit heti nöyryytettynä ja onnellisena hänen syliinsä huutaen: »Oi Herrani ja Jumalan!!»

Et usko, että Kristuksen veri puhdistaa kaikista synneistä. Sinä arvelet sen vaikuttavan joihinkuihin ulkoisiin ja etäisiin synteihin, joihinkin kohtalaisiin, mutta ei sisäisiin synteihin, tahi sydämen pahuuteen. Et usko liioin sen vaikutuksen ulottuvan raskaisiin ja inhottaviin synteihin, eikä sydämessä edelleen asuviin voimakkaihin ja valtaviin synteihin. Tämä johtuu siitä, että et elävällä uskolla käsitä Jumalan Pojan veren vuotaneen meidän syntiemme tähden. Jos uskoisit sen, niin oma itsesi häviäisi silmäisi edestä. Lunastuksen hämmästyttävän suuruuden edessä unohtaisit kokonaan itsesi. Kristuksen veren sovittavan voiman autuaaseen ja ikuiseen katselemiseen sinä vajoaisit, ja sinä itse kokonaan häviäisit omasta näköpiiristäsi. Näin käy, kun uskot Jumalan Pojan veren vuotaneen meidän edestämme. Herra, avaa silmämme ja lisää meille uskoa!

Herää siis ja katso, kuinka suuri evankelistain joukko, enkelit, profeetat ja apostolit ikään kuin yhdestä suusta todistavat Jumalan niin rakastaneen maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa vika-uhriksi koko maailman syntien tähden. Tämä sovitus on totisesti syntisille kuuluva heidän pelastuksekseen synnistä ja lain tuomiosta. Tunnuslauseessamme profeetta tämän todistaa sanoessaan: »Sinun liittosi veren tähden minä lasken vankisi ulos vedettömästä kuopasta.»

Niin todisti Kristuskin sinä yönä, jona hän meni kärsimään: »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monien edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.» Johannes myös todistaa: »Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.» Apostoli Pietari sanoo: »Tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan.» Vieläkö enemmän tarvitsemme todistuksia?

Ajattele, miten pitkän ajanjakson, neljäntuhannen vuoden aikana Jumala, pitkien uhritoimitusten kautta, uhritoimitusten, joista useimmat olivat veriuhreja, julisti ja kuvaili maailmalle, että aikojen täyttyessä muuan veriuhri oli sovittava ja poisottava maailman synnit.

Sinä lain orjuuttama, onneton ihmislapsi, mikä olet sinä näiden todistusten rinnalla! Ajanjaksojen pituinen, verinen uhrisarja huutaa sinulle: »Et sinä, et sinä voi syntiinlankeemuksen vahinkoa sovittaa.» Herra on sinut vaa'alla punninnut ja liian kevyeksi havainnut. Ei, Siion, sinä lasket vankisi ulos vedettömästä kuopasta (ainoastaan) sinun liittosi veren tähden.

Tee nyt oikea johtopäätös! Oletko ymmärtänyt, että näiden todistusten kautta Jumala julistaa meille antaneensa ainoan Poikansa veriuhriksi meidän syntiemme tähden. Sano, eivätkö ne vielä ole hyvin ja täydelleen sovitetut? Eivätkö koko maailman synnit ole jo sovitetut? Tahi eikö Kristuksen veri sovita kaikkia syntejä? Ainoastaanko uskollisten hyväksi Kristus vuodatti verensä? Ainoastaanko pienempien syntien tähden?

Luther sanoo: »Kristus ei ole vuodattanut vertansa ajateltujen ja kuviteltujen syntien, vaan todellisten syntien tähden. Eikä ainoastaan pienten, vaan suurien, raskaiden syntien tähden. Ei olleiden ja voitettujen syntien tähden, vaan myös voimakkaiden, valtavien, meitä vielä hallitsevien syntien tähden.» Mistä saisimme apua ja sovitusta meitä hallitsevia, voimakkaita syntejä vastaan! ja mistä saisimme voimaa niiden voittamiseen ja kuolettamiseen, jos emme ensin uskon kautta saisi anteeksiannon lohdutusta ja iloa, joka yksinään antaa meille voimaa meitä hallitsevien syntien voittamiseen.

Anteeksianto, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä on meidän omistettava ennen kuin saamme voimaa synnin voittamiseen. Jumala varjelkoon meitä vähentämästä Jumalan Pojan veren voimaa! Eikö se puhdista meitä kaikista synneistä! Näin sanoo Herra Jumala: »Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on. Jos teidän syntinne veriruskeat ovat, niin ne lumivalkeiksi tulevat; jos ne tulipunaisia ovat, niin ne villan kaltaiseksi käyvät.»

Kiitetty olkoon Jumala! Hänen äänensä olemme taas kuulleet. Se tarjoaa meille armoa, anteeksiantoa ja rauhaa. Se vakuuttaa meille, että olemme vapautetut synnistä, kirouksesta ja tuomiosta ja että kaikki tämä tulee Kristuksen sovintoveren voimasta. Suurten ja lukemattomien syntiemme tähden olemme kaikki Jumalan lain vanhurskaan tuomion alaisia, olemme vedettömään kuoppaan suljetut. Nyt kuulemme profeetan sanan: »Sinun liittosi veren tähden minä lasken vankisi ulos vedettömästä kuopasta.»

Oi auta, Herra Jumala, Jeesuksen Kristuksen tähden, ettemme jättäytyisi enää vankikuoppaan, repäise meidät sieltä ulos niin kuin tempaamme kekäleitä tulesta! Auta meitä uskomaan, että nyt olemme vapaat, »sillä jos Poika teidät vapaiksi tekee, niin te tosiaankin olette vapaat.» Amen.

HELMIKUUN 4 PÄIVÄNÄ..

Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. 1 Joh. 3: 14.

Jos tiedät kääntymisesi ja uskosi Kristuksen armoon kantaneen sen hedelmän, että olet saanut uuden sydämellisen rakkauden Jumalan lapsia kohtaan. Ei ainoastaan jotakuta määrättyä kristittyä kohtaan, joka sinulle on hyvää tehnyt ja ymmärtää sinua, tahi on rakastettava ja miellyttävä, vaan ylimalkaan kaikkia niitä kohtaan, jotka rakastavat ja etsivät Jeesusta, jos Jeesuksen ystävät ovat sinulle kuin uusi, läheinen sukulaispiiri. Jos he ovat kuin veljiäsi ja sisariasi, niin tämä suhde heihin osoittaa paremmin kuin parhaimmat työt, että Jumalan Henki asuu sydämessäsi.

Ehkä itse epäilet lapsioikeuttasi, kun kristillisyytesi näyttää sinusta olevan kovin puutteellinen. Mutta Jumalan sanan rinnalla ovat kaikki puutteesi ja omat ajatuksesi vähä-arvoiset. Sitä vastoin jos tilasi on semmoinen, että olet herännyt synnin unesta, olet jättänyt harhapolkusi ja kääntynyt elämän tielle, olet tehnyt parannuksen, rukoilet ja luet Jumalan sanaa, mutta et tahdo lähestyä muita etsiviä sieluja, vaan paremmin viihdyt yksinäisyydessä Jumalan ja hänen sanansa kanssa, kuten tapaat sanoa, niin onhan tämä kaunista ja onhan siinä jotain hengellistä liikettä huomattavana, mutta siinä ei ole Jumalan armon oikeata tuntomerkkiä. Parannuksesi on mahdollisesti omatekoinen. Jos parannuksesi olisi Hengen työtä, olisi sinulla silloin myös rakkautta veljiin, olisit nöyrä ja pitäisit muita etsiviä sieluja itseäsi parempina.

Ja jos Karitsan veri olisi ainoa lohdutuksesi ja kerskauksesi, jos olisit kulkenut »ahtaan portin» läpi, jossa sekä syntisi että oma vanhurskautesi olisi Jumalan Pojan veren kautta tyhjiin rauennut ja sydämesi olisi ylen onnellinen ylitsevuotavan armon tähden, jos itse vähenisit ja Kristus kasvaisi sinussa, silloin sinä tämän yhteisen lahjan kautta sulautuisit kanssaperillisiisi siinä määrässä, että te olisitte kuin yksi sydän ja yksi sielu, kuten alkuseurakunnan jäsenet olivat.

Jos johonkin veljespiiriin tunnet vetäymystä sen takia, että teillä on sama mielipide jossain yhteisessä, tärkeässä asiassa, sen sijaan Jumalasta syntyminen ja suuri armo Kristuksessa ei yhdistä teitä, ei ole silloin yhdyssiteenä välillänne oikea rakkaus veljiin. Johannes sanoo nimenomaan: »Jokainen joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt.» Apostoli tarkoittaa, että Jumalasta syntyminen on keskinäisen veljesrakkauden syy ja hän lisää: »Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjänsä» s.o. rakkaan yhteisen Isän tähden rakastamme veljiä. Se, joka ei kiinnitä tähän huomiota, pettää itsensä tahallaan ja tulee myös petetyksi.

Miten ihanaa on, kun veljiä rakastat juuri heidän sydämissään tapahtuneen armotyön tähden! Miten ihanaa, kun heikon parannuksen tekosi hedelmänä on rakkaus veljiin. Kaikki Herran uskolliset ovat tulleet uusiksi sukulaisiksesi, rakkaiksi sisariksesi ja veljiksesi, jotka silmissäsi ovat tulleet niin rakastettaviksi, että et mielestäsi ole arvollinen saamaan heidän rakkauttaan. Se on onnellinen sielun tila.

Voihan sinulla kyllä olla joku veli, jota eniten rakastat, kuten Jeesuskin rakasti Johannesta, mutta kaikki, jotka Jeesusta etsivät ja rakastavat, ovat veljiäsi ja heidän tulee olla sinulle niin kalliit, että heidän onnensa ja onnettomuutensa on sinun. Yhteinen rakkaus panee sinut mahdollisuuksiesi mukaan auttamaan lähimmäistäsi siihen korkeimpaan hyvään. Mutta veljellisen rakkauden kautta olet läheisillä siteillä liitettynä niihin, jotka ovat Vapahtajaan liitetyt. Katso, tämmöinen rakkaus todistaa, että jos kohta kristillisyytesi on heikkoa, niin Kristus kuitenkin on elämäsi, sillä Kristuksen Henki asuu sydämessäsi.

Mutta vaikka rakkaus sydämissämme on Hengen synnyttämää ja Vapahtajan rakkauden kasvattamaa, tarvitsee se, kuten kaikki Hengen hedelmät hyvää hoitoa. Sen takia Jumalan sanassa meitä kehotetaan rakkauteen. Ja samaten kuin meissä asuva rakkaus on Kristus-elämän hedelmä, niin saa se myös voimansa yksinomaan Kristuksesta. Niin kauan kuin elän parannuksen ja uskon ahkerassa harjoituksessa, rakastan minä veljiä. Mutta kun maailman henki saa jalansijaa minussa, niin että en joka päivä elä synnin ja armontunnossa, kylmenee rakkaus veljiin ja minä katselen heidän vikojaan enemmän kuin heissä asuvaa armoa.

Katsokaa, minkälaisen rakkauden Isä on meille antanut, että olemme saaneet Jumalan lapsen nimen; ja niin olemmekin. Sen takia ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä. Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän pani henkensä meidän edestämme; meidänkin tulee panna henkemme veljiemme edestä. Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.

HELMIKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Israel sitävastoin, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole semmoiseen lakiin päässyt. Minkä takia? Sen takia, etteivät he perustaneet uskoon, vaan muka tekoihin; sillä he kompastuivat kompastuskiveen. Room. 9: 31-32.

Katso niitä armovalitseminen saa aikaan! Jumala on valinnut uskon tien eikä tekojen. Jumala on valinnut »lupauksen pojan», eikä »palkkavaimon poikaa». Kun joku pyrkii teoilla, hurskaudella ja Jumalan palvomisella ansaitsemaan armon, käy se vaikeaksi, jopa mahdottomaksi, sillä Jumala on valinnut uskon lapset.

Jumalan valitsemista vastaan ei käy sotiminen. Sillä silloin käy niin, että ken vanhurskautta etsii, se ei vanhurskautta saa ja se, joka ei sitä etsinyt, hän sen saa »uskolla» sen omistaessaan. Vanhempi poika, »joka niin monta vuotta oli isäänsä palvellut, eikä milloinkaan ollut laiminlyönyt hänen käskyjänsä», ei saa vohlaakaan ja se, joka on tuhlannut perintönsä porttojen kanssa, saa juottovasikan, kun hän häveten kääntyy ja vastaan ottaa armon armosta. Mutta monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja monet viimeiset ensimmäisiksi.

Johan näin ihmeellinen hallitus panee liikkeelle taivaan ja maan! Eipä ihme, että ne, jotka ovat »kantaneet päivän kuorman ja helteen», jotka ankarasti ovat itseänsä ruoskineet, ja itseltään kieltäneet maailman ilot, ahkeroineet ja kiusanneet itseään Jumalan käskyillä ja hyvillä töillä, lopuksi näkevät publikaanien ja porttojen, jotka mielin määrin, vapaasti ovat syntiä harjoittaneet, menevän ennen heitä taivasten valtakuntaan, eipä ihme, jos he katkeroituvat. Nämä saavat rauhan ja ilon, kerskaavat täydellisestä vanhurskaudestaan ja lapsioikeudestaan, vanhurskauden vaatteestaan, sormuksesta, kun sitävastoin he itse, lain orjuuttamat, alituisesta työstä väsyneinä, vielä ovat vanhurskautta vailla, eivätkä omista todistusta lapsioikeudestaan. Eipä ihme, jos he kiukustuvat ja nurisevat semmoista järjestystä vastaan. Mutta ei siitä apua!

Ennen maailman perustamista oli tämä Jumalan armopäätös. Herraa vastaan, joka taivaan ja maan »vaaksallansa mittaa», ei ole helppo taistella. Hän on meihin verraten liian suuri, liian voimakas. Hänellä on kuoleman ja helvetin avaimet, »hän avaa, eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa.» Hän armahtaa, ketä hän tahtoo.

Autuaaksi tuleminen ei siis riipu kenenkään ihmisen tahdosta eikä juoksusta, vaan Jumalan armahtamisesta. Hän valitsee, kenen hän tahtoo. Ja hän on suvainnut valita ne, jotka uskovat ainoan Pojan nimeen, eikä niitä, jotka tahtovat itse ansaita itselleen taivasten valtakunnan. Tämä on Jumalan iankaikkinen armovalitseminen. Ennen kuin maailman perustus oli laskettukaan, oli hän valinnut meidät Kristuksessa, yksinomaan Kristuksessa.

Se, joka ei armovalitsemisesta vaarin ota, vaan tekee työtä, potkii ja lyö päänsä vuoren seinään, jossa ei ovea ole, hän ei koskaan pääse läpi, vaan lopuksi, kun hän niitä hartaimmin on vanhurskautta etsinyt, saa hän kuulla pois työntävän käskyn: Ota mitä sinulle kuuluu, jonka itse ansainnut olet, ja mene! Raamatussa luemme nämä kovat sanat: »Aja pois orjatar poikineen; sillä orjattaren poika ei saa periä vapaan vaimon pojan kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia.»

Kun Jumala on meidät Kristuksessa valinnut, antanut Poikansa kärsimään ja kuolemaan syntiemme sovitukseksi ja hankkinut jälleen meille autuuden, niin ei mikään muu taivaassa ja maan päällä hänelle riitä kuin hänen ainoan Poikansa veri ja kuuliaisuus. Hänen kiivautensa Pojan kunnian puolesta palaa suurena liekkinä, joka täyttää koko maailman. Kaiken, joka nousee Poikaa vastaan, olkoonpa vaikka itse suurin pyhyys, kaiken sen se kuluttaa olemattomiin. Ainoastaan hänen rakkaan Poikansa vanhurskauden vaatteessa voi astua Jumalan eteen. Muuten hän kuluttavana tulena hävittää sinut.

Älä koskaan omassa nimessäsi astu Jumalan eteen! Älä tavoita hänen armoansa muulla tavalla kuin Jumalan Pojan kautta, joka sinut otolliseksi tekee. Onhan hyvin ja kauniisti tehty, kun olet vilpitön jumalisuudessasi, rukoilet hartaasti, kadut katkerasti syntejäsi, valvot ja taistelet niitä vastaan ja teet hyviä tekoja. Mutta vaikka teet ja olet kaikkea tätä vielä suuremmassa määrässä kuin tähän asti, niin sittenkin tulet tuomituksi, jos et kaikkea tätä pidä roskana, ja jos ei Kristus, ainoastaan Kristus ole vanhurskautesi ja lohdutuksesi. Tämä on armovalitseminen Kristuksessa.

HELMIKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Ja näin teidän on syötävä sitä: kupeet vyötettyinä, kengät jalassanne ja sauva kädessänne; ja syökää se kiireesti. Se on Herranpääsiäinen. 2 Moos. 12: 11.

Vanhan testamentin aikana Herra määräsi Israelin kansan syömään pääsiäislampaan. Tämän käskyn hengellinen merkitys oli, että jokaisen, joka Kristuksen tykö tulee ja vastaan ottaa hänet, on noustava synnin orjuudesta, erottava maailman ja turhuuden vallasta ja lähdettävä uudelle tielle. Älköön hän sitten taaksensa katsoko, vaan takaa ajetun pakolaisen lailla kiiruhtakoon eteenpäin nopeasti ja niin kauas kuin mahdollista synnin ja perkeleen palveluksesta. Älköön hän sitten enää kiinnittäkö sydäntään tähän maailmaan ja älköön paratiisiaan täältä etsikö, vaan olkoon hän aina täällä muukalaisena, joka isänmaatansa etsii. Apostoli sanoo: »Jos siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on ja istuu Jumalan oikealla puolella. Harrastakaa sitä, mikä on ylhäällä, älkääkä sitä, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.»

Tosikristityn elämässä on entisyys kuollut. Hän nousee Kristuksen kanssa uuteen elämään. Isänmaa aarteineen on taivaassa, siellä, missä Kristus on. Alinomaa on kristityn vaellettava Aabrahamin uskon jäljissä, kuten kirjoitettu on: »Uskon kautta eleli hän muukalaisena lupauksen maassa niin kuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä kuin hänkin; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja Jumala on. Kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet, ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, niin olisihan heillä ollut tilaisuus palata takaisin; mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen.»

Sellaisen tulee vaelluksemme olla. Meidän on pääsiäislammasta matkavaatteissa syötävä, meidän on täällä oltava vieraina, toivioretkeläisinä, jotka pyrkivät isänmaata kohti. Toivioretkeläisen ei sovi jäädä tien viereen aarteita etsimään, ei hänen liioin sovi asettua mukavaan maataloon asumaan, vaan hänen täytyy väsymättä kiiruhtaa eteenpäin, kunnes hän saavuttaa pyhän maan, Jumalan kaupungin. Majatalossa saa hän yöpyä saadakseen lepoa ja virvoitusta, mutta hän ei saa jäädä sinne. Semmoinen olkoon kristityn koko elämä. Muista, äläkä unohda, että sinun on oltava matkavaatteissa syödessäsi Pääsiäislammasta.

Mutta samaten kuin Israelin lapset, syötyään pääsiäislampaan kiiruusti riensivät ulos orjuuden maasta, mutta samana yönä vielä huomasivat kintereillään orjuuttajansa, Egyptin kuninkaan joukkoineen ja pelkäsivät hukkuvansa, niin ei myös armoitettu sielu, jonka Jumala on maailmasta valinnut Jeesusta seuraamaan, saa koskaan unohtaa, että siitä hetkestä saakka kaikki vanhat viholliset uupumatta ajavat häntä takaa. Älä unohda, olevasi vihollismaassa ja että kalleuksiasi kannat saviastioissa. Tuhannet viholliset ympärilläsi väijyvät saadakseen aarteesi sinulta ryöstetyksi.

Täällä vanha sielun vihollinen, joka on vannonut tuottavansa sinulle kuoleman ja aikoo sen toteuttaa joko väkivoimalla, viekkaudella tahi loppumattomalla kestävyydellään. Tuolla maailma, joka joko uhaten tahi lumoavilla tarjouksillaan koettaa taivuttaa sinua kääntymään takaisin leveälle tielle. Ja ennen kaikkea oma petollinen sydämesi, lihasi, joka alituisesti taistelee Henkeä vastaan, eikä välitä Jumalan valtakunnasta. Voiko semmoisessa asemassa asettua rauhaan ja nukkua?

Tarpeellista on olla täysin varustettuina, kupeet totuudella vyötettyinä, sauva kädessä, kengät jalassa, kuten matkalle kiiruhtavaiset. Ihmissydämelle on ominaista, että se etsii ilonsa ja viihtymyksensä katoavaisuudesta. Herran uskollisetkin, jotka ovat etsineet ilonsa Jumalasta, helposti takertuvat turhuuksiin. Mutta se on vaarallista. Kun kristitty alkaa hyvin harrastaa sitä, joka kuuluu tähän maailmaan, joko kauppaansa, peltojansa tahi karjaansa, niin silloin on suuri vaara lähellä, että hän näihin niin kiintyy, että hän ilmoittaa itsensä estetyksi saadessaan Herralta kutsun suurille illallisille.

Ovathan nämä maalliset harrastukset kyllä luvallisia, mutta miten on sydämesi laita? Siitäpä kaikki riippuu. Ole vilpitön! Missä sydämesi on, siellä on myös aarteesi ja siitä suusi puhuu. Sielusi yljän rakkaus ja suuri työ ei salli sinun avata sydäntäsi kenellekään muulle. Sinun halusi olkoon Herrassa oleva.

Katkeraa ihmisluonne on aina vain hyljätä maalliset ilot ja nautinnot, aina kuolettaa liha, hyljätä ja kiiruhtaa pois. Mutta semmoinen on kaita tie. Hengelle se on suloinen tie. Älä usko löytäväsi täältä maan päältä paratiisia. Jos kuulut Kristuksen kansaan, joka hänen kanssaan kulkee taivaalliseen isänmaahan, niin tulee sinun olla puettuna kuin matkalle kiiruhtavaisen.

HELMIKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Herra Jeesus siitä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää se minun muistokseni. 1 Kor. 11: 23-24.

Herran ehtoollinen on armoväline, jonka kautta Herra tahtoo antaa köyhille, masentuneille lapsilleen lohdutusta, voimaa ja virvoitusta, jota me välttämättä tarvitsemme. Moni pitää Herran ehtoollista jonkinmoisena juhlallisena uhritoimituksena, jossa me annamme Jumalalle jotain hyvää, tuomme hänelle hurskautemme, katumuksemme, uskomme, rukouksemme ja parannuksentekomme. Tämä harhaluulo vaivaa ja ahdistaa monta uskollista sydäntä ja ryöstää heiltä sen lohdutuksen, virvoituksen ja ilon, jonka ehtoollinen muuten antaisi. Saattaapa tämä luulo kokonaan estääkin rehellistä sielua Herran ehtoolliselle menemästä.

Ehtoollinen on samoin kuin Jumalan sanakin armoväline. Samaten kuin emme Jumalan sanaa lue siinä mielessä, että Jumalalle silloin antaisimme tahi hänelle näyttäisimme jotain hyvää, vaan yksinomaan saadaksemme hyvää, saadaksemme voimaa, uskon lujuutta, saadaksemme apua puuttuvaan katumukseemme ja voimaa rukoukseemme, niin on meidän myös mentävä Herran ehtoolliselle apua anoen ja muistaen että Herranehtoollinen on armovälikappale.

Sinä ehkä epäillen menet Herran ehtoolliselle, koska jokapäiväisessä elämässäsi tunnet puutteellisuutesi, et ole semmoinen kuin sinun tulisi kristittynä olla, joko uskossasi tahi elämässäsi on jotain sairasta, kristillisyydessäsi on jokin arveluttava vika, ja sen takia et voi uskalluksella mennä Herran pöytään. Jos näin ajattelet, niin silloin olet ehtoollisen tarkoituksen unohtanut. Sen tarkoitushan on juuri antaa voimaa ja parannusta kaikkiin puutteisiin ja sairaalloisuuksiin niin hyvin uskonelämässä kuin ajallisen elämän kärsimyksissä. Jos kristillisyytesi, uskosi ja elämäsi olisi täydellistä, niin et Herran pöytää tarvitsisikaan.

Eihän Kristus tullut vanhurskasten, vaan syntisten luo, kuten hän sanoo: »Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.» Ajattele, jos ruumiillisesti sairas, kun häntä kehotetaan turvaamaan lääkärin apuun, vastaisi: En uskalla, olen niin vaikeasti sairas, vereni on pilaantunut, ihottumani kovin ärtynyt. Odota, kunhan tulen paremmaksi, niin sitten etsin lääkärin apua. Emmekö ihmettelisi tätä ja vastaisi: »Sairautesi tähden kai lääkärin luo menet?» Niin ei sinun liioin pidä hengellisen sairautesi ja puutteesi tähden olla Herran ehtoolliselle menemättä. Se on meille annettu kaikenlaisten puutteiden ja sairauksien parantamiseksi.

Suuressa rakkaudessaan Vapahtajamme antoi meille tämän armolahjan. Mitä sanoi hän ojentaessaan opetuslapsilleen sen siunatun maljan? Kaikesta siitä ylenpalttisen suuresta, jota hän olisi voinut sanoa, sanoi hän ainoastaan: »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.» Tästä ymmärrämme, että hän asetti armopöydän lohdutukseksi lapsilleen heidän suurimmassa hädässään, synnissä. Syntien anteeksiantamiseksi!

Synti, tietoisuus syntisyydestäni ja uskottomuus Jumalaa kohtaan, vie minulta uskalluksen ja rohkeuden. Tämän hädän ja ahdistuksen parantamiseksi on Herra asettanut kuolemansa muistoksi tämän autuaan muisto-aterian. Ehtoollispöytä on kuin lepopaikka elämämme tiellä, jotta me ollessamme väsymyksen, nälän ja lankeemuksen tähden murheellisia ja haavoittuneita saisimme muistoateriassa elämän leipää, jotta saisimme meidän syntiemme tähden annetun ruumiin ja veren kautta vakuutuksen siitä, ettei hänen vihansa enää meitä kohtaa.

Meidän on siis ollessamme kiusausten ahdistamia ja ollessamme hengellisen pimeyden ja kiusausten ahdistamia, kiiruhdettava armopöytään samaten kuin kiiruhdamme Jumalan sanan ääreen. Tätä teroittavat vanhat opettajat mieliimme. Luther sanoo: »Sinun tulee usein mennä Herran pöytään ja erittäinkin silloin kuin olet siihen erikoisesti valmistettu, tarkoitan, kun olet monien, vaikeiden syntien vaivaama.»

Kysymykseen, milloin meidän on mentävä Herran ehtoolliselle, vastaa tohtori Svedberg: »Silloin kun orjan mieli valloittaa lapsen uskalluksen sijan sydämessäsi.» He ovat ymmärtäneet, että Herran ehtoollinen on armovälikappale.

HELMIKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Sen takia mekin lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana. 1 Tess. 2: 13.

Herra armahtakoon langenneiden sydäntemme pimeyttä ja avatkoon mielemme. Nekin, jotka eivät epäile sanan olevan Jumalan sanaa, eivät kuitenkaan voi sitä sellaisena pitää kuin tulisi, eivät elävästi usko ja muista sen tosiaankin olevan Jumalan sanaa. Oi, mikä liike ja hälinä siitä nousisi maailmassa, jos Jumalan sanaa ruvettaisiin pitämään sinä, mitä se on, Jumalan sanana. Suuren, kaikkivaltiaan Luojan sanana ja tuomiona.

Jos Jumalan sanaa pidettäisiin sinä, mitä se on, Jumalan sanana, niin mikä hämmästys, mikä kysely ja pelastuksen tien tutkiminen siitä seuraisi! Mikä riemu ja uskon varmuus, mikä kiitos ja ylistys, mikä rauha ja väkevyys Herrassa , jos kaikki heränneet ja uskovaiset sielut oikein voisivat pitää Jumalan sanaa sinä, mitä se on, Jumalan sanana. Mikä valppaus ja palvonta, mikä rukous ja lankeemisen pelko meidät valtaisi, jos oikein voisimme pitää Jumalan sanaa sinä, mitä se on, Jumalan sanana.

Kuinka voit sinä, joka sanot pitäväsi sitä Jumalan sanana, kuitenkin olla niin epätietoinen niistä asioista, joista itse Jumala puhuu. Jos tosiaankin pidät kaiken sen, mikä on kirjoitettuna pyhään kirjaan ainoasta autuuden tiestä, viimeisestä tuomiosta, taivaasta ja helvetistä, Jumalan sanana, niin miten voit syödä, juoda tahi nukkua ennen kuin olet sopinut Jumalasi kanssa ja saanut vakuutuksen syntiesi anteeksi saamisesta ja varmuuden siitä, että milloin täältä eronnetkin, olet autuas.

Sinä, joka työtä teet ja olet orjuuden ikeen raskauttama, kuulet Jumalan todistuksen Pojastaan, ja uskot sen Jumalan sanaksi, sinä uskot, että hän on antanut ainoan Poikansa meidän lunastukseksemme, ja kuulet Jumalan Pojan armorikkaan kutsun: »Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut», ja siitä huolimatta hallitsee sinua edelleen sairas orjuuden henki. Miten se on mahdollista, jos uskot kaiken tämän olevan Jumalan sanaa?

Useimmat ihmiset eivät pidä Jumalan sanaa pyhänä ja Jumalan ilmoituksena. Sen huomaa siitä, ettei se liikuta ja voita heidän sydämiään. Eivät he viljele sitä semmoisella kunnioituksella, kuin he ehdottomasti tekisivät, jos heidän sydämensä todella uskoisi ja tuntisi, että Jumala, taivaan ja maan Herra puhuu heille siinä. Miten tarkkaavaisina ja suurella kunnioituksella seisomme maallisen kuninkaan tahi ruhtinaan edessä, etenkin jos olemme hänestä riippuvaisia. Me pelkäämme, ettei hänen puheestaan ainoakaan sana vain menisi hukkaan. jos hänen sanansa sisältävät peljättävän tuomion, ehkä kuoleman tuomion, niin mikä tuska ja ahdistus silloin kouristaa sydäntämme. Minkä takia? Arvatenkin sen takia, että se on kuninkaan viimeinen ratkaiseva päätös. Mutta jos hänen sanansa sisältävät armollisen määräyksen, ehkäpä armahduksen, ehkäpä tiedon kuolemaantuomitun vapauttamisesta, niin mikä ilo ja kiitollisuus täyttääkään sydämemme. Ja minkä takia ? Koska kuningas itse puhui ja minä siis voin luottaa siihen. Sisälsihän hänen puheensa suurimman armon ja lahjan. Niin, jos joku kuningas suvaitsee puhua kanssamme, olkoonpa, ettei hän ilmoittaisikaan suurta armoaan tahi tuomiotaan, pidämme kuitenkin sitä niin suurena kunniana, että kätkemme hänen sanansa. Me muistamme ne koko elämämme ajan, sen takia, että hän, joka puhui, oli ruhtinas, ehkäpä kuningas.

Katso nyt, miten suhtautuisit Jumalan sanaan, jos pitäisit sitä sinä, mitä se on, Jumalan sanana. Mikä on maallinen kuningas verrattuna itse Herraan ja Luojaan, kaikkien kuninkaitten kuninkaaseen! Jos maallisen kuninkaan sana täyttää sydämemme kauhulla tahi ilolla, sen mukaan mitä hänen sanansa sisältävät, kuinka paljon suuremmassa määrässä kaikkivaltiaan Jumalan sana täyttäisi sydämemme pelolla tahi riemulla, jos pitäisimme sitä sinä, mitä se on. Ja jos me niin rakastamme, kunnioitamme ja kätkemme jonkun kuninkaan sanoja, vaikkapa ne itsessään olisivatkin vähäpätöisiä, miten paljon suuremmassa määrässä rakastaisimme, kunnioittaisimme ja kätkisimme Jumalan sanan, jos todella pitäisimme sitä Jumalan sanana.

Kun ajattelematta, uneliaasti viljelemme Jumalan sanaa, emme kauhistu sen tuomioita, emme liioin saa siitä virvoitusta, vaan levollisina vaellamme epäuskossa, niin syy tähän sieluntilaan on, että emme pidä Jumalan sanaa sinä, mitä se on, suuren Jumalan sanana. Olet epävarma ja epäileväinen, horjut ja huojut uskon ja epäuskon, pelon ja toivon välillä. Tämä kylmä, penseä ja huolimaton elämäsi, eikö se todista kyllin selvästi, että et pidä Jumalan sanaa sinä, mitä se on, Jumalan sanana?

Kiinnittäkäämme tähän huomiota, sillä syy hengelliseen velttouteemme, uskomme, rakkautemme ja koko elämämme puolinaisuuteen on se, ettemme pidä Jumalan sanaa pyhänä, emme usko, emmekä muista, että se on Jumalan sanaa.

HELMIKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Niin, veljeni, teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta. Room. 7: 4.

On muistettava, että me vapaudumme laista ainoastaan kuolemalla tahi siten, että meidät kuoletetaan. Aluksi tuntuu tämä epäuskon pimeydessämme mahdottomuudelta. Se on meille tyhjä ja pettävä sana. Me siis muka olemme aivan vapaat lain ehdoista ja tuomioista. »Ei, se on mahdotonta, tunnenhan sen vaatimukset ja tuomiot. Jos olisin vapaa, niin tuntisinhan itseni aivan autuaaksi.» Näin puhuu epäuskoinen sydämemme. Silloin tulee apostoli avuksemme, hän sanoo: »Rakas veli, samaten kuin autuaitten joukot taivaassa, niin sinäkin olet vapautettu eli kuoletettu lain vaatimuksista ja tuomioista ja olet yhdistetty ylösnousseeseen Vapahtajaan. Niin vapaa olet, kuin jos ei lakia olisi ollutkaan, ei kymmentä - eipä ainoatakaan käskyä. Tämän vapauden olet saanut siten, että olet kuollut laista ja olet ylösnoussut uuteen olotilaan aivan kuin uuteen elämään.»

Kevytmieliset ihmiset, jotka helposti tarttuvat lohdutukseen ilman, että totuudessa omistavat sitä, saattavat lihallisessa mielessään sanoa: »Kuulkaa, lain vaatimuksista olemme tulleet vapautetuiksi, mitä me enää laista välitämme! Lakia ei kukaan voi täyttää.» Silloin apostoli uudestaan sanoo: »En tarkoita, että kaikki ihmiset ovat laista vapautetut. Ainoastaan ne, jotka ovat kuoletetut laista, ovat vapautetut siitä.» Et voi vapauttaa itseäsi.

»Vai ettekö tiedä, veljet, että laki vallitsee ihmistä niin kauan kuin hän elää? Niinpä sitoo laki naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä; mutta jos mies kuolee, on vaimo irti siitä laista, joka sitoi hänet mieheensä. Sen takia hän saa avionrikkojan nimen, jos miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle; mutta jos mies kuolee, on hän vapaa tuosta laista, niin ettei ole avionrikkoja, jos menee toiselle miehelle.» Opetus, jonka tässä saamme, on että me erään kuoleman kautta tulemme laista vapautetuiksi.

Me petämme itsemme, kun uskottelemme omistavamme armon Kristuksessa, emmekä kuitenkaan ole kuoletetut laista, vaan yhä edelleen asetamme toivomme siihen, että lain noudattaminen auttaa meitä vanhurskauteen ja autuuteen.

Moni luulee uskovansa Kristukseen, kun puutteellisen omanvanhurskauden täytteeksi silloin tällöin ajattelee armoa. Tämä on Hengellinen aviorikos. Miehen eläessä on vaimo sidottu mieheensä. Jos hän silloin toiseen mieheen liittyy, niin hänet pidetään rikollisena.

Kahden näin erilaisen lohdutuksen toisiinsa sekoittaminen, nim. että laki tekee meidät vanhurskaiksi ja toinen, että saamme armon Kristuksen kautta, on hengellistä irtolaisuutta, hengellistä aviorikosta. Silloin ihminen rikkoo liittonsa lakiin. Laki on täytettävä, jos sen kautta vanhurskaiksi tahdomme tulla. Armo ja vapaus lain tuomioista kuuluu kokonaan toiselle kansalle, nim. sille, joka on kuoletettu laista ja joka etsii kaiken vanhurskautensa ylösnousseesta Vapahtajasta.

Koko maailma on hengellisen pimeyden vallassa. Se ei tiedä täällä löytyvän kaksi toisistaan aivan erotettua hengellistä valtakuntaa. Kullakin on omat lakinsa ja omat oikeutensa. Ne ovat kaksi eri liittoa, kaksi eri tietä vanhurskauteen ja autuuteen, lain ja armon, tekojen ja uskon tie. Room. 4: 4- 5 ja Gal. 3: 10 puhuu apostoli voimakkaasti lain tietä vaeltavien luulottelua vastaan. Hän sanoo: »Sillä kaikki, jotka perustautuvat tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettu lain kirjassa, niin että hän sen tekee.» Siis sillä tiellä on kaikki täytettävä, tahi on oltava kirottuna. Erehdyttävää on elää armon toivossa, jos lain alla elämme. Tämä ilmenee sitä vaimoa kohtaavasta tuomiosta, joka antautuu toiselle miehelle oman miehen eläessä.

Sitä paitsi saamme tässä opetuksen siitä, miten vapaa lain tuomioista on se ihminen, joka on kuoletettu laista ja on liitetty Kristukseen. Hän on niin vapaa, sanoo apostoli, kuin on se vaimo, joka on kuoleman kautta menettänyt miehensä ja on hänet haudannut maan poveen. Avioside on miehen kuoleman kautta purettu ja katkaistu; ja vaimo voi silloin vapaasti, syntiä tekemättä ottaa toisen miehen. Samaten kuin ei tuolla kuolleella, haudatulla miehellä ole oikeutta vaimoonsa, yhtä vähän lain ehdot ja tuomiot kuuluvat kristitylle, joka uskossa on yhdistettynä Kristukseen. Laki ei voi häntä vanhurskauttaa, eikä liioin tuomita.

Me kiitämme sinua, rakas Isä, että annoit syntiemme sovitukseksi ainoan Poikasi alttiiksi kuolemaan, mutta vanhurskauttamisemme tähden herätit hänet kuolleista. Me käymme uskalluksella armoistuimen eteen ja rukoilemme: Puhdista meidät Jeesuksen verellä kaikista synneistämme ja lain kirouksesta! Anna Pyhän Henkesi tyhjentää meidät kaikesta omasta vanhurskaudesta ja samalla kirkastaa meille Kristus kaikeksi kaikessa. Kirjoita hengen laki meidän sydämiimme, jotta kykenemme sanomaan: Kiitos olkoon Jumalan, joka on meille voiton antanut Jeesuksen Kristuksen kautta! Amen.

HELMIKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Tullaksemme toisen omiksi, hänen, joka on kuolleista herätetty, jotta kasvaisimme hedelmää Jumalalle. Room. 7: 4.

Kun uskova sielu on kuoletettu laista, joka oli hänen ensimmäinen miehensä ja on Kristuksen kuoleman osallisuuteen tullut, on hän avioliitossa hänen kanssaan ja Hänen ylösnousemiseensa osallinen. Kristus on, apostolin vertauksen mukaan hänen laillinen aviomiehensä, ja on uskovalla siis oikeus pitää itseänsä vapaana entisen miehen liitosta, lain liitosta ja vaatimuksista, sillä tämä liitto on kuoleman kautta purettu.

Onko varmaa, että olen vapaa lain ehdoista ja tuomioista? Voinko siihen luottaen elää ja kuolla? Nämä ajatukset kiusaavat usein uskollisten sydämiä. Tekstissämme sanoo apostoli, että aivan niin kuin vaimo ensimmäisen miehen kuoltua on vapaa toiseen avioliittoon, niin voimme mekin olla turvassa. Sillä kuoleman kautta me olemme laillisesti erotetut edellisen liiton ehdoista ja tuomioista. Aadamista eli lainliitosta ovat uskovaiset siirretyt Kristukseen eli armoliittoon. Kristus on seurakunnan pää eli aviomies.

Vertaus yljän ja morsiamen, miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa esiintyy Raamatussa usein ja kuvaa Herran suhdetta uskollisiinsa. Niin kuin Aadamilla oli vaimo, joka oli otettu hänen kylkiluustaan, samoin oli Kristuksella oleva »morsian», hänen ruumiinsa uhrin hankkima. Ei ainoastaan Salomon korkeassa veisussa ja 45:nnen psalmin morsiusvirressä, vaan monin paikoin Uudessa testamentissa puhutaan yljästä, jolloin seurakuntaa verrataan Kristuksen morsiameen. Kun apostoli Ef. 5:ssä on puhunut miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa, sanoo hän lopuksi: »Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.»

Mutta huomattava on, että vaikka uskolliset, liittonsa kautta Kristuksen kanssa, eivät enää ole lain alaiset, niin eivät he kuitenkaan, apostolin sanojen mukaan, ole ilman Jumalan lakia, vaan tottelevat Kristuksen lakia. Sillä kun synnin ja kirouksen raskas taakka on pois otettu, niin rakkaudessaan Kristukseen he onnellisina ja mielellään ottavat lain hänen kädestään. Heillä on »halu Jumalan lakiin» ja sydämestään sanovat: »hänen käskynsä eivät ole vaikeat.»

Kun Lutherille selveni lain merkitys liittona ja elämän ojennusnuorana, sai hän siitä sellaisen kevennyksen ja ilon sydämeensä, että hän luuli kävelevänsä paratiisin katuja. »Kuinka rakkaat minulle ovat hänen käskynsä, kaikki syntini, puutteeni ja vikani ovat anteeksi annetut, omistan ikuisen armon ja olen ikuisesti vapaa lain tuomiosta!»

»Jotta kasvaisimme hedelmää Jumalalle.» Tässä tapaamme taas järkemme mielestä tuon villiuskoisen opin, josta Luther sanoo Gal. 2: 19 johdosta, että jos järki saisi vallan tuomita, niin suurempaa harhaoppista ei maan päällä olisi ollut kuin Paavali, joka opettaa, että meidän pitää olla kuoletetut laista kasvaaksemme hedelmää Jumalalle. Maailma ajattelee, että meidän tulee päinvastoin olla lujasti lain sitomia, jotta kasvaisimme hedelmää Jumalalle, jotta voisimme tehdä hyviä tekoja, ja että laista vapautuminen on kaiken pyhyyden hävittämistä.

Mutta apostoli Paavali opettaa päinvastoin. Hän sanoo, että vasta sitten, kun olemme laista kuoletetut, saatamme kasvaa hedelmää Jumalalle. Tämä on erikoisen tärkeä opetus. Kaikkien kristittyjen, varsinkin nuorten ja kokemattomien tulee kiinnittää siihen huomiota.

Voidaksemme elää todella pyhitettyä elämää, täytyy meidän olla kuoletettuna laista, niin että omatuntomme on vapautettu sen vallasta ja tuomioista. Ja meidän on elettävä vapaassa emme armossa.

Me emme tee Jumalalle niitä hyviä tekoja, joita lain alaisina teemme, vaan teemme ne itsellemme. Ne ovat itsekkyyden tekoja, joita paikan toivossa teemme pahaa välttääksemme. Eikä se ole tosihurskautta, johon Jumalalla olisi mielisuosio, enempää kuin miestä voi ilahduttaa vaimon palvelukset, joita hän tekee pakosta miehen vallan alaisena, sillä mies odottaa ennen kaikkea häneltä rakkautta.

Siis kaikki se, minkä lain alaisina teemme, ennen kuin olemme uskossa Kristukseen yhdistetyt, olkoonpa kuinka hyvää ja hurskasta tahansa, on ylpeyden, itserakkauden, omanhurskauden tahi muiden lihallisia vaikuttimien synnyttämää kuollutta työtä. Ja semmoisten vaikuttimien aikaansaamat parhaimmatkin työt ovat Jumalalle kauhistuksena. Hän, sydänten tutkija, tahtoo rakkautesi.

Mahdotonta on rakkauden innoittamana katsoa lakiin, joka uhkaa ja tuomitsee meitä. Mutta kun olemme lain tuomioista vapautetut, armoitetut ja autuaat uskossa, silloin on Jumala ja hänen lakinsa meille suloinen. Rakastamme ja tottelemme Jumalaa sydämen halusta, silloin kasvamme hedelmää Jumalalle. Tämä on sekä autuuden että pyhityksen ainoa oikea tie.

Oi Herra! Sinun lakisi vaatii meiltä pyhyyttä ja puhtautta. Siinä me puutumme ja saamme omaksemme kuoleman tuomion. Mutta Herra Jeesus, sinä lain ja kaiken vanhurskauden täyttäjä, opeta meitä uskossa sinua etsimään ja joka päivä uudellensa omistamaan, jotta sinun kuolemasi ja ylösnousemisesi olisi vanhurskautemme ja elämämme. Kirjoita Hengen laki sydämiimme, että se meitä synnin ja kuoleman laista vapauttaisi! Amen.

HELMIKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Room. 4: 3.

Lupaus, jonka Aabraham uskoi, sisälsi evankeliumin Kristuksesta. Tekstin sanat: »Aabraham uskoi Jumalaa», ovat kirjoitettuina 1 Moos. 15: 6. Tässä emme kuitenkaan näe muuta kuin lupauksen tulevasta Aabrahamin lukuisasta siemenestä. Mutta aikaisemmassa Jumalan antamassa lupauksessa 1 Moos. 12: 3, joka lupaus sisältyi tähän, Jumala sanoo: »Ja sinussa tulevat kaikki sukukunnat maan päällä siunatuiksi.» Tämä oli oikeastaan syntiinlankeemuksen päivänä ensimmäisille vanhemmillemme annettu lupaus maailman Vapahtajasta, lupaus pyhästä vaimon siemenestä, käärmeen pään rikkipolkijasta, lunastajasta, joka vaimosta syntyneenä, synnin ja perkeleen työt särkisi.

Lupaus, jota kaikki uskolliset, hurskaasta Aabelista alkaen, olivat uskoneet ja sen kautta vanhurskaiksi tulleet. Tämä lupaus uudistettiin usein. Ja vaikka ei tätä jalokiveä Jumalan lupausten joukossa, joka kerta mainitakaan, niin kätkeytyy se sittenkin aina kaikkiin Jumalan antamiin lupauksiin. Kuten näemme selittää apostoli itse sen täten Gal. 3:ssa luvussa. Ja Kristus myös nimenomaan sanoo, mikä oli Aabrahamin uskon silmäin esineenä, josta hän uskossa iloitsi. »Aabraham, teidän isänne riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi.»

Jos apostoli tässä tahtoisi sanoa, että usko, erinomaisena hyveenä ihmisessä, olisi luettu Aabrahamille vanhurskaudeksi, niin olisi hän samalla kerrassaan tuhonnut vanhurskauttamisopin ytimen. Hän on tässä ottanut tehtäväkseen osoittaa meille, että me ilman ansiotamme, Jumalan armosta, tulemme vanhurskaiksi Kristuksessa toimitetun pelastuksen kautta. Ja seuraavassa luvussa hän sanoo, että ainoastaan »yhden kuuliaisuuden kautta me joudumme vanhurskasten asemaan.

Vanhurskaus on lain täyttämistä. Tätä ei usko itsessänsä tee. Sitä paitsi on usko meidän oman ansiomme kieltämistä, sillä joka Kristukseen uskoo, hän tunnustaa olevansa syntinen, kadotettu, neuvoton ja sen takia hän tarttuu Jumalan vanhurskauteen, siihen lain täyttämiseen, joka Kristuksessa on tapahtunut.

Sitä paitsi täytyy uskon saada tarttua Jumalan sanaan. Ja tämän sanan sisällöstä riippuu, mitä uskon kautta omistamme. Ellemme tätä käsitä, niin väärin ymmärrämme sanan uskosta ja uskon vanhurskaudesta. Vertaus selittäköön tämän: tuhlaajapoika elää kaukana vieraalla maalla, jossa kärsii puutetta. Hänen isänsä lupaa hänelle suuren, ihanan maatilan jos hän palaa takaisin ja vastaanottaa sen. Poika epäilee kauan isän sanoja, sen takia hän jää köyhyyteensä. Mutta vähitellen alkaa hän uskoa ja silloin kiiruhtaa hän kotiin vastaanottamaan luvatun omaisuuden. Nyt on hän varakas ja onnellinen. Hän sanoo: Olin kauan puutteessa. Siihen oli epäuskoni syynä. Kun uskoin isäni sanat, tulin rikkaaksi ja onnelliseksi. Uskoni teki minut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Joka kuulee nämä sanat eikä tiedä isän lupauksesta, voisi käsittää pojan sanat siten, että tämä, sai palkan kuuliaisuutensa tähden. Se, joka tuntee asian laidan, sanoisi: Tarkkaapas, mitä isän lupaus sisälsi. Se hänet rikkaaksi teki. Lupaukseen sisältyi omistusoikeus suureen maatilaan. Siinä on rikkaus. Uskonsa avulla hän pääsi sen omistajaksi. Näin on meidän ymmärrettävä sanat: »Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.»

Se, että hän uskon kautta tuli vanhurskaaksi, johtui siitä, että hän uskolla omisti lupauksen sisällön. Lupaus oli Kristus. Jos emme näin ymmärrä näitä sanoja, täytyy meidän kokonaan hyljätä Raamatun pääoppi, me menetämme ja hylkäämme kaiken, mitä Jumala aikojen alusta saakka on meille julistanut Vapahtajasta ja sovituksesta hänen, veressään. Meidän on silloin hyljättävä kaikki mitä enkelit ja profeetat ovat Jumalasta julistaneet, kaikki, mitä leviitallisella uhripalveluksella ja kaikilla sen veri-uhreilla kuvattiin nim. Jumalan sanan varsinainen sisältö. Oppi Kristuksessa, siis Kristuksen kuuliaisuus, kärsiminen. kuolema ja ylösnouseminen. Kaikella tällä ei olisi mitään merkitystä, jos Jumala vanhurskauttaisi meitä sen takia, että omistamme sen hyveen, että uskomme hänet totuudelliseksi.

Apostoli ei tässä tarkemmin tätä asiaa selitä (sen tekee hän seuraavassa luvussa). Siitä huolimatta ei meillä ole oikeutta tässä asiassa muodostaa uutta, Raamatun vastaista ajatusta itsellemme. Jumala ei aina kertaa sanojaan, vaan vaatii, että me muistamme hänen selityksensä ja ymmärrämme häntä. Tämäkin todistaa Jumalan majesteetillista suuruutta.

Ei Aabrahamkaan ollut autuas hurskautensa tähden, vaan uskottuaan Herran Jeesuksen työt. Niin emme mekään tule puhtaiksi ja otollisiksi Jumalan edessä muuta kuin uskon kautta Karitsan uhrikuolemaan. Ken tämän uskoo, hän saa rauhan sydämeensä. Herra, lisää meille uskoa, päästä meidät epäuskosta! Amen.

HELMIKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Ellette tee parannusta, niin te kaikki samoin hukutte. Luuk. 13:3.

Sinä sanot: Onhan tässä kirjoitettuna, että ellette tee parannusta, te hukutte. Olkoonpa, että parannus ei merkitsisi samaa uudistuminen, pyhittyminen tahi puhdistuminen, johon meillä ei ole voimia ennen kuin olemme istutetut Kristukseen ja olemme saaneet pyhittävän Hengen, niin tässä tarkoitetaan parannuksella kuitenkin katumusta, murtumista ja synnin surua.

Pelkäänpä, että tätä ei minussa ole, olen päinvastoin kova ja kankea ja miten niin ollen voin pelastua?

Parannus alkaa synnintunnolla, Joka sitten parannuskokeiden aikana muuttuu synnintuntemukseksi, hengelliseksi köyhyydeksi tahi kaiken oman lohdutuksen riittämättömyydeksi. Mutta jotta tietäisit parannuksesi olevan, mitä sen tulee olla, täytyy sinun tietää ja tuntea sen tarkoitus, sillä jos tarkoitus saavutetaan, on parannuksentekosi oikea. Mikä on parannuksen tarkoitus?

Parannuksen varsinainen tarkoitus ei ole, että sen kautta tulisit Jumalalle otolliseksi ja kelvolliseksi, vaan että sinut sen kautta kasvatetaan Kristuksen luo, kuten Paavali sanoo: »Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, jotta me tulisimme vanhurskaiksi uskosta.»

Sen tähden, jos vielä voit olla kaukana Kristuksesta maailman menossa suruttomana ilman että sinulla on varmuutta siitä, että omistat Jumalan armon, niin synnintuntosi on liian vähäinen. Jos löydät autuutesi omassa parannuksen teossasi, katumuksessa, rukouksessa ym., niin ei synnintuntosi ole oikealla tolalla.

Mutta niin pian kuin et saa rauhaa, etkä voi elää maailman mukaan ilman varmuutta armon omistamisesta. Ja vielä niin pian kuin et lepoa löydä itsessäsi, omassa parannuksen teossasi, katumuksessasi, rukouksessasi, vaan sinun on, semmoisena kuin olet, paettava Kristuksen armon turviin. niin silloin on parannuksen tekosi oikea, sillä se vie päämäärään. Se vie sinut Kristuksen luo. Hänessä ole pelastettu ja autuas. Hänessä on turvapaikkasi. »Jolla Poika on, hänellä on iankaikkinen elämä.» Jos siis synnintuntosi on oikea, niin et sitä itse semmoisena pidä sillä silloinhan sinulla olisi siinä s.o. itsessäsi lohdutuksesi. Ja kaikki sellainen lohdutus on väärää.

Oikea parannus siis on tyytymättömyyttä omaan parannukseen, omaan kovuuteen ja kankeuteen, siihen sisäiseen syvimpään turmelukseen. Olet pakotettu ei vain hetkittäin, vaan täydellä vakaumuksella itse tuomitsemaan itsesi kovaksi, kankeaksi, jumalattomaksi, kadotetuksi ja tuomituksi. Vasta silloin saa Kristuksen veri yksinään sinut pelastaa.

Jos siis kysyt, miten paljon synnintuntoa tarvitaan, voin sinulle vastata: sen verran, että voi elää ilman Kristusta, etkä saa rauhaa ennen kuin olet hänessä. autuas. Enempää ei tarvita, mutta ei vähempikään riitä.

Turhaa on luulla, että synninsurulla pitää ensin olla aikansa, että sitten vasta tulee uskon, rauhan, ja pyhityksen aika: Aloita uskomalla Kristukseen ja seuraamalla häntä jokapäiväisessä parannuksenteossa, kyllä silloin tulet tuntemaan syntisi enemmän kuin koskaan ennen.

Sielunvihollisen viekkaimpia ja voimakkaimpia juonia koettaessaan pitää ihmistä ansoissaan on, että se selittää ihmiselle, että hänen syntinsä ovat esteenä hänen. pelastumiseensa. Tuossa on ihminen, joka uskoo Jumalan sanan ja joka totuudessa etsii siitä voimaa sydämelleen, mutta hänellä on jokin vaikea synti omallatunnollaan. Silloin kiusaaja puhuu hänelle: Evankeliumi on kyllä totta, armo on suuri ja synnit ovat sovitetut, niin että syntiset voivat saada armon. Mutta sinun on asia toinen. Tiedäthän mitä olet tehnyt. Jos et sitä olisi tehnyt (jokin salainen tahi huutava synti viidettä, tahi seitsemättä käskyä vastaan), niin olisit voinut saada armon, mutta näin ollen se on mahdotonta. Sinuun nähden on se mahdotonta .

Tämä on tuon vanhan käärmeen viekkain juoni, hänen, joka on alusta asti ollut valehtelija ja murhaaja. Sillä ikuinen totuus on, ettei löydy ainoatakaan syntiä, jota ei Kristuksen veri runsaasti ja täydellisesti sovita, jos vaan katuvainen syntinen sen uskossa vastaan ottaa. Onhan evankeliumin pääsisältö, kuten sekä Vanha että Uusi testamentti todistaa, että jos teidän syntinne ovat veriruskeat, ne lumivalkeaksi tulevat; jos ne tulipunaisia ovat, niin ne villan kaltaisiksi käyvät.

Muista aviorikoksen ja murhan tehnyttä Daavidia, Manassea, ryöväriä ristillä, syntistä Pietaria, joka kielsi Herransa. Juuri näiden vaikeiden syntien tähden Jumalan Poika tuli ihmiseksi, vuodatti verensä ja kuoli, jotta, kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi! Sillä, niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. Amen.

HELMIKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä. Ef. 4: 30.

Kuinka Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi saattaminen ja karkottaminen tapahtuu? Se tapahtuu tottelemattomuuden kautta Pyhää Henkeä vastaan. Hän tahtoo jotakin, hän kehottikin, ja jos et tahdo häntä totella, niin saatat hänet murheelliseksi ja karkotat hänet pois. Hän tahtoo vaikuttaa synnintuntoa, katumusta, halua parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa. Kun käännyt pois, etkä kuule häntä vaan koetat tehdä tyhjäksi hänen herättämiään pyhiä vaikutuksia, et lue Jumalan sanaa, niin että Pyhä Henki saisi vaikuttaa sydämessäsi, et pelkää menettäväsi, näitä vaikutuksia, etkä huokaa Jumalan puoleen pyytäen häntä sydämessäsi Henkensä kautta työtä tekemään, jotta kasvaisit hänen tuntemisessaan, niin silloin halveksit Jumalan Henkeä ja sammutat sen sydämessäsi.

Silloin teet Jumalan Hengen murheelliseksi, kun yhä hellit jotain syntiä, etkä siitä luovu, vaikka Jumala on sinuun tarttunut, rangaissut sinua ja vaatinut sinua jättämään sen. Kun kyllä tahdot jättää synnin, mutta et heti, kun olet valmis kääntymään Jumalan puoleen, vaan tahdot siirtää kääntymisesi tuonnemmaksi, osoittaa tämä hengessäsi asuvaa vilppiä. Silloin laiminlyöt etsikkoaikasi, josta voi olla seurauksena että Jumalan Henki jättää sinut. Niin, silloinkin, kun tahdot tehdä parannuksen ja kääntyä, mutta et tahdo kuulla Herran ääntä, etkä vaeltaa tietä, jolla hän tahtoo, että etsit turvaa Kristuksen luona saadaksesi väkevyyttä Herrassa. Kun et tätä tahdo, vaan vastustat valitsemistasi, niin silloin saatat Pyhän Hengen murheelliseksi.

Ja lopuksi, kun tahdot kyllä seurata Jumalan neuvoa, mutta et tahdo käyttää Jumalan antamia välikappaleita, kun et tahdo vapaahetkinäsi lukea, etkä kuulla, niin silloin kiusaat Jumalaa ja sammutat Hengen. Sinä tahdot tehdä parannuksen ja kääntyä, mutta omin voimin. Sinä pyydät Hengen apua ja armoa, pyydät Hengen apua ja armoa mutta et viljele Hengen välikappaleita.

Silloin et saa mitä pyydät. Jumala on antanut meille Sanansa. Siinä hän tahtoo meitä kohdata, sen kautta vaikuttaa. Sinulla on Jumalan sana, kristilliset opettajat ja yhteyttä veljien kanssa ja sitten kuitenkin pyydät armoa parannukseen ja uskoon. Siten kiusaat Herraa samaten kuin se ihminen, joka kieltäytyy käyttämästä ravintoa, mutta siitä huolimatta pyytää Jumalaa ylläpitämään hänen maallista elämäänsä.

Herran Henki ei jätä sinua syntiesi ja heikkoutesi tähden, eikä sen takia, ettet voi tehdä mitä Henki käskee. Päinvastoin hän itse auttaa sinua, mutta ulkokultaisuus ja tahallinen tottelemattomuus karkottaa Hengen. Tämä ei tapahdu ainoastaan silloin, kun Jumalan Henki aloittaa työnsä sydämissämme. Kristityt, joilla on Pyhän Hengen osallisuus, ovat aina saman vaaran alaisina. Kirjoittihan Paavali Efeson uskollisille, jotka jo olivat saaneet Pyhän Hengen: »Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä.» Mikä Jumalan Hengen murheelliseksi saattaa? Kaikki salaisinkin synti sydämessä: ylpeät ajatukset, pahat himot, kateus ja viekkaus murehduttaa Jumalan Pyhää Henkeä, mutta silloin karkotamme Pyhän Hengen sydämestämme kun sisäisesti niin lankeamme, että puolustamme ja hellimme syntiä.

Kun ihminen itse tuomitsee syntinsä, kärsii, taistelee ja huokaa ja rukoilee, niin Pyhä Henki toimii, kuin lääkäri sairaalassa, missä on tautia, taistelua, haavoja ja valituksia. Sen takia saattaa Jumalan Henki asua syntisen sydämessä, joka on täynnä sairautta, saastaa, haavoja valitusta ja tuskaa. Jos ei niin olisi, niin ei ainoakaan kristitty voisi päivääkään Jumalan Henkeä säilyttää.

Mutta Herra itse selittää sen, mikä karkottaa Hengen ihmissydämestä, näin: He eivät anna minun Henkeni nuhdella itseään. Ei se tapahdu ainoastaan silloin, kun asetumme vastustamaan sanan nuhteita. Vaan myöskin kun jätämme Jumalan sanan, emmekä tahdo sitä ymmärtää silloin, kun se käy käsiksi helmasyntiimme. Kun emme sanasta etsi tukea päästäksemme synnistä, vaan päinvastoin etsimme siitä tukea sille, ettemme aio jättää syntiämme, vaan, tahdomme pysyä siinä. Silloin emme anna Jumalan Hengen rangaista itseämme.

Samaten uuden hengen valloittaessa sydämemme, kun emme anna evankeliumin sanan, armosta Kristuksessa, vallita, vaan itsepintaisesti noudatamme järkeämme ja olemme tunteittemme hallittavina ja alituisesti vastustamme evankeliumia ja laupiasta Vapahtajaamme, joka yhä armoa tarjoaa. Näin saatamme Jumalan Hengen murheelliseksi.

Hän kehottaa meitä viljelemään sanaa, hiljentymään rukoukseen, kehottaa hyviin tekoihin. Hän rankaisee meitä pahojen ajatuksiemme, itserakkautemme, itsekylläisyytemme ja vihamme tähden. Kun emme tarkkaa hänen kehotuksiaan, niin murehdutamme Jumalan Pyhää Henkeä.

HELMIKUUN 14 PÄIVÄNÄ
Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää, rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Room. 12: 18.

Tässä puhutaan sopuisasta ja rauhallisesta mielestä, sekä tilanteista ihmisten parissa, joissa meidän ei tarvitse totuuden tähden, uskollisuudesta Kristuksen asiaan ja sielujen paras silmäimme edessä asettua ihmisiä vastaan. Mutta jos kyseessä ovat uskonasiat, totuus, Kristuksen kunnia ja sielujen, paras, niin ei apostoli, enempää kuin Jeesuskaan salli meidän näitä uhrata rauhan ja sovun hyväksi. Semmoista rajoitusta apostoli tarkoittaa sanoilla jos mahdollista on.

Jos siis tahdomme elää totuudessa, niin emme aina voi saavuttaa rauhaa kaikkien ihmisten kanssa. Daavid sanoo: »Minä olen vanha mies, mutta kun minä puhun, niin he jo sotaa hankkivat.» Koko maailma taistelee Jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan. Pakostakin joudumme taisteluun ihmisten kanssa, jos tahdomme olla uskollisia Kristuksen tunnustajia. Tämän asettaa Kristus voimalla eteemme sanoessaan: »Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta. Sillä tästä lähin riitautuu viisi samassa talossa keskenään, kolme joutuu riitaan kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan, isä poikaansa vastaan ja poika isäänsä vastaan, äiti tytärtänsä vastaan ja tytär äitiänsä vastaan, anoppi miniäänsä vastaan ja miniä anoppiansa vastaan.» Ja vielä hän sanoo: »Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää.»

Kristityt, jotka koettavat olla kaikille ihmisille mieliksi, eivätkä koskaan ole Kristuksen tähden joutuneet riitaan kenenkään kanssa, ovat vilpillisiä. Saattavatpa he moittiakin Herran uskollisia siitä, että nämä tuntevat kiivautta Kristuksen puolesta. He sanovat, että uskolliset kyllä voisivat elää rauhassa maailman kanssa, jos heissä olisi enemmän nöyryyttä, sävyisyyttä ja viisautta. Muistakoot nämä, että ei Herra Kristus, joka oli täydellinen, sävyisä ja nöyrä sydämeltään koskaan kelvannut maailmalle, koskaan elänyt rauhassa ja ystävyydessä uskottomien kanssa.

Mahdotonta siis on, että kristityt uskollisina Herralleen kelpaisivat maailmalle. Maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta. Tässä, on siis uskollisten ja maailman, sen ainaisen vihollisuuden syy. Tosin voivat kyllä kristityt puuttua viisaudessa, nöyryydessä ja rakkaudessa, mutta mahdotonta on, että he uskollisina Herralleen kelpaisivat maailmalle.

Apostoli sanoo: »Mikäli teistä riippuu eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.» Jos joudutte vihollisuuteen maailman kanssa Kristuksen tähden ja sen takia, että maailma vihaa totuutta, niin se ei saa teitä huolestuttaa.

Mutta katso, ei lihallinen mielesi, itsepäisyytesi, suvaitsemattomuutesi, moittimishalusi ole syynä keskinäiseen vihollisuuteenne. Meidän on sangen vaikeata huomata omia virheitämme. Itserakkaina löydämme aina syyn muissa ja helposti puhdistamme itsemme. Onko puheesi ja käytöksesi rakkauden läpitunkemaa? Oletko rukoillut siunausta seurusteluusi ihmisten kanssa? Tahi ehkä puheesi on kopeaa ja kevyttä, jonka tähden joudut riitaan ihmisten kanssa. Jos niin on, niin sinua hallitsee lihallinen mieli.

Jos aina olet valmis ojentamaan lähimmäistäsi kaikessa, joka sinun mielestäsi on väärää, niin ei se todista sinussa löytyvän rakastavaa mieltä. Mutta jos pelkäät omaa taitamattomuuttasi ja tapaat rukoilla niiden puolesta, joiden kanssa joudut tekemisiin, niin todistaa tämä, että harrastat lähimmäisesi parasta. Jumala paljastakoon meille sydämemme pahuuden!

Moni ihminen on ainaisen levottomuuden vallassa sen takia, että hän on epäsovussa ihmisten kanssa joko itsepäisyytensä, pahan luonteensa tahi hillittömän kielensä tähden. Sekä Daavid että apostoli Pietari puhuvat tästä. Pietari sanoo: »Joka tahtoo iloita elämästä ja nähdä hyviä päiviä, hän hillitköön kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta, kääntyköön pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja sitä tavoitelkoon.»

Mutta vaikka olisimmekin sopuisia ja ystävällisiä, niin emme sittenkään aina voi elää rauhassa ihmisten kanssa. Riidanhaluiset ihmiset nousevat usein meitä vastaan. Ei vain Kristuksen tähden, vaan myös muistakin syistä. Sen takia sanoo apostoli: »Mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.»

Jos ihmiset ahdistavatkin sinua, omaisuuttasi, persoonaasi tahi mainettasi, niin älä sinä kuitenkaan riitele, tahi anna aihetta riitaan, vaan usko asiasi uskolliselle, Kaikkivaltiaalle Isällesi, joka huolehtii heikkojen ja sorrettujen puolesta. Herra Kristus sanoo: »Autuaita ovat sävyisät sillä he saavat periä maan.»

Ken aina taistelee oikeutensa puolesta, saa paljon kärsiä ja menettää paljon. Onnelliset ne kristityt, jotka niin luottavat taivaalliseen Isäänsä, että jättävät asiansa hänen valvottavakseen. Jos itse rupean asiaani ajamaan, jättää Jumala sen minun haltuuni ja silloin tavallisesti käy huonosti. Mutta jos sen sijaan jätän asiani Jumalalle, niin ottaa hän sen omakseen, puolustaa sitä ja toimittaa kaikki parhain päin.

Rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat.

HELMIKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Jumala teki meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessään tehdä Ef. 1: 9.

Kuten kaikkien aikojen ja kansojen historia todistaa, on inhimillinen arvostelu Jumalasta ollut väärää ja erehdyttävää. Toinen ajattelee ja selittää Jumalan niin, toinen näin. Toinen luulee kelpaavansa Jumalalle aivan toisella tavalla kuin toinen. Surullista on nähdä, miten ihmiset ovat harhailleet pimeässä ja eksyneet. Samoin käy meille, jos ei Jumalan sana ole valonamme.

Mikä on siis Jumalan tahto ja pelastusneuvo autuudeksemme hänen ikuisen taivaallisen sanansa mukaan? »Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.» »Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, nimittäin se Jumalan, joka tulee Jeesuksen Kristuksen uskon kautta kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat, sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta joka on Kristuksessa Jeesuksessa.» »Meni oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.» »Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskosta ilman lain tekoja.»

Näin kuuluvat nuo pyhät sanat, joiden edessä taivas ja maa kumartakoon! Kalkki maailman viisaat, enkelit ja henget, järki ja tunne sanokoot niin tahi näin. Valtaistuimella istuja, kaiken luodun tuomari puhuu sanoja, jotka iankaikkisesta iankaikkiseen pysyvät vahvoina. Ne sanovat: Kaikki liha on turmeltunut ja kadotettu, ei mitään erotusta ole, mutta ainoa joka oli Isän helmassa, tuli ihmiseksi, uhrasi Jumalalle uhrin, joka iankaikkisesti kelpaa.

Jumalan sana sanoo että me nyt ilman ansiotamme, hänen armostaan, tulemme vanhurskaiksi sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Siis, jos sinun syntisi veriruskeat ovat, niin ne sen uhrin veressä lumivalkeaksi tulevat ja vaikka ne olisivat niin monilukuiset kuin meren hiekka, niin ne kaikki pois pyyhitään.

Sillä ei joku pyhimys, eikä liioin enkeli, vaan suuri, pyhä Jumala, tuhansien maailmojen luoja, otti ihmismuodon ja sovitti maailman synnit, niin että häneen uskova ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän. Ihmistä ei nyt tuomita ja arvostella hänen oman ansionsa mukaan, vaan tämän Välimiehemme tähden Jumala näkee meidät vanhurskautettuina ja on, hänellä nyt, meihin mielisuosio.

Semmoinen on tämän suuren Majesteetin ikuinen päätös, semmoinen on hänen tuomionsa. Meidän ajatuksemme ovat sen rinnalla kuin kortta ja heinää. Jos me heikot, sokeat ihmiset ajattelemmekin toisin, niin se ei mitään merkitse. Kuka olet sinä, joka nouset Jumalaa vastaan?

Oi, jospa olisimme viisaita! Oi, jos Jumala avaisi ja valaisisi meidän silmämme, niin että näkisimme taivaallisen valon ja osaisimme täällä käyttää sitä hyväksemme. Kun olen itse mielestäni ollut jumalaapelkääväinen ja hurskas ja luulen olevani Jumalalle otollinen, niin pitäisi minun heti sanoa: Tämä on harha-ajatus, sillä Jumala on sanonut, että kaikki ovat kelvottomat, sekä ettei kukaan hetkeäkään omassa itsessään voi olla hänelle otollinen, ei kukaan omillaan voi tulla vanhurskaaksi.

Kun olen rikkonut Jumalaa vastaan, niin ettei Jumala mielestäni voi antaa minulle armoaan kuten ennen, tulee minun sanoa: Tämäkin on harha-ajatus. Jumalan sanan ikuinen tuomio on, että joka hetki olen ansainnut tuomion, mutta joka hetki on Välimieheni vanhurskas ja sen takia olen minä joka hetki Kristuksessa vanhurskas ja Jumalalle otollinen.

Sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on suotta kuollut. Ja jos Jumalalla on minuun suurempi mielisuosio ja olen vanhurskaampi hänen edessään, silloin kun itse mielestäni olen ollut hurskaampi, ja taas vähemmän vanhurskas silloin kuin itse mielestäni olen ollut vähemmän hurskas, niin silloin totisesti vanhurskaus tulee lain teoista ja silloinhan Kristus on suotta kuollut.

Sellaisesta Jumalan sanan häpäisemisestä varjelkoon minua Herra Jumala! Ajatellessani, että Jumala on minuun väsynyt syntien tähden ja ettei hänellä enää ole minuun mielisuosiota ja että hän on minuun suuttunut ja kääntänyt kasvonsa pois minusta tämän tahi tuon synnin tähden, silloin tulee minun sanoa: Se on ajan luoma harhakuva, sillä semmoista Jumalaa, joka katsoo minun heikkoa hurskauttani tahi epähurskauttani ja sen mukaan osoittaa minulle mielisuosiotaan tahi epäsuosiotaan, ja toisinaan rakastaa enemmän, toisinaan vähemmän, semmoista Jumalaa ei ole taivaassa eikä maan päällä.

Ainoa Jumala on tuo aina yhtä palavalla rakkaudella rakastava, jolla aina on syytä olla minuun tyytymätön ja siis tuomita minut, mutta jolla Kristuksessa joka hetki on yhtä suuri syy armahtaa ja rakastaa minua. Hänellä on sen takia hetki yhtä palava rakkaus minuun ja joka hetki osoittaa mielisuosiotaan ja huolenpitoaan minua kohtaan. Semmoisen iankaikkinen, taivaallinen sana kuvaa Jumalan. Jos toisin ajattelen, niin erehdyn, minulla on silloin harhakuva Jumalasta, joka johtuu siitä, että syntiinlankeemuksessa Jumalan kuva ihmisessä hävisi.

Minä kiitän sinua, rakas, taivaallinen Isä, että sanassasi saan kuulla sinun tahtosi. Kiitän sinua, että Jeesuksen Kristuksen tähden aina olet sama, eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän, Vapahtajani puhdistaa ja päästää minut kaikesta pahasta. Ja vaikka minulla täällä on paljon kilvoitusta ja tuskaa, niin olethan Herra Jeesus, minulle vakuuttanut: Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman. Amen.

HELMIKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa. 1 Kor. 4: 20.

Tämä on vakavaa puhetta. Jokainen tunnustanee sen omassatunnossaan todeksi. Se, joka kerran autuaana tahtoo istuimen edessä seistä, älköön ajattelemattomuudessaan unohtako tätä ja pyytäköön hän Jumalan Hengen apua vakavaan itsetutkisteluun. Tämänpäiväinen tekstimme sanoo: Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa. Se on meille hyvin vakava muistutus, sillä jokainen ihmissydän on häijy ja pahanilkinen kappale, täynnä petosta, valhetta, vääryyttä ja ulkokultaisuutta, jonka, tähden meitä aina väijyy itsepetoksen suuri vaara. Omistamatta kristinuskon voimaa ja elämää tyydymme vain näennäiseen kristillisyyteen, pelkkiin tietoihin ja suun tunnustukseen. Sen takia Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa. Se on sana paikallaan ja aikanansa sanottu. Se sopii hyvin meidän aikamme kristityille.

Tosin kyllä kaikkina aikoina joka paikassa löytyy heränneitten joukossa niitä, jotka pettävät itsensä ja tyytyvät pelkkiin tietoihin ja järjellisyyden ongelmiin. Heiltä puuttuu jumalisuuden voima ja heidän elämänsä on vain jumalisuuden varjo. Löytyypä kokonaisia seurakuntia, joissa kristillisen elämän suunta tavoittelee pelkkiä sanoja ja tekoja. Silloin on tarpeellista muistaa, että Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa.

Korinton seurakunta, jolle Paavali kirjoitti nämä ankarat sanat, oli joutunut siihen tilaan. Apostoli sanoo: »Puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista.» Hän oli siis julistanut heille Jumalan pelastusneuvon heidän autuudekseen. Ja he olivat yksinkertaisuudessa vastaanottaneet ja olivat uskossaan autuaat. Mutta sitten siellä pääsi semmoinen henki, että melkein kaikki heidän huomiokykynsä kohdistui ainoastaan oppeihin ja opettajiin eikä sanan toteuttamiseen elämässä. Toinen sanoi: Minä olen Paavalin puolta. Toinen: Minä olen Apollon. Kolmas: Minä olen Keefaan. Neljäs: Minä olen Kristuksen.

Vähän he ajattelivat sisäisen elämänsä tilaa. Sanan toteuttaminen ja voima heidän sydämessään ja elämässään oli heikkoa, jonka tähden myös vallan kauheita asioita tapahtui heidän keskuudessaan. Mutta ei tämä suuresti heitä huolestuttanut, vaan sen sijaan he itsetyytyväisinä paisuivat pöyhkeiksi ja olivat mielestään vahvat ja rohkeat hyvinkin huonoissa olosuhteissa. Samassa luvussa, josta tekstimme on otettu, sanoo apostoli: »Te olette jo ravitut, teistä on tullut jo rikkaita, te olette ilman meitä päässeet kuin miksikin kuninkaiksi, Me olemme houkkia Kristuksen tähden, mutta te älykkäitä Kristuksessa, me olemme heikkoja, mutta te väkeviä; te kunnioitettuja, mutta me halveksittuja. Mutta minä tulen pian teidän luoksenne, jos Herra tahtoo, ja silloin minä otan selon, en noiden pöyhkeiden sanoista, vaan voimasta. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa.»

Jos tämä kuvaus semmoisenaan ei sovikaan kaikkiin, niin varmaa kuitenkin on, että me olemme rikkaammat sanoissa kuin voimassa. Jumalalle kiitos, että me olemme saaneet hengellistä opetusta. Me olemme sangen rikkaat Jumalan sanan ja tiedon aarteet ovat meille tarjona. Hengellistä tietoa on meillä paljon suuremmassa määrässä kuin mitä pyhimyksillä ennen muinoin oli. Saatamme yhtyä Piispa Pontoppidaniin hänen sanoessaan: »Esi-isämme toteuttivat Jumalan sanan elämässään suuremmassa määrässä kuin mitä heillä oli tietoja Jumalan sanasta, mutta me tiedämme enemmän kuin mitä me toteutamme. He muistuttavat heikkonäköistä, hedelmällistä Leaa, me hedelmätöntä, ihanaa Raakelia.» Siis toteuttakaamme elämässämme, minkä tiedämme! Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa.

Olkoon kuitenkin meistä kaukana se ajatus, että meillä on tarpeeksi uskon julistusta, että meiltä puuttuu pyhityksen oppi ja että tämä olisi nyt korvattava voimakkaammalla lain ja pyhityksen julistuksella. Ei, tuo halveksittu saarna, uskon julistus ainoastaan antaa Hengen, elämän ja voiman.

Missä ei ole jumalisuuden voimaa ja todistusta, siinä puuttuu usko, ja elämä Kristuksessa. Vika on siinä, ettemme anna sanan päästä sydämiimme, emmekä sovelluta ja toteuta sitä, vaan otamme sen vastaan ainoastaan ymmärryksellämme käyttääksemme sitä opin selvittelyyn. Kaikki aikamme menee aseiden takomiseen, kiillottamiseen ja järjestämiseen. Ja kun emme käytä aseitamme vihollista vastaan, niin vihollinen anastaa maan sillä aikaa, kun me järjestämme aseitamme.

Jos harrastuksemme ainoastaan oppeihin ja tietoon niin pääasia: katumus, usko, pyhitys, sydämen luottavaisuus, ilo, elämä, rakkaus, tutustuminen Jumalaan Kristuksessa ja siitä lähtevä todellinen pyhitys, johon sana meitä kehottaa, unohtuu. Silloin olemme vaarassa menettää myös opin, oikean, puhtaan opin. ja tällä tavalla menetämme pääasian. Jumalan valtakunta ei silloin ole meissä, sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa.

Opeta meitä, Herra Jeesus, kuulemaan ja kätkemään sanasi. Ilmoita meille yhä enemmän sitä salattua viisautta, että sinun täydellisyydestäsi saisimme armon armosta. Lähetä rakkautesi tuli sydämiimme, niin että eläisimme vanhurskaudessa ja pyhyydessä kaiken elinaikamme! Amen.

HELMIKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Sillä me vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä. 2 Kor. 5: 7.

Kristuksen valtakunta on uskon valtakunta. Se on kaikkea järkeä, tunnetta, näkemistä, arvelua vastaan sotiva, näkymätön, ihmeellinen, salaperäinen valtakunta. Se, joka ei tätä käsitä ja yhä uudelleen käsitä, ei voi pysyä uskossa. Meidän on muistettava, että Kristuksen valtakunta on Kristuksen kaltainen. Morsiamen tulee muistuttaa ylkää.

Kristillisyyden merkkinä siis on Kristuksen kuvan kaltaisuus. Johannes sanoo: »Niin kuin hän on, niin olemme mekin, tässä maailmassa.» Mutta millainen oli Kristus täällä ollessaan? Eivätkö hänessä suurimmat vastakohdat, syvin alennus, korkein korotus, suurin syntipaljous (koko maailman), suurin pyhyys (oma pyhyytensä), suurin häväistys ja korkein kunnia olleet yhtyneinä.

Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, kipua ja sairautta täynnä, mutta samalla oli hän täynnä kunniaa. Jumalan kunnian kirkkaus on hänen olemuksensa juurikuva. Hän oli kaikkien palvelijain palvelija, mutta myös kaikkien herrain Herra. Hän oli köyhin, mutta kuitenkin rikkain. Ja niin kuin hän oli, niin olemme mekin tässä maailmassa.

Uskovissakin ovat suurimmat vastakohdat yhtyneinä: suurin alennus (kirottu syntinen), korkein kunnia (elävän Jumalan lapsi), suurin syntisurkeus ja korkein vanhurskaus ja puhtaus, suurin köyhyys ja suurin rikkaus, suurin heikkous ja suurin voima. Alennus on meissä itsessämme, korotus Kristuksessa. Edellinen on Aadamin perintö, jälkimmäinen Kristuksen. Edellisen tunnemme kaikissa jäsenissämme ja huomaamme kaikilla aistimillamme, jälkimmäinen on järjeltämme ja aistimiltamme syvästi salattua, mutta meidän on se uskottava Jumalan järkyttämättömän totuuden tähden.

Toisinaan kuitenkin Kristus lähestyy meitä ja sallii meidän Tuomaan tavoin nähdä ja tuntea Jumalan kunnian. Mutta sangen vaikeata on useinkin tyytyä näihin vastakkaisiin kokemuksiin. Uskoa sitä, jota emme tunne ja uskolla omistaa armo ja vanhurskaus, jota emme näe. Näemme ja tunnemme vain niiden vastakohdan.

Niille, joilla kristinusko vaan tieteenä ja tutkimuksen esineenä, on tämä taito, ikävä kyllä, helppoa. Mutta kun Jumalan valtakunta ihmisessä enää ole pelkästään sanoina, vaan voimana, niin että ihminen rupeaa tuntemaan synnin voiman ja todella uskoo vanhurskauteen Kristuksessa, niin mitä saakaan hän silloin omassa itsessään kokea: heikkoutta, saastaisuutta, kylmyyttä, pelkoa, hämäryyttä ja heikkoa uskoa.

Miten suurta taitoa, miten paljon Jumalan armoa korkeudesta silloin tarvitaan, jotta semmoisen surkeuden keskellä voisimme nähdä ja uskoa Jumalan ystävyyden olevan muuttumattoman ja omistavamme Kristuksessa täydellisen vanhurskauden, puhtauden ja Jumalan mielisuosion.

Tämä on vaikeata senkin tähden, kun kurjuutemme ei näytä loppuvan, vaan alati meitä vaivaa jopa vielä kasvamistaan kasvaa. tässä kestänee? Oi, mikä uskon kilvoitus! Sillä jos vapaudunkin joistakin tekosynneistä, tulee sisäinen turmelukseni minulle päivä päivältä yhä inhottavammaksi. Masentuneena huomaan, että jota lähemmäksi Jeesusta pääsen, sitä suuremmaksi tunnen lankeemukseni. Johannes sanoo: »Jumala on valo, ei hänessä ole yhtään pimeyttä.»

Jota lähemmäksi sielu pääsee valoa, sitä selvemmin se näkee oman saastaisuutensa. Sitä paitsi vetää Jumala tuntuvan armonsa takaisin siinä määrässä kuin usko kasvaa ja kestää koetusta, sekä myös silloin kun sielu tarvitsee syvempää nöyryytystä. Silloin tuntee ihminen itsensä kuivaksi, kuolleeksi, kylmäksi ja heikoksi. Hän joutuu kurjuuden, voimattomuuden ja hengellisen rampuuden, pimeyden ja epätoivon tilaan, jolloin sielu pakostakin tuntee itsensä langenneeksi, kuolleeksi ja Jumalan hylkäämäksi.

Voi, mikä kilvoitus, miten vaikeata silloin on uskoa, miten vaikeata on tunkeutua paksun, mustan pilvikerroksen läpi, synnin saartamana nähdä vanhurskaus, kuolemassa nähdä elämää, hyljättynä ollen tuntea Jumalan suurta uskollisuutta ja rakkautta. Silloin on meidän parasta sulkea silmämme, niin ettemme näe emmekä tunne mitään muuta kuin Jumalan sanan, ja totuudessa uskoa, että omavanhurskautemme on mitätön. Sen mukaan ei Jumala meitä tuomitse. Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.

HELMIKUUN 18 PÄIVÄNÄ.
Niin kuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä ( Kristuksessa ) valinnut meidät. Ef. 1:4.

Edessämme on suuri katoamaton, jota eivät mitkään maailman myrskyt ja ajan vaiheet järkytä. Mikä alussa oli se on ikuista ja muuttumatonta. Se, on vahva linna, jonka turviin sydämemme voi kätkeytyä myrskytuulta ja pahan nuolia vastaan! Mikä järkkymätön rauha ja ilo! Kolkkoa ja murheellista on kristityn elämä, jos ei hänellä alituisesti ole silmiensä edessä nämä suuret iäisyys-aarteet.

Sanoessaan, että me olemme Kristuksessa valitut ennen maailman perustamista, tahtoo apostoli meille muistuttaa, että Jumalan armo Kristuksessa on ikuinen, vahva ja järkkymätön. Hän tahtoo sanoa, että minkä teille nyt julistan ei ole vieras ja epätietoinen asia, vaan ikivanha, taivasta ja maata vanhempi. Sillä ennen kuin maailman perustus oli laskettu, oli Jumala ainoassa Pojassaan valinnut meidät, ja täyttyessä lähetti Jumala hänet ihmismuodossa meidän, elämäksemme ja valoksemme.

Ei mikään ole niin järkkymätön kuin Jumalan armopäätös. Mitä Jumala hyvyydessään on päättänyt, sitä ei hän milloinkaan muuta. Ei hän kutsuansa ja antamaansa lahjaa kadu. Ei liioin mikään muu voima voi tehdä tyhjäksi ja estää hänen päätöstään. Hän on miljoonien maailmojen luoja, joka kaikkivaltiaalla sanallaan on määrännyt niiden muuttumattomat radat, sallisiko hän omia päätöksiään järkyttää tahi estää? Jumalan vastustaja, Perkele, vei ihmisen syntiin ja onnettomuuteen. Jättäisikö Jumala nyt ihmisen ilman toivoa ja apua ikuiseen kuolemaan? Elämä, joka oli Isän luona, ilmestyi keskuuteemme, tuli ihmisten valoksi, pelastukseksi ja toivoksi niin kuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä (Kristuksessa) valinnut meidät.

Älkäämme siis koskaan unohtako Jumalan iankaikkista armopäätöstä ihmisen hyväksi. Ja hänen tahtonsa järkkymättömyyttä. Mikä meitä kohdanneekin ja miltä meistä näyttänee ja tuntunee, niin on hänen lohdutuksensa ja autuutensa rikkaus aina sama. Onhan Jumala luonut ihmisen omaksi kuvakseen, lapsekseen ja perillisekseen. Ennen kuin maailman perustus oli laskettu, oli hän laskenut pelastumisemme perustuksen, valinnut meidät Kristuksessa s.o. iankaikkisessa neuvossaan päättänyt parantaa syntiinlankeemuksen tuottamat vauriot hänen kauttaan, päättänyt tehdä hänet toiseksi Aadamiksemme, välimieheksemme, autuuden ruhtinaaksemme, jotta kuka ikinä hätään joutunut, joka hänen puoleensa kääntyy ja uskollaan omistaa hänet, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Kun hän näin oli päättänyt, niin vaikka hän näki edeltäpäin syntiinlankeemuksen ja kaiken synnin ja kurjuuden, jonka ihmissuku sen kautta ylitseen veti, loi hän ihmisen sittenkin lapsekseen ja valtakuntansa perilliseksi. Hän tiesi miten paha oli parannettavissa. Hänen armonsa päätös oli toteutettava. Sen takia valmisti hän jo aikojen alussa taivaan asunnot ihmistä varten, jonne Kristus kertoo viimeisenä päivänä kutsuvansa kaikki uskolliset: »Tulkaa, Isän siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna. maailman perustamisesta asti.»

Koetusaikaa varten valmisti hän myös ihmiselle kuninkaallisella rikkaudella ja loistolla kaunistetun asunnon. Rakensi, istutti ja kaunisti maan ja täytti sen kaikella. mitä ihminen tarpeekseen ja viihtymisekseen tarvitsi. Jumala sanoi: »Kaiken tämän minä annan teille! Vallitkaa kalat meressä ja taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maan päällä liikkuvat.»

Jumalan alkuperäinen tarkoitus ihmiseen nähden on usein murheelliselle sydämelle suuri lohdutus, ilo ja vahvistus. Olenhan ihminen. Jumalan suuret, ikuiset armon ajatukset kohdistuvat ihmiseen. Onhan Jumalalla Isän sydän ja muuttumaton pelastusneuvo. Sitä paitsi on hän kaikkivaltias Luoja. Enhän koskaan voi langeta niin syvään, ettei hän uudestaan voisi minua korottaa. Vaikka esivanhempamme, joilla oli kaikki edellytykset voidakseen pitää Jumalan käskyt, arvottomasti rikkoivat ne, niin siitä huolimatta hän sydämellisellä rakkaudella säälien langenneita lapsiaan etsii ja lohduttaa heitä. Ja koska hän antoi ainoan, rakkaan Poikansa veljeksemme ja Vapahtajaksemme, jaksamme. Niin varmaa on, ettei hän välinpitämättömästi suhtaudu ihmiseen. Hänen sydämessään asuu Isän rakkaus. Miten paljon hyvää voi rikas Isä vielä voi lapselleen tehdä! Monta syvään murheeseen vaipunutta kristittyä on Jumalan Henki näin lohduttanut.

HELMIKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä. Room. 14: 23.

Usko, omatunto, sisäinen, hyvä suhde Jumalaan, siinä on uuden ihmisen silmäterä, sydän ja elämänlähde. Rakkaus, nöyryys, rehellisyys ja armeliaisuus ovat hengellisessä elämässämme myös tärkeitä tekijöitä, mutta elinvoimana, sydämenä uudessa ihmisessä on usko, omatunto ja tietoisuus Jumalan mielisuosiosta.

Evankeliumin kautta olemme Kristuksessa vapautetut lain orjuuden hengestä, olemme saaneet synnit anteeksi ja varmuuden siitä, että meitä nyt hallitsee lapseuden henki ja että olemme sydämellisessä ystävyyssuhteessa Jumalaan. Tämä on ensimmäinen ehto ja tosijumalisuuden, rakkauden, tahdon ja voiman lähde kaikkeen hyvään.

Jos lapseuden henki puuttuu meiltä, niin silloin on meille kaikki se, niitä Jumala rakastaa, vaikeata, raskasta, jopa vallan mahdotonta tehdä ja Jumalan palveleminen on orjan raskasta, vastenmielistä työtä. Semmoinen työ ei Jumalaa miellytä, sillä hän ei halaja pakotettua palvelusta ja »kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia.»

Sitä paitsi, kun ei minulla ole voimaa siihen, joka hyvää on, niin synti pääsee lain kautta hallitsemaan. Mutta kun olen saanut vakuutuksen Jumalan ystävyydestä, kun Jumala on minulle vakuuttanut: »Poikani, ole turvallisella mielin; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi», niin silloin elän, silloin palan rakkaudesta häneen ja silloin on hänen ikeensä suloinen ja hänen kuormansa keveä. Kun Jumalani on minulle sanonut: »Sinä olet minun», silloin vaellan tietäni iloiten, sillä autuas salaisuus täyttää sydämeni. Minulla on ystävä, minulla on aarre, jonka vertaa ei löydy.

Kristuksen rakkaus vaatii minua silloin kaikessa palvelemaan häntä. Se ei salli minun enää elää itselleni, vaan hänelle, joka puolestani on kuollut ja ylösnoussut. Katso, siinä on tosijumalisuuden henki ja elämä! Sitä paitsi vaaditaan minulta, koska olen tietoinen Jumalan mielisuosiosta, että elämäni ja teot, joita teen, ovat Jumalalle mieluisat. Koska häntä rakastan, tahdon tehdä, niin kuin hän käskee.

Mitä heikkoudesta rikon, kuuluu niihin synteihin, jotka sisällytän Isä meidän rukoukseen rukoillessani: Anna meille meidän velkamme anteeksi. Ja joista rikkomuksista uskon minulla olevan ikuisen, alituisen anteeksiannon. Mutta jokapäiväisen elämäni, kaiken sen, jota tahallani teen, ja joka siis on tahtoni ilmaus, sen tulee olla Jumalan sanan, hyvän omantunnon ja uskoni kanssa yhdenmukaisen.

Tämä tietoisuus, jota oikeastaan voisi sanoa töiden uskoksi, on se usko, josta apostoli tämänpäiväisessä tekstissämme puhuu. Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä. Kaikki se, mikä ei lähde sydämestä, joka uskon kautta Kristukseen on armoitettu, on syntiä. Kaikki se, joka lähtee sydämestä, joka ei tunne Jumalan ystävyyttä, on syntiä. Se, joka ei pidä Jumalan tahtoa elämänsä lakina, tekee syntiä. Siis kaikki teot, jotka eivät ole Jumalan tahdon mukaiset, ovat syntiä.

Tästä näemme, että ensimmäinen käsky on kaikkien muiden käskyjen noudattamisen ehtona ja lähteenä. Kaiken kristillisen elämän tunnusmerkkinä siis on, että elävä Jumala on sydämen Jumala, että sydän yli kaiken uskoo, rakastaa ja pelkää Jumalaa.

Emme syyttä tässä asiassa ole näin monisanaisia. Sillä lähinnä tuota suurta pääkappaletta, vanhurskaaksi tekemistämme uskon kautta, on tämä ensimmäinen ja tärkein opinkohta, nim. mitä oikea, kristillinen elämä on, eli hyvät, Jumalan mielen mukaiset teot ovat. Perkele on kaikkina aikoina kaiken voimansa käyttänyt sotkeaksensa näitä opinkappaleita. Jo Kristuksen aikana huomaamme, kuinka juuri näissä kohdissa oppi oli nurinpuoleista.

Mutta Herra opetti, ettei ainoakaan ihminen ollut Jumalan edessä vanhurskas, että hänen »Isän luokse menemisensä» tarkoitti ihmisten vanhurskauttamista, sekä että Jumala tahtoo omakseen sydämen. Mitkään ulkonaiset teot eivät ihmisen vaellusta tee Jumalan mielen mukaiseksi.

Joka todella pyrkii Jumalan suosioon, joka tahtoo vaeltaa hänen teillään, tutkikoon itseänsä. Paljon ulkokullaisuutta löytyy, tahdotaan elää kristillistä elämää, mutta unohdetaan kokonaan pääasia ja tosikristillisen elämänehto. Unohdetaan Jumalan ystävyys ja Jumalan mielisuosio. Älkäämme kiusatko Herraa. Hän katsoo sydämeen. »Herran silmät katsovat uskoa.» Mitäpä se auttaa sinua, että vaivaat itseäsi jumalisuudella ja kristillisyydellä, kun Herra kuitenkin kerran kaikki hylkää ulkokultaisuutena ja syntinä. »Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.»

Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne ajatukseni! ja katso, olenko kadotuksen tiellä, ja johda minut iankaikkiselle tielle! Amen.

HELMIKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Te olette maan suola, mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Matt. 5: 13.

Oi, jospa kaikki uudestisyntyneet kristityt ymmärtäisivät, mikä vaara heitä uhkaa niinä aikoina, jolloin kristityt voittavat suosiota ja saavat olla rauhassa ja kun maailma näyttää heille lempeät, hyväntahtoiset kasvonsa. Silloin ovat Herran omat vaarassa, tulla uneliaiksi, penseiksi ja maailmanmielisiksi ja he menettävät hengellisen voimansa ja päättäväisyytensä. Sellainen lempeä, nukuttava henki on jo paikka paikoin saanut jalansijaa maassamme. Surullista on nähdä, miten suola siellä alkaa käydä mauttomaksi. Silloin rakennetaan oma, mukava, miellyttävä kristillisyys, johon kuuluu joitakuita määrättyjä hartaudenharjoituksia ja joitakin kauniita ihmisrakkauden näytteitä, joita maailma hyväksyy ja ylistää. Mutta uudestisyntyminen ja parannuksenteko ei ole niin tärkeätä. Sen yli helposti luiskahdetaan.

Kuule, mitä Kristus sanoo: »Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.» Kun kristitty tavoittelee ihmisten mielisuosiota, menettää hän Hengen voiman ja päättäväisyyden, niin ettei hän enää sanan voimalla ja esimerkillään voi rangaista pahaa ja tunnustaa Kristusta, silloin ei hän enää mihinkään kelpaa, vaan hän joutuu ihmisten tallattavaksi. Hän muuttuu niin taipuvaiseksi ihmisten mielen mukaan, että kaikki hänelle kelpaa, ja vaikenemisellaan hän usein hyväksyy syntisen, jumalattoman menon, sen sijaan että hänen tulisi siitä nuhdella. Silloin on suola mauttomaksi tullut, ja kynttilä on pantu vakan alle. Syynä tähän on rauhan ja ystävyyden etsiminen joka suunnalta. Ja vielä syvemmällä on syy. Armoelämässä, synnin tunnossa, ja suhteessamme Kristukseen on silloin jotain sairasta.

Mutta kun Kristus tulee sinulle rakkaaksi, silloin tulee myös Hengen kiivailu ihmisystävyyden tavoittelua voimakkaammaksi. Olkaa suolana, sanoo Herra. Ei kiihottuneen mielen vaikuttamana katkerana suolana, vaan Jumalan Hengen vaikuttamana tosirakkauden suolana. Ole kehottaessasi hellä, lempeä ja sävyisä, kavahda kaikkea karkeutta ja sopimatonta käytöstä käsitellessäsi niin arkaluontoista asiaa kuin ihmisten itsetunto. Älä ollenkaan puutu siihen, jos ei rakkaus ja nöyryys hallitse sydäntäsi niin, että ne kuultavat olentosi läpi.

Mutta älä salli varovaisuuden ja nöyryyden saattaa sinua voimattomaan mukautumiseen, joka toimettomana, inhimillisiä tunteita hemmotellen ja väärää rauhaa tavoitellen, varoittamatta, antaa ihmissielujen mennä helvettiin. Muista iankaikkisuutta! »Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi.» »Olkoon rakkaus vilpitön, kammotkaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni.» »Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä ja tietäkää, kuinka teidän tulee itse kullekin vastata.»

Kristinuskon voimaa ja vakavuutta emme osoita ainoastaan tunnustuksella ja lempeällä veljellisellä kehotuksella, vaan koko elämällämme. Jos kristillisyys ei suolana kirvele maailman silmissä, vaan maailma hyväksyy sen ja kiittää sitä kohtalaisuutensa vuoksi, kaipaa kristillisyys suolaa ja voimaa ylhäältä. Herra Jeesus sanoo: »Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää.» Ja apostoli sanoo: »Maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta.» Ajattele näitä sanoja. Niitä ei sovi epäillä, ne ovat Herran sanoja.

Satunnaisesti saatat kristittynä joskus saada maailman kiitoksen, kuten apostoli sanoo: »Kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä.» Mutta jos elämäsi ja vaelluksesi suunta miellyttää maailmaa, niin silloin et soinnu yhteen Kristuksen ja hänen apostoliensa sanoihin ja elämään. Pysähdy ja mieti tätä, jotta et kilpailussa juoksisi hukkaan. Vuodet vierivät, kuolema tulee usein aivan odottamatta. Onhan onnettomuus sanomattoman suuri, jos kulkemasi tie ei olekaan oikea tie.

Te olette maailman valo. Näin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät isäänne, joka on taivaissa. Amen.

HELMIKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Joiden kautta (kirkkautensa ja täydellisyytensä kautta) hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset. 2 Piet. l: 4.

Suuri Jumala, joka alussa loi ihmisen omaksi kuvakseen, lapsekseen ja perillisekseen, on, siitä huolimatta, että ihmissuku lankesi syntiin, antanut sille suurimmat ja ihanimmat lupaukset, lupaukset, jotka tarkoittavat meidän tulemistamme hänen Poikansa kuvan kaltaisiksi. Ja jotka tekevät meidät hänen rakkaan Poikansa veljiksi ja »kanssaperillisiksi.

Tämä suuri päämäärä silmiensä edessä antoi hän jo syntiinlankeemuksen päivänä ihmiselle lupauksen, ensimmäisen lupauksen, johon kaikki muut lupaukset ikään kuin siemeneensä kätkeytyivät, lupauksen Vapahtajasta, vaimon siemenestä, joka oli rikkipolkeva käärmeen pään. Se lupaus uudistettiin aika ajoin ensin patriarkoille, sitten profeetoille ja kuvattiin Israelin kansalle heidän jumalanpalveluksiensa monilukuisissa veriuhreissa, jotka kaikki olivat lupauksena tulevasta pelastuksesta. Vanha testamentti on täynnä lupauksia Vapahtajan tulosta ja hänen pelastustyöstään.

Voimme saada jonkunmoisen käsityksen siitä muistellessamme niitä nimiä, joilla häntä nimitetään ennustuksissa. Erittäin kuvaavia ovat nimet: vaimon siemen, käärmeenpään rikkipolkija, Aabrahamin siunaus, Iisain juuri, Daavidin poika, Lunastaja, Israelin Herra, Siionin kuningas, suuri profeetta, vesa, kaikkien pakanain turva, kansain ruhtinas ja opettaja, pakanain valkeus, Herran käsivarsi, Herran voideltu, Jumalan autuus Siionissa, vanhurskauden saarnaaja suuressa seurakunnassa, Siionin kultainen kukka.

Hänen persoonastaan sanotaan: »Herra heitti meidän kaikkien synnit hänen päällensä.» »Hän kantaa meidän syntimme.» »Hän antoi henkensä vikauhriksi.» »Hänen haavojensa kautta me olemme parannetut.» »Hänen liittonsa veren tähden vangit lasketaan ulos vedettömästä kuopasta.» »Hän vei vankeuden vangiksi.» »Hän oli helvetille myrkkynä ja kuolemalle vaivana.» »Tuntemisensa kautta on hän monta vanhurskaaksi tekevä, sillä hän kantaa heidän syntinsä» j.n.e.

Viimein, kun aika oli täytetty, lähetti Jumalan Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi tehdyn, että hän lain alaiset lunastaisi, että me lapsen oikeuden perisimme. Silloin ilmoitti enkeli hänen syntymisestään, nimestään ja tehtävästään: »Sinun on pantava hänen nimekseen Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistään.» Ja kun se tärkeä hetki tuli, jolloin hänen piti täyttää työnsä sinä yönä, jona hänet kavallettiin, sanoi hän verestään: »Tämä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.» Sitten suuri evankelistain joukko jakautuvien tulikielten vaikutuksesta todisti: »Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.»

Näistä suurista, kalliista lupauksista saa kukin uskovainen osansa. Jokainen, joka masentuneena ja Jumalan lain syyttämänä avukseen huutaa Jeesuksen nimeä syntien anteeksi saamiseksi, saa vakuutuksen siitä, että hänen syntinsä ovat upotetut meren syvyyteen, eikä Jumala niitä enää muistele.

Tämä uskovainen on Jumalan edessä aivan puhdas. Jumala itse pitää häntä lumivalkeana. Jumalan sana vakuuttaa, että hän siirsi meistä pahan tekomme niin kauaksi kuin itä on lännestä. Jumalan armo on niin valtava hänen syntiinsä verrattuna kuin taivas on korotettuna maan ylitse. Uskolliset ovat siinä rakkaassa aivan otollisiksi tehdyt. Me emme siis ole enää lain, vaan armon alaisia. ja vaikka laki on kasvattajamme Kristuksen luo, niin uskoon tultuamme emme enää ole sen kasvattajan alaisia. Nämä, jos mitkään ovat kalliita ja suuria lupauksia.

Ei se ole ainoastaan raamatullinen sanontatapa, että näitä vielä lupauksiksi sanotaan, vaikka lupaukset ovat jo toteutuneet. Meidän on muistaminen, että se on järjellemme, tunteellemme ja aistimillemme vielä niin salattua ja vierasta, että ainoastaan lujasti luottaen Herran lupauksiin voimme säilyttää rauhamme. Sillä me tunnemme meissä olevan synnin ja lain tuomion, emmekä tunne olevamme Jumalan edessä puhtaita ja otollisia, vaan päinvastoin tunnemme olevamme hänelle kauhistus.

Sen takia, jos tahdot uskossa pysyä, täytyy sinun järkähtämättä kiinnittää katseesi Jumalan lupauksiin ja tekoihin, sillä alituisesti näet ja tunnet itsesi kelvottomana Jumalan edessä. Muuten piankin vaivut omaan surkeuteesi. Jumalan lupausten tulee olla niin painettuina sydämeesi, että vaikka näet ja tunnet syntisyytesi, voit siitä huolimatta sanoa: minulla ei ole syntiä, olen aivan vapaa, puhdas ja pyhä.

Syntini on Kristuksessa anteeksi annettu. Ei ole yhtään kadotusta niissä, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat. Vaikka en omassa itsessäni omista vanhurskautta, olen Jumalan edessä täysin vanhurskas. Hän tietää Kristuksen vanhurskauden arvon. Kaikki perustuu Jumalan omaan, iankaikkiseen sanaan.

Niin tietäkää nyt koko sydämessänne ja koko sielussanne, ettei yhtään sanaa ole jäänyt täyttämättä kaikista niistä lupauksista, jotka Herra, teidän Jumalanne, on teille puhunut, vaan kaikki on tapahtunut teille, eikä ole mitään jäänyt täyttämättä.

HELMIKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Kehottamisen päämäärä on rakkaus. 1 Tim. 1: 5.

Suurin ja onnettomin paha, joka johtuu kevytmielisestä ja väärästä lain käyttämisestä, on se, että sielut, jotka eivät halveksi Jumalaa, eivätkä tahdo elää maailman mukaan, jotka tahtovat olla Jumalan seuraajia ja Jumalan lapsia, tulevat tekopyhiksi, sokeiksi, itserakkaiksi fariseuksiksi, joita Herran Hengen on paljon vaikeampi saavuttaa kuin julkijumalattomia syntisiä. Kristus sanoo: »Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan.»

Tämä sokaiseva tekopyhyys johtuu siitä, että ihminen käyttää väärin Jumalan pyhää lakia. Hän tarkkaa ainoastaan tekoja, siis sitä, miten hänen on elettävä, eikä kiinnitä huomiotansa sydämeen, ei rakkauteen, puhtauteen ja pyhyyteen, joka on ensimmäinen ja tärkein Jumalan lain vaatimus. Hän tekee itselleen määrätyn päiväjärjestyksen voimiensa mukaisessa hartauden harjoituksessa. Hän luopuu monista pahoista tavoista. Alkaa harrastaa Jumalan sanan lukemista ja rukousta. Ja on sitten tyytyväinen, niin kuin se, joka on tehnyt tehtävänsä. Sitäkö Jumala häneltä vaatii?

Tuskin hän on huomannut, vielä vähemmin täyttänyt Jumalan ensimmäistä käskyä. Ja kun hän ei välitä Jumalan suurimmasta vaatimuksesta, ensimmäisestä ja suurimmasta käskystä, kun hän vaan pintapuolisesti sivuuttaa sen, joka on suurin laissa, niin on tämä suorastaan Jumalan kasvojen edessä harjoitettua vilppiä, Jumalan pilkkaamista. Sillä koska hän harjoittaa valikoimista Jumalan käskyihin nähden, niin todistaa se, ettei hän kaikessa hurskaudessaan välitä Jumalasta, vaan hän itse, oma verrattomuutensa ja pyhyytensä, sekä hartaudenharjoitukset ovat hänelle päämääränä, mutta ei Jumala, eikä hänen pyhät kasvonsa, ei hänen tahtonsa ja käskynsä. Niitä hän pilkkaa ja halveksii.

Hän tuntee mielihyvää, kun on voinut jättää tämän tahi tuon synnin. Ennen hän kiroili ja turhaan lausui Jumalan nimeä. Nyt hän ei enää sitä tee. Hänellä oli ennen tapana häväistä Jumalan antama lepopäivä jokapäiväisellä työllä ja huvituksilla. Nyt hän ei enää niin tee, vaan sen sijaan hän viettää sen päivän Jumalan sanan ääressä ja hartauden harjoituksissa. Ennen hän löysi nautintonsa herkuttelussa, juomingeissa ja koreilussa. Nyt on se jäänyt. Ennen hän oli epäsiveellinen tahi harjoitti kaupassa ja työssään epärehellisyyttä. Jumalan avulla hän on päässyt näistä synneistä. Näin ollen on voitto toisensa jälkeen saavutettu. Eikö siinä ole pyhitystä? Eikö hän ole kääntynyt ihminen, kristitty? Hän jatkaa hurskauden harjoituksiaan. Ennen hän ei välittänyt muiden onnesta tahi onnettomuudesta, nyt on koko maailman hätä hänen sydämellään ja hän antaa sekä hengellistä että aineellista apua. Eikö siinä nähdä Hengen hedelmiä, eikö siinä ole rakkautta, joka on lain toteuttamista? Eikö sielu, jolla on näin verraton ansioluettelo, olisi lohdutettu? Eikö hänellä olisi oikeus uskoa ja omistaa Kristuksen ansio?

Mutta hän ei näe olevansa vilpillinen Jumalan edessä. Hän ei kiinnitä huomiotansa sydämeen. Millainen on rakkaus Jumalaan? Ovatko ajatukset ja pyyteet puhtaat? Onko hän itserakkaudesta, itsetyytyväisyydestä, kateudesta, vihasta vapaa? Ulkokullaisuudessaan hän ei näitä syntejä huomaa. Ja minkä takia hän ei niitä huomaa? Pinnallisen pyhyyden ja hyvien töiden ruusupeite peittää niin hänen sielunsa silmät, ettei hän voi nähdä sydämensä jumalattomuutta.

Emmekö silloin väärin tulkitse Jumalan lakia, kun emme välitä siitä, että Herra katsoo sydämeen, emme välitä siitä, että jokainen Jumalan käsky ennen kaikkea vaatii sisäistä puhtautta, ja ettei Jumala salli itseänsä pettää, ettei hän tyydy ulkonaisiin hyviin töihin, vaan hän tahtoo tehdä koko ihmisen mielensä mukaiseksi. Hän sanoo: »Olkaa pyhät, sillä minä Herra, teidän Jumalanne olen pyhä.»

Tuota ulkokultaista farisealaisuutta vastaan Jeesus taisteli Hän mm. sanoi: »Kyllä te fariseukset puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisäpuoli teissä on täynnä ryöstöä ja pahuutta. Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta. Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä, oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä oli noudatettava, eikä noitakaan sikseen jätettävä.»

Oi, jospa kerran heräisimme huomaamaan, millä tavalla Herra Kristus kiivailee lain puolesta ja miten Jumala arvostelee meidän suhteemme lakiin.

HELMIKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Muista sapatin päivää, niin että sen pyhittäisit. 2 Moos. 20: 8.

Miten tärkeänä Herra pitää lepopäivän pyhittämisen näemme siitä, ettei hän ainoastaan kehota, vaan käskee meidän muistaa sitä. Vähemmin tärkeitä asioita voimme suorittaa etukäteen niitä ajattelematta, mutta asia, jota edeltäpäin on jo ajateltava, on erikoisen tärkeä ja suuriarvoinen. Meidän on siis edeltäpäin järjestettävä ajalliset askareemme niin, että voimme viettää lepopäivän pyhitettynä rauhassa. Sen kautta, ettei etukäteen muisteta sapattia, niin että vapauduttaisiin töistä ja kyläilyistä, jotka estävät meitä ja talonväkeämme sapattia pyhittämästä, niin menetämme sapatin siunauksen, sielun levon Jumalassa ja hänen sanassaan. Moni este olisi helposti tieltä raivattu, jos muistettaisiin Herran sana: »Muista sapatin päivää, niin että sen pyhittäisit.»

Mutta mitä meidän on tekeminen pyhittääksemme lepopäivän? Miten me sen pyhitämme ja miten sen häpäisemme? Oppi-isämme Luther sanoo: »Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.»

Tämä on sapattikäskyn vaatimus Uuden testamentin. hengessä. Kun meillä vain on Jumalan sanaa rakastava mieli, niin on meillä myöskin tahtoa pyhittää lepopäivä. Vaikeata on määritellä, miten kussakin tapauksessa on meneteltävä. Sitä paitsi ei sapatti ole pyhitetty hartailla hartauden harjoituksilla ja parhaimmilla teoilla, jos ei niiden vaikuttimena ole Jumalan pelko ja rakkaus Jumalaan ja hänen sanaansa, sillä ilman rakkautta ja Jumalan pelkoa ovat ne Jumalan silmissä pelkkää ulkokullaisuutta. Jumalan pelon ja rakkauden Hengen tulee asua sydämessäsi, silloin myös totuuden Henki sinulle kulloinkin sanoo, mitä sinun on tekeminen.

Pääasia on, että me niin pelkäämme ja rakastamme Jumalaa, ettemme halveksi hänen sanaansa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.

Kolmas käsky tuomitsee siis turhuuteen taipuvaisen, jumalattoman mielenlaadun, joka ylenkatsoo Jumalan pyhän sanan ja sen takia myös Herran päivänä tekee, mitä tahtoo. Ja jos tarkastamme, miten maailma suhtautuu tähän Jumalan käskyyn, niin saamme kokea vallan kauheita ja ihmeellisiä asioita. Sapatin asettamissanat kuuluvat: »Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen.» Seitsemäs päivä on siis Jumalan siunaama päivä.

Meidän on täydestä sydämestä myönnettävä, että se täällä ajassa on siunatuin päivä. Se on päivä, jolloin Jumala erityisesti tahtoo kohdata ihmisen ja vuodattaa siunauksensa hänen ylitseen, sellaisen siunauksen, jota ainoastaan autuaitten joukot Jumalan istuimen edessä kykenevät oikein arvostelemaan ja ylistämään. Tässä sanotaan: »Jumala pyhitti sen päivän.» Sen päivän piti olla erotetun pyhiä ja taivaallisia asioita varten.

Mutta mikä kauhea näky kohtaa silmäämme tarkastellessamme, miten uskottomat sen päivän viettävät. Se on heille suurimman kirouksen ja saastaisuuden päivä. Työpäivät sapattipäivän rinnalla ovat heille pyhiä. Useimmat maailman lapset täyttävät arkipäivinä maallisen kutsumuksensa, niin kuin tuleekin, mutta kun sapatti lähenee, silloin alkaa heillä huvittelu, jokaisella oman sydämensä halun mukaan. Lihan himoja tyydytetään juomingeilla, pelillä, tanssilla ja kevytmielisyydellä. Toiset taas hienommassa muodossa, laiskassa ajan tappamisessa, kevyessä keskustelussa ja seurustelussa, seuranäytelmissä ja leikissä kuluttavat Herran lepopäivän. Samoin jokapäiväinen työ ja opiskelu sapattina on julkisynti. Pyhäpäivästä on meidän aikanamme tullut synninpäivä.

Mutta sapatti voi tulla meille paljon hienommalla, salatulla tavalla hengelliseksi kiroukseksi. Jos käymme sapattina kirkossa ja kuuntelemme tahi luemme Jumalan sanaa ilman sydämen hartautta ja ilman pyhää Jumalan pelkoa, ilman katumusta ja ilman kuuliaisuutta, niin on se meille paatumukseksi. Semmoisesta kuuntelemisesta ja lukemisesta on meille vain kirousta. Parempi olisi silloin ollut, että olisimme sinä päivänä tehneet jokapäiväisiä askareitamme. Kuuntelemisellamme olemme vaan yhä enemmän paatuneet ja tulleet enemmän sokaistuiksi. Sillä mitä enemmän ihminen kevytmielisesti kuuntelee Jumalan sanaa, sitä suuremmassa määrässä hän tylsistyy ja paatuu. Joka ei rehellisesti Herran kasvojen edessä tahdo Herran sanaa seurata ja totella, se paatuu sanan kuulemisesta. Ja niin tulee Herran päivä katumattomalle, vilpilliselle mielelle kiroukseksi.

HELMIKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Saakoon Herra teoistansa iloa. Ps. 104: 3 1.

Jokainen rakastaa omaa työtänsä. Mitenkä ei siis Herra töitänsä rakastaisi, hänen työnsä kun ovat ihanat ja täydelliset. Tämä tuottakoon sinulle suuren lohdutuksen. Missä sitten näemme Jumalan tekoja? Perkeleenkö luona helvetissä? Eihän toki! Perkele on oma mestarinsa. Enkelienkö luona taivaassa? Ei, enkelit ovat säilyttämällä liittonsa itse ansainneet kunniansa ja voittaneet kruununsa. Itsevanhurskastenko luona ja heidän ansioissaan ja avuissaanko? Eipä suinkaan. Ne ovat heidän omia töitään, joista myös itse vastaavat. Missä siis löydämme Herran tekoja, joista hänellä on iloa?

Tuolla publikaani lyö rintoihinsa: »Jumala, armahda minua syntistä!» Täällä Bartimeus tien vieressä huutaa: »Jeesus, Daavidin poika, armahda minua.» Tuolla kanaanilainen vaimo vetoaa penikoihin ja lasten muruihin, ja murtunut Magdaleena kostuttaa kyynelillään Jeesuksen jalat. Täällä Paavali iloisena huudahtaa: »Minulle on laupeus tapahtunut.,» Aasaf sanoo: »Kukapa muu minulla olisi taivaassa, kun sinä vain omani olet, en mistään maan päällä huoli.» Tuolla Simon Pietari vapisevin äänin tunnustaa: »Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että olet minulle rakas.»

Katso, missä tämmöisiä asioita tapahtuu, missä kivisydämet hänen kädessään muuttuvat pehmeäksi saveksi ja kovat, jähmettyneet kasvot muuttuvat vahaksi, niin että hän niihin voi painaa kuvansa, kun sielut, jotka eivät koskaan ole Herrasta välittäneet, alkavat janota elävää Jumalaa, niin kuin peura ikävöi kirkasta lähdevettä, kun vanhurskaat oman vanhurskautensa raunioilla alkavat kuikertaa kuin kyyhkyset, ja itse mielestään viisaat alkavat pitää viisauttaan hulluutena, missä syntiset itkevät hänen jalkojensa juuressa ja tuomitut väärintekijät iloisina uskaltavat avuksi huutaa puolustajaansa, siellä, siellä saamme nähdä hänen tekonsa, joista hänellä on iloa.

Hänen ilonsa on siis ihmisten lapsissa, köyhäin syntisten parissa. Luonnon ihailija nauttii kauniista maisemista ja viinitarhan omistaja iloitsee viinitarhansa kukoistuksesta ja runsaasta sadosta. Niin Herrakin iloitsee yrttitarhastaan, jonka hän uhriverellään ja hengellään on istuttanut tänne maan päälle. Kuinka suuresti hänen silmäänsä ilahduttanee uusi luomus syntisessä ihmisessä? Ei hän tarpeekseen saa sen katselemisesta, sillä sehän on hänen työtään. Sen takia hän sanookin: »Anna minun nähdä sinun kasvosi, sillä kasvosi ovat suloiset.»

Mutta, sanot sinä, tämän hän sanoo hurskaista, joista hänellä on iloa, mutta ei minusta ja senkaltaisista kuin minä, sillä minä olen suuri syntinen. Olisiko Jumalalla iloa sinun hurskaudestasi? Oletko hänelle otollinen oman vanhurskautesi tähden? Joko työnsit luotasi tuon lohdullisen totuuden »saakoon Herra teoistansa iloa». Siinä rakkaassa olemme otolliset, emmekä omassa itsessämme.

Sinä ehkä sanot: »minussa on pelkkää syntiä ja saastaisuutta, eihän se ole Herran työtä.» Se, että tunnet syntisi ja saastaisuutesi on juuri Herran työtä. Synti ei ole Herran työtä. Synnintuntosi ei ole luonnon työtä, ei liioin perkeleen työtä. Käärmeen houkutus: Te tulette Jumalan kaltaisiksi, on synnyttänyt ihmismieleen itsejumaloimisen.

Mutta särjetty ja murheellinen henki on semmoinen Jumalan työ, että enkelit taivaassa iloitsevat siitä. Se on semmoinen työ, joka vie tuhlaajapojan ja -tyttären Isän helmaan. Se ajaa syntisen armonistuimen juureen ja puettaa hänet vanhurskauden vaippaan. Katso, siinä on Jumalan suurimman ilon ja riemun aihe. Se, joka on Kristukseen puettu, on Jumalan edessä pyhä ja puhdas, olkoonpa, että hän onkin omissa silmissään suurin syntinen.

HELMIKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset kaikessa, sillä se on otollista Herrassa. Kol. 3: 20.

Kuuliaisuus vanhempia kohtaan sekä myös niitä kohtaan, jotka isän ja äidin sijasta meitä holhoavat, on ehdoton. Mutta jos vanhempien tahto ja Jumalan tahto on ristiriidassa keskenään, niin silloin Jumalan sana sanoo: Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmisiä ja joka rakastaa isäänsä taikka äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias. Tämä on ainoa poikkeus. Muuten Jumalan sana sanoo: Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset kaikessa, sillä se on otollista Herrassa.

Palvelijoita samoin kehotetaan: Palvelijat, olkaa maallisille isännillenne kaikessa kuuliaiset, ei silmänpalvelijoina ihmisille mieliksi, vaan sydämen yksinkertaisuudessa peläten Herraa. Esivaltaan nähden sanotaan: »Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan alla hän on. Olkaa alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestysvallalle Herran tähden, olipa se sitten kuningas, joka on ylin, tai hänen käskynhaltijansa, jotka hän on lähettänyt.» Vielä Jumalan sana kehottaa: »Olkaa kuuliaisia johtajillenne ja seuratkaa heitä.»

Mutta kuten jo sanoimme on kuuliaisuudella rajansa. Kuuliaisuus vanhempia, esivaltaa ja opettajia kohtaan ei saa olla tottelemattomuutta Jumalaa, hänen sanaansa ja omaatuntoamme vastaan. Sillä jos esimiehemme vaativat kuuliaisuutta sellaisissa asioissa, jotka sotivat Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan, niin tulee meidän nöyrästi, mutta päättävästi kieltäytyä tottelemasta heitä, kutsuttakoon sitä sitten uppiniskaisuudeksi, kapinoimiseksi, tahi miksi tahansa. Tällä rajoituksella, joka määrää, miten pitkälle vanhempien määräämisvalta ulottuu, olemme velvolliset heitä tinkimättä tottelemaan. Ei ainoassakaan asiassa meille anneta niin monta vakavaa ja sydämellistä kehotusta kuin tässä.

Tosin on kuuliaisuus toisinaan vaikeata. Silloin kun esim. ne, joilla on valta määrätä, väärinkäyttävät tätä oikeuttaan, antavat kovia ja kohtuuttomia käskyjä tahi osoittavat puuttuvaa arvostelukykyä, niin että se, jonka on toteltava, luulee paremmin ymmärtävänsä asian, silloin on vaikeata totella. Mutta jos käsky ei sodi Jumalan sanaa ja omaatuntoa vastaan, on nöyrä kuuliaisuus velvollisuutemme. »Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.»

Meillä on kyllä oikeus nöyrästi ja sävyisästi huomauttaa tyytymättömyyttämme, mutta jos eivät ne, joilla valta on, tee mitään asian korjaamiseksi, niin täytyy meidän totella, vaikkapa silloin saisimme kärsiä vääryyttä, taikka vaikkapa ymmärtäisimme, että toisin menetellen asian voisi järjestää paljon viisaammin. Sillä Herra Jumala ei ole käskenyt meidän arvostella isän ja äidin käskyjä, vaan hän on käskenyt tottelemaan, kaikessa tottelemaan. Näennäinen kovuus tässä Jumalan käskyssä koituu iloksi, ja se mikä siinä tuntuu katkeralle, tulee siunaukseksi. Sillä näin Herran tahto tapahtuu. Silloin palvelemme Herraa eikä ihmisiä. ja meidän nöyryytemme tylyjä vanhempia, armotonta isäntäväkeä ja ankaraa esivaltaa kohtaan on Herra mieluinen.

Kun varmasti tiedän, miten voin palvella Herraa ja tuottaa hänelle iloa, niin enkö silloin alistuisi kovimpaan kohtaloon voidakseni sanoa: Nyt tiedän tehneen, mitä Jumala on käskenyt. Ja se on hänen mielensä mukaista. Lapsena ja palvelijana saat sen kokea, jos olet kuuliainen isän äidin, isännän tahi emännän käskyille. Sillä Jumala on niin käskenyt ja sellaisesta kuuliaisuudesta hän on suurimman suosionsa luvannut.

Luther sanoo: »Vaikkapa vain lakaisisi lattian tahi maasta vanhempiesi tahi isäntäsi käskystä, oljen korren nostaisit, niin sinä uskollisuudellasi ja rakkaudellasi tämän näennäisesti halvan työn kautta täyttäessäsi Jumala käskyn, teet suuremman työn kuin, jos jonkun ihmeen kautta kääntäisit koko maailman.»

Näin ovat tekomme arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Sanassaan hän ilmoittaa meille tahtonsa, jotta tietäisimme, ovatko tekomme hänen mielensä mukaiset. Kuuliaisuutemme vanhempiamme ja hallitusväkeämme kohtaan, olkoonpa, että se luonnolliselle ihmiselle meissä on raskasta, niin Jumalan sanan valossa hengelle, alttiille hengelle ja omalletunnollemme se on helppoa ja suloista. Se on kuin ihana jumalanpalvelus. Mikä enemmän saattaisi ilahduttaa mieltäni kuin tehtävä, josta saatan sanoa: tämän on itse Jumala käskenyt. Tämä on hänelle otollista, sen varmasti tiedän.»

HELMIKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Ja Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme.» 1 Moos. 1: 26.

Ihmeellistä tässä kertomuksessa on, että Herra sanoo: »Tehkäämme, tehkäämme ihminen». Tässä Herra neuvottelee. Hän ei sano: »Tahdon tehdä ihmisen», tahi maa muodostakoon ihmisen vaan tehkäämme ihminen.

Kaikki muut olennot luotiin ilman neuvottelua, kaikkivaltiaan sanalla. Mutta kun Jumala tahtoi luoda ihmisen, silloin piti hän neuvottelun. Kenen kanssa Herra neuvotteli? Epäilemättä Jumalan kolmiyhteinen persoona neuvotteli. Olihan luotava se olento, jolla, paitsi maallista, katoavaa ruumista, tulisi olemaan myös kuolematon sielu, joka ollen lähtöisin Jumalasta luotaisiin iankaikkista elämää varten taivaassa. Herra sanoo: Tehkäämme ihminen meidän kuvaksemme, kaltaiseksemme.

Jumala, joka jo edeltäpäin näki ihmisen lankeemuksen ja sitä seuraavan onnettomuuden ja kurjuuden, ei tahtonut päästää tätä arvokasta luomistyötä käsistään, ennen kuin oli neuvotellut Poikansa, iankaikkisen Sanan kanssa ihmisen lunastuksesta.

Ihmisen luominen erosi muun luomakunnan, myös korkeimmalla asteella olevien eläimien, luomisesta. Luodessaan eläimet sanoi Jumala: »Tuottakoon maa ja kuohuttakoot vedet.» Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, ettei Jumala eläimiä luodessaan toiminut välittömästi, vaan kaikkivaltiaalla sanallaan vaikutti hän luonnonvoimiin: Kuohuttakoot vedet, tuottakoon maa.

Mutta ihmisen luomisessa eivät luonnon voimat saaneet olla vaikuttamassa. Silloin Jumala yksinään ja välittömästi vaikutti. Silloin Jumalan kolminaisuuspersoona toimi: Tehkäämme ihminen! Ihminen ei siis ole maasta eikä vedestä syntynyt, kuten muinoin jotkut pakanakansat uskoivat, vaan ihminen on erikoisella, välittömällä tavalla Jumalan luoma. Ja vielä ihmeellisemmältä tämä tuntuu, kun ajattelemme ihmisolennon, ruumiin ja sielun alkuperää, josta 1 Moos. 2: 7:ssä sanotaan: »Ja Herra Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen; ja niin tuli ihminen eläväksi sieluksi.»

Jumala teki ihmisen. Ihminen on siis Jumalan luoma ja hänestä tuli ihmeellisin taideteos maan päällä. Herra Jumala teki ihmisen ruumiin maan tomusta, jonka tähden ensimmäinen ihminen saikin nimen Aadam, joka merkitsee maasta, maanlapsi. Näin Jumala tahtoi painaa mieleemme ajallisen elämän katoavaisuuden, jotta aina etsisimme sielumme iäisyysaarteita.

Mutta Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen. Korkea, ylevä alkuperä! Sielu, kuolematon sielu, joka sekä ajassa että iankaikkisuudessa oli aiottu Jumalan yhteydessä elämään. Sielu, iäisyyslapsi on välittömästi Jumalasta tullut, kuten Jumalan sana sanoo: »Jumala puhalsi sen ihmiseen.» Voimme Daavidin kanssa sanoa: »Minä ylistän sinua, että olen tehty niin sanomattoman ihmeellisesti.» Tämän tähden Paavalikin saattoi sanoa: »Koska me siis olemme Jumalan sukua.» Siis ruumis ja sielu, maanlapsi ja iäisyyslapsi ovat kumpikin Jumalan erinomainen teko.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Herran Henki tahtoo kiinnittää huomiotamme erikoisesti siihen, koska hän kertaa saman asian toisilla sanoilla. Hän sanoo: »Tehkäämme ihminen meidän kuvaksemme, meidän kaltaiseksemme. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi.» Tässä sanotaan eri sanoilla moneen kertaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Vaikka emme täällä ajassa täysin ymmärtäisikään tätä, on se seikka itsessään ihmeellinen. Se sisältää jotakin käsittämättömän suurta.

Sen takia Jumalan Poika saattoi tulla ihmiseksi, meidän veljeksemme ja vertaiseksemme, »eikä hävennyt meitä kutsua veljiksensä.» Hän tuli korjaamaan syntiinlankeemuksen tuottaman turmeluksen, sen takia voimme myös hänen kauttaan päästä samaan kunniaan, johon Jumala luomisessa meidät määräsi. Uuden syntymisen kautta tultuamme uudeksi luomukseksi ja päästyämme Jumalan luonnosta osallisiksi, tulee meidän joka päivä kasvaa hänen tuntemisessaan ja uudistua hänen kuvansa kaltaisiksi.

Täydelleen kirkkaaksi ei Jumalan kuva meissä tule ennen kuin ylösnousemisessa, jolloin saan uuden, puhtaan ja kuolemattoman ruumiin, ja jolloin Kristus ilmestyy niissä, jotka häneen uskovat. Johannes sanoo: »Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.»

»Minä ylistän sinua, että olen tehty niin sanomattoman ihmeellisesti. Kiitos olkoon Jumalan, joka meille voiton antanut on Jeesuksen Kristuksen kautta.» Amen.

HELMIKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Autuas on se, jolle Herra ei lue syntiä. Room. 4:8.

Kuule: »Jolle Herra ei lue syntiä.» Löytyykö sellaista ihmistä maan päällä? Missä hän on? Oletko nähnyt sellaisen ihmisen? Tunnustakaamme, ettemme oikein usko Jumala sanaa. Jospa olisin se onnellinen ihminen, joka on Jumala kanssa liitossa ja jolle ei lueta syntiä! Kuka on se onnellinen. Apostoli sanoo: »Se on hän, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja ja »jonka rikkomukset ovat anteeksi annetut ja jonka synnit ovat peitetyt.»

Kysyt: »Mimmoinen on se ihminen? Mimmoiset ovat hänellä luonteen piirteet, joista voisin hänet tuntea? Voisinko mahdollisesti minäkin olla, tahi voisinko tulla niin onnelliseksi ihmiseksi kuin hän on?» Apostoli sanoo (säk. 5), että se on sellainen ihminen, joka tuntee jumalattomuutensa, eikä sen takia tekoja tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman.

Niin kuvaa Daavidkin sen autuaan ihmisen, jolle Herra ei lue syntiä. Hän sanoo, ettei hänessä ole hengen vilppiä, jolla hän Herran edessä salaisi syntinsä ja hän tunnustaa Herralle ylitsekäymisensä. Se ihminen ei ole ylpeä ja murtumaton, joka luottaen omiin tekoihin karttaisi armoistuinta. Ei hän ole vilpillinen Herran edessä, niin että hän kantaisi Herralle uhrinsa, kauniit tekonsa, hartaudenharjoituksensa, rukouksensa, mutta vaikenisi synneistään, joita hän ei kauhistu, ja joista hän tahallaan olisi puhumatta, koska tahtoo niissä pysyä.

Tätä Daavid näkyy kokeneen sinä aikana, jolloin hän vaikeni synnistään Herran edessä ja jota hän sittemmin sanoi hengen vilpiksi. Älköön siis hengessämme olko vilppiä, kun tunnustamme syntimme Herran edessä.

Mutta tunnustamisessa on myös uskallusta Jumalan armoon, sillä se, joka ei usko Jumalan armoon, pakenee Jumalaa ja vaikenee, ei hän tule Herran eteen tunnustuksineen. Tämän selittää Kristus, kun hän köyhille hätääntyneille syntisille sanoi: »Sinun uskosi on sinut vapahtanut.» Armoistuimen luo rientävässä sydämessä on uskoa.

Onko, lukijani, tämä sinun tarinasi? Jos on, niin on se myös kuvaus sinusta. Sinä olet siis se autuas ihminen, jolle Herra ei lue syntiä. Niin vähäpätöinen, syntinen ja kelvoton kuin oletkin, niin olet kuitenkin alituisessa armossa. Sinulla on Jumalan ystävyys, sinä armon lapsi, jota hän ei koskaan lain mukaan tuomitse ja jolle hän ei syntiä lue. Hän kyllä näkee syntisi, mutta hän sanoo: »En niitä sinulle lue, koska uskot rakkaaseen Poikaani, jonka olen armoistuimeksi asettanut.»

Jumalallinen totuus pitää paikkansa: uskovaiset ovat Herran kansaa, jolle hän ei syntiä lue. Vaikka siis tunnet syntisi suuruuden, niin älä unohda mitä tämänpäiväinen tunnussanamme vakuuttaa. Ei siinä sanota: »Autuas se ihminen, jossa ei Herra löydä syntiä,» vaan »autuas on se, jolle Herra ei lue syntiä.» Ei tässä sanota: »autuaita ovat ne, jotka eivät ole vääryyttä tehneet», vaan »autuaita ovat ne, joiden vääryys on annettu anteeksi.»

Nyt, on vahvalla uskolla tartuttava Jumalan sanaan, emmekä saa antaa sen, mitä tunnemme ja mitä näemme eksyttää meitä. Vaikeimmat kokemukset, suurin sisäinen hätä, tahi koettelemukset, olkootpa kuin hirmumyrskyt, eivät voi Jumalan totuutta tyhjäksi tehdä. Jumala anteeksi antaa, hän ei lue meille syntiämme; uskollisilleen hän antaa ikuisen armon.

Tämän on kokenut se ihminen, jonka sanoja apostoli tässä mainitsee. Tämä on myös Daavidin historia. Mikä suuri armo ja mitkä katkerat kokemukset! Katso hänen korkeaa kutsumustaan Kristuksen esikuvana ja esi-isänä. Paimenpojasta on hänet korotettu Israelin kuninkaaksi ja profeetaksi. Herra on katsonut itsellensä miehen, oman sydämensä mukaisen, sanoo Samuel hänestä, Ja psalmeissa saat kokea, miten hän vuodattaa sydämensä Herran eteen. Mikä suuri armo ja mikä palava rakkaus Herraan! Ja kuitenkin, mikä hirmuinen Saatanan seulominen, mitkä surkeat lankeemukset, mikä kauhistus ja sitten mikä koettelemus ja nöyryytys, mikä katumus ja itku Herran edessä »syntieni tähden», sanoo hän. Ja Herra ei häntä hyljännyt. »Ei hän alinomaa vaadi tilille eikä pidä iankaikkisesti vihaa. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin valtavan suuri hänen armonsa on niitä kohtaan, jotka pelkäävät häntä,» sanoo Daavid.

Autuus on sen ihmisen, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja. Autuaita ovat ne, joiden rikkomukset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt. Autuas on se, jolle Herra ei lue syntiä.

HELMIKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

»Älä tapa». 2 Moos. 20: 13.

Jumalan ajatukset ovat meidän ajatuksiamme paljon syvemmät. Mitä meidän silmämme ei näe, sen hän näkee. Suuri Luoja, henkien Hallitsija hallitsee meidänkin henkemme, sydämemme, sisimpämme, ajatuksemme. Sanoilla »älä tapa» on paljon laajakantoisempi merkitys kuin yksinomaan ihmisen hengen riistäminen. Jumala ei tarkoita ainoastaan kätesi tekoa, vaan sinua, koko olentoasi, sydäntäsi, siellä liikkuvia ajatuksia, kieltäsi, katsettasi, salaisimpia aikomuksiasi, rakkauttasi, rakkaudettomuuttasi.

Mitä sana sinä merkitsee? Ei kättäsi, ei kieltäsi, eikä jotain erikoista jäsentäsi, vaan varmasti koko ihmistä. Enhän puhu kädelle, vaan koko persoonalle sanoessani, älä tee sitä tahi tätä. Niin, vaikkapa sanoisinkin: »Kätesi ei saa niin tehdä,» puhun sittenkin sinulle itsellesi, sielullesi, järjellesi, tahdollesi ja sydämellesi. Nehän hallitsevat kättä. Käsi on sielun, järjen ja tahdon palvelija. Jumala tutkii ihmisen sisintä olemusta.

Sana »älä tapa» merkitsee: älköön mikään, mikä sinussa on, tappako, ei kätesi, ei sydämesi, ei kielesi. Älä tapa vihaisilla silmäyksillä, halveksivalla käytöksellä. Älä sulje korvaasi, kun sinulta apua pyydetään. Jos niin teet on mielenlaatusi semmoinen, että Jumalan silmissä olet murhaaja.

Viidennessä käskyssä siis Jumala kieltää tappamisen. Ei meillä ole oikeutta lyhentää kenenkään ihmisen elinaikaa. Jos esivalta antaa kuoleman tuomion pahantekijälle, niin se ei ole ihmisten, vaan Jumalan teko. Jumala on antanut selvät määräykset esivallalle. »Se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja, sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee.»

Murhaamisaikeetkin, sydämen viha, joka synkistyttää kasvot, tahi ilmenee katkerissa sanoissa ja käytöksessä, ei ole ainoastaan syntiä, vaan on alkuna lähimmäisen murhaamiseen. Siis katkeruus, kateus, kostonhalu, rakkaudettomuus lähimmäistä kohtaan ajatuksina, puheina ja töinä on rikos viidettä käskyä vastaan, jonka Jumala pitää murhana.

Isä, joka hillittömässä vihassaan kurittaa lastansa, ei ajattele, että hän siten saattaa pilata lapsensa sielun ja ruumiin. Eikö tuo isä ole lapsensa murhaaja? Onhan hän kyllä lapsensa oikea kurittaja, Mutta kurituksen pitää tapahtua rakkaudessa, lapsen ajallista ja iankaikkista parasta ajatellen. Entä tuo kiukkuinen äiti, joka aikaisin ja myöhään lastansa tolkuttomasti moittii ja rankaisee sekä suurista että pienistä rikkomuksista. Syövyttävän nesteen tavoin hän kuluttaa lapsensa henkistä ja ruumiillista elinvoimaa. Eikö semmoinen äiti Jumalan edessä ole lapsensa murhaaja?

Tuolla raivoaa mies hillittömässä vihassa vaimoaan vastaan, vaikka hänen pitäisi olla hellä, ymmärtäväinen, suvaitsevainen ja kärsivällinen. Täällä pahasisuinen vaimo haavoittaa miestänsä katkerilla, pistävillä sanoilla ja tylyllä, rakkaudettomalla olennollaan päivät ja yöt. Tuolla ahne, armoton isäntä vaatii palvelijoitaan raatamaan yli heidän voimiensa. Eikö kalkki tämä ole Jumalan edessä sielun murhaamista? Kaikki viha, säälimätön katkeruus on laupiaan ja armollisen Herran edessä raskas rikos.

Jos riistämme lähimmäiseltämme elatuksen, tahi jos emme auta hengen hätään joutunutta, niin rikomme viidettä käskyä vastaan. Jos suljet sydämesi lähimmäiseltäsi, niin ettei hän saa, mitä elämänsä ylläpitämiseksi tarvitsee, niin sinä olet hänen murhaajansa, samaten kuin olisit sitä, jos jättäisit hänet tuleen tahi veteen häntä auttamatta.

Opeta, Herra, minua uskollisesti tekemään sinun tahtosi. Opeta minua rakastamaan sinua yli kaiken ja opeta myös rakastamaan lähimmäistäni niin kuin itseäni! Ole sinä minun tieni, totuuteni ja elämäni. Amen.

HELMIKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Sillä jos olemme hänen kanssaan kasvaneet yhteen yhtäläisessä kuolemassa, niin kasvamme yhteen myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Room. 6: 5.

Oikeastaan näin: »Yhteenkasvaneet hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa yhdenkaltaisuuteen.» Jeesus vertaa itseänsä vehnänjyvään, jonka täytyy kuolla ja joka maahan kätketään, jotta se kantaisi hedelmän. Tämän vertauksen avulla ymmärrämme yllä olevat sanat. Niin on oma voimamme ja ansiomme myös kuoletettava ja maahan kätkettävä, jotta saisimme uuden, taivaallisen elämän ja tulisimme siksi hedelmäksi, jonka taivaallinen elonkorjaaja hyväksyy ja kokoaa aittoihinsa.

Niin kauan kuin ihminen vielä on itse mielestään jotakin, tahi mielestään pystyy johonkin, ovat hänen hurskaimmatkin tekonsa lihasta syntyneet ja Jumalalle kauhistus. Parhaimmatkin teot ovat itsejumaloimisen tahi muiden syntien saastuttamat. Jotta Jumalan voima voisi meissä ilmetä, täytyy oman voimamme, viisautemme ja toimeliaisuutemme tyhjiin raueta.

Vasta sitten kun syntinen kadotettuna, tuomittuna, voimattomana ja avuttomana Jeesuksen jalkojen juuressa saa kokea hänen armahtavaa laupeuttaan, vasta silloin aikaa hänessä tosi elämä. Tämä salaisuus on lainoppineilta kätketty. Se on heille pimeyttä ja hulluutta, sillä he ajattelevat ihmisen tulevan vakavien ponnistustensa kautta pyhäksi. Kristuksen sanat: »Sillä ilman minua ette voi tehdä mitään», hylkäävät he, tahi luulevat he rukoilemisella pelastuvansa. Mutta Herra ei sano: ellette rukoile minua. Ei, hän sanoo: »Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa. Pysykää minun rakkaudessani.»

Tietysti on meidän rukoiltava, mutta rukoilemisella emme tule pyhitetyiksi. Jumalan sana sanoo: Meidän on kuoltava s.o. tultava heikoiksi ja kadotetuiksi, niin että yksinomaan elämme yhteenkasvaneina Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. »Sillä jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.»

Silloin on oikea pyhitys alkanut sydämessäsi, kun kokemuksesta voit sanoa: »Hartaasti olen etsinyt pyhitystä ja vanhurskautusta itsessäni, mutta kaikki ponnisteluni on ollut turhaa. Vanhurskauteni ja pyhitykseni olen löytänyt Herrassani Kristuksessa. Ahkeroitsin, taistelin, rukoilin ja tein hyviä päätöksiä, mutta tulin yhä onnettomammaksi, yhä enemmän synnin saastuttamaksi ja tuomituksi, kunnes rupesin epäilemään kaikkea omaa työtäni ja tunsin olevani hukassa. Silloin teki Herra minut eläväksi. Ainoastaan hänen armossaan tunsin itseni autuaaksi. Mutta sitten eksyin jälleen entiseen luulotteluuni voimani ja kuntoni erinomaisuudesta. Ajattelen, että sittenkin minun tehtäväni oli pyhittää itseni. Ryhdyin taas entiseen ponnisteluun. Päätin uskoa niin ja niin, rukoilin, taistelin ja luulin itselläni olevan voimaa siihen. Silloin tulin uudelleen voimattomaksi ja kadotetuksi, en voinut uskoa, en rukoilla, en edes ajatella muuta kuin, mitä Herra joka hetki minussa vaikutti.

Kun täten uudelleen tulin masennetuksi, voimattomaksi ja kuolleeksi, tuli Herra evankeliuminsa kanssa ja vei minut taas varustukselle, josta luopunut olin, hänen armonsa turviin. Silloin sain uudelleen halua ja voimaa siihen, mikä hyvää on. Kun olet tämmöistä kokenut ja ainoastaan Kristuksessa löytänyt vanhurskautesi ja pyhityksesi, niin että tunnet joka hetki kaikessa olevasi riippuvainen hänestä, silloin totuudessa kuoletat vanhan ihmisesi.

Eikä silloin ainoastaan sen purkaukset tule estetyiksi, vaan sisäinen minä, vanhan ihmisen sydän ja elämä, syvä, pohjaton itsekkyys, oman voiman ja kunnon kuvittelu kuoletetaan. Tuo pohjaton itsekkyys on vanhan ihmisen elämän voimana. Siitä lähteestä vuotaa inhottava synninvirta kaikkiin ihmisluonnon voimiin Siinä näemme ylpeyden, Jumalan ylenkatseen, suruttomuuden, epäuskon, kylmäkiskoisuuden, tottelemattomuuden, hekuman, vihan, kärsimättömyyden, petoksen, vaiheen ym.

Tämä käärmeen siemen, itsekkyys ja kuviteltu voima on kuoletettava, eikä ainoastaan kerran, kääntymisen hetkellä, vaan päivittäin läpi elämämme. Samoin kuin me ensikerralla lain kautta jouduimme häpeään, täytyy meidän edelleenkin alituisesti tulla nöyryytetyiksi heti kun omassa itsessämme tahdomme olla ja tehdä jotakin, jotta emme koskaan etsisi lohdutustamme ja tyydytystämme itsessämme tahi jossain meissä olevassa, vaan ainoastaan Herrassa Kristuksessa.

Mutta jotta emme jäisi kurjuuteemme, orjuuden ja voimattomuuden tilaan, niin uusi ihminen, hengen mieli, joka on elämä ja rauha, on alituisesti ravittava ja ylläpidettävä evankeliumin kautta, jotta saisimme rauhallisen omantunnon ja voisimme iloita Jumalan armosta. Tällä tavalla syntyy totinen ja elävä Hengen pyhitys, joka ei ole omatekoinen, kuollut, pintapuolinen.

Vapahtajani, autuuden ruhtinaani, ole ylistetty siitä, että olet minulle kaikkena kaikessa. Ole kiitetty siitä, että minulle olet osoittanut, etten mitään itsessäni ole, vaan että minun on elettävä ainoastaan armosta. Kiinnitä minua armoosi ja totuuteesi loppuun asti. Amen.

Tunnus: