Kesäkuu

KESÄKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Jokainen joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt. 1. Joh. 4:7.

Yhtä mahdotonta kuin on kuumentaa lunta ja jäätä niiden vielä ollessa lumena ja jäänä, yhtä turhaa on koettaa saada pakolla itseänsä oikein rakastamaan Jumalaa ja oikein rakastamaan lähimmäistään ilman sydämen muutosta, saamatta uutta sydäntä, joka itsestään rakastaa. Rakkaus on vapaa toimi, sydämen asia, jota ei saada pakolla. Miten sinä voinetkin panna elämäsi ja puheesi pakon alaisiksi, et voi kuitenkaan pakottaa sydäntäsi rakastamaan, mitä se ei tahdo. Siksipä onkin hulluutta saarnata rakkautta uudestisyntymättömälle sydämelle. »Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle: eikä se voikaan.» Kaikki se rakkaus, jonka ennen uudestisyntymistä luulemme itsellämme olevan Jumalaa kohtaan on luuloteltua, itsekästä ja ahdasta. Rakastat vain Jumalaa hänen tehdessään ja puhuessaan mielesi mukaan. Mutta hänen koetellessaan sinua tai käskiessään sinulle jotakin, jota et tahdo, napiset häntä vastaan ja tavalla tai toisella syytät hänen käskyjään kovuudesta. Myöskään et rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, vaan pidät aina enemmän huolta omasta kuin lähimmäisesi edusta.

Sellaiset ovat kaikki ihmissydämet luonnostaan, niin kaikki erotuksetta. Jos nyt kysytään, kuinka saamme uuden, oikein rakastavan sydämen, niin huomaa: sinulla ei ole koskaan oikeata rakkautta Jumalaan, ennen kuin hän ensiksi on saanut osoittaa sinulle niin paljon rakkautta, että sydämesi ikään kuin on sulanut tästä hänen rakkautensa lämmöstä. Et voi alkaa antamalla hänelle rakkautta, vaan sinun täytyy alkaa vastaanottamalla rakkautta häneltä, kuten apostoli Johannes sanoo: »Siinä rakkaus on - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä.» Jeesus sanoo: »Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.» Mutta nyt ei ole mitään muuta koko sinun olentoasi sulattavaa ja muuttavaa rakkautta kuin vain se Jumalan rakkaus, joka käsittää ja autuaaksi tekee koko olentosi. Se rakkaus, joka koskee itse elämää ajassa ja iankaikkisuudessa, nimittäin armoittamisesi Jumalan luona, syntiesi anteeksisaaminen ja autuaallinen pääsysi Jumalan lapseksi.

Tästä puhui Herra itse Simon farisealaisen huoneessa. Suuri syntinen nainen tulee huoneeseen, lankeaa hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne kyynelillään, kuivaa ne päänsä hiuksilla. Farisealaiset ihmettelevät tätä. Mutta Jeesus selittää asian: Eräällä lainanantajalla oli kaksi velallista. toinen oli velkaa viisisataa denaaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut millä maksaa, antoi hän molemmille anteeksi. Sano, Simon, kumpi heistä siis on enemmin rakastava häntä? Se, jolle hän antoi enemmän anteeksi, kuului vastaus. Ja Jeesus lisäsi: Oikein päätit. Tämän naisen monet synnit ovat anteeksiannetut, joten hän rakasti paljon.

Katso tässä apostolin sanain merkitystä: Missä, synti on suurentunut, siinä armo on tullut ylenmäärin runsaaksi. Kuta enemmän lakia omassatunnossa, sitä enemmän myrskyävät ja tuntuvat synnit. Kuta enemmän syntiä tunnetaan, sitä suuremmaksi käy armo saadessa ne kaikki anteeksi. Ja kuta suuremman armon saat, sitä suuremmaksi kasvaa rakkautesi ja kiitollisuutesi.

Näin on Uuden testamentin hallitusmuoto, että Jumala, joka käski meidän rakastaa vihollisiamme ja hyvin töin koota tulisia hiillä heidän päänsä päälle, tekee Itse samoin meille. Hän sulattaa ja voittaa meidät ylenpalttisen armonsa tulisilla hiilillä. Nyt, nyt vasta alat sinä puolestasi rakastaa Jumalaa. Nyt muuttuu sinunkin sydämesi niin, että aivan uudella rakkaudella rakastat kaikkia ihmisiä. Sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeesi sinulle annetun Pyhän Hengen kautta.

Tämä lähimmäisen rakkaus on kahtalainen: yleinen rikkaus ja veljellinen rakkaus. Yleisellä rakkaudella rakastat kaikkia ihmisiä ja teet heille hyvää, missä vain voit ja kaikissa heidän tarpeissaan. Tämä rakkaus ei edellytä mitään luottamusta, mitään ystävyyttä. Sillä se vaatii ainoana ehtona kohteeltaan, että tämä vain on ihminen. Juuri tästä rakkaudesta Jeesus sanoi: »Rakastakaa vihollisianne, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat» jne.

On välttämättä vaarinotettava, jos tahdot olla kristitty, ettet vain rakasta niitä, jotka ovat ystäviäsi ja tekevät sinulle hyvää - ettet rakasta vain niitä, joita kutsutaan rakastettaviksi. Ei niin, jos tahdot olla kristitty! Silloin tulee sinun vain muistaa heillä olevan samaa ihmisverta kuin sinullakin. Heidän olevan syntyisin samasta Isästä taivaissa ja samasta, maallisesta kantaisästä kuin sinäkin. He ovat saman veren lunastamia kuin sinäkin. Sinulle olisi silloin suureksi kehotukseksi rakkauteen, jos nähdessäsi apua tarvitsevan ajattelisit: Tämä on veljeni, sisareni. Sillä olemmehan lihan mukaan kaikki veljiä.

Toinen kristillisen rakkauden laji on veljellinen. Veljellinen rakkaus on se, jolla kaikki Jumalan lapset keskenään veljillä ovat yhdistetyt autuaalliseen, sydämelliseen ja läheiseen veljesyhteyteen. Tämä veljeys ei tunne mitään eri tunnustusten, muotojen tai paalun rajoituksia, ei eri säätyjä tai suhteita. Se näkee vain joka paikassa, missä Kristusta saarnataan, olevan Jumalan lapsia. Sillä tämän veljellisen rakkauden perustus on: »Jokainen, joka rakastaa häntä, joka synnytti, rakastaa myös sitä, joka on hänestä syntynyt.» Tässä on syy, miksi Kristus pani juuri tämän rakkauden opetuslapsiensa merkiksi sanoen: »Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskenänne.» Sillä kaikkea muuta saattavat ulkokullatut jäljitellä, mutta ei keskinäistä Jumalasta syntynyttä rakkautta.

Rakkahin Herra Jeesus Kristus! Anna meille Pyhän Henkesi armo, että pyrkisimme rakastamaan toisiamme elämän vaihtelevissa vaiheissa, ilossa ja surussa! Suo meidän kaikkien yhdistyä uskossa Vapahtajaan, häneen, joka kuoli, jotta me saisimme elää ja joka oli ahdistettuna, jotta meillä olisi iankaikkinen rauha. Amen.

KESÄKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Iloni olivat ihmislapset. San. 8:31.

Suurin erehdyksemme, jonka käärme jo syntiinlankeemuksessa vuodatti sydämiimme, on, ettemme pidä Jumalaa Jumalana, auttajana ja vapahtajana, vaan kovana tuomarina, Herrana, joka vain vaatii palvelustamme. Herralla on toinen mieli. Hänen ainoa ilonsa on tehdä meille hyvää. Sen takia onkin hänen ilonsa asua ihmisten lasten parissa maan päällä. Täällä hänellä on suuri, ääretön sairaala, täynnä viheliäisiä, täynnä kurjuutta ja hätää - täällä on hänen ilonsa. Tämä on minun leponi, sanoo hän, täällä tahdon minä asua, tämä on minulle otollinen.

Kun Jeesus kerran lähetti opetuslapset eräästä kaupungista ostamaan ruokaa, tuli köyhä nainen kaupungista, synnin raskauttama pakanamainen, Jeesus puhuttelee naista. Hänen omatuntonsa herää. Hän ymmärsi, kuka se oli, joka hänelle sanoi: Anna minulle juoda. Omantuntonsa soimaamana, mutta toivossa iloisena kiiruhtaa hän kutsumaan useampia pakanoita Jeesuksen luo. Nyt tulevat opetuslapset tuoden ruokaa ja sanovat: Rabbi, syö. Mutta hänen ei tarvitse enää syödä, hänen nälkänsä on jo tyydytetty. Hän oli löytänyt muutamia syntisraukkoja pelastaaksensa heidät ja hän sanoo: »Minulla on syötävänä ruokaa, josta te ette tiedä.»

Katso tässä Vapahtajan sydäntä! Katso tässä, mikä hänen ilonsa on ihmisten lasten seassa. Hänen ruokansa, leponsa, ilonsa on heille hyvää tekeminen. Sen takia hänen ilonsa on asua ihmisten lasten seassa. Ja ettei tämä ilo ole mikään tilapäinen tai haihtuva, vaan hänen olentoonsa syvälle juurtunut, iankaikkinen taipumus ihmiskunnan puoleen, sen ovat maailman alusta vuosituhat toiselleen julistaneet.

Perustus on syvä. Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, Jumala loi hänet lapsekseen, seuralaisekseen ja ilokseen. Ja kun hän loi ihmisen, tämän maailman herran, ei se käynyt, kuten muiden luontokappaleiden, nopeasti kaikkivaltiaalla tulkoon-sanalla. Vaan ihmisen tähden hänestä tulikin varsinainen Luoja. Hän kuvasi ja muodosti ahkeruudella ja huolekkaasti maan tomusta ihmisen ruumiin, puhalsi sitten siihen oman pyhän olemuksensa elinhengen, ja niin ihminen tuli eläväksi sieluksi.

Tuskin ovat nyt ihmiset luodut, niin on jo rakas Vapahtaja heidän keskellään ja seurustelee heidän kanssaan paratiisin puiden siimeksessä. Te ajattelette: silloin tosin kävi se kyllä päinsä. Siinä ei ollut mitään erinomaista. Mutta jos nyt sanottaisiin teille, että vasta meidän lankeemuksestamme, synnistämme ja ahdistuksestamme hänen ilonsa asua parissamme tuli oikein voimakkaaksi ja palavaksi, voisittekohan te uskoa sitä? Ja niin on todellakin. Nyt alkoi Jumalallisen laupeuden iankaikkinen syvyys meitä kohtaan kuohua hänessä. Hänen »elämänsä poika», ihminen oli langennut vihollisen käsiin. Sitä hänen sydämensä ei saattanut kärsiä. Jumala on rakkaus, ja hänellä on ilonsa elämään.

Jos alkaisimme vaeltaa kautta vanhan liiton päivien, niin saisimme omin silmin nähdä, kuinka rakas Vapahtaja on seurustellut syntisten kanssa ja rakentanut itselleen majoja tuhkassa ja tomussa. Menisimme ensiksikin korpeen, jossa hän etsii Hagaria, egyptiläistä palkkapiikaa Aabrahamin huoneesta, ja puhuttelee häntä niin ystävällisesti. Menisimme Mamren lakeudelle, Beteliin ja sieltä Pnieliin ja Horebiin, jossa Herra näyttäytyy palavassa pensaassa. Sitten katselisimme ihmeellistä pilvi- ja tulipatsasta siinäkin nähdäksemme hänen kasvonsa. Ajattelepa, neljänkymmenen vuoden aikana pukeutuu hän päivällä pilveen ja yöllä loistavaan tuleen ollakseen vain uppiniskaisen kansan tien johtajana, varjona auringon kuumuudessa ja kilpenä ja valaistuksena pimeydessä - todella vaaditaan siihen, että hänen ilonsa on olla ihmisten lasten kanssa. Voisimme vielä edelleen mennä Ofraan, jossa Gideon näkee rakkaan Vapahtajan istuvan tammen alla ja taas Jerusalemiin, temppeliin, jossa hänet näemme armonistuimen ääressä.

Mutta miksi näin pitkä kulku on tarpeen? Onhan hän meitä nyt lähempänä. Jumala on ilmestynyt lihassa. Mitä näemme jouluna Betlehemin seimessä? Lapsen. Tosiaan lapsen ja juuri saman, joka on sanonut: Minun ilonani ovat ihmislapset. Jumala lihassa, Jumala seimessä, Jumala kapalossa, Jumala äidin rinnoilla, tässä seisahtuvat ajatukset, tässä vapisevat polvet, tässä hämmentyy sydän, ihme on liian suuri heikoille ihmisille. Hyvä, että silmämme ovat himmeät, hyvä että näemme sen vain etäältä, että ymmärrämme tuskin tuhannetta osaa siitä! Se veisi meidät muuten hengiltä, tukehduttaisi meidät. Me emme voisi sitä kestää.

Tapa, jolla hän seurusteli Israelin kanssa ei ollut vielä oikeata ihmisten lasten parissa asumista. Se oli hänestä vielä liian vieras suhde, liian kolea ystävyys. Hän, Jumala, ja he köyhiä syntisiä – juopa oli vielä liian syvä! Samanlaiset soveltuvat parhaiten samanlaisten yhteyteen. Silloin hän tuli itse ihmislapseksi, veriheimolaiseksemme, veljeksemme.

Tämän me voimme tehdä tyhjäksi, ikään kuin sillä ei olisi mitään arvoa, vaikka serafit ovat jo istuneet kaksi vuosituhatta korkeuksissaan katsellen alas tähän rakkauden syvyyteen saavuttamatta sen pohjaa. He eivät lakkaa pyhässä hämmästyksessä ihmettelemästä. Tästä syvästä lähteestä he ehtymättä ammentavat aiheensa kaikkiin halleluja lauluihinsa. Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala, ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän, keskuudessamme. Oi iankaikkinen armon Ihme!

Mikä on pakottanut hänet tähän? Yksinomaan se, että hänen ilonaan olivat ihmislapset eikä vain enkelit. Ilonani ovat ihmislapset. Mutta mistä hän on saanut tämän ilon? Omasta sydämestään hän on sen saanut. Täten olemme päässeet päähän, edemmäksi emme saata tunkeutua. Niin rakasti Jumala maailmaa. Hän rakasti - sen takia hän rakasti. Edemmäksi emme voi tulla.

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

KESÄKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Ja he kuulivat Herran Jumalan käyskentelevän paratiisissa, päivän viilentyessä. 1 Moos. 3: 8.

Mitähän nyt rakkaalla Jumalalla lienee asiaa paratiisin? Minkä takia hän syntiinlankeemuksen päivänä tulee langenneiden ihmisten luokse? Tosin rankaisi hän synnin. Hän ei säälinyt sitä, ei käynyt hänen tuomiotaan muuttaminen. Mutta hänellä oli kumminkin rauhan ajatuksia ilmoitettavana pelästyneille lapsille. Oikeastaan hän tuli heille nyt ilmoittamaan pelastuksen neuvon.

Rankaisemalla synnin osoitti hän vain sen, mitä hän jo ennen oli sanonut ja uhannut ja minkä he jo olivat kyllin syvästi kokeneet ja käsittäneet. Nyt hänellä oli sen takia pääasiallisesti toinen tarkoitus. Hän aikoi heille nyt ilmoittaa uuden ja tuntemattoman asian. Hän puhuu näet vaimon siemenestä, joka on rikkipolkeva käärmeen pään, kostava heidän kärsimänsä vahingon ja parantava ja jälleen rakentava sen, mikä käärmeen kavaluudella ja heidän syntiinlankeemisellaan joutui kadotetuksi.

Tämä oli armahtavan Isän varsinaisena asiana, kun hän syntiinlankeemuksen päivänä päivän tullessa viileäksi tulee paratiisiin. Isän laupias sydän ei voinut kärsiä tietoisuutta, että hänen kadotetut lapsensa pelossaan ja hädässään makaisivat yönsä puiden keskellä ajatellen hänen vihaansa ja kuolemalla kuolemistaan ilman ainoatakaan toivon ja lohdutuksen sädettä. Sen takia hän itse etsi heitä kohta samana päivänä heidän häpeässään ja vavistuksessaan. Hän, joka sitten kielsi meitä antamasta auringon laskea vihamme ylitse, antoi tässä ensimmäisen todistuksen sovinnollisesta mielenlaadustansa.

Kristus on myöskin ilmoittanut Jumalalla olevan sellaisen sydämen, ettei hän voi kärsiä lastensa jossakin hädässä huutavan hänen puoleensa yötä ja päivää ilman apua ja lohdutusta - kärsisikö hän sitä, sanoo Kristus. Sallisiko hän sitten rakkaimman, mutta langenneen lapsensa olevan aivan toivottomana, epäilyksessä ja hädässä hänen sanansa tähden?

Tästähän jo näen Jumalan rakkauden ja armon olevan aivan ansaitsematonta, vapaata ja etsivää rakkautta, kokonaan riippumatonta meistä. Olihan tässä mitä suurin rikollisuus eikä mitään katumuksen, parannuksen ja rukouksen oirettakaan tms. Aadamilla ja Eevalla oli kiusauksen hetkellä kaikki tarpeelliset pahan vastustamiseen, valaistu ja puhdas ymmärrys, puhdas sydän ja vapaa tahto. Heillä oli siis vain ulkonaisia kiusauksia. Kumminkin he rikkoivat Isänsä käskyä vastaan. Ja lankeemisen tapahduttua he eivät etsineet Jumalaa tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen anteeksiantoa, vaan päinvastoin he pakenevat Jumalaa piiloutuen paratiisin puiden taa. Kun Herra heitä puhuttelee, kuuluu vain itsepuolustusta, syyttelemistä ja katkeraa nurjuutta itse Jumalaa kohtaan, jota Aadam myöskin syytti lankeemiseen syypääksi: »Vaimo, jonka sinä - sinä minulle annoit, petti minut.»

Näin turmeltuneet olivat nyt heidän sydämensä. Kaiken tämän Herra tiesi. ja kuitenkin - vaikka heidän rikollisuutensa ja pahuutensa oli niin suuri - kuitenkin laupias Isä tuli sellaisella rakkaudella heitä etsimään sovittaakseen ja lohduttaakseen heidät. Tässä näen Jumalallisen sydämen. Tässä näen, että Jumalan rakkaus on kokonaan etsivää rakkautta, aivan riippumatonta syntisen suhteesta.

Ankaran vanhurskauden tuomiota ei voitu peruuttaa - synnin palkka oli kuolema. Mutta jumalallinen laupeus oli tavannut neuvon, joka samalla saattoi tyydyttää oikeuden ja pelastaa syntisen. Yksi vaimon siemenestä oli tuleva ja parantava lankeemuksen. Tämä oli edeltä katsottu jo ennen maailman alkua. Tällä perusteella saattoi laupeus koitua langenneiden osaksi. Sen takia hän tulee syntiinlankeemuksen päivänä ja rientää tuhlaajapojan perässä. Minun rakas poikani on langennut, sen takia sydämeni pakahtuu, sanoo Herra, minun täytyy häntä armahtaa.

Tätä ensimmäistä Jumalan ansaitsemattoman armon esimerkkiä olisi meidän tarkattava. Mutta me kuljemme päinvastoin sen ohi, punnitsemme ja mittaamme syntiemme tai parannuksemme, katumuksemme, rukouksemme ym. asteita ja sitten niihin nähden päätämme Jumalan armosta meitä kohtaan. Kuinka syvä lankeemus. Mitkä kauheat syntiinlankeemuksen seuraukset sielussamme, koskapa se on niin sidottu pimeyteen ja epäuskoon.

Sinä sanot: »Minun syntini on niin sovittamaton, niin anteeksiantamaton. minä tiesin Jumalan tahdon, mutta tein aivan sitä vastoin.» Sielu parka! Sinä olit niin pahassa asemassa, sinä et ole vapaa, sinä olet synnin alaiseksi myyty. Mutta Aadam oli vapaa ja teki kumminkin syntiä. Hän tiesi myös Jumalan tahdon, mutta teki aivan vastoin sitä. Kuitenkin armahtava Isä rientää tuhlaajapoikansa jälkeen.

Jumalan rakkaus on niinmuodoin aivan vapaa, ansaitsematon ja syntisestä riippumaton. Se perustuu toisen ansioon ja rukoukseen, vaimon siemeneen, Herran mieheen, Jumalan Karitsaan, joka kantaa maailman synnit.

Joka ei usko häneen, ei pysähdy Herran äänen edessä eikä anna itseään sovittaa Jumalan kanssa, vaan jäi pois, se on poissa ja pysyy iäti poissa. Mutta joka uskoo häneen, antaa nuhdella itseään synnin tähden sekä vaimon siemenen lohduttaa itseään. Hän ei ole hukkuva, vaan hänellä on iankaikkinen elämä, vaikka tuntisikin sydämessään kaiken sen pahan, joka Aadamissa tavataan, niin, vaikkapa koko syntiinlankeemus ja kaikki käärmeen myrkky hänessä kiehuisi.

KESÄKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Monen ahdistuksen kautta meidän on meneminen sisälle Jumalan valtakuntaan. Apt. 14:22.

Tämä on se tie, jota kaikkien Jumalan lasten on täytynyt käydä tämän elämän läpi. Suurempaan ikään ja armoon, suurempiin lahjoihin ja uskoon on aina ollut yhdistettynä vaikeampia kiusauksia. Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Aabrahamin uhrata ihmelapsen, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme. Tapahtuupa, että Joosef, Israelin lempilapsi myydään kaikkine toiveineen ja ilmestyksineen ja viedään orjana vieraalle maalle.

Paavalin Herra antaa moneen kertaan rukoilla pelastusta perkeleestä ja saada kiellon. Johanneksen, Yljän ystävän, suurimman naisesta syntyneen, lähinnä Jumalan Poikaa, hän antaa aivan kuin hylättynä istua Herodeksen vankilassa ja ikään kuin pilanpäin ylenkatsottuna kuolla. Ei saanut Johannes edes muiden marttyyrien tavoin katsojajoukolle uskollaan ja rakkaudellaan ylistää Jumalan voimaa - ei, kuuluu vain: Anna minulle Johanneksen pää lautasella.

Tässä täytyy tunnustaa, että vaadittiin uskoa ilman näkemistä. Ei voitu nyt käsittää Johanneksen olevan Jumalan silmäterän, hänen sydämensä lempilapsen ja hänen poikansa lähimmän ystävän maan päällä, Jumalan erityisesti rakastaman. Todella oli Jumalan rakkaus nyt syvästi salattuna.

Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joi joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Näiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä omien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi.

Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi. Silloin Jumalalle otollinen mies katkerasti valittaa: Minut on hyljätty Herran kasvojen edestä. Silloin vaikeroi Jeremia: »Hän rakensi minua vastaan ja piiritti minua myrkyllä ja vaivalla. Hän aitasi ympärilleni, etten pääse ulos. Hän aitasi tieni hakatuilla kivillä ja turmeli polkuni - ja vaikka minä huudan ja parun on hän sulkenut rukoukseni.»

Daniel saatuansa Jumalalta enkelin kautta todistuksen olevansa mieluinen ja otollinen puhkeaa ihmettelemään, ettei Jumala ollut häntä unhottanut, kun hän oli ollut kuusi päivää ja kuusi yötä leijonanluolassa ja Herra lopulta lähettää hänelle ruokaa. Sillä hän huudahtaa: »Herra Jumala, vielähän sinä muistat minua!»

Mutta mitä esimerkkejä me vielä tarvinnemme? Jumalan ainoa rakas Poika edelläkävijänä - kaikessa huutaa syvimmässä hädässään. Jumalani, Jumalani, niiksi minut hylkäsit? Minä parun, vaan apuni on kaukana.

Kun kaikki Jumalan pyhät näin ovat vaikeroineet ja samalla kuitenkin olleet Herransa korkeimmassa armossa, emmekö mekin valmistautuisi samalle tielle? Ei sillä totisesti olekaan mitään elävää uskoa, jonka uskoa ei koetella ja kiusata. Jos olette - ilman kuvitusta, niin ette ole lapsia, vaan äpäriä.

Ainakin jokaista tosi-kristittyä tulevat hänen omat syntinsä kiusaamaan, niin että hänelle käy vaikeaksi uskoa Jumalan armoon. Sitten myös perkele ja maailma ahdistavat häntä kaikin puolin, niin ettei hänellä ole paljon lepoa maan päällä.

Tästä lausuu Pretorius ankarat sanat: »Kullakin kristityllä on ensin olemassa perkele, sitten joku Juudas, edelleen Kaifas ja Pilatus, jotka häntä suomivat verille asti. Kun yksi lakkaa, aikaa kaksi uudestaan, ja niiden lakattua tulee sijalle neljä, toinen toistaan pahempia ja niin edespäin, kunnes kärsiminen on täytetty. Kuta pyhempi kristitty, sitä suurempi marttyyri. Hurskaan kristityn täytyy maistaa kaikkea katkeruutta, eikä useinkaan hänellä ole yhtään lohduttajaa.»

Syynä tähän ihmeelliseen hallintoon on, ettei Herra ole löytänyt parempia keinoja kuolettaaksensa vanhaa Aadamiamme. Hän tahtoo tukehduttaa meissä Aadamin mielen, joka aina vain pyrkii näkemään, käsittämään, vaatimaan tilillä Herraa ja mestaroimaan hänen tuomioitaan. Niin Herra tahtoo herättää ja harjoittaa meissä varsinaista uskoa.

Sen takia Herra on jättänyt meihin maan päälle kaiken Aadamin lankeemuksesta periytyneen pahuutemme. Tässä tarkoituksessa hän on meihin jättänyt kaiken sen tuottaman syntitulvan, koko sisäisen turmeluksen ja pahojen henkien joukon vaikuttamaan mieliimme samoin kuin tästä johtuvan pimeyden ja ahdistuksen, jotka kaivavat sydäntä, mikä tahtoisi olla pyhä ja puhdas, henkisesti ja hengellisesti.

Kun nyt tähän tulee lisäksi, että heränneen sydän on herkin ja arin sydän maan päällä, ikään kuin avoin haava, missä hietamuru ja tuulen puhalluskin kirvelee, niin on helppo käsittää, kuinka kristittyä elämä on katkerien tunteiden, huolien ja kiusausten täyttämää, jotka paksuina ja pimeinä pilvinä ympäröivät uskovien sieluja.

KESÄKUUN 5 PÄIVÄNÄ

Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni. 2 Moos. 20:3.

Jotakuinkin ymmärtänemme, mitä ensimmäinen käsky vaatii. Jos nyt Herra tyytyisi ainoastaan ymmärrykseemme ja tietämiseemme, niin olisi täten kaikki hyvin. Mutta yhä Jumala vaatii meiltä päinvastoin jotakin aivan toista, hän vaatii tekemistä, - ei vain, että me tiedämme, ymmärrämme, puhumme hänen käskyistään, vaan että hän vaatii tekemistä, että me todella teemme, mitä hän käskee.

Ja käsittääksemme, ettei hän suvaitse tämän ensimmäisen käskynsä unohtamista ja ylenkatsomista, vaan vaatii sen todellista noudattamista, hän on tähän käskyyn liittänyt hirmuisen uhkauksen ynnä myös ihanan lupauksen. Sillä juuri tähän ensimmäiseen käskyynsä hän lisää: Minä Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat. mutta osoitan laupeutta tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.

Vaikka nämä sanat sopivat kaikkiin käskyihin, huomannee kuitenkin jokainen tästä vakavasta uhkauksesta, mikä pyhä kiivaus Herralla on ensimmäisestä käskystään, jotta ottaisimme sydämiimme sitä todella noudattaaksemme. Ei meillä toki liene rohkeutta ottaa kantaaksemme ja kestääksemme Jumalan vihaa.

On siis kysymyksessä Herran tahdon tekeminen, ei vain sen tietäminen. Niin sanoi Herra Jeesus lainoppineellekin hänen luettuaan tämän suurimman käskyn: »Tee se, niin saat elää.»

Olisihan suoranaista ilveilyä suuren Jumalan edessä, kauheinta ulkokultaisuutta ja ivaa hänen silmissään, jos tyytyisit vain hänen sanansa kuulemiseen, lukemiseen ymmärtämiseen ja arvosteluun ja sitten jättäisit sikseen itse noudattamisen. Niinpä kuule siis vielä kerran hänen sanansa: »Älköön sinulla olko muita Jumalia minun edessäni.» Kenelle tämä kuuluu, ellei juuri sinulle - sinulle, joka kuulet hänen äänensä - sinulle itsellesi, joka luet ja ymmärrät hänen käskynsä. Vai luuletko sen olevan sanotun vain toisille? Miksikä sinä siitä pääsisit? Eikö Herra sano, että sinä voit tai saat sen tehdä, jos niin suvaitset, vaan hän sanoo: Sinun ehdottomasti pitää tehdä, vapaudessasi ei ole sen tekeminen tai tekemättä jättäminen, vaan sinun pitää se tehdä. Muutoin lankeavat hänen vanhurskas vihansa ja tuomionsa ylitsesi.

Hänellä on jumalallinen majesteettioikeus käskeä ja vaatia meitä. Hän ei myöskään sano, että sinun on luovuttava joistakuista epäjumalista, mutta saat jonkin säilyttää, vaan Hän sanoo: Älköön sinulla olko keitään muita jumalia minun edessäni. Sinulla ei ehkä ole ihmistä epäjumalana, mutta kenties raha? Tai ehkä ei raha tai mammonakaan ole epäjumalasi, vaan kenties joku oma ansio, taito, oppineisuus tai muut lahjat? Tai ehkä eivät nämäkään ole epäjumalasi, vaan jokin erikoinen armolahja, erikoinen valistus, viisaus, voima, jumalisuus ovat ilkeinä epäjumalinasi.

Herra näkee sen, ja Herra tuomitsee jokaisen henkilöön katsomatta. Iankaikkinen ja jumalallinen vakavuus on käskyssä: »Älköön sinulla olko keitään muita jumalia minun edessäni.»

Ajattele edelleen sanaa: rakasta! - »Sinun tulee rakastaa Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi.» Rakastaminen on tässä myös rakastamista. Jos sitävastoin olet kylmäkiskoinen itse Jumalaa kohtaan, niin ettet syvimmällä haluttasi tahdo ennen kaikkea olla hänen seurassaan, puhua hänen kanssaan ja puhua hänestä - sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu, jos ajatuksesi ja sanasi enemmän työskentelevät muissa asioissa, vaikkapa kauneimmissakin toimissa, niin et rakasta itse Jumalaa ylitse kaiken. Jos vielä hänen käskynsä tuntuvat sinusta vaikeilta, niin että sinun täytyy pakottaa itseäsi olemaan hänen mielensä mukaan tai sinä olet tyytymätön hänen tahtoonsa hänen riistäessään sinulta epäjumaliasi, kieltäessään sinua synninteosta tai lähettäessään sinulle kärsimystä, ylenkatsetta tai vahinkoja, niin et rakastakaan häntä kaikesta mielestäsi, rakastat itseäsi enemmän kuin suurta Jumalaa ja hänen tahtoansa, palvelet ilkeintä, epäjumalaa, itseäsi. Silloin sinun tulee tietää, että Herran pyhän lain, mukaan olet tuomittu helvetin ja täydellä syyllä olet perkeleen omaisuutta.

Jos sitä vastoin uskollisesti pidät tämän Jumalan suurimman käskyn ja samoin muutkin, niin voit olla varma tiedosta, että Jumala on sinulle ylen määrin armollinen, että sinä olet kelvollinen hänelle kaikessa menossasi ja saat ajassa ja iankaikkisesti nauttia kaikkea hänen hyväänsä. Tämän opettaa laki.

Tässä on nyt jokaisen ihmisen hiljennyttävä. Jos näiden Jumalan käskyjen tutkinnassa vielä voit pysyä välinpitämättömänä, vain kuulijana ja tarkastelijana jättäen toisille niiden noudattamisen ja itse menet elämään turhamaisessa suruttomuudessa, niin on tämä varma merkki, että sinä olet kevytmielinen jumalanpilkkaaja, joka pitää Jumalaa ja hänen pyhää lakiansa tyhjän arvoisina. Tai lienet hurskaslaatuinen ihminen, joka ajattelet: Tämä ei ole kenenkään ihmisen täytettävissä. Ja niin menet ja elät huolehtimatta Jumalan tahdosta ja käskyistä, luulotellussa hengen köyhyydessä, mutta köyhyydessä, joka ei ollenkaan sinua särje, huoleta ja kurita, vaan voit elää siinä, varmana ja itseesi tyytyvänä.

Tai olet niitä, jotka sanovat: Tämä on oikein, niin tulee kristittyjen olla, niin ja niin heidän on tehtävä, mutta itse et ota tuota työtä tehtäväksesi, et sen vuoksi ole myöskään huomannut, kuinka koko pyhyytesi on aivan kehnoa, vaan nopeasti jätät tutkimatta oman kohtasi. Silloinhan sinun tulisi ymmärtää olevasi itseesi ihastuneen ja sokaistun ulkokullatun lainoppineen kaltaisen, joka osasi oikein lukea ensimmäisen ja suurimman käskyn ja kuitenkin tahtoi tehdä itsensä vanhurskaaksi.

KESÄKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi…. jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Ef. 6: 2-3.

Että ajallinen siunaus on yhdistetty neljännen käskyn noudattamiseen, voidaan pitää luonnollisenakin seurauksena luonnollisista syistä aivan niin kuin ajallinen onnettomuus, rauhattomuus ja ahdistukset, usein kuolemakin ovat luonnollisia seurauksia tämän käskyn rikkomisesta. Missä ei kukaan tahdo totella tai olla alamainen, vaan jokainen tahtoo hallita ja saada oman tahtonsa voimaan, siellä on aina syntyvä toraa, riitaa, keskinäistä vihamielisyyttä ja kaikkea muuta pahaa.

Ajatelkaamme taloa, missä lapset ja palvelijat nousevat vanhempiaan ja haltijoitaan vastaan eivätkä enää tahdo totella. Mikä surkeus siinä syntyykään, riita ja taistelu, niin, koko talon rauhattomuus ja häviö. Samoin käy, kun kokonaisessa maassa kapinanhenki nousee esivaltaa vastaan. Seurauksena täytyy olla, että toinen pyrkii raivaamaan tieltään toistaan. Missä sen sijaan nöyrästi alistutaan Herran sallimukseen, vanhempien ja esivallan käskyihin, ja jokainen pitää huolta velvollisuutensa täyttämisestä sillä paikalla ja siinä asemassa, mihin hänet Jumala on asettanut, siellä kukoistaa kaikenlainen siunaus, viihtymys ja rauha. Näemme siis jo luonnollisistakin syistä maallisen onnellisuuden riippuvan neljännen käskyn noudattamisesta.

Mutta pakanaa pimeämpi on ihminen, joka tämän näkee vain luonnollisena seurauksena. Eläähän Jumalakin toki keskuudessamme, hän, joka niin tarkasti tuntee ja johtaa luomiensa olentojen tietä, ettei lintukaan putoa maahan hänen tahdottaan. Kun tämä Jumala on antanut käskyn ja liittää siihen määrätyn lupauksen, johon aina sisältyy vastaava uhkaus, niin ei tässä ole enää yksin luonnollisia seurauksia. Vaan tässä on sellainen Jumalan päätös ja tuomio, että maallinen siunaus tulee niille, jotka kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä, mutta sitävastoin erityinen kirous tämän käskyn rikkojille.

Kuka vain on vähänkin perehtynyt tämän maailman menoon, on huomannut merkillisiä esimerkkejä ja todisteita siitä, että ihmisten kohtaloissa on jotakin epäluonnollista, jotakin kummallista, jokin salaperäinen hallitus. Jos jonkun ajallinen menestys on suhteessa hänen luontaisiin lahjoihinsa tai muihin luonnollisiin syihin, niin ei siinä havaita mitään merkillistä, vaikka siinäkin on vain Jumalan johdatus. Mutta kun esim. huonolahjainen ihmislapsi, jolla ei ollut mitään luonnollista kykyä maallisen onnellisuuden saavuttamiseksi, vain jostakin erityisestä siunauksesta tai jumalallisesta sallimuksesta tuli erittäin onnelliseksi tässä elämässä, ja sen sijaan voimakkaita ja lahjakkaita luonteita vainoavat alituiset onnettomuudet ja vastoinkäymiset tai heidän hankkeensa raukeavat tyhjiin, niin alkaa silloin jokainen huomata tässä jotakin merkillistä, ja aletaan puhua Jumalan siunauksesta tai kirouksesta.

Kuinka, usein onkaan jo ihmissilmällekin ilmeistä, että siunaus tai kirous on lähtöisin suhteesta vanhempia kohtaan, että neljännen käskyn lupaus ja uhkaus täyttyvät, koska Jumala on yhdistänyt maallisen menestyksemme suhteeseemme vanhempiin.

Muuan valistunut opettaja on lausunut: »Hiljaisesti, mutta voimakkaasti ja ihmeellisesti kulkee ihmisten kohtaloissa jokin käsittämätön johto. Usein se näyttää katoavan. mutta äkkiä se taas ilmestyy. Se ei ole inhimillistä, se on jotakin yliluonnollista - se on vanhempien siunaus.»

Jopa usein täyttyvät täsmällisesti nämä Raamatun sanat: »Silmät, jotka häpäisevät isänsä ja halveksivat äitiänsä, korpit ojan luona hakkaavat irti ja kotkan pojat syövät.» Kun uppiniskainen ja paha poika on sotilaana joutunut sotalakien kurin alaiseksi ja päättänyt päivänsä taistelukentällä tai myös jatkuneen ja kehitetyn pahuutensa vuoksi mestauslavalla! Sillä usein käy, kuten Luther sanoo:»Lapsen, joka ei tahdo kuulla vanhempiensa ja opettajiensa suopeaa ääntä, on kuultava pyöveliä, joka puhuu niin äkeästi, että pää ruumiista eriää.»

Kuka ei tahdo tulla tuntoihinsa, vaan julkeassa kevytmielisyydessä ylenkatsoo hyvien vanhempiensa, opettajien tai muiden elämää kokeneiden ihmisten neuvoja, häntä kaikkivaltias Jumala kyllä pystyy ohjaamaan, mutta tällöin kovemmalla kädellä Jumala tahtoo hallita ihmisiä. Mutta nyt hän on pannut vanhemmat, haltijat, esivallan ja opettajat edusmiehinään meitä hallitsemaan. jollemme tahdo kuulla häntä niissä, niin on kova hätä sen meille opettava. Olkoon mieleesi tai ei, mutta hän on sanansa täysin täyttävä. Jos osoitat kuuliaisuutta ja arvonantoa niitä kohtaan, jotka hän on asettanut johtajiksesi, niin hän on runsaasti palkitseva sinua kaikella hyvällä. Mutta jollet tahdo häntä tässä kuulla, niin hän on aina jotenkin sinut löytävä ja lähettävä kohdallesi onnettomuuksia, kuoleman ja kirouksen.

»Koska aivan siten ylenkatsot Jumalan sanoja ja käskyjä, kuin houkka olisi ne puhunut», sanoo Luther, »niin katsokaamme, oletko mies, joka et Jumalan suopeutta tarvitse. Olisihan armollinen Jumala sinulle parempi rauhan ja siunauksen tuojana kuin Jumalan armottomuus ja kirous.»

KESÄKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askelensa vahvistaa. Jer. 10:23.

Nämä sanat eivät jätä meille muuta neuvoksi kuin herätä näkemään, että Jumala on kaikkia meidän ajatuksiamme paljoa suurempi, että hän on meille käsittämätön voimassaan ja huolenpidossaan meistä ja että olemme pieniä sokeita olioita käsittääksemme Jumalan. Joko heräämme näkemään tämän taikka me hylkäämme kaiken Jumalan sanan. Eikä tämäkään edes ole kylliksi, vaan olemme vielä niin houkkia, ettemme näe, mitä koko näkyvä luomakunta osoittaa, kuinka Jumala on voimallinen pitämään huolta vähimmästäkin luomastaan. Olemme houkkia, joista Daavid sanoo: Tyhmät sanovat sydämessään: ei Jumalaa olekaan.

Tässä joku väittänee: On totta, että uskollinen Jumala lähettää meille kaiken, mikä tapahtuu. Mutta vain mikäli tämä ei koske meidän omaa vapauttamme. Jos itse itsepäisyydelläni ja muilla syntisillä taipumuksillani olen saattanut itseni onnettomuuteen, niin saan syyttää itseäni enkä lohduttautua Jumalan johdolla. Tämä onkin itsessään oikein, mutta käsitetään usein väärin.

Totta on, että Jumala on antanut meille erään vaarallisen vapauden, jolla voimme tehdä itsemme ajassa ja iankaikkisesti onnettomiksi, nimittäin jos jatkuvasti ja tahallisesti vastustamme hänen Henkeänsä. Mutta tässä on kuitenkin kaksi asiaa huomattava: Ensiksikin, että joskin synnillä ja tyhmyydellä olet saattanut itsesi onnettomuuteen, mutta kuitenkin tullut nyt siitä katumukseen ja kuuliaiselle mielelle, niin että tahdot tästä lähtien seurata Herran neuvoa, niin on Jumalan armo ja isällinen lempeys niin suuri, että hän on kantava kaiken pahuutesi hyväksi, kaikki tyhmyytesi seuraukset hyväksesi. Sillä »kaikki yhdessä myötävaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.»

Ei Jumala ikuisesti suutu eikä vihastu iankaikkisesti. Hän on niin armollinen Jumala ja Isä, että vaikka kauan olemme häntä uhmanneet, mutta teemme parannuksen, Hän kuitenkin meille on yhtä lempeä, niin kuin emme koskaan olisi syntiä tehneet.

Suuren itsepäisyytensä kautta Israel sai kuninkaansa, mutta Herra, ei hylännyt heitä kuitenkaan, vaan teki heille silti hyvää, vaikka heidän täytyi enemmän kärsiä. Paavali oli epäuskossaan ollut Kristuksen vihollinen ja vainooja, mutta Kristus teki hänet kuitenkin suurimmaksi apostolikseen ja käänsi hänen suuren syntinsäkin hyödyksi, nimittäin voimakkaaksi lannistuskeinoksi apostolille itselleen ja voimakkaaksi lohdutusneuvoksi muille.

Tässä näemme, mitä äsken sanoimme, että Jumala voi kääntää suurimmat virheemme ja houkkamaisuutemme hyväksemme, kun me vain kerran tulemme parannukseen. Luther huomauttaa, että Herra Jumala pyhillensäkin osoittaa samaa hyvyyttä heidän harha-askeleissaan. Oivalliset sanat kuuluvat. »Jumalan taitava työ on, että hän voi tehdä pahat asiat hyviksi meidän ne turmeltuamme ja huonosti hoideltuamme. Olen todella hyvin usein kelvottomasti ja typerästi menetellyt monessa asiassa, josta sitten olen suuresti säikähtänyt enkä voinut käsittää, kuinka suoriutuisin asioista, jotka tyhmyydessäni olin turmellut. Mutta silloin Herra on tavannut sellaisen keinon korjata tekemäni vahingot, että kaikki on taas tullut aivan hyväksi.»

Siten Jumala hallitsee kaikkia pyhiänsä, että he kyllä saattavat hairahtua ja eksyä houkkamaisiin tekoihin, mutta Herra kääntää kuitenkin asiat hyvään loppuun tai ei ainakaan salli suurta vahinkoa koituvan. Jumala on kaikkivaltias Luoja, joka tyhjästä tekee kaiken, siksi hän voi pahastakin tehdä hyvän.

Tosiaan Jumala on uskollinen ja laupias Isä! Tämä ensiksi meidän oli pantava merkille. Mutta toiseksi se, että joka jo pelkää jollakin tavalla vastustavansa Jumalan tahtoa, mutta hengessään surulla huokaa: Jumala, armahda minua! Kuoleta oma tahtoni ja saata minut tahtosi tielle. Käytä ennen mitä katkeraa tahansa, kunhan vain muutun sinulle kuuliaiseksi, hän voi täydellä syyllä lohduttautua Jumalan armollisella johdatuksella.

Sillä kaikki se Jumalan tahdon vastustus, jota joku itse ahdistuneena valittaa ja johon hän rukoilee Jumalan kaikkivaltiasta apua, on vain lihan kovaa taistelua henkeä vastaan. Silloin mieli on Jumalan puolella, ja asia on heti Jumalan käsissä. Sellaisesta lihan vastustamisesta, joka vain yhä enemmän ajaa meitä Jumalan puoleen, ei yksikään ihminen tule onnettomaksi. Sillä jos voima katkoa siteet, voima lihan voittamiseen olisi meissä itsessämme, silloin olisi väärää kaikki Jumalan sana, joka sanoo, ettei tämä ikinä ole vallassamme.

Mutta saattaa tapahtua että vasta paljon kärsimyksen koulussa uuvut ja tulet kuoletetuksi, siksi kunnes mahtava oma tahtosi raukenee ja antaudut Jumalan tahdon alaiseksi, niin että alat vakavasti välttää kaikkea, mitä Jumala sanassaan kieltää. Jos taas käy niin, että rupeat suosimaan jumalattomien neuvoja, synnin selityksiä ja puolustuksia peitelläksesi askeliasi syntisten tielle, silloin mielesi on jo luopunut, silloin olet taipunut kulkemaan synnin tietä, ja vastustus Henkeä vastaan on tahallinen. Silloin et saata turvautua Jumalan johtoon, vaan kuljet omaa tietäsi turmioon.

»Autuas on. se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä astu syntisten tielle eikä istu pilkkaajien istuimella, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt. Sillä Herra tuntee vanhurskasten tien, mutta jumalattomien tie vie perikatoon.»

KESÄKUUN 8 PÄIVÄNÄ

Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat. tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat. Matt. 5:44.

Huomatkaamme näistä sanoista, mitkä Herran Kristuksen mieli on ja minkälaisia hänen kristittynsä tulee olla mieleltänsä: »Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.» Huomatkoon jokainen kristitty, kuinka korkealle Herra asettaa päämäärämme, jotta tietäisimme, mikä on pyhyyttä emmekä vaeltaisi elämäämme pahan luonnon pimeydessä.

Kristus ei nuhtele vain niitä, jotka vihaavat vihollisiaan, puhuvat heistä tai tekevät heille pahaa, vaan hän ei katso niitäkään hurskaiksi, jotka unohtavat vihollisiaan rakastaa ja tehdä heille hyvää. Sillä kun hän sanoo: »Rakastakaa vihollisianne», niin merkitsee rakastakaa todella rakastamista, se merkitsee sitä, että sinulla on laupeudesta palava sydän ja harras halu tehdä heille hyvää.

Toiseksi hän tahtoo, että tämän rakkauden tulee myös osoittautua lempeissä sanoissa ja esirukouksissa. Hän sanoo näet: »Siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat.» Kun vihaa ja vihamielisyyttä ei voida ilmaista muutoin, tapahtuu se tavallisesti sanoilla, koetetaan kaikella mahdollisella tavalla halventaa vihollista, vääristellä hänen mainettaan ja puhua hänestä kaikkea pahaa. Mutta nyt sanoo Herrasi, että sinun päinvastoin tulee puhua hyvää, ei toivoa mitään pahaa, vaan siunata sadattelevia. Paavali ilmaisee Kristuksen sanoman täten: »Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko.»

Jumala, kuinka kaukana me olemmekaan sinun mielestäsi ja sinun oikeudenvaatimuksistasi! Siunatako vainoojiamme! Herra Jumala, oi, älä tuomitse meitä. Apostoli toistaa kaksi kertaa sanan siunatkaa, tällä osoittaen, kuinka välttämättömästi tuo kehotus on sydämiin noudatettavaksi painettava. Mutta kun meidän näin tulee rakastaa, siunata ja puhua hyvää vihollisistamme, vainoojistamme, keitä me sitten voimme vihata ja kenestä puhua pahaa? Tässä tunnu kuin se ei lainkaan kuuluisi todella pyhitetyn mielen, Jeesuksen seuraajan ominaisuuksiin. Hänen ei pidä, vihata, panetella tai solvata ketään ihmistä.

Mutta tällöin joku sanonee: Emmekö lue Raamatusta pyhienkin miesten, niinpä Kristuksen itsensä ja hänen apostoliensakin kovasti moittineen vihollisiaan? Onko tämä vihollisten rakastamista ja siunaamista? Vastaamme: Mitä pyhät ovat kovin, nuhtelevin sanoin puhuneet Herran nimessä, ei ole minkään ihmisen, vaan pyhän Jumalan nuhtelu ja tuomio. Mikä tehdään viran puolesta, kuten tuomarin julistaessa kuolemantuomion tai telottajan surmatessa, tai opettajan Jumalan sanalla ja Kristuksen mielessä rangaistessa, kaikki tämä on Jumalan rankaisemista. Ja Jumalan työt ovat kaikki oikeat ja pyhät. Mutta tässä Kristus puhuu, mitä meidän ihmisinä on tehtävä vihollisillemme, ei siitä, mitä virka toimittaa, vaan, niitä ihmisen on tehtävä. ja silloin kuuluu: Rakasta, siunaa, puhu hyvää, tee hyvää!

Tällaiseen rakkauden osoitukseen kuuluu myös, mitä Herra sanoo: »Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käänny pois siitä, joka sinulta lainaa pyytää.» Vaikka puutetta kärsivä olisi vihamiehesi, kiiruhda häntä auttamaan »tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.» Herra mainitsee kaksi tärkeää perustettakin, miksi meidän näin on rakastettava vihollisiamme ja tehtävä heille hyvää.

Ensinkin, että me täten hyvinä lapsina saamme olla taivaallisen Isämme kaltaisia. Hän sanoo: »Jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia, sillä hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin.» Kun Herra tässä mainitsee auringon ja sateen, kaksi päälähdettä, joista kaikki maan hedelmä ja siunaus meille vuotaa, niin hän on niihin sisällyttänyt koko Jumalan maallisten lahjojen ja siunausten äärettömän rikkauden. Näitä hän lakkaamatta jakaa vihollisilleen, yhtä hyvin kuin lapsilleen ja ystävilleen. Tämmöinen on Jumalan sydän, näin on oltava meidänkin mielemme.

Toinen Herran mainitsema perusta on, että me päinvastaisessa tapauksessa emme ole hänen, vaan jumalattomimpien ihmisten kaltaisia. Hän sanoo: Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siinä on? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos osoitatte ystävyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Kun ne, jotka muuten tahtovat käydä hyvistä ja hurskaista Ihmisistä, ovat niin vääriä rakkaudessaan, että vain rakastavat ja auttavat ystäviänsä, niin heidän todella tulisi herätä näistä Kristuksen sanoista. Tuskin on niin pahoja ihmisiä, varkaita tai ryöväreitäkään, jotka eivät ylläpitäisi ystävyyttä omassa keskuudessaan. Kristus sanoo, että riivaajillakin on tämä yksimielisyys, muutoin heidän valtakuntansa hajoaisi. (Luuk. 11). Katso nyt, kuinka hurskas sinä olet, kun vain olet ystäviäsi kohtaan ystävällinen ja lempeä. Olet yhtä hurskas kuin varkaat ja ryövärit, vieläpä kuin riivaajat.

KESÄKUUN 9 PÄIVÄNÄ

Onhan meidänkin pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. 1 Kor. 5:7

Israelin lapset huokasivat kovassa, sietämättömässä orjuudessa. alinomainen valitus heidän hädästään ja surkeudestaan kohosi Egyptistä Herran puoleen, eikä kukaan voinut heitä siitä pelastaa. Farao joukkoineen oli heille kovin väkevä. Tämä orjuuden hätä ei ollut kuitenkaan vielä noussut oikeaan korkeuteensa, niin kauan kuin Mooses ei ollut esiintynyt. Mutta kun Mooses käski heidän lähteä orjuuden maasta ja sanoi heidän hallitsijalleen: »Näin sanoo Herra: päästä minun kansani!» Silloin vasta tulivat orjuus ja sorto hirmuisiksi. Nyt huusi ja vaikeroi kansa mitä onnettomimpana ja syyti valituksia Moosekselle, joka tällä puheella oli saanut kuninkaan kiihtyneeseen julmuuteen. Niin se oli nyt aivan epätoivoisena vapautumisestaan orjuudesta. Juuri silloin oli Herran hetki oli tullut. Kuinka tapahtui kansan pelastus? Vain Jumalan kaikkivaltiaan ihmetyön kautta. Synkkänä, kauheana yönä Herra toimitti kostonsa kansansa sortajille. Silloin kaikki Egyptin esikoiset tapettiin. Pääsiäislampaan veri pelasti sorretut vanhurskaan kostajan miekasta.

Eikö tässä olekin kaunis kuvaus suuresta koko maailman pelastuksesta, joka on tapahtunut Kristuksessa Jeesuksessa? Emmekö mekin voi ylistää suurta pelastusta? Äsken esitetty on vain heikko varjokuva siitä suuresta pelastuksesta, joka tapahtui Kristuksen kuolemassa. Koko maailma oli syntiinlankeemuksen kautta joutunut saatanan valtaan, Jumalan kuva ja samalla vapaa tahto oli menetetty. Ihminen oli syvyyden faraon orja, tämän tahdon mukaan häntä hallitsivat ja pakottivat ne halut ja eksymykset, jotka tuo farao oli asettanut käskijöiksi ja virkamiehiksi meitä johtamaan.

Tässä orjuudessa koko ihmiskunta huokasi. Se ei kuitenkaan oikein käsittänyt hätäänsä, ennen kuin laki tuli ja puhui selvemmin kuin omatunto Jumalan vaatimuksista. Silloin vasta omantunnon hätä maan päällä kasvoi oikein suureksi Jumalan pyhästä laista ei voitu kirjaintakaan, ei piirtoakaan tehdä tyhjäksi, ja lain peruuttamaton tuomio oli, että syntiä tekevä olisi kuoleva - eikä ollut, yhtään vanhurskasta, ei ainoatakaan. Tämä oli kuvaamaton ja yleinen hätä.

Mutta silloin armahti suuri armollinen Jumala! Hän ei saattanut kärsiä että hänen kuvansa ja lapsensa, ihminen, hukkuisi iankaikkisesti. »Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset.» Siitä jo profeettain Henki niin riemuisesti lauloi: »He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin leikkuuaikana iloitaan. Sillä heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatijansa sauvan olet sinä särkenyt, juurikuin Midianin päivänä. Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu.» Huomaa tässä, kuinka Herran Henki katsahtaa takaisin Israelin orjuudenahdinkoon Egyptissä, kun hän puhuu kuorman ikeestä, olkainvitsasta ja vaatijan sauvasta! Kuitenkin Hän tässä tarkoittaa Kristuksen koko maailman lunastustyötä.

Kuinka kuuluukaan asia uudessa testamentissa! Hepr. 2. lausuu apostoli: »Koska siis lapsilla on liha ja veri, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, jotta hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat orjuuden alaisia.» Gal. 3. apostoli lausuu: »Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme.» Ja edelleen: »Meillä on lunastus hänen veressään, nimittäin syntien anteeksiantamus.»

Niin on Herran Henki nimenomaan maininnut sen orjuuden ja ne kiusaajat, joista Kristus on meidät pelastanut. Hän mainitsee synnin, lain kirouksen ja perkeleen. Vihdoin Herra puhuu viimeisellekin viholliselle kuolemalle: »Minä lunastan heidät helvetin vallasta ja vapautan heidät kuolemasta. Kuolema, sinulle olen myrkky ja helvetti, sinulle surma.» Ihana majesteettinen uhkaus vihollistamme vastaan! Iankaikkinen, ylistettävä rakkaus! Iankaikkinen, voimallinen lohdutus kurjille syntisydämillemme!

Tässä on meidän pääsiäislampaamme, suuri, ikuinen lunastuksemme! Kaikki maailman synti, kaikkien ihmisten jumalattomuus ja synninorjuus, Aadamista lähtien maailman viimeiseen ihmiseen laskettiin Jumalan puhtaalle karitsalle ja tuskallinen kuorma painoi häntä niin, että hän hikoili verta. Hän vaikeroi ja rukoilee, hän huokaa kuin karitsa teuraspenkillä, mutta hän suorittaa sen uskollisesti loppuun. Kaikki lain kirous, kaikki sen uhkaukset ja synninrangaistukset kasaantuvat hänen päällensä, niin että hän tulikin kiroukseksi puolestamme. Mutta samalla hän vapahti meidät lain kirouksesta periäksemme siunauksen. Sinun edessäsi iloitaan: sillä olet särkenyt meidän kuormiemme ikeen, meidän olkaimme vitsan ja meidän vaatijaimme sauvan. Lopuksi tuli kuolema, synnin palkka, hyökkäsi ja kukisti ikuisen elämän, mutta tuli kuitenkin itse voitetuksi.

Niin »Hän kukisti sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapautti meidät, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämämme olimme orjuuden alaisia.» Tämä on nyt meidän pääsiäisilomme, ja tämä on meidän voitonlaulumme: »Kuolema on nielty ja voitto saatu. Kuolema, missä on otasi? Kuolema, missä on voittosi? Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.»

KESÄKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Jumalan armo on ilmaantunut pelastukseksi kaikille ihmisille odottaessa autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ihmetystä. Tiit. 2:11-13.

Herran tulemus on lähellä, sanoo Jaakob. Mikä siis lienee syynä siihen, että ajatus Herran tulemuksesta niin vähän askarruttaa meitä? Mikä lienee syynä, että kun tämä ajatus paljoa vähempien ulkonaisten aiheiden aikana kumminkin oli niin elävä, tuntuva ja yleinen ensimmäisissä kristityissä? Nyt se Herran tulemuksen merkkien lähetessä on niin vieras meille, on melkein kadonnut seuroistamme, sydämistämme, keskusteluistamme ja hengellisistä puheistamme.

Ei kiellettäne, että me uskonkappaleena sangen yleisesti säilytämme opin Herran tulemuksesta. Mutta siitä ei seuraa, että meillä on tämä Kristuksen tulo toivonamme. Emme kysy: Uskotko, että Herra tulee? Kysymme: Elätkö toivossa, todellisessa hänen tulonsa odotuksessa? Tähän kysymykseen eivät monetkaan meistä voi vastata myöntävästi. Jos todella kaikki uskovat eläisivät toivossa ja odottaen kirkastetun Herramme tulemista, niin ilmenisi tämä toivo enemmän saarnassamme, kristillisissä keskusteluissamme, koko elämässämme. Silloin eivät saattaisi kaikenlaiset uskontunnustukset, usein epäraamatulliset opit kirkon tulevaisuudesta ja vainajien tilasta kulkeutua keskuuteemme.

Mutta palaamme kysymykseen: Mikä saattaa olla syynä siihen, että ajatus Herran tulemuksesta meille on niin vieras, milteipä epämieluinen, kun se sen sijaan oli niin elävä, rakas ja läsnä oleva ensimmäisten kristittyjen sydämissä? Varmaan se ei ole hyvä merkki. Kaikki toivo edellyttää halua, ja kaikella haluamisena on juurensa siinä, mitä rakastamme. Halajammeko todella ja ikävöimme Herran tulemuksen päivää, jolloin kaikki uskon himmeys, kaikki heikkous, kaikki synti, kaikki epäusko rakasta Vapahtajaamme kohtaan on saava loppunsa?

Silloin tulemme hänet käsittämään, kuten hänkin meidät käsittää, saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on ja tulla hänen kaltaisikseen. Jospa enemmän halajaisimme ja ilolla ottaisimme vastaan kaikki perusteet, joita on tämän kaivatun päivän autuaalle toivolle. Silloin olisivat hengelliset asiat mielestämme ja rakastaisimme Vapahtajaamme ja halajaisimme, kuten rakkaus aina halajaa, täydellistä yhdistymistä häneen, kaiken erottavan ja epätietoisuuden päättymistä. Ja niin eläisimme enemmän toivossa kuin nyt.

Suuri erotus vallitseekin kristittyjen kesken tässä tapauksessa. Jotka Jumalan sanaan vakavammin suhtautuvat, jotka hartaammin harjoittavat parannusta Jumalan edessä ja uskoamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin että Jumalan pelon Henki aina valvoo koko heidän elämäänsä, ja synti siksi ei jää rankaisematta, vaan tunnetaan kipeästi, jolloin armokin Kristuksessa on sitä kalliimpi ja tarpeellisempi, mutta myös synnin tähden usein heidän katseiltaan peitetty - sellaisilla on autuaassa toivossa ja Herramme Kristuksen ihanassa tulemuksessa rakas tutkintoaihe, elävä toivo.

He tähyilevät hartaalla kaipauksella sitä päivää, jolloin Herran ihanuus iankaikkisesti hajottaa sen sakean usvan, joka täällä verhosi heidän uskonsa. Tällöin he saavat nähdä Ystävän ja Vapahtajan, johon he täällä ovat turvanneet, jonka kanssa puhuneet ja seurustelleet näkemättä häntä. Tällöin he vihdoin saavat ikuisesti nauttia siitä, mihin täällä turhaan pyrkivät, nimittäin täydellisestä selvyydestä, täydestä varmuudesta, Vapahtajan läheisyyden tunnosta. Silloin he myös ovat iankaikkisesti vapaat häjystä lihasta, joka aina toi täällä mukanaan niin paljon syntiä, heikkoutta ja kiusausta, iäti vapaat vihollisen tulisista nuolista.

Jos olisimme nyt enemmän kuolleet maailmalle ja nykyisyydelle, ja jos elomme ja ilomme olisi yksin Jumalassa, niin varmaan tämä olisi sydämillemme autuaana toivona. Mutta kun sydän on jakaantunut ja muihin asioihin kiintynyt – vaikkapa vain itsessään viattomiin ja hyviinkin – siellä ei taivaallisen Yljän odotus ole hallitsemassa. Ja se elämä ei voi olla oikein terveellistä ja raitista, koskapa se ei ole sanan ja ensi-kristittyjen mielen mukaista.

Paavali sanoo: »Meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta vapahtajaksi, joka on muuttava alennustilassa olevan ruumiimme kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi.» Ja hän kehottaa: »Jos siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on ja istuu Jumalan oikealla puolella. Harrastakaa sitä, mikä on ylhäällä, älkääkä sitä, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä - niin, kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa, kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kansaan ilmestytte kirkkaudessa.»

Jospa painuisi tämä Kristuksen ja hänen apostoliensa oppi Herran tulemuksesta ja kristittyjen autuudentoivosta syvemmälle sydämiimme!

KESÄKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin Isä, joka elää, lähetti minut, ja minä elän Isän kautta, niin sekin, joka syö minua, elää minun kauttani. Joh. 6:57.

Meidän uuden ihmisemme varsinainen tuntomerkki, itse olentomme ydin, mistä meidät myös kutsutaan kristityiksi, on, että Kristus on tullut sydämiimme elämäksi ja elämäntarpeeksi. Kristus, ristiinnaulittu, syntimme sovittaja, vapahtaja, ystävä yli kaikkien ystäväin. Juuri se, että Vapahtaja sovintoarmossaan on meille tarpeellisin ja rakkain, todistaa meistä, että olemme kristittyjä, että olemme syöneet elämän leipää ja sitä enemmän isoamme. Juoneet, ja janoamme sitä enemmän.

Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan.

Tässä on nyt kaksi seikkaa erityisesti huomattava. Ensiksi, että Jumalan ystävyyden tarvitseminen on tullut uudeksi luonnoksemme. Sen sijaan, että ennen olimme välinpitämättömät Jumalasta ja hänen armostaan, ja meillä vain oli maallisia tarpeita ja toiveita: Mitä syömme? Mitä juomme? Nyt on päähuolemme ja kysymyksemme: Olenko Jumalan lapsi, onko minulla Jumalan ystävyys? Tämä on kuin uuden ihmisen hengityksenä tai sydämenlyönteinä.

Mutta huomaa, tämän täytyy olla suorastaan uusi luontosi - ei tilapäinen huolenpito, vaan kautta koko elämäsi jatkuva luonto, että ennen kaikkea muuta huolehdit Jumalan ystävyyden omistamista. Sinun lohdutuksesi, rauhasi, voimasi voivat olla hyvinkin vaihtelevat. Voipa tämä huolenpito Jumalan ystävyydestä satunnaisen huolettomuuden kautta keskeytyäkin. Mutta pian heräät yhä suurempaan huoleen. Että tämä huolenpito ylimalkaan syvimmin meitä liikuttaa, on erityisesti uudelle ihmiselle tunnusmerkillistä. Tämä ei ole ensinkään lihaa ja verta vaan suorastaan luontoamme vastaan sotiva.

Toinen seikka on, että huolehtiessasi Jumalan armosta sinun lohdutukseksesi on tullut yksin Kristus, Kristus, Hänen sovintoverensä ja hänen evankeliuminsa sana. Siinä on pakopaikkasi, siinä elämäsi, ravintosi ja ilosi. Tästä Kristus eniten puhui: joka minua syö - joka minun luokseni tulee - joka minun sanani kätkee - joka uskoo minuun. Voimakkaita, painavia sanoja Kristus sanoo tästä elinkysymyksestämme: joka minua syö. Minä olen elämän leipä. Minun lihani on oikea ruoka. Joka minua syö, hän on elävä iankaikkisesti. Tällaiset sanat osoittavat, että Kristus on uskovien elämäntarve, heidän elinehtonsa, heidän kaikki kaikessaan.

Näet uskonnolliseksi tulemisesi, niin että uskonto ja kirkolliset asiat ovat sydämelläsi, ei vielä todista sitä, että olet kristitty. Vaan huomaa, kuinka Kristus sanoo: joka minua syö, minua. Jolla on juuri Kristuksessa, hänen armossaan ja lunastuksessaan elämäntarpeensa. Yhtä vähän on totisen kristillisyyden todistus, jos kunnioitat Kristusta opettajanasi tai esikuvanasi, sen voi suruttomin kristillinen fariseus tehdä. Vaan tässä on kysymys siitä, että hänen sovituskuolemassaan on tullut jokapäiväiseksi tueksesi syntiä vastaan. Tämä vasta ilmaisee kristityn. Tämä on Ilmestyskirjan mukaan Jumalan merkitsemien tuntomerkiksi ja tunnusvirreksi. Sillä näitä paitsi ei kukaan voinut sitä virttä oppia. Virsi kuului: Karitsa, joka on teurastettu ja on lunastanut meidät Jumalalle verellään.

Tätä Lutherkin alinomaa toistaa esittäessään Gal.4:6 selityksessään Jumalan Hengen asumisen merkkejä sydämissämme: »Joka mielellään kuulee, puhuu, ajattelee ja kirjoittaa Kristuksesta, tietäköön, että sellainen ei tapahdu ihmistahdosta tai järjestä.» Jopa tämä on niin olennollista ja tunnusomaista uudessa ihmisessä, että jos vain tätä tapaan ihmisessä, sanon kohta: Siinä on kristitty. Samoin kuin nähdessäni ihmisen edessäni ja kuullessani hänen puheensa sanon: Tuo on joku ihminen. Jos nyt sellaisella kristityllä on jokin loukkaava vika ja heikkous, niin sanon: Vikaa, sairautta on hänessäkin, mutta kristitty hän on. Sillä on mahdotonta, että Kristus noin on jonkun elämäntarve, lohdutus ja elämä hänen olematta Kristuksen ystävä. Niin oleellista on tämä.

KESÄKUUN 12. PÄIVÄNÄ

Kaikki liha on ruoho. Jes. 40:6

Kaikki inhimillinen on väärää, heikkoa, horjuvaa, muuttuvaa, kuten ymmärrys, tunne, ajatus, luulo. Toisinaan esim. näen Jumalan kaikessa minua kohtaavassa, toisinaan taas epäilen, että Jumalaa ei maailmassa olekaan. Toisinaan arvelen Jumalan olevan pelkkää, kuohuvaa armoa ja rakkautta, toisinaan taas tuskastuneen, armottoman, tylyn, vihaisen. Toisinaan luulen itseäni jokseenkin välttäväksi kristityksi. Toisinaan taas aivan auttamattomaksi syntiseksi. Lyhyesti: Luulo, tunne - ne ovat kaikki kuin akanat tuulessa, häilyvät, muuttelevat, pettävät. Sen takia profeettakin sanoo: Kaikki liha on ruoho. Niinpä näen - kaikkien omien luulojeni olevan epäluotettavia.

Herra, mihin sitten turvaankaan? Tiedänpä sittenkin yhden varman ja iankaikkisesti muuttumattoman: taivaassa istuu suuri, pyhä Jumala tuomarina istuimellaan. Hän on puhunut ja taivaasta lähettänyt iankaikkisen, muuttumattoman sanansa, jonka tuomiot ovat vuorta lujemmat, joista ei piirtokaan muutu tai tule tyhjäksi, vaikka taivas ja maa hukkuvat.

Mitä tämä iankaikkinen sana sanoo meistä, mahdollisuudestamme tai mahdottomuudestamme, Jumalan silmissä? Se sanoo: »Herra katsoi taivaasta ihmislapsiin, nähdäksensä, olisiko ketään ymmärtäväistä, joka Jumalaa etsisi. Kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee ei ainoatakaan.» Kun tähän lisäämme, että Jumala on niin pyhä, etteivät hänelle taivaatkaan puhtaat, että hän havaitsee epäpuhtautta enkeleissään ja saastaisuutta pyhissään, niin seuraa tästä, ettei yksikään ihminen voi kestää hänen edessään. Kaikki ovat ikuisen tuomion ansainneita. Juudas ja Johannes ovat saman kadotuksen ansainneita, Pietari ja Simon noita, Neitsyt Maria ja portto ovat saman helvetin ansainneita.

Hirmuista ja mahdotonta, sanot sinä. Huomaa jo tässä, kuinka järki asettuu vastaan, kun suoraan lausutaan, mitä Herran sana sisältää: »Ei ole yhtään erotusta sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.»

Ihmisten silmissä on erotuksia, mutta ei Jumalan. Maan päällä on kyllä erotus laakson pohjain ja vuorten huippujen välillä. Mutta kumpaisenkin etäisyyttä auringosta katseltaessa häviää tämä erotus. Sitä ei oteta lukuun, sillä välimatka on niin pitkä. Sanotaan vain: etäisyys on ääretön. Niin on meidänkin keskuudessamme erotus eri ihmisten ja aikain välillä. Mutta ei niin Jumalan silmissä.

Jokainen ihmisen, myös uskollisin ja jumalisin kristitty on yltänsä saastainen maan mato. Hänen parhaatkin työnsä ovat vanhan käärmeen myrkyn saastuttamat. Hänen uskonsa, rakkautensa, rukouksensa, kiitoksensa, jotka ovat hänen parhaimpiansa ja Jumalan Hengen vaikuttamia, ovat kuitenkin savisen astian saastuttamia: usko kuonan, omanhurskauden ja epäuskon sekoittamaa. Rakkaus on niukkaa, rajoitettua, laiminlyömää. Rukous ja kiitos kylmää, heikkoa eikä Jumalan suurta majesteettia vastaavaa.

Näiden alituisten puutteiden lisäksi, jotka jo itsessään ovat tuomion alaisia, hän myös alinomaa hairahtuu synteihin ja saastuttaa itsensä tiellä. Hän ei koskaan voi niin tarkoin valvoa, ettei synti häntä aina vain tapaa.

Kuohuvan syntitulvan tavoin vallitsee jumalattomuus maailmassa: epäjumalanpalvelus, epäusko, epäily, Jumalan nimen turhaan lausuminen, kiroileminen ja jumalaton puhe, lepopäivän rikkominen, tottelemattomuus, viha, kiukku, riidat, kurittomuus, irstaisuus, epäpuhtaus, ahneus, varkaus, petos, vääryys, valhe ja panettelu. Ja missä ei kaikki puhkea teoksi, kiehuvat kuitenkin sydämessä pahat himot ja halut, jotka Jumalan pyhissä silmissä ovat pelkkää pahaa.

Sellainen on langenneen suvun tila. Kuinka silloin aikoo ihmislapsi kestää Jumalan edessä? Millä, ihmislapsi, aiot velkasi maksaa? Et voi vastata hänelle yhtä tuhannesta. Joskin olisit kauan ollut uskollinen kristitty, kokenut paljon ja toimittanut paljon, niin se ei enempää merkitse. Voi sinua, jos Jumala vain katsoo sinua pyhillä silmillänsä. Vanha hurskas Jumalan palvelija tunsi tämän ja rukoili sen vuoksi: »Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä sinun edessäsi ei yksikään elävä ole vanhurskas.»

Jumalan edessä ei yksikään elävä ole vanhurskas, tämä on sanan tuomio. Kuinka tämä sotii luuloa ja tunnetta vastaan, jotka aina oltuamme hurskaammat sanovat meidän silloin olevan armoon mahdollisemmat eli Jumalalle olevan helpomman meitä armahtaa. Mutta päinvastoin syntiä tehtyämme luulemme anteeksiannon olevan Jumalalle vaikeamman.

Sillä tavalla armo ja vanhurskaus, ainakin osaksi, tulisivat meidän teoistamme, meidän mahdollisuudestamme. Mutta tämän olemme nyt nähneet Raamatun kieltävän. Muista siis kaikin hetkin olevasi yhtä mahdollinen ja yhtä mahdoton. Tällainen on taivaallisen, iankaikkisen sanan tuomio.

KESÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Omistaen, ei omaa laista saatavaa vaan siitä joka tulee Kristuksesta uskon kautta. Fil. 3:9.

Kun Paavali sanoo: »Jos yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki kuolleet», niin voimme myös sanoa: Jos yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki täyttäneet lain. Sanoohan apostoli selvästi, että Kristus on tehty lain alaiseksi, että hän lunastaisi lain alaiset. Yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta.

Jos siis tahdon olla kristitty, oikein uskoa ja kunnioittaa Poikaa, niin on minunkin vakavasti sanottava. Olen täydellisesti täyttänyt lain, olen aivan viaton, en tosin itsessäni, omassa persoonassani, vaan takaajani, välittäjäni, puolestapuhujani Kristuksen kautta. Olisin kerrassaan ansainnut tulla heitetyksi ulkoisimpaan pimeyteen, jollen minä kaikesta vaivastaan antaisi hänelle sitä kunniaa, että hänessä pidän itseni täydelleen vanhurskautettuna. Sillä jollen tätä uskoisi ja tunnustaisi, olisi tämä ikään kuin sanoisin: Ei hän olekaan oikein täyttänyt ottamaansa työtä, ei täydellisesti täyttänyt lakia ja syntien rangaistusta sovittanut. Tai ettei se todella tapahtunutkaan meidän puolestamme, vaan. että hänen tarvitsi se tehdä itsensä tähden. Ja mikä kristityn tunnustus tämä olisi!

Kuninkaan Poika, suuresta laupeudesta ja sydämellisestä myötätuntoisuudesta onnetonta palvelijaa kohtaan, joka hävitti kuninkaan omaisuuden ja suuresta velastaan on pantava vankeuteen, rupeaa tuon onnettoman sijaan, maksaa koko velan ja kärsii palvelijalle tuomitun rangaistuksen. Kuningas tämän välityksen hyväksyy. Kuinka silloin velkaa enää palvelijalta vaadittaisiin? Ja mitä kurja palvelija tekisi? Eikö hän sydämellisellä ilolla ja kiitollisuudella notkistuisi kuninkaan pojan jalkoihin ja sanoisi: Kaikki olet sinä hyvin tehnyt, mitä olet tehnyt, on kyllin ja riittää ikuisesti.

Eikö olisi synti ja häpeä kaiken muun synnin lisäksi, jos hän vieläkin ajattelisi ja sanoisi: Mutta enhän ole itse, omassa persoonassani kärsinyt rangaistustani enkä omilla varoillani velkaani maksanut, kuinka sitten voisin olla varma vankeuteen joutumisestani! Eikö tämä olisi samaa kuin jos sanoisi: Kuka tietää, onko luottamista siihen, mitä kuningas ja hänen poikansa on sanonut ja tehnyt?

Mutta onhan suoraan sanottu: »Mikä oli mahdotonta lain tehdä, sen Jumala teki, teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.» Edelleen: »Lain alaiseksi syntyneenä lunastamaan lain alaiset.» Siis: Jumala lähetti Poikansa lain alaiseksi syntyneenä tekemään sitä, mitä laki ei voinut tehdä. Hän oli siis meidän vankeudessamme lunastaakseen lain alaiset.

Eihän tämä ole mikään unelma tai tarina, vaan iankaikkinen, jumalallinen totuus, jonka koko Raamattu maailman alusta ovat ilmoittaneet pääasiana. Jumala antoi meille Poikansa välimieheksi ja Vapahtajaksi. Sanoohan hän itse laista: »Minä olen tullut lakia täyttämään. Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.»

»Katso, minä tulen. Minun tehtäväni on kirjassa säädettynä. Sinun tahtosi Jumalani, teen mielihalulla, ja sinun lakisi on sydämessäni.» Mitä tahdomme tähän lisätä? Tosin on kovin paljon, että Jumala itse lahjoittaa meille koko lain täyttämyksen. Mutta onhan Jumala kaikessa muussakin ollut meille kovin suuri, ihmeellinen ja käsittämätön. Mitä muuta on tehtävä, kun vain lapsina otettava vastaan ja kiitettävä ja sydämen ilolla ja vastarakkaudella viljeltävä tätä ihanaa vapautta ja lapsen kuuliaisuudella ja nöyryydellä rakastettava ja palveltava armollista Isäämme - tehtävä sitä hyvää, johon armon saamme.

Mutta ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on toisen töissä. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin olemassa ja vähentymättä, silloinkin kun olemme enimmin viheliäisiä. Ja se tekee, ettei syntiämme lueta meille. Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä? Meidän on kohta myönnettävä lain olevan siinä oikeassa, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava sille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: Tuo mies on sijassani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen, takausmieheni luokse, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.

Mutta kuulet taas: Sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää, niin vastaa: Se on totta, ja kun on elämästäni puhe ja olen sitä tarvitsevain ihmisten parissa, muistuta minulle silloin sitä ja minä tahdon kernaasti sinua kuulla. Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan toisen, silloin eivät minun hurskauteni eikä syntini merkitse mitään, sillä aina olen hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Vaan silloin minulla on toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, Jumalan pojan, lain alaiseksi syntyneen. Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus yksin olisi minun vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: Omistaen, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta.

KESÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissänsä puhtaat, mutta Herra henget punnitsee. San. 16:2.

Kuinka monet ja erilaiset ovat ihmisten ajatukset autuuden tiestä! Ja kukin luulee tietävänsä oikean tien. Kuten Raamattu sanoo: »Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissään puhtaat. Mutta Herra henki punnitsee.» Näemmehän, kuinka turvatulta näyttää kuollut, sokea maailma, joka kaikkein vähimmin kysyy totuutta. Keveällä mielellä, itsevarmalla ja päättävällä sävyllä sanoo yksi: Tee vain kaikille oikein ja niin monelle kuin voit hyvää ja ole varma, ettei Jumala ole vaativa enempää. Jumala on lempeä ja oikeamielinen.

Toinen sanoo: Minulla ei ole mitään omallatunnollani, käyn ripillä ja elän säännöllisesti sekä uskon Kristuksen kärsineen ja kuolleen. Jos jotakin puuttuu. Eihän kukaan ole täydellinen. Niin on Jumala sen antava anteeksi. Kolmas sanoo: Jumala on nähnyt rukoukseni ja kyyneleni yksinäisinä hetkinä, se on minun lohdutukseni. Neljäs: Että Jumala on minulle armollinen, sen sanoo minulle sydämeni, sen sanovat minulle hänen armolliset sallimuksensa kohdallani, niin, sen hän on itse yksityistä tietä (esim. unessa) minulle sanonut. minun ei tarvitse sitä enempää tutkia. Mutta viides vakavampi sielu sanoo: Enemmän vaaditaan tässä: perinpohjaista herätystä, todellista parannusta, uskoa ja pyhitystä, se on tie.

Mutta Kristus sanoo vakavammistakin: »Moni pyytää ahtaasta portista käydä sisälle eikä kuitenkaan voi.» Ja Paavali: »Heillä on kiivautta Jumalan puolesta, mutta ei oikeata.» Siten on siis yhdellä kaikki tarpeensa mainitussa armonjärjestyksessä, niin että Kristus ja kaikki hänen ansionsa sitä vastoin ovat tyhjän arvoiset. Toinen puhuu vain uskosta, kolmas vain teoista, neljäs perustaa koko autuuden sydämensä särkymiseen ja tuomion tuntoon. viides puhuu vain itsensäkieltämisestä, puhdistuksesta, rukouksesta, kuolemisesta omalle tahdolleen ja maailmalle. Kuudes sanoo: Suurin kaikista on rakkaus. rukous, nöyryys ja rakkaus Jeesuksen seuraamisessa, siinä se on tie. Seitsemäs sanoo: Hengen ja voiman osoitus ovat minun asiani. Herra, enkö ole nimessäsi ennustanut, ja nimelläsi ajanut ulos riivaajia ja monta voimatekoa tehnyt?

Sellaisia ja vielä useampia arveluita ja luuloteltuja autuuden teitä on kiertämässä kristikunnan keskuudessa. Tosin ne sisältävät monta oivallista asiaa, hyvettä ja harjoitusta, joita ei kenenkään tosi-kristityn tule ylenkatsoa, vaan vakavasti niihin pyrkiä, niin, ne ovat asioita, jotka todellisuudessa vain oikeissa kristityissä ovat tavattavissa.

Mutta tosi-kristityn pääasia, joka osoittaa kaikkien näiden avujen olevan oikeita Hengen töitä, ei vielä ole näissä tunnustuksissa, vaan kaikki tämä hengellisyys voi olla yhtä kaukana tosi-hengellisyydestä kuin Sibbolet on Shibboletista (Tuom. 12.). Kaiken tämän hyvän lueteltuamme voimme Herran suurena päivänä vielä saada vastaukseen: »En tunne teitä, menkää pois minun luotani.» Katsokaamme vain Matt. 7, missä Herra itse sanoo: »Moni sanoo minulle sinä päivänä: Herra, Herra, emmekö sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimelläsi ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimatekoa? Ja silloin minä julki lausun heille: En ole koskaan tuntenut teitä. menkää pois minun luotani, te laittomuuden tekijät.»

Tässä joku kysynee: Onko pyhä Kirja antanut jonkin tunnusomaisen merkin Kristuksen valtakunnasta, jolla ainoa oikea hengellisyys erotetaan kaikista vääristä teistä? On, Jumalalle olkoon kiitos! Totuuteen jo tulleet ja joilla on silmät nähdä, tapaavat tämän kaikkialta Raamatusta.

He huomaavat nimittäin kaiken riippuvan yhdestä ainoasta asiasta - he huomaavat, että kaiken todellisen kristillisyyden tunnusmerkki, salaisuus ja pääasia on, että Kristus yksin on tullut sydämen kaikeksi kaikessa. He näkevät selvän ratkaisun olevan: jolla on Poika, hänellä on elämä, jolla ei ole Poikaa, hänellä ei ole elämää, sillä elämä on Jumalan Pojassa. Tätä nyt jokainen käyttäköön oman hengellisyytensä koettelemiseksi ja ken on valkeuteen päässyt, kiittäköön Jumalaa. Kyllä hän sitten oikein käsittää muutkin hengellisyyden laadut. Olkoon hän sitten vain rakkaudessaan viisas ja varova. Mutta varovaisuudessaan rakkautta palava.

Monet, jotka eivät vielä ole ennättäneet totuuteen ja ennättävät sitten kuitenkin kerran, varsinkin jos kaikki uskovaiset rakkaudella ja viisaudella heitä koettavat sitten ohjata.

Lyhyesti: Muutamien harrastukset ja vaatimukset sydämen särkymisestä, vakavuudesta kaikkein tärkeimpänään, toisten rakkauden, nöyryyden vaatimukset, toisten vaatimukset itsekieltäymyksestä, maailmalle kuolemisesta, ovat hyviä ja kalliita asioita, mutta eivät vielä ole itse elämä, ovat vain valmistavia ominaisuuksia. Autuaasta merkittyjen joukosta, jotka Karitsan istuimen edessä kerran veisaavat hänen kiitostansa, nousee vielä yksi sanomaan: Myöskin minä työskentelin kaiken tämän hyvän asioissa. Mutta työskennellessäni kiivaimmin huomasin Jumalan silmien olevan kuin tulenliekin, huomasin, etteivät hänen edessään taivaatkaan ole puhtaat, että Jumalan tuomio kulki paljoa korkeammalla kuin ihmisten.

Niin »minä kuolin», mutta Kristus tuli elämäkseni, ja hän on nyt minun virteni ja autuuteni, jonka vuoksi olen laskenut kaiken vahingoksi ja pidän sen roskana. Herra on pannut suuhuni uuden laulun: »Sinut on teurastettu, ja olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi! Sinä olet arvollinen saamaan kunnian ja ylistyksen ja kiitoksen iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin!»

Oi Herra Jeesus! Olenko minäkin sinun jäsenesi? Olenko minä todella sinun omasi? Kaynkö kotimatkaani sinun seurassasi? Pääsenkö minäkin häähuoneen ovesta sisälle? Herra, tee tämä asia minulle varmaksi ja selväksi! Selvitä se minullekin. Sano, kuulunko oikeiden lampaittesi joukkoon, vaellanko askelissasi?

KESÄKUUN 15. PÄIVÄNÄ.

Varokaamme siis, koska lupaus pääsystä Hänen lepoonsa pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Hepr. 4:1

Tässä joku sanonee: Sitä paitsi minä juuri pelkään. Nyt minulla kyllä on armo uskoa, mutta kuinka voin loppuun asti pysyä vahvana? Näen, kuinka moni voi luopua ja hukkua! Vastaamme tähän Kristuksen sanoilla: »Minä olen se hyvä paimen. Ja minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut. Minun lampaani kuulevat minun ääneni, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.» Nämä sanat osoittavat, ettei kenenkään tarvitse epäillä pysymistään, ei kenenkään tarvitse hukkua. Ei ketään voida ryöstää hyvän Paimenen kädestä, ei ketään voida erottaa Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa - suurempia vakuutuksia Raamattu ei anna.

Moni, joka ei tyydy olemaan alituisessa riippuvaisuudessa Kristuksesta, tahtoo kuitenkin kuulla vakuutusta siitä, ettei hän koskaan voi langeta. Mutta sellaista vakuutusta Raamattu ei anna, vaan päinvastoin se todistaa vastakohdasta ja varoittaa jokaista tästä vaarasta. Meidät jätetään siis alituiseen pelkoon itsemme suhteen ja alituiseen Herran armon tarpeeseen, ja tämä onkin meille mitä terveellisintä. Tätä Raamattukin selvin sanoin vaatii: Vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika. Iloitkaa vavisten. Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle.

Mikä on sitten lohdutuksemme Herrassa? Se, että Kristus, Jumalan Poika, joka antoi henkensä puolestamme, on myös paimenemme. Kun hänellä on sellainen rakkaus ja uskollisuus, että hän tähtemme on tullut ihmiseksi, tullut veljien kaltaiseksi, ollut kiusattuna kaikessa, kuten mekin ja lopulta antanut henkensä lammasten puolesta, mitä me emme häneltä silloin odottaisi? Kun hän vielä on kaikkivoipa Jumala, mikä vihollinen silloin voi vahingoittaa lammasta, joka lepää hänen olallaan, joka kuulee hänen ääntään ja turvautuu häneen! Tämä on lohdutuksemme, että hän, hyvä Paimen, on itse ruokkiva lampaansa, s.o. jatkuvasti evankeliumin sanalla ylläpitävä uskoamme, vahvistava ja elvyttävä lohdutusta ja iloa hänessä, rakkautta, kärsivällisyyttä ja toivoa.

Se on lohdutuksenne, että hän on etsivä kadonneen ja palauttava eksyneen, niin että vaikka olisimme eksyneetkin oikealta tieltä, hän ei kuitenkaan tahdo meitä hylätä, vaan tahtoo etsiä poissaolevan lampaan, huutaa ja houkutella sen takaisin ja, jos se uudelleen alkaa kuunnella hänen ääntään, panee hän sen hartioilleen iloiten. Edelleen, että hän sitoo haavoitetun, s.o. lohduttaa ja virvoittaa saatanan runteleman sielun ja korjaa sen rauhaan ja terveyteen. hän vahvistaa heikot ja kokoaa karitsat, jotka eivät voi laumaa seurata, syliinsä ja kantaa ne helmassaan. lyhyesti, hoivaa kaikki lampaat niiden tarpeen mukaan.

Mutta eikö lammasten itsensäkin ole tässä jotakin tehtävä? Näistä Herra sanoo vain: »Lampaani kuulevat minun ääneni.» Tämähän on aivan samaa kuin: He turvaavat minuun, heillä on toivonsa vain minussa. Sillä me kuulemme sen ääntä, joka hädän hetkellä on toivomme. Mutta Paimenen äänen kuuleminen on sen vaarinottamista, kunnioittamista ja tottelemista sekä sen erottamista vieraista äänistä. Tätä vain tarvitaan. Silla kaiken, mitä hyvä Paimen tekee suojelukseksemme, tekee hän äänellään. Kun vain tarkkaamme hänen ääntänsä, parantuu kaikki. Kaikki Saatanan kavalat hyökkäykset, kaikki lihan kiusaukset, kaikki maailman viettelykset, kaikki heikkoutemme, epäuskomme, kylmyytemme, kopeutemme - lyhyesti, kaikki paha parantuu vain kuulemalla hänen ääntänsä.

Ei kukaan kristitty ole niin luja, niin oppinut Jumalassa, niin uskova, niin vahva kristillisyydessään, ettei mikä tahansa paha voisi häntä vallata. Silloin kaikki riippuu siitä, antaako hän totuuden sanoille enemmän painavuuden kuin omille ajatuksilleen, luuloilleen ja tunteilleen ja antaa siten itseänsä ojentaa, rangaista ja lohduttaa - tämä on Paimenen äänen kuulemista. Silloin voi kaikki tulla autetuksi.

Näemme, etteivät Vapahtajan opetuslapset koskaan olleet päässeet sellaiseen täydellisyyteen ymmärryksessä, uskossa, valppaudessa ja lujuudessa, että he saattoivat siten ohjata itse itseään, uskoa ja käyttäytyä, niin kuin heidän piti, vaan päivittäin ilmeni suurempia tai pienempiä puutteellisuuksia. Mutta mikä vaikutti sen, että he sentään säilyivät ja kasvoivat armossa, oli vain, että he olivat lähellä Paimenta, että he sentään kuulivat hänen ääntänsä, antautuivat joka päivä hänen ojennettavikseen, varoitettavikseen, rangaistavikseen ja lohdutettavikseen. Sen kautta tuli taas kaikki hyväksi, ja niin he oppivat yhä enemmän ja enemmän, mitä heidän tarvitsi oppia.

Miksikä nimittäin Juudas raukka hukkui? Vain siksi, että hän ei kuunnellut Paimenen ääntä. Kun Perkele herätti hänen sydämessään pahan, hän ei huolinut Herran varoituksista. Kun omatunto kauhulla heräsi, hän ei antanut armon sanan lohduttaa itseään. Jos hän vain olisi totellut lempeän Paimenensa ääntä, olisi hankin voinut pelastua. Sen takia, niin kauan kuin vielä kuulemme Paimenen ääntä, rakastamme sanaa Kristuksesta ja vakavasti sitä viljelemme saamme siitä voimaa uskoon, rakkauteen ja jumalanpelkoon. Kun kuuntelemme uskollista ystävää, joka näkymättömänä seuraa meitä ja puhu sydämillemme, niin kauan ei mikään vihollisvoima voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä Herra on suurin kaikista, ja hän on juhlallisesti vakuuttanut: Kukaan ei ryöstä heitä minun kädestäni.

KESÄKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessään. 1 Joh. 5:10.

Usein kuulee epäiltävän, voiko ihminen eläessään todella tietää olevansa Jumalan lapsi ja voiko ja pitääkö hänen etsiä täyttä varmuutta siitä. Tämä on katumattomien tavallisia esteitä, ja pimeydessä, epävarmuudessa olijat niitä julkituovat. Mutta koko Raamattu todistaa, että kaikki vanhat pyhät ovat uskon kautta saaneet todistuksen kelvanneensa Jumalalle, ja vain sellaisella uskolla oli heidän mahdollista iloiten kärsiä marttyyrikuolema. Ja apostolit sanovat nimenomaan: »Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Joka uskoo, hänellä on todistus itsessään. Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi.» Huomaa viimemainittu!

Kun Herra nimenomaan lausuu: Joka tahtoo, hän tulkoon! Jos hänen syntinsä olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. Mutta minä kuitenkin aina epäilen syntini anteeksisaamista, mitä tämä on muuta kuin että teen Jumalan valehtelijaksi tai kuin sanoisin: En tiedä, voinko luottaa siihen, mitä Herra sanoo. Mikä kaunis kristityn tunnustus tämä olisikaan! »Siksi», sanoo Luther, »tulee meidän päivä päivältä pyrkiä päästäksemme epäilyksestä varmuuteen huolehtia siitä, että me perinpohjin juurineen päivineen kiskoisimme itsestämme vahingollisimman hairahduksen, jonka siteissä koko maailma on, nimittäin ajatuksen, ettei ihmisen sovi tietää, onko hän armossa vai armon ulkopuolella!

Sillä jos epäilemme Jumalan armoa meitä kohtaan emmekä pidä varmana, että Jumala suostuu meihin Kristuksen tähden, niin epäämme, että Kristus on meidät lunastanut ja pidämme merkityksettöminä kaikki hänen tekonsa ja hyvät työnsä, mitkä hän milloinkaan on meille tehnyt.» Todellakin, joka tyytyy nauttimaan tavarasta ilman vakuutusta sen omistamisesta, ei pane sille suurta arvoakaan. Toista on, että vakuus on haettava Sanasta eikä tunteista.

Mutta nyt kristityn rauha ja varmuus eivät ole siinä, että hän pitäisi itseään hurskaana ja uskovana, on tyytyväinen itseensä - ei, päinvastoin ei ole ketään, joka tuntisi paremmin syntinsä kuin uskovaisimmat kristityt. Vaan hänen lohdutuksensa ja kiitoksensa on, että Kristus on kärsinyt kuoleman meidän syntisten Puolesta, että hän on vanhurskas uskosta ja armosta.

Tällä perustuksella pitäisi meillä olla pysyvä ja horjumaton rauha ja sanoisimme: Olen itsessäni joka hetki kadotustuomion ansainnut, mutta Kristuksessa joka hetki puhdas ja vanhurskas, niinpä Jumalalle otollinen ja rakas. Turvaan vain siihen, joka kuuluu kaikille, suurimmille syntisille. Sillä Kristus on todella kuollessaan sovittanut koko maailman, ei vain uskovia. Tosin ovat syntini hirveät, lukuisat ja raskaat, etten kyllä ansaitsisi koskaan saada iloista hetkeä. Mutta mitä teen, kun Kristus sentään oli niin armollinen ja otti syntini päälleen kärsien kuoleman minun syntisen puolesta, silloin en tohdi epäillä, en tohdi olla uskomatta ja iloitsematta. Enkä todellakaan ole kastettu itseeni omassa vanhurskaudessa kestääkseni, vaan olen sen takia kastettu Kristukseen ollakseni puettu häneen ja hänen vanhurskauteensa.

Jos Jumala lukisi synnit, kuka silloin kestäisi? Emmehän voi vastata hänelle yhtä tuhannesta. Mutta kun koko Jumalan evankeliumi todistaa, että Jumala juuri sen takia antoi Poikansa meille sovitukseksi, en tohdi sitä tehdä valheeksi. Tosin tunnen muuta sydämessäni ja omassatunnossani. En tunne siellä vanhurskautta, vaan päinvastoin syntiä ja viheliäisyyttä. Mutta kun Jumala omassa sanassaan sanoo, että tuntemani synti ja viheliäisyys on poistettu, maksettu, anteeksiannettu, silloin täytyy minun kuitenkin myöntää Jumalan olevan suuremman minun sydäntäni ja Jumalan, joka ei valehtele.

Mitä Jumala on tehnyt ja sanonut, on paljoa varmempaa kuin mitä minä kurja näen tai tunnen. Nyt hän ei vain ole sovittanut minua kanssansa Kristuksen kuolemassa ja vakuuttanut minulle sen sanassaan, vaan on myös sakramenteissa antanut minulle sinetin ja testamentin koko autuuden aarteesta. Hän on erityisesti kasteessa tehnyt minut osalliseksi kaikesta Kristuksen ansiosta ja ikuisesti peruuttamattomalla testamentilla vakuuttanut sen minulle.

Vaikka minä synnissä ja epäuskossa olenkin eronnut aarteestani, ei kuitenkaan aarre ole poissa luotani, kuitenkin liitto Jumalan kanssa pysyy. Sillä tekisikö epäuskomme Jumalan uskollisuuden tyhjäksi? Se on mahdotonta. Vaikka olen pudonnut arkista, ei arkki silti ole rikkoontunut, minulle on kuitenkin nyt turvani tässä arkissa. Arkki, kaste, testamentti, Jumalan armo eivät sorru eivätkä häily minun kompastelustani, vaan pysyvät lujina iankaikkisesti.

Minun lohdutukseni ja rauhani on niinimuodoin Jumalassa, ei minussa itsessäni. Turvani on: Kristuksen veri on enemmän kuin minun syntini. Jumalan sana on enemmän kuin ajatukseni ja tunteeni, kasteenliitto, testamentti ovat voimalliset Jumalan luona, vaikka minä olen pitkän ajan ollut niistä erilläni. Kristuksen veren rinnalla ovat kaikki syntini vain kuin pienet vesipisarat suuressa avarassa meressä. Jumalan sanaan verrattuina ovat kaikki vastaväitteeni, luuloni ja tunteeni vain kuin tomuhiukkanen korkean vuoren juurella. Talla lujalla perustuksella tahdon minä tyytyväisenä elää ja kuolla.

»Sinä päivänä on Daavidin huonekunnalle ja Jerusalemin asukkaille oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan. Ammentakaa ilolla vettä autuuden lähteistä!» Jeesus huusi ja sanoi: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä.»

KESÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ

Mutta kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel minuun mielistynyt. Niin minä laskin heidät sydämensä paatumukseen, vaeltamaan omissa neuvoissansa. Ps. 81:12-13,

Tässä näemme, mikä siitä seuraa, ettei oteta vaarin etsikkoajasta, vaan vastustetaan ja saatetaan murheelliseksi Jumalan Pyhä Henki. Hyvän, laupiaan Hengen täytyy silloin väistyä. Mitä armelias Jumala muuta tekisikään? Hän on iankaikkisesta, käsittämättömästä rakkaudesta lähettänyt meille ainoan Poikansa, joka on saapunut luoksemme, tullut meille veljeksi ja välittäjäksi, ottanut kannettavakseen syntimme ja velkamme, ollut palvelijainsa palvelija ja täyttänyt lain puolestamme sekä katkeralla kärsimisellä ja kuolemalla sovittanut pahat tekomme ja palauttanut meille lapseuden ja taivaan perinnön.

Hän lähettää meille sanansa ja Pyhän Henkensä, joka meitä lempeästi etsii, kolkuttaa sydämillemme ja kutsuu meitä armon pitoihin. Kun kaikki tämä on turhaa, kun me alinomaa halveksimme sekä hänen varoituksiaan että hänen armoaan, enemmän rakastamme »peltoamme ja kauppaamme» kuin kaikkea Jumalan armoa, pidämme enemmän lukua maailman ystävyydestä kuin Jumalan ja siksi alituisesti vastustamme ja teemme hänen Pyhän Henkensä murheelliseksi.

Mitä hän silloin muuta tekisi kuin jättäisi meidät oman tahtomme neuvoille ja sanoisi: »Kun ette tahdo minua kuulla, niin kuulette sitten perkelettä ja omia himojanne.» Ja niin hän jättää ihmisen itsensä haltuun. Samalla hän onkin kuollut ja paatunut, niin ettei mikään Jumalan sana koske häneen, vaan hän elää suruttomana synnissään, uskoo valheen ja lankeaa kaikkeen ehetykseen, syntiin ja häpeään. Nyt kuuluu: »He eivät kuulleet minun ääntäni, siksi minä laskin heidät heidän sydämensä pahuuteen vaeltamaan heidän neuvonsa mukaan.»

He tekevät syntiä eikä se heitä huoleta. Kuten apostolikin sanoo: »Vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat käyneet ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Sen takia Jumala on hyljännyt heidät heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen.» »Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmistyneet.» Niin käy ihmisen paatuessa.

Ajatelkaa, mitä tämä merkitsee! Kaikki hengellinen huomiokyky lakkaa. Tullaan aivan välinpitämättömiksi ja kylmiksi, umpikuuroiksi kaikelle Jumalan sanalle. mieli tulee kevyeksi ja suruttomaksi. Ei armon suloinen kutsu eivätkä lain nuolet voi herättää tuosta kamalasta kuolinunesta.

Emme enää tunne mitään katumusta menneisyydestä, emme mitään huolta tulevaisuudesta. Samoin kuin kuollut ruumis ei tunne tulisia hiiliä, joita sen rinnalle pannaan, niin kuin ei yksikään sadepisara tunkeudu kovaan kallioon, vaikkakin se virtaisi sen yli kaikista taivaan ikkunoista, niin on paatuneen sydämen laita. Kirkossa eivät voimakkaimmatkaan totuudet satu häneen, vaikka kaikki muut niistä tuntevakin hengen osoituksena. Hän voi katsella kaste- ja ehtoollistoimituksia, ilman että hänessä heräisi mikään korkeampi tunnelma. Vähän hautausmenot häneen koskevat.

Levitä hänen eteensä taivaan ihanuudet. Ne eivät häntä houkuttele. Osoita hänelle tuomittujen piinat. Hän ei kauhistu. Vie hänet Golgatalle ja aseta hänet silmäinsä eteen Hänet, joka vuoti verta ja kuoli syntisten puolesta. Hän on yhtä taipumaton, jääkylmä, kivikova. Ystävät rukoilkoot häntä, hän ei huoli siitä. Opettajat varoittakoot häntä, se ei häntä liikuta. Hän on kuin kivi. Kiven voi Särkeä, mutta se ei sula, ei pehmene. Näin on myös paatunut. Tässä toteutuu: »Voi heitä, kun minä luovun heistä!»

Oi, Jumalani, tee minut köyhäksi, vaikkapa kerjäläiseksi, tee minut, jos tahtosi niin on, sokeaksi ja kuuroksi. Älä vain anna minun paatua! Älä hylkää minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois sinun Pyhää Henkeäsi!

Kuka vielä voi säikähtyä itseänsä, ketä vielä Jumalan sana liikuttaa huolehtimaan parannuksesta, uskon ja Jumalan lapseksi pääsyn haluun, sillä on kyllä todistus itsessään, ettei hän ole heitetty väärän mielen nojaan. Hän varokoon sitä Perkelettä, joka sanoo: Tiedäthän itselläsi olevan syntejä, jotka sinua alinomaa seuraavat. Siksi on Jumala sinut varmaankin hyljännyt. Että synti meitä vainoaa, se ei mitään todista. Se on kaikkien uskovien vaiva ja valitus, niin kauan kuin he ovat lihansa alaisia.

Jos vain Henki saa sinua nuhdella, ja sinä etsit pelastusta ja pysyt armoistuimen ääressä, kuulet evankeliumia ja pyydät, vastoin järkeä ja tunnetta, uskoa ikuisesti puhdistavaan vereen, silloin vielä Henki asuu sinussa kuten ainakin oikeassa työpaikassaan.

Hänen koko toimensa onkin vain sairasten syntisten hoiteleminen. Jos tulisit aivan vapaaksi kaikesta synnistä, silloin ei hänellä enää olisi mitään tehtävää sinussa. Kristuksen valtakunta on syntisten valtakunta. Älä siis anna eksyttää itseäsi! Ne vain, jotka eivät anna Jumalan Hengen nuhdella itseänsä, hänen täytyy hylätä - josta Jumala meitä armollisesti varjelkoon! Jumala, Jumala, älä ota minulta Pyhää Henkeäsi! Älä ota minulta Pyhää Henkeäsi!

KESÄKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kasvakaamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. 2 Piet. 3:18.

Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.

Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.

Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.

Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.

Silloin olisi hyvä muistaa, kuinka Herra johtaa omiaan ihmeellisesti, kuinka esim. Paavali kolme kertaa rukoili Herralta vapahdusta saatanan enkelistä, mutta sai vastauksen: »Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä.» Minkä opetuksen apostoli tästä sai: »Sen takia minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, jotta Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan - sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.»

Huomaa: »Heikko ollessani olen vahva.» Siinä on kristityn vahvuuden salaisuus. Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Vahvuuteni ainoana esteenä on, että olen liian vahva itsessäni. Mitä enemmän heikkous minussa itsessäni tulee tuntuvaksi, sitä suuremman Jumalan voiman minä saan, sitä helpommin Jumala voi toimittaa minussa tahtonsa.

Toisella kohtaa apostoli kertoo yhtä suuresta hädästä: »Rasituksemme olivat ylenmääräiset, yli voimiemme, jopa niinkin, että olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo mielessämme päätimme olevamme kuoleman omat, jottemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. ja hän pelasti meidät tuosta suuresta surmasta ja yhä pelastaa.»

Tällä tavoin Jumalan on tultava ainoaksi toivoksemme, ettei meillä ole muuta turvaa kuin hän, joka voi kuolleet herättää. Silloin ihminen tuntuu hyvin säälittävältä, kun hänen on yksin Jumalaan luotettava! Jumalaan yksin ei käy luottaminen, arvelee hän. Sellaisia houkkia me olemme. Siksi tarvitsemme tätä harjoitusta, jos koskaan oikea usko ja lujuus meihin muodostuisi.

Lyhyesti: Mitä pikemmin joudumme epäilemään perinpohjin kaikkea omaa voimaamme, sitä pikemmin asiamme paranee. Me joudumme Herran käsiin, ja hänen laupeutensa on suuri. Silloin sanomme Herralle Kristukselle: Sinähän näet ja tiedät etten voi tehdä mitään, että minun ennemmin on tuhannesti mentävä helvettiin, kuin itsessäni voisin paremmin uskoa tai elää. Jos heität minut, niin syöksyn synnistä syntiin, epäilyksestä epäilykseen, tyhmyydestä toiseen.

Yksin sinuun minä toivon. Sinähän olet sanonut: »Ilman minua ette voi mitään.» »Minä, minä sen teen, nostan kannan ja pelastan.» Ja katso, silloin saamme kohta kokeakin sen. Sillä kun Kristus on vain saanut tulla kaikeksemme, silloin tulee kaivattu pelastus, rauha ja voima takaisin. Silloin me pysähdymme autuaasti ihmettelemään Herraa ja sanomme: Kuinka helposti se nyt kävikään ja ennen se oli minulle aivan mahdotonta. Nyt huomaan kaiken riippuvan Jumalan antamisesta.

KESÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Jes. 49:15.

Murheellinen Siion, Herran uskovien joukko, oli edellisessä säkeistössä surkeasti valittanut: »Herra hylkäsi minut, Herra unohti minut.» Tähän vastaa Herra, että kun Siionin valitus on kuin ihmisen, joka käyskentelee yksin metsässä ja puhuu itsekseen - käy yksin ja aivan kuin valittaa hätäänsä metsän vuorille ja puille - niin on Herran vastaus kuin kaiku vuorilla. Siion kuulee äänen, mutta ei näe puhuvaa. Nythän tiedämme, että kaiku vastaa viimeiselle eikä ensimmäiselle sanalle. Niin on tässäkin. Siion on sanonut: Herra hylkäsi minut. Herra unohti minut! Viimeiseen sanaan Herra tarttuu. »Mitä sanot? Unohtanutko sinut? Unohtaako vaimo lapsukaisensa?»

Hän ei vastaa ensimmäiselle sanalle: hylkäsit minut. Sillä on hyvin mahdollista, että Herra ajaksi voi hylätä - tai oikeammin sanoen on hylkäävinään lapsensa, kätkiessään heiltä kasvonsa, kätkeytyessään hädän aikaan. Mutta on aivan mahdotonta että hän silmänräpäystäkään voisi heitä unohtaa.

Ensimmäistä valitusta: Herra hylkäsi minut, ei siis Herra ihmettelekään. Mutta hän ei siedä Siionin sanovan samalla: Herra unohti minut. Se puhe on sopimaton. Siitä hän kääntyy pois. »Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso käsiini olen minä sinut piirtänyt!»

Siispä näissä sanoissa Herra selvästi ilmoittaa, ettei hän voi eikä tahdokaan unohtaa Siioniansa. Hän ei voi. Yhtä vähän kuin äiti voi unohtaa lapsensa, yhtä vähän hänkin sen tekee. Jos äiti niin tekisikin, ei kuitenkaan Herra tahdo unohtaa. Vaikka äiti unohtaisikin, en minä kuitenkaan sinua unohda. Hän osoittaa vielä syyn, miksi hän ei tahdo eikä voi unohtaa, sillä hän sanoo: »Käsiini olen minä sinut piirtänyt!» Kuinka silloin voisin, kuinka tahtoisin sinut unohtaa?

Hän osoittaa toisin paikoin, että hänellä on isänkin rakkaus, mutta tässä ei ole kyllin, hänessä on enemmän, hänellä on hellempi äidin rakkaus: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa?» Vieläpä hän osoittaa, että hänen rakkautensa on suurempi kuin äidin: »Ja vaikka hän unohtaisi, niin en minä kuitenkaan sinua unohda.» Hän osoittaa rakkautensa olevan vertaansa vailla, koska se on rakkauttakin suurempi.

Tämä on nyt kaiken hyvyyden, armon ja laupeuden syvin perustus, jota Herra on osoittanut ihmissuvulle aina luomisesta alkaen. Hänen oman olemuksensa erityinen rakkaus – rakkaus, jota ei vielä kukaan ihminen ole voinut käsittää, koska kenelläkään ei ole kokemusta mistään tämän rakkauden kaltaisesta. Sillä se on samoin kuin koko Jumalan muu olemus, mittaamaton, ääretön ja käsittämätön. Tästä korkean olentonsa rakkaudesta Jumala loi ihmisen, oivallisesti varustetun ja niin rikkaat lahjat saaneen, joista koko luomakunta puhuu.

Tästä rakkaudesta hän lähetti ihmiselle Poikansa Vapahtajaksi, kun ihminen rikoksellaan Luojaansa kohtaan oli saattanut itselleen vanhurskaan kadotustuomion. Tästä sanoo Kristus: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa."

Tämä rakkaus saa hänet ei vain vastaanottamaan suurimpia syntisiä, vaan vieläpä itse heitä etsimään. Kuten Kristus sanoo isän juosseen kelvotonta tuhlaajapoikaansa vastaan, langenneen hänen kaulaansa ja suudelleen häntä sanoen: »Nyt on meidän iloittava ja riemuittava, sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon.» Tämä Jumalan rakkaus puhuu sanoissa: »Unohtaako vaimo lapsukaisensa? » Mutta ken voi käsittää tai tulkita tämän rakkauden?

Johannes ei tästä osannut lausua ajatuksiaan muuten kuin sanomalla, että Jumala on itse rakkaus - Jumala on rakkaus. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Jumala ei ainakaan koskaan voi unohtaa meitä tai lakata meitä ajattelemasta.

Toinen seikka, johon rakas Jumala tässä kohdistaa surevan Siioninsa mieltä on, että lapsi on tullut äitinsä kohdusta. Hän sanoo: »Eikö äiti armahda kohtunsa poikaa?» Ajatus oli täydellisesti ilmaistu lapsukais-sanalla. Tuo lisäys kohtunsa poika tarkoitti vain muistuttaa äidin sydäntä hyvin likellä olevasta asiasta. Tässä meillä on nyt mitä merkillisin ja lohdullisin muistutus Herran omasta sydämestä ja suhteesta ihmiseen. Ihminen on suuren, rakkauden täyttämän Jumalan kohdun poika. Tai mistä ihminen on lähtöisin? Mistä me olemme? Mistä on alkuisin ihmeellinen ihmissuku? Eikö ihminen ole Jumalan kohdun poika? Tämä on nyt tuo syvä syy, miksi ei Jumala voi meitä kokonaan unohtaa.

KESÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhoin hapatuksin eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksin, vaan puhtauden ja totuuden happamattomin leivin. 1 Kor. 5:8.

Tässä opimme, että pyhää pääsiäislammasta Kristusta ei saa syödä yhdessä pahuuden ja ilkeyden hapatuksen kanssa - jollei tahdo, että sielu erotetaan Herran Israelista. Mitä tämä on? Sehän tuntuu hirveätä, ei kuulosta varsin evankeliselta. Voidaanko se sovittaa Uuden testamentin ihanaan armonoppiin? Todella! Herätkäämme vain! Moni lukee apostolin sanat hapatuksen perkaamisesta niin kevytmielisesti, ikään kuin se ei koskisi meitä, vaan tarkoittaisi yhä vielä Israelin lapsia Egyptissä. Ei, tämä asia koske jokaista meistä. Mitä se sitten merkitsee?

Se merkitsee sitä, että joka tahtoo viettää juhlaa, joka tahtoo autuudekseen omistaa Kristuksen, tehköön sen vilpittömyydellä, älköön tulko petollisin mielin Herran kasvojen eteen. Sillä tästä hengellisestä vilpillisyydestä varsinaisesti aiheutuu, että sielu hävitetään Herran Israelista, kuten Uuden testamentin Ananias ja Safiira hävitettiin alettuaan ulkokultaisina ja valehdella Herran Hengelle. Pahuuden ja ilkeyden hapatus ei ole varsinaisesti itse syntiturmelus ja lihassa ja veressä tahtomattammekin asuva epäpuhtaus, joka jokaista vilpitöntä kristittyä vaivaa ja murehduttaa. Hapatus on varsinaisesti tuo vilpillinen mieli, jolla tahdotaan yhdistää usko ja syntipalvelus, Kristus ja Belial, Jumala ja maailma, valo ja pimeys.

Tämä näkyy jo alkukielen sanoistakin. Apostolin sana ilkeys merkitsee oikeastaan, ettei minulla vain ole pahaa luontoa, vaan myös teen syntiä, elän vääryydessä ja paheissa. Mutta pahuus on oikeastaan vilpillinen sielu, joka kaikenlaisin pahoin juonin, salaisin ja myrkyllisin ottein vääntelee sekä opin että elämän - mikä vielä selvemmin ilmenee niistä sanoista, jotka ilmaisevat tämän vastakohdan, nimittäin puhtauden ja totuuden happamaton leipä ja jotka

Luther näin selittää: »Puhtautta on, kun elämme ja teemme oikein ja kristillisesti hurskain sydämin, joka tarkoittaa hyvää jokaiselle, ei aio tehdä vääryyttä tai vahinkoa kellekään, vaan toimii kuten soisi itselleen toimittavan. Mutta totuutta on, kun emme harjoita petosta tai vilppiä, kavaluutta ja juonekkuutta, vaan opetamme ja elämme oikeamielisesti, oikein Jumalan sanan mukaan.»

Mutta eri toten sanain yhteydestä ja niiden aiheutuksesta apostolin tarkoitus selvimmin ilmenee. Sanat luemme nim. 1 Kor. 5, jossa hän muistuttaa ja nuhtelee Korinton seurakuntaa kamalasta asiaintilasta, että heidän jäseniensä joukkoon ei kuulunut vain ilmeisiä paheen orjia, että heidän keskuudessaan harjoitettiin haureutta, jopa niin karkeata, että eräs heistä piti isänsä vaimoa. Sen lisäksi, mikä on huomattavaa, he olivat paisuneet pöyhkeiksi, kerskuivat hengellisestä valostaan ja apostoleistaan, olivat varmoja ja huolettomia, ikään kuin kaikki olisi järjestyksessä, kuten apostoli lausuu sanoen: »Teidän keskuudessanne harjoitetaan haureutta, jopa semmoistakin haureutta, jota ei ole pakanainkaan keskuudessa. Ja te olette paisuneet pöyhkeiksi! Vaan eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi, jotta se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin keskuudestanne?» Hän lisää vielä: »Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan. Peratkaa pois vanha hapatus.» Tällainen yhteys oli hänen sanoissaan.

Ilkeyden ja pahuuden hapatus on siis tuo vilpillinen mieli, jolloin ihminen tahtoo autuaaksi tulla, tahtoo olla kristitty, tahtoo viettää juhlaa, omistaa Kristuksen ja Jumalan kansan kera käydä luvattuun maahan, mutta tahtoo ottaa mukaansa tielle vanhat helmasyntinsä, suosii, piilottelee, selittelee ja puolustaa niitä aikomatta niistä luopua. Tämä on juhlan viettoa ilkeyden ja pahuuden hapatuksin. Tällöin apostoli sanoo: Joka tahtoo omistaa pääsiäislampaamme, peratkoon vanhan hapatuksen.

Kuten juutalaiset etsivät ja poistivat kaiken happaman leivän ja oli heitä henkensä menetyksen uhalla kielletty syömästä tätä yhdessä pääsiäislampaan kanssa. Samoin tulee myös sen, joka tahtoo omistaa Kristuksen ja olla osallinen hänen suuresta lunastuksestaan, hoitaa vakavasti asiaa, vilpittömästi etsiä vapautusta kaikista synneistä ja vääryyksistä, ei etsiä syntien suvaitsemista, vaan vain anteeksiantamista ja siten myös vapautusta niistä.

Samoin sanoo apostoli toisesta pääsiäistoimituksesta, nimittäin verivihmotuksesta. Hän sanoo: »Käykäämme esiin totisin sydämin täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä.» Huomaa: totisin sydämin, vakavasti pyrkien tulemaan Herran omaksi ja tahtoen luopua kaikesta, mikä häntä vihoittaa.

KESÄKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: »Syö vapaasti kaikista paratiisin puista, mutta hyvän ja pahan tiedon puusta älä syö, sillä jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.» 1 Moos. 2: 16-17.

Tässä on erittäin ajateltava ja opittava se seikka, että Jumala yhdisti liittonsa niin vähäiseen ja vähäpätöiseen tekoon. Tästä voit kerta kaikkiaan oppia, kuinka suuri ja pyhä Jumala tuomitsee! Kun hän tahtoi asettaa ihmisen suurimpaan ja merkityksellisimpään kokeeseen, valitsi hän maailman vähäpätöisimmän toimen. Koe, joka ulottaisi seurauksensa yli koko maailman, käsky, jonka rikkominen toisi mukanaan kaikenlaisen kuoleman, ruumiillisen, hengellisen ja iankaikkisen yhdistettiin niin vähäpätöiseen tekoon kuin on hedelmän syöminen puusta paratiisin puu- ja hedelmärikkaudessa.

Todella on Herra tällä ensimmäisellä käskyllään antanut ihmissuvulle kantamattomiksi ajoiksi opetuksen, että hänen silmänsä katsovat sydäntä, kuuliaisuutta, ei teon suuruutta.

Todella hän on antanut meille vakavan opetuksen, että hän tahtoo olla kaikkivaltias Herra luoduilleen, joka vaatii kuuliaisuutta, täydellistä kuuliaisuutta, kun hän jotakin käskee. Jos hän esim. sanoi Aadamille: Et saa tappaa vaimoasi, tai: Älä kiduta eläimiä, olisi järki kohta oivaltanut sen syyt, hyväksynyt ja kannattanut hänen käskyänsä ja vain kiellon järkevyyden takia ojentautunut sitä noudattamaan. Täten itse kuuliaisuus - tarkoittaa puhdasta kuuliaisuutta Herran käskyille - ei olisi koskaan tullut koetukselle. Silloin ihminen heti olisi kiintynyt tekojen arvoon ja kokonaan jättänyt huomiotta, mitä Jumala oikeastaan tahtoi, kuuliaisuuden.

Mutta nyt Jumala valitsi mitä vähäpätöisimmän teon, jotta järjelle ei löytyisi mitään syytä, johtoa tai tukea, vaan että käsky vaatisi suoranaista kuuliaisuutta. Nyt järki sanoisi: Voiko Jumala tuomita meitä kuolemaan niin vähäisestä teosta? Koko paratiisi on täynnä puita ja hedelmiä, ja me olemme ainoat, jotka niistä saamme nauttia. Kenelle tätä suloista puuta säästetään? Tässä ei siis järki löytänyt mitään selitystä, tässä vaadittiin vain tottelemista - ja tätä juuri Herra alusta alkaen tahtoi meille opettaa.

Ei voida sanoin ilmilausua, kuinka moninaista ja tavatonta pahaa seuraakaan taipumuksesta katsoa tekojen arvoa eikä Jumalan sanoja ja käskyjä. Tämä taipumus on kaiken suruttomuuden ja ulkokultaisuuden perustana. Kun Jumala sanoo: »Älä tapa, älä tee huorin, älä varasta», voimme nämä pitää tärkeinä käskyinä. Mutta kun hän sanoo: Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä. Tai: Älä vihastu veljellesi, et saa vilpillisesti kertomalla väärentää hänen sanojaan ja tekojaan, silloin me arvelemme, että nuo ovat vain pieniä ja vähäpätöisiä käskyjä, jotka voidaan pitää tai rikkoa halun mukaan.

Kun näin unohtaa suuren Jumalan pyhän tahdon ja käskyt ja vain katsoo tekoa, silloin voi elää aivan suruttomana hirveimmänkin sisäisen syntimenon vallitessa, kunhan vain ulkonaisesti ja joissakin kohdin on hurskas. Näin tekevät kaikki ihmiset luonnostaan.

Mutta ei vain Jumalan käskyissä, vaan myös uskon asioissa sama taipumus katsoa vain teon laatua, ei suuren Jumalan sanoja, on meille niin suureksi vahingoksi. Kun Jumala kasteessa ottaa kastettavan lapsekseen, pukee hänet kaikkeen Kristuksen ansioon, on tämä suurinta hulluutta järjelle, joka näkee vain veden ja heikon ihmisen toimituksen. Kun lapsi kahden vuoden iässä osoittaa Aadamin luontonsa, ei voida sitä pitää Jumalalle pyhänä tai luulla Jumalan enkelien siitä riemuitsevan. Tai jos vanhempi henkilö on tullut Jumalan Pojan uskoon ja kastettu tänään, niin saa hän huomenna tuntea, »etteivät lihan saastat olekaan jääneet pois», vaan että hän vain Jumalan edessä oli puhdas ja pyhä Kristuksen vanhurskauden kautta, johon hän puettiin.

Mutta nyt hän ei katso tätä vanhurskautta, vaan vain Aadamin perintöään, vain omaa syntiään ja epäpuhtauttaan ja silloin hän heti on valmis lannistumaan ja ajattelemaan: en kuitenkaan tullut puhtaaksi. Silloin eivät merkitse mitään Kristuksen sanat: »Kylpenyt ei tarvitse muuta, kuin että hänen jalkansa pestään, ja niin hän on kokonaan puhdas.» Ei, silloin ajattelemme: kunhan vain voisin olla hurskas ja pyhä! Mutta että minulla vain tulee olla Kristuksen vanhurskaus, se ei ole minkään arvoista. Miksikä niin?

Yksin siksi, että Kristuksen ansio ei ole omaa tekoani, ei näy eikä tunnu, vaan on vain Jumalan minulle lupaama. Jumalan sanomana se minulle merkitsee tyhjää. Jos itse sitä vastoin tekisin jotakin ihanaa, siihenpä voisi luottaa! Tällä tapaa kaikki tehdään tyhjäksi, mitä Kristus on tehnyt ja kärsinyt ja sanonut - kaikki on tehty tyhjäksi oman tekoni rinnalla. Sellainen luonto on.

Siksi on hyvin tarpeellista havaita, kuinka kaikkein suurimmat asiat kätkeytyvät kaikkein vähäpätöisimpään hahmoon Herran sanoessa jotakin. Tämän Herra tahtoo kerta kaikkiaan opettaa koko maailmalle, kun kaikkein suurin koe yhdistettiin mitä vähäpätöisimpään tekoon, jommoinen oli puun hedelmän syönti. Ajattele, että koko maailma joutui synnin, kuoleman ja kirouksen alaiseksi vain niin pienen teon kautta, vain Herran sanan tähden! Niin älköön kukaan tästä lähtien katsoko tekojen arvoon, vaan yksinomaan Herran sanaan.

Oi Herra, opeta minua kunnioittamaan kaikkea sanaasi! Anna minulle sydän, joka on sinulle aina kuuliainen! Sinun sanasi on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.

KESÄKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Näin on Herra, Herra, Israelin Pyhä sanonut: »Kääntymällä ja alallanne olemalla te autuaiksi tulette, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette. Jes. 30:15.

Mikä surkuteltava hätä ja vahinko onkaan, etteivät kaikki ihmiset tiedä, mitä heillä on Kristuksessa, mitä on hänen kuolemassaan tapahtunut! Totta on, että enimmät ovat suruttomia, nukkuvia, kevytmielisiä armon halveksijoita, joiden kadotus on oikeudenmukainen - he tulevat kerran »näkemään, ketä ovat pistäneet», ketä ovat halveksineet. Mutta te, jotka tunnette syntinne ja lain tuomion, mielellänne tahdotte palata Jumalan luo, mutta ette voi ettekä uskalla siksi, että niin paljossa puututte - kuulkaa te! Ei ole ihmeteltävää, että laki ja omatunto teitä tuomitsevat, sillä syntiä ei puutu. Ette saata tehdä, mitä teidän pitäisi, ei edes kyllin katua, ei rukoilla, rakastaa, ei valvoa eikä taistella, vaan kaikki lain vaatima puuttuu teiltä ja lain kieltämä - se kasvaa teissä yltäkylläisenä.

Mutta kuulettehan: kaiken tämän viheliäisen kelvottoman raihnaisuuden on Kristus ottanut kannettavakseen. Kristuksen joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi - meidän edestämme - tehty synniksi! - jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. »Kristus on meidät lunastanut lain kirouksesta tullessaan kiroukseksi puolestamme.» Mitä hän tekisi enemmän? Eikö tämä riitä? Kuka tuomitsee sinut nyt, sinä ihminen!

Ei Jumala tuomitse sinua, sillä hän tyytyy täydellisesti siihen, mitä Kristus on tehnyt ja pyytää sinua heti tulemaan. Ei Vapahtaja tuomitse sinua. Hänhän on antanut verensä ja henkensä tehdäkseen sinut autuaaksi ja sanoo: »Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.» Ei Henki sinua tuomitse, sillä hän kirkastaa vain Kristusta sieluille, kutsuu Karitsan häihin. Kuka siis sinut tuomitsee?

Epäusko sinut tuomitsee, saatana ja paha sydän, jotka sinussa synnyttävät epäuskoa ja tuomitsevat sinut sanoen, ettei Jeesuksen työ ole tarpeeksi. Kauhistu epäuskoa! Sinun on käsketty uskoa. Sinua uhkaa kuolema, jollet usko. Ano siis Jumalalta uskoa äläkä päästä häntä, ennen kuin hän on sydämeesi painanut: On kyllin, iankaikkisesti kyliin, niitä Jeesus on tehnyt ja kärsinyt. Joka viheliäisyydessään on saanut kaikkensa Kristuksessa, on pelastettu, hänellä on usko, hän on kristitty - hänellä on Kristus ja iankaikkinen elämä.

»Niin», sanoo moni, »tiedän kaiken tämän Kristuksesta, pidän sitä myös totena. Mutta en saa siitä mitään voimaa sydämeeni, se ei vaikuta sitä elämää, lohdutusta, rauhaa, iloa ja voimaa, jota sen tulisi.» Niin usea valittaa. Ja tosi on: Usko ei ole joka miehen asia. Monella on tieto Kristuksesta, historiallinen usko, mutta ei ole koskaan maistanut sitä suloista voimaa, mikä totiseen, elävään, omistavaan uskoon sisältyy.

Toiset taas ilmaisevat tällä valituksella vain tunteitten ja suloisten armontuntemusten, Vapahtajan rakkauden ja läsnäolon janoa. Heillä on todellinen usko, heillä on näet Kristuksessa ainoa lohdutuksensa ja tavaransa, kaikkensa kaikessa. He ovat myös uskon kautta saaneet uuden mielen ja osaavat tehdä erotuksen entisen lainalaisuuden aikansa ja nykyisen armon alaisuuden ajan välillä. Mutta he muistavat myös, mitä suloisia tunteita heillä alussa oli ja halajavat nyt niitä jälleen. Heidän olisi kerran mietittävä koko Raamatun puhuvan vain uskosta, uskosta Jeesukseen Kristukseen eikä koskaan tunteista.

Se puhuu uskosta itse sanaan ja riippumisesta siitä sellaisenaan, olkoot tunteet suloiset tai katkerat. Heidän tulisi muistaa, että heidän sentään on asettauduttava hyvän Vapahtajansa tahdon mukaan ja oltava tyytyväisiä, jos hän haluaa kätkeytyä ja koetella heidän uskoaan, kuten hän teki kananealaiselle vaimolle ja johdattaa mieleensä, kuinka sydämellinen ilo Herralle siitä koitui, että vaimo sentään uskoi: »Oi, vaimo! suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle tahtosi mukaan.» Niin hän sai myös maistaa ja nähdä, kuinka suloinen Herra oli. Valmistakaamme Vapahtajalle tämä ilo! Hänellä ei ole suurempaa iloa meistä, kuin että uskomme häneen.

Mutta todellinen uskominen, s.o. että kaikessa murheessa omasta itsestämme, kaikessa viheliäisyydessä, synnissä ja kiusauksessa, kuitenkin meidän todellinen lohdutuksemme, kiinnekohtamme, vanhurskautemme ja rauhamme lepäävät Kristuksessa, on aivan välttämätöntä. Saadaksemme tämän voiman sanasta, että Jumala, jolla on uskon lahja kädessään, meille antaisi todellisen ja elävän uskon, siihen erityisesti tarvitsemme, että hiljaa ja yksinkertaisesti tarkkaamme jotakin määrättyä Jumalan sanan kohtaa, jotakin ydinlausetta Kristuksesta, tutkimme sitä hiljaa, syvästi ja vakavuudella. Sillä usko tulee kuulemisesta. Monet menettävät Jumalan armon vain alituisesti kääntämällä ajatuksiaan edestakaisin, vaikkapa hengellisiin asioihin, eivätkä voi hetkeksikään pysyttää katsettaan hiljaa ristiinnaulittuun.

He eivät tahdo uskoa, mitä Raamattu kaikkialla todistaa, että kaikki, kaikki korjautuisi uskon kautta. Sen vuoksi heillä on niin monenmoista huolia, ettei sana koskaan ehdi painua heidän sydämiinsä ja vaikuttaa uskon elämää ja voimaa. Kohisevaa merta eivät auringon kuumimmatkaan säteet voi lämmittää, kun sen sijaan hiljainen vedenpinta pian tuntee sen valon ja lämmön. Niin on laita sydämenkin.

KESÄKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Ja Herra Jumala huusi Aadamia ja sanoi hänelle: »Missä olet?» 1 Moos. 3:9.

Tämä on ensimmäinen Jumalan kutsu syntiselle - tämä on ensimmäinen syntisen herätys parannukseen. Herra alkaa murtamalla hänet. Sillä sanoissa: »Missä olet?» on, kuten Luther huomauttaa, lain ääni omalletunnolle, tai lain sisällys ja tarkoitus saada syntinen vakuutetuksi langenneesta ja onnettomasta tilastaan. Ei yksikään olento ole Herralle näkymätön, vaan kaikki on paljastettua ja ilmeistä hänen silmissään. Kuitenkin Herra huutaa: »Aadam, missä olet? Tällä Herra tahtoo sanoa: »Nyt tulen kysymään sinua. Tule nyt ja vastaa minulle: Mitä on sinusta tullut? Missä on nyt ihana Jumalan kuva, jonka piti vallita maata. ja luuletko, etten näe sinua? Sinä piilottaudut kasvoiltani. mutta mihin aiot lähteä?» Tällainen sisällys oli Herran kysymyksellä. Siksi Aadam kohta tulikin esille ja rupesi puolustamaan itseään.

Katso nyt, tämän kutsuvan äänen, tämän huudon: Missä olet? on jokaisen syntisen Jumalalta kuultava. Tämä ensimmäinen esimerkki koskee kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. Ensinnäkin se on isällinen huuto uskoville heidän hairahduttuaan. Jo pienet lapset havaitsevat usein aikaisin, syntiä tehtyään, äänen sisimmässään: Mitä olet tehnyt? Näin niin kauan kuin hyvän Hengen ääntä ei ole hämmennetty eivätkä heidän korvansa kuuroutuneet turhuuden ja himojen kuohuissa.

Mutta olletikin jotakin kaikki uskovat kristityt joka päivä tuntevat - tuon loputtoman huudon: Missä olet? Kun he esim. ovat menettäneet mielenmalttinsa, tehneet syntiä ja hairahtuneet, heti he kuulevat tuskaisan huudon: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Tai kun he joutuvat turhiin seuroihin, kun he heikkoudesta, ihmispelosta tai ihmisiä liehakoiden ottavat osaa turhamaiseen puheeseen ja jotenkin, sanoin tai teoin, kieltävät Herransa, heti heihin kohdistuu kuten Pietariin Vapahtajan läpitunkeva katse, joka heidän sisimpäänsä lausuu: Missä olet? Mitä oletkaan tehnyt? Tämä on kaikki Ystävän kolkutusta, jolla hän kehottaa meitä parannukseen. Se on kokemus, jota ei kaikella maailman kullalla voida maksaa. Voi onnetonta kristittyä, joka sisimpäänsä ei enää saa noita katseita, noita huutoja!

Toiseksi tämä on herätyksen huuto hengellisesti kuolleille, jotka elävät Jumalatta maailmassa. Keskellä synnin, turhuuden ja maallisten huvitusten paratiisia se usein huutaa heidän sisimpäänsä: Missä olet? Tilasi ei ole hyvä, tarvitset parannusta, kääntymystä. Kerran käännyttyään Herran puoleen tunnustavat he kauan ja usein kuulleensa tuon huudon ja Herran etsineen heitä. He tunnustavat sen usein häirinneen heidän syntioloaan erityisesti päivän viilentyessä, kun huvit ovat päättyneet. He tulevat yksinäisyyteen tai yön lepoon. Silloin kuuluu heidän sisimpäänsä huuto: Missä olet? Tai heidän kuullessaan sanaa, saarnaa ja ehtoollispöydässä astuessaan Jumalan kasvojen eteen usein ääni huutaa heidän synneistään, heidän tekemättä jääneestä parannuksestaan, kääntymyksen välttämättömyydessä: Missä olet? Aika kuluu, milloin kerrankin teet parannuksen?

Joka ei kokonaisessa kääntymyksessä ole palannut Jumalan luo, tietäköön, että kerran hänen kuitenkin, tahtoo tai ei, on tultava Jumalan kasvojen eteen. Kerran, aikaisemmin tai myöhemmin, ajassa tai iankaikkisuudessa on joka ainoa ihminen kuuleva huudon, joka käy läpi hänen luittensa ja ytimiensä: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Sillä mahdotonta on yhdenkään syntisen välttää kaikkivoipaa, pyhää Jumalaa. Älä siis ole varma! Jumala viivyttää ehkä rangaistusta ja vaikenee, niin kuin hän ei ollenkaan näkisi syntejäsi, mutta kerran olet saava kuulla hänen äänensä.

Tämä koskee, kuten sanoimme, kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. jokaisen on tultava Herran eteen tilintekoon synneistään ajassa, tai kohtaa hän ne iankaikkisuudessa. Asia on senlaatuinen: Kaikki me olemme syntisiä - tässä ei ole mitään erotusta. Jos meidät sen mukaan tuomittaisiin, ei yksikään liha pelastuisi. Erotus on vain siinä, että muutamat piilottelevat Jumalan edessä, jäävät aina pois eivätkä tule armon ajan ollessa etsimään ja saamaan armoa.

Kristus sanoo: »Tuomio on tämä, että valo on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valoa. sillä heidän tekonsa olivat pahat.» Jos taas tulemme valoon, teemme Jumalalle tilin synneistämme, niin kaikki korjautuu, vaikkapa olisimme hirmuisimpia synnintekijöitä. Näin sanoo Herra - ja voisimmepa ne sanat sydämiimme painaa: »Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.» Niin puhuu Kristus (Matt. 18), että kuninkaan kutsuessa palvelijansa tilille, yksi tuli esille, joka oli velkaa kymmenen tuhatta leiviskää ja sai heti langettuaan maahan rukoilemaan koko velan anteeksi. Näin Herra tahtoo tehdä meille kutsuessaan meitä tilintekoon.

KESÄKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, liitokset sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aikeitten tuomitsija. Hepr. 4:12.

Niin kuin terävä veitsi oikein käytettynä tekee suuren hyödyn, mutta väärin käytettynä yhtä suuren vahingon, niin myös Jumalan sana. Se on tuoksu elämästä elämäksi tai haju kuolemasta kuolemaksi. Jumalan sana ei milloinkaan ole voimaton tunkiessaan läpi sydämesi, vaan sillä on joko oma, hyvä, siunausrikas vaikutuksensa tai taas kaikessa vastakkainen. Se on kuin aurinko. Auringon valo on kaikille päivä, olennoille viihtymisen, ilon ja toiminnan väline. mutta yölinnut se vain sokaisee. Auringon lämpö pehmentää vahan, mutta koventaa saven kivikovaksi. Niin erilainen on Jumalan sanan vaikutus.

Esimerkiksi juutalaiset! He olivat tosin sokeita ja kovia ennen Kristuksen tuloakin. Mutta kun hän tuli, kun aurinko oli puolenpäivän korkeudellaan, tuli heidän sokeutensa, kovuutensa ja pahuutensa kauhistuttavaksi. Ja Juudas, pettäjä! Ken oikein tarkkaa hänen tilaansa, hänen täytyy kauhistua. Hän oli yksi kahdestatoista, oli kuullut, nähnyt ja kokenut paljon. Mutta käyttänyt sen väärin, ei ollut oikein kuullut Kristuksen sanaa. Niin on vielä tänä päivänä. Näemmehän, kuinka monet jokapäiväisesti lukemalla osaavat miltei koko Raamatun ulkoa, mutta kuitenkin ovat synnissä ja suruttomuudessa nukkuvia.

Toiset, jotka Juudaan tavoin ovat yhtyneet Kristuksen ja hänen opetuslastensa seuraan, ovat kadottaneet kaiken armon elämän sydämestään, kaiken voiman ja elämäntodistuksen, vaikka he jatkuvasti viljelevät sanaa. Mutta nämä eivät tällöin ole vain niin kuolleita, kuin eivät olisi yhtään Jumalan sanaa kuulleet, vaan vielä seitsemästi pahemmin, kuten Raamattu puhuu. Sellaisia voivat hedelmät olla Jumalan sanan käytöstä, ellei sitä käytetä oikein.

Jos nyt kysytään, mitä merkitsee Jumalan sanan oikea käyttö, niin vastaamme: Siihen vaaditaan vain, että omistat sen Jumalan sanana, sillä pelolla, kuuliaisuudella ja uskolla, jota suuren Jumalan sana vaatii. Jumalan sana vaatii ei vain kuulemista, tietämistä ja käsittämistä, vaan tottelemista, noudattamista ja uskoa. Tee niin etkä joudu häpeään.

On ensimmäinen, yleisin ja vaarallisin väärinkäyttö, jos vain kuulemme saarnaa, vain ymmärryksellä tutkimme Jumalan sanaa ryhtymättä koskaan tekemään sen mukaan. Tämä oli Juudas Iskariotin paatumuksen tie. Sen takia, niin pian kuin katsot, että sinun on jotakin tehtävä, ala heti sitä toteuttaa. niin pian kuin näet jotakin tarvitsevasi, koeta se heti saada! Näet, että sinun tulee luopua jostakin synnistä. Tee se silloin heti! Sillä vain kuulemalla ja jättämällä tekemisen sikseen paadutat sydämesi. Ja koska tämä tapahtuisi, ellei juuri nyt? Mitä Jumalan sana hyödyttää, ellei sitä noudateta? Voit kernaammin lakata sitä lukemasta ja kuulemasta ja kerta kaikkiaan jättäytyä Saatanalle, ellet koskaan aio sitä noudattaa. Ja kuka sitä noudattaa, ellet juuri sinä, joka ajot päästä taivaaseen.

Sepä juuri on kadotuksen tie, kun säästät sanan noudattamisen muille, ja itse kokoat sitä vain muistiisi. Mutta jos sanot, ettet voi tehdä Jumalan tahtoa, niin kysymme: Onko Jumala vaatinut liikaa? Onko hän kohtuuton käskyissään? Eikö ole kohtuullista, että rakastat häntä yli kaiken? Tai että rakastat lähimmäistäsi niin kuin itseäsi? Hän ei vaadi sinulta enempää. Ja oletko niin vakavasti ponnistanut voimasi tehdäksesi Jumalan tahdon? Tai ehkä olet vasta sangen vähän nähnyt vaivaa, vieläpä ollut suruton, kova ja välinpitämätön ja kevytmielisesti antautunut syntiin? Eikö silloin ole kohtuullista, että sinut tuomitaan, kuten Jumalan laki uhkaa?

Jos näin vakavasti ajattelisit ja kuulisit Herran sanaa, alkaisit pian tehdä sen mukaan tai koettaa voimiasi tässä työssä, silloin pian katumattomuuden kopeus murtuisi, sinä heräisit syntiunestasi ja tulisit terveelliseen synnintuntoon, Jumalan mielen mukaiseen murheeseen, joka aikaansaa parannuksen autuuteen.

Ja kun näin hädässäsi ja voimattomuudessasi hyödyttömästi ponnistaisit omia voimiasi, tulisi sinun pakko rukoilla Jumalan Henkeä ja sitten sekä tämän Hengen että omien sisäisten kokemustesi kautta saisit oikean valon Jumalan sanasta, valon ylhäältä. Ilman tätä kokemusta ovat korkeimmin oppineet ja kirjanoppineet kuitenkin umpisokeita hengellisissä asioissa. Ilman Jumalan Henkeä ei Jumalan sanaa koskaan käsitetä. Tästä sanoo Luther: »Kun Jumala antoi meille sanansa, sanoi hän: Minä annan sen kyllä kirjoittaa ja saarnata selvästi ja puhtaasti, mutta kuitenkin toimia niin, että riippuu Hengestäni, kuka sen on käsittävä.» Siksi myös huomaamme, että ne, jotka itse luulevat voivansa käsittää sanan ja ylenkatsovat nöyrtyä Jumalan edessä, saavat jäädä pimeyteen.

Mutta nyt samalla tavalla kuin tulit herätykseen, nimittäin vain kunnioittamalla sanaa Jumalan sanana, samoin tulit myös oikeaan uskoon, kun syntihädässäsi et voinut auttaa itseäsi ja silloin vain kuulit iloisen sanoman ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa sillä kunnioituksella, että annoit tämän sanoman merkitä enemmän kuin kaikkien järkesi inttämisten ja vastustusten. Samoin kautta koko elämäsi anna Jumalan sanan vallita järkeäsi, sydäntäsi ja elämääsi. Tässä mielessä rukoile vilpittömästi Jumalan Henkeä aina, kun käyt sitä kuulemaan ja lukemaan ja tiedä, ettet sitä silloin koskaan turhaan, käytä.

KESÄKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Joka siis antaa teille Hengen, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta. Gal. 3:5.

Moni puhuu, ajattelee ja uneksuu pyhityksestä ja hengestä eikä tiedä, mitä Hengen työ on. Se on heille vain unelma ja haave, ei tosiasia. Mutta Raamattu sanoo selvästi, mikä hengen työ on. Paavali sanoo: »Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, lempeys, hyvyys» ym. Hengen ensimmäinen hedelmä on rakkaus. Rakkaus on myös kaiken pyhityksen ja kaikkien hyvin tekojen ainoa oikea lähde.

Nyt on siis tutkittava, kuinka rakkaus syntyy. Voimmeko koskaan aikomuksella, vakavuudella, käskyillä, laeilla, taistelulla ja kilvoituksella hankkia itsellemme rakkautta? Eikö ole yleinen sääntö, että rakkaus ei synny pakottamalla. Rakastamaani rakastan, vaikka Jumala sen kieltäisikin. Kuinka siis saan rakkauden Jumalaan? Kristus selittää tämän Luuk. 7. Hän sanoo rakkauden syntyvän siitä, että Jumala antaa synnit anteeksi, ja ihminen vastaanottaa tämän lahjan: »Kenelle paljon anteeksi annetaan, se rakastaa paljon. jolle vähän annetaan anteeksi, se rakastaa vähän. Eräällä miehellä oli kaksi velallista. toinen oli velkaa viisisataa denaaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Sano siis, kumpi heistä on rakastava häntä enemmän?»

Kun Simon fariseus itse oli tunnustanut, että se, joka on saanut enemmän anteeksi, rakastaisi enemmän, sovittaa Jeesus: »Sinä, Simon, olet sen verran hurskas, ettet, kuten muut fariseukset, herjaa minua, vaan vieläpä kutsut minua pöytääsi. Mutta tämä nainen, suuri syntinen, kastelee jalkani rakkaudenkyynelillään ja kuivaa ne päänsä hiuksilla eikä voi heretä suutelemasta jalkojani. Sinä sen sijaan et ole minulle edes suuta suonut ja jalkojeni pesuun et ole minulle edes vettä antanut. Vaikka hän on suuri syntinen ja sinä suuri pyhimys, on hänellä kuitenkin Henki, mutta sinulla ei ole. Hänellä on Hengen hedelmät ja sinulla lain teot. Hän on tosi pyhimys, mutta sinä olet väärä. Lyhyesti, jolle enemmän anteeksi annetaan, hän rakastaa enemmän.»

Tämä on ainoa tapa virittää rakkautta Aadamin lasten sydämissä, että annan heille kaiken anteeksi, niitä he ovat tehneet. silloin he rakastavat minua. Tämä oli henki Jeesuksen puheessa rakkauden synnystä. Samoin on laita muidenkin hengen hedelmien. Apostoli mainitsi vielä ilon, rauhan. Voidaanko ehkä laeilla, käskyillä ja pakolla saattaa riemuun, tehdä iloisiksi, tosi iloisiksi? Iloon Jumalassa, iloon Vapahtajassa ei kukaan ihminen voi pakottaa itseään. Todellista rauhaa Jumalassa, sisäistä sydämen lempeyttä ynnä muita hengen hedelmiä ei kukaan ihminen voi itseensä pakottaa.

Kaikkea, mikä varsinaisesti on hengen työtä, ei koskaan saada muuten, kuin että minä syntisenä, vielä saastaisena tulen armoitetuksi ja sulan Vapahtajan rakkaudesta, hänen anteeksiannostaan, kuten syntinen nainen siitä suli! Vasta silloin saan rakkauden ja muut Hengen hedelmät.

Mutta tässä moni ajattelee: Kyllä minä uskon Kristukseen. Kuka ei uskoisi Kristukseen! Kyllä uskotaan - mutta elämässä ennemmin puututaan. Nämä osoittavat vain tällä puheellaan, etteivät tiedä, mitä usko Kristukseen merkitsee. He arvelevat uskovansa Kristukseen, kun pitävät totena kaikkea, mikä on kirjoitettu Kristuksesta, kun katsovat kaiken, minkä hän on puolestamme tehnyt, olevan hyvin toimitetun, eikä enää tarvitsevan ajattelemista. Heidän koko huolenpitonsa on sen sijaan kääntynyt heihin itseensä, ja silloin heillä on rauha, kun elämässä käy kaikki hyvin ja kauniisti. Mutta kun he ovat jotenkin raskaammin syntiä tehneet, pakenevat he katumukseensa, rukoukseensa ja parannukseensa saadakseen siitä armoa ja rauhaa Jumalassa. Tämähän on ilmeisesti sydämestään itseensä uskomista, vaikkakin ymmärrys ja tunnustus ovat sanan mukaan.

Joka todella uskoo Kristukseen, hänen koko sielunsa huomio on kiintynyt häneen, hänen huolensa ja ilonsa riippuvat Kristuksessa, hän katsoo häneen, Kristuksessa on kaikki hänen lohdutuksensa. Sillä oikea kristitty on joutunut häpeään omaan itseensä ja omaan työhönsä nähden, on siksi oppinut sen pitämään viheliäisyytenä ja arvottomana. Ja hänellä on nyt kaikkensa Kristuksessa, todella kaikkensa, sekä vanhurskautensa että pyhityksensä.

Sellainen tunnustaa: Tosin minustakin tuntuu, että minun tulisi enemmän työskennellä itse eikä uskoa niin paljon, niinpä pelkään toisinaan uskovani liiaksi, että minun taas tulisi tulla lainalaisuuteen tullakseni vakavammaksi ja siten hurskaammaksi. Mutta kun jälleen muistan kokemukseni, niin todistaa se samaa, niitä Raamattu puhuu. Sillä niin kauan kuin pitäydyin lain tekoihin, olin minä sydämeni syvyydessä kylmä Jumalalle, minulla ei ollut mitään sisäistä halua ja rakkautta häneen ja hänen teihinsä. Sitä paitsi pysyin aina muutamien syntien orjana, ja kalvava levottomuus riudutti minun henkeäni.

Kun sen sijaan opin tuntemaan Vapahtajan ja saatoin uskoa hänen armoonsa ja vakuutukseensa syntien anteeksisaamisesta, niin heti sain ihmeellisen halun ja voiman hyvään, hengen lämmön, rakkauden ja ilon, joka teki kaiken helpoksi, niin että mikä ennen oli ollut minulle vaikeaa, nyt kävi kuin itsestään.

Aivan samoin tapahtuu yhä vielä: kun lainmieli minut valtaa, tulen kylmäksi ja heikoksi. mutta kun minulla on rauha Kristuksessa, saan uuden halun ja voiman hyvään. Sellainen on kristityn kokemus. Ja tämä kokemus on sopusoinnussa Raamatun kanssa. Hurskaus ja henki, jotka eivät ole syntyneet Raamatun opettamaa tietä, eivät ole oikeat.

KESÄKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Mitä minun on tekeminen, jotta pelastuisin. Apt. 16:30.

Kysyt: Kuinka voin päästä nauttimaan armoa, joka on meille Kristuksessa annettu? Minulla on tieto, että Jumala niin rakasti maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa toiseksi Aadamiksemme, olemaan meidän sijassamme Jumalan edessä, »vanhurskaana vääräin edestä», meidän asemestamme tekemään, mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja kärsimään meidän kärsimyksemme. Tämä on, huomatakseni, kaikkien Aadamin lasten autuuden syvä, muuttumaton perustus. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä on pantu, Jeesus Kristus. Niin muodoin minulle on hankittu ja lahjoitettu suuret aarteet ja iankaikkisessa testamentissa ne ovat minulle vakuutetut.

Mutta nyt on kysymys: Mitä minun on tehtävä päästäkseni nauttimaan näistä armoaarteista? Mikä on oikea tie niiden omistamiseen? Sillä jokainen helposti ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset pelastu, etteivät kaikki pääse nauttimaan suurta perintöä, vaan vain ne, jotka jollakin määrätyllä tavalla etsivät ja vastaanottavat sen. Jokainen helposti älyää, että joka ei ollenkaan etsi tuota aarretta tai etsii sitä väärällä tiellä, ei siitä osallistu, niin kuin sitä ei koskaan olisi meille hankittu. Kuinka nyt varmuudella tiedän oikean tien päästäkseni nauttimaan Kristuksen ansiosta?

Varmuuden saanti asiasta ei koskaan ajassa olisi käynyt mahdolliseksi, ellei Jumala ikuisessa neuvossaan taivaissa olisi tehnyt ja vahvistanut määrättyä päätöstä ja sitten sanassaan ilmaissut sen meille. Mutta nyt, ylistetty olkoon Herran nimi! Hän on päättänyt varman tavan, jolla me tulisimme meille ansaitun armon osallisuuteen. Tämän määräämänsä tavan hän on myös niin selvin sanoin meille ilmaissut, että hän sen takia sanoi: Nyt heillä ei ole mitään puolustusta.

Joka siis vain tahtoo tarkata Jumalan autuutemme neuvoa, kuten se on sanassa ilmoitettuna, voi niin varmistua autuuden tiestä, kuten hän on koskaan varma omasta olemassaolostaan. Joka ei ole selvillä autuaaksi tulemisen tavasta, ei tosiaan ole tarkannut Jumalan ikuista, sanassa ilmoitettua päätöstä siitä, vaan on sen sijasta koettanut omalla ajattelulla - siis neuvottelemalla sokean järkensä kanssa - muodostaa autuuden tiensä.

Kun sitten sellainen Raamatusta lukee pienen yksinkertaisen sanan, joka ilmaisee koko Jumalan valtakunnan saavuttamisen salaisuuden, ihmettelee hän sitä sanaa, vieläpä hän loukkaantuu siihen, ennen kuin nöyrästi ja kuuliaisesti sen omistaisi. Sillä tavalla hän joutuu aina enemmän ja enemmän ymmälleen, sokaistuu ja jää ikuiseen epävarmuuteen.

Eivätkö tuhannet ole ihmetelleet, miksi pieni yksinkertainen usko-sana niin alinomaa esiintyy Raamatussa ja miksi juuri koko pelastuksen on oltava yhdistetty uskoon? Tuhannet ovat siihen loukkaantuneet. Mutta mikä auttaa? Se pysyy kumminkin, tuo pahennuksenkallio järkähtämättömänä, Jumalan ikuiseen rauhanpäätökseen perustuvana.

Jumala on näet iankaikkisuudesta päättänyt ja sanassaan ilmoittanut, että niin kuin ainoa Poika, välittäjämme, sulasta armosta omassa persoonassaan otti ansaitakseen meille koko autuudenaarteen ja antaakseen sen meille vapaana lahjana, niin ei meidän tarvitsisi tehdä vähintäkään ansaitaksemme sitä tai tullaksemme sen arvoisiksi, vaan meidän on vain vastaanotettava se vapaana lahjana ja antimena.

Mutta kun tämä lahja jaetaan sanoin, lupauksin ja vakuutuksin, niin se voidaan vastaanottaa yksistään uskolla. Tässä on huomattava, että autuaaksitekevä usko todella ei ole muuta kuin uskoa, kuin lahjan vastaanottamista tavalla, joka vastaa sitä, millä se annettiin. Se annetaan lahjaksi, se on vastaanotettava lahjana. Se annetaan sanoin, se on vastaanotettava uskolla. Meidän tehtävänämme on vain vastaanottaminen.

»Sen takia», sanoo apostoli, »se on uskosta, että se olisi armosta. jotta lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle.» Sillä perustus oli: »Armosta te olette autuaiksi tulleet uskon kautta, ette itsenne kautta. Jumalan lahja se on.» Huomaa: se on lahja! Tästä johtui, että samalla kuin Kristus julisti Isän iankaikkisen lunastuspäätöksen: Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, hän heti lisäsi päättämänsä tavan, millä me pääsisimme lahjan nauttimiseen, sanoen: »Jotta jokainen, joka uskoo häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.»

Samalla kertaa kuin hän antoi opetuslapsilleen suuren apostolitehtävän: »Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille, selitti hän heti, kutka siitä olisivat osalliset: »Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.» Tästä myös johtui, että Kristuksella itsellään niin alituisesti toistui usko-sana: »Uskosi on sinut pelastanut», tapahtukoon sinulle uskosi mukaan», »jos sinä uskoisit».

Niin ovat myös kaikki Vanhan testamentin isät uskon kautta tulleet vanhurskaiksi ja »saaneet todistuksen olevansa Jumalalle otolliset». Jo Aadamin ja Eevan toinen poika Aabel vanhurskautettiin uskosta. Hänen uhrinsa oli sen takia Jumalalle mieluinen, »jonka kautta hän sai todistuksen olevansa vanhurskas». »Uskon kautta Nooa antoi kunnian Jumalalle, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka tulee uskosta.» »Aabraham uskoi Herran siunatun siemenen, Kristuksen, lupauksessa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.» Hurskas Tobias sanoi: »Me odotamme elämää, jonka Jumala antaa niille, jotka uskossa vahvoina ja lujina pysyvät hänen edessänsä.»

KESÄKUUN 27. PÄIVÄNÄ

Harrastakaa sitä, mikä on ylhäällä, älkääkä sitä, mikä on maan päällä. Kol. 3:2.

Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Te ette ole täällä kotonanne, vaan vaeltajina ja kulkijoina vieraassa maassa, vieläpä vihollismaassa, missä ei koskaan Herrallanne tai muulla hengellisellä suvullanne ole ollut rauhaa tai omaisuuksia. Sen läpi he ovat ahdistettujen pakolaisten lailla ovat rientäneet. Sen takia pitää kaiken sen hyvän, mitä teille maan päällä suodaan, olla teille kuin matkailijalle jokin viihtyisä majapaikka, jonne hän ei pysähdy eikä asetu asumaan, vaan pyrkii matkallaan toiseen päämäärään.

Jokainen, joka nyt tietää itsessään, että on tullut kurjaksi syntiseksi, uupuneeksi, epäileväksi, vieläpä lain kuolettamaksi, mutta on saanut lohdutuksensa, vanhurskautensa ja elämänsä Kristuksesta ja nyt elää sellaisessa uskossa ja elämässä, ettei voi saada rauhaa maailmassa ja synnissä - huomaa, sinä, joka tiedät itsestäsi tämän, sinulle kuuluu tuo suloinen varoitus: Etsi sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on! Älä koskaan enää anna pettää itseäsi koettaaksesi valmistaa itsellesi paratiisia maan päälle!

On vain luulottelun petos, kun kristitty toivoo maan päällä jossakin maallisessa voivansa löytää suurta iloa, sitten kuin hän kerran on saanut ilonsa Jumalassa. Ei, jos jokin muu tulee suuremmaksi viehätykseksi ja iloksi kärsii kohta Hengen elämä. Jos siis tahdot sinulla olevan rauhallisen ja autuaan elämän maan päällä säilyttäen Isän rakkauden, koeta vain kasvattaa hengellistä mielialaasi, yhä enemmän ja enemmän unohtaa kaiken muun voiton ja ilon ja vain harrastaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on, niin ettei mikään maallinen saa vallata sydäntäsi. Sillä niin kauan kuin Jumalan kylvö sinussa pysyy, ja sinä elät totista elämää Jumalassa, vie sinua kaikki maallinen onni ja ilo sekä pelkoon että vaaraan, pelkoon, säilyykö sinussa Hengen elämää. Sillä silloin et saa koskaan rauhaa, niin kauan kuin löydät enemmän iloa ja viihtymystä jostakin muusta kuin Jumalasta.

Jos sinulla voi olla suurempi huvi, rakkaampi aarre ja ilo jossakin maallisessa kuin Jumalassa ja hänen ystävyydessään ja kuitenkin voit olla rauhallinen ja iloinen, niin ei ole elämäsi Kristuksessa hyvällä kannalla. Sinun on työtä tehtävä ja vaellettava täällä alhaalla, sinun, on käytettävä tätä maallista. Mutta vain ruumiilla, sydämen on oltava taivaissa, missä Kristus on. Sinun sielusi yljän rakkaus vaatii sen.

Kun Jumala antaa sinulle jotakin hyvää, ota se, vastaan kiitollisesti, mutta myös peläten, ettei se valtaa sydäntäsi. Paitsi Jumalaa itseään ja hänen armoaan ei mikään muu saa olla sydämen aarteena ja lohdutuksena. Hyvä aineellinen toimeentulo, rikkaus, mukavuus, arvonanto ja kunnia tai henkiset lahjat, ymmärrys, kokemus, hyvä elämänmeno, veljien luottamus - kaikki nämä ovat kallisarvoisia Jumalan lahjoja, joista sinun kyllä tulee kiittää. Mutta samalla varo sitä, ettei mikään tuollainen lahja tule sydämen parhaimmaksi iloksi ja turvapaikaksi.

Kun siis kristityllä kaikissa tapauksissa pitää olla Jumalassa korkein ilonsa ja onnensa, ei juuri ansaitse etsiä mitään maallista onnea ja iloa. Sillä jos sen saavutan, on se minulle vaarana. Jollen saavuta, se minua vaivaa. Jos jostakin maallisesta tulee sydämelleni suurempi onni ja ilo, kuin on onneni ja iloni Jumalassa, niin koituuhan se ikuiseksi onnettomuudekseni. Jos taas en saa suurempaa iloa ja riemua, kuin mitä minulla Jumalassa on, ei maksa vaivaa niitä etsiä, koska kuitenkin ennestään minulla on suurempi ilo.

Kun tähän lisäksi tulee, että ihmissydämellä on loppumaton jano saada vain jokin muu aarre ja ilo kuin on ilo Jumalassa, on todennettava Pretoriuksen sanat: »Kristittyjen suurin onni on olla omistamatta mitään onnea maan päällä.» Niin on sen, joka todella tahtoo tulla taivaan kansalaiseksi, pian jouduttava siihen, että hän rakastaa köyhyyttä enemmän kuin rikkautta, ylenkatsetta enemmän kuin kunniaa, kärsimystä enemmän kuin nautintoa, vieläpä kuolemaa enemmän kuin elämää. Teille kuulukoon: Te olette kuolleet ja ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Tämä on lihalle liian katkera asia.

Tässä jokaisen on huomattava, kuinka välttämätöntä on sen, joka tahtoo seurata näitä lakeja, omistaa toinen elämä kuin vain luonnollinen, olla Jumalasta syntynyt ja Jumalassa onnellinen, niin omata taivaanvaltakunta sydämessään, niin että Kristus on elämämme - aarteemme ja ilomme. Sillä muutoin meille tulee liian sietämättömäksi, mahdottomaksikin totuudessa ja jatkuvasti harrastaa sitä, mikä on ylhäällä eikä sitä, mikä on maan päällä, jos sen sanommekin suulla, valehtelemme sielussamme. Sydän harrastaa kuitenkin sitä, mikä on maan päällä, omaa kunniaa, hekumaa, rikkautta, niin kauan kuin riemumme ei ole Herrassa tai elämämme, ilomme Jumalassa.

Oikeilla kristityillä on tosin maallinen, turmeltu liha, haluja ja himoja täynnä. mutta he ovat kuitenkin ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Aasaf tunnustaa, että hänelle teki pahaa ja koski hänen sisimpäänsä nähdä jumalattoman kaikessa menestyvän vanhurskaan täytyessä paljon kärsiä. Mutta hän lisää, »kuitenkin pysyn aina sinussa, Herra. Kun sinä minulla olet, niin en sitten välitä mistään taivaassa taikka maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni vaipuisikin, niin olet sinä, Jumala kuitenkin aina minun sydämeni ilo ja minun osani.»

KESÄKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Sillä vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat, mutta minun armoni ei siirry sinusta eikä rauhani liitto liiku, sanoo Herra, sinun armahtajasi. Jes. 54:10.

»Kenenkä todistusta Jumalasta minä uskoisin, jollen Jumalan omaa todistusta?» sanoi Ambrosius. On onneton asia, että kaikissa ihmisissä, heränneissä ja uskovissakin on ääretön taipumus päättää autuudestaan jonkin oman sisäisen tunteen, oman luulon tai järjen mukaan. Päättää Jumalan suhteesta meihin jonkin mukaan, mitä itsessämme havaitsemme tai koemme. Me emme tahdo katsoa Jumalaan, kuinka hän itse on ilmoittanut tahtonsa ja pelastuspäätöksensä, emme tahdo tarkata Jumalan päätöksiä, kuinka hän on neuvonsa säätänyt, vaan, sen sijaan istumme yksinämme, olemme tuskassa, mietimme ja huokaamme ja kysymme kuin tuulesta. Kunpa tietäisin, kuinka sieluni asiat ovat Jumalan luona?

Kuinka voisin tällä tavalla jollakin varmuudella saada sen tietää? Mitä varmuutta voin saada omista ajatuksistani, tunteistani ja mieltymyksistäni? Mitä ne merkitsevät tässä suuressa kysymyksessä enemmän kuin ruohot ja akanat tuulessa? Toisena hetkenä minusta tuntuu, että Jumala on pelkkää armoa ja rakkautta, toisena hetkenä, että hän on ankara tuomari, joka kysyy vain lakia ja oikeutta. Toisen kerran näen Jumalan kaikessa minua ympäröivässä, toisen kerran arvelen, ettei Jumalaa olekaan. Toisinaan pidän itseäni koko hyvänä kristittynä, toisinaan tunnen itseni aivan auttamattomaksi syntiseksi. Niin horjuvat ja häilyvät mieltymykset ja tunteet sinne tänne ja yhtä väärät voivat olla niin toiset kuin toisetkin ajatukseni.

Sama taipumus tuomita oman mielen mukaan vaikuttaa, että niin lukemattoman monet kokonaan eksyvät autuudentieltä. Jokaisella on oma mieliajatuksensa ja uskoo kernaimmin juuri tähän. Yksi luulee Jumalan mielistyvän yhteen, toinen taas johonkin toiseen. Niin kukin valitsee tiensä, tuntee ehkä siinä joitakin suloisia tuntemuksia sydämessään ja päättää heti sen olevan hyvän tien ja seuraa sitä.

Niinpä esim. koettaa yksi voittaa Jumalan mielisuosion joillakin ulkonaisilla lain teoilla, kuten armeliaisuudentyöllä, kirkonkäynnillä jne. Toinen taas sisäisillä, kuten nöyryydellä, rakkaudella jms. Kolmas itsekieltäymyksellä, rukouksella ja yksinäisyydellä. Neljäs jollakin lähimmäisten hyväksi tehdyllä uskonnollisella toiminnalla. Viides kaikilla näillä ominaisuuksillaan yhteensä. Sellaisella koetetaan saada armoitus ja otollisuus Jumalan edessä.

Ja mikä on syynä kaikkiin näihin harhateihin, joita he oman mielen mukaan valitsevat? Todellakaan ei mikään muu, kuin että he eivät tiedä tai ajattele, mitä Jumala jo ikuisuudesta on taivaallisessa neuvossaan päättänyt langenneen ihmisen pelastuksesta. He eivät tiedä, minkä liiton Jumala on tehnyt Poikansa kanssa, minkä testamentin hän on ihmisille tehnyt. Sillä emme nyt puhu niistä, jotka nukkuvalla ja ulkokultaisella mielellä unohtavat pelastuksen etsimisen, tai luulotellulla uskolla »vetävät Jumalan, armon irstaisuuteen», vaan niistä, jotka todella etsivät pelastusta, mutta etsivät vain väärällä tiellä.

Samoin, kun sinä oikein etsit pelastusta yksin uskon kautta, mutta etsit uskoa itseltäsi, panet määräksesi ja pyrit uskomiseen, puuhaat ja työskentelet sydämessäsi saadaksesi sen uskomaan, mutta sinun katseesi on suunnattu vain sisäänpäin, itseesi, tai omiin kokemuksiisi ja huomioihisi huomataksesi, onko sinulla vielä jotakin uskoa vai ei, mutta et saa mitään varmuutta, horjut sinne tänne - minkä luulet olevan syynä? Todellakaan ei minkään muun kuin että etsit väärältä paikalta, tuulesta, nimittäin itsestäsi, mitä siellä ei koskaan ollut, mikä oli etsittävissä taivaan neuvoshuoneesta meille ilmoitetusta Jumalan sanasta.

Huomaa: Usko ei synny omilla päätöksillä ja uurastuksilla, vaan sen kautta, että käännämme katseet pois itsestämme, pois omastamme ja huomioistamme ja kohdistamme sen siihen, mitä Jumala on päättänyt ja ilmoittanut pelastuksestamme. Olet pyrkinyt uskoon, olet rukoillut Jumalalta armoa siihen, mutta et ole koskaan vielä saanut mitään uskoa, rauhaa ja nyt ihmettelet, mikä syynä lienee. Älä ihmettele. Et ole ehkä vielä koskaan tiennyt, tiedustellut tai ajatellut, mitä päätettiin suuressa neuvostossa, jonka Jumala piti ihmiskunnan asiasta taivaassa ennen maailman perustusta.

Et ole ehkä koskaan tiennyt tai ajatellut, minkä liiton Jumala silloin teki Poikansa kanssa, minkä testamentin hän teki ihmisille. Kuinka tarpeellista onkaan oppia tämä oikein tuntemaan ja sitten vain ojentautua sen mukaan, vain sille rakentaa! Silloin olen lujalla perustuksella, elämässä ja kuolemassa kestävällä perustuksella, sillä se on iankaikkinen perustus. Se laskettiin syvemmin ja aikaisemmin kuin maan perustukset: Niin kuin hän on valinnut meidät Kristuksessa, ennen kuin tämän maailmanperustus laskettiin. Ja se pysyy kauemmin kuin maan perustus: »sillä vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat. mutta minun armoni ei siirry sinusta eikä rauhani liitto liiku, sanoo Herra, sinun armahtajasi.»

KESÄKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Kuolettakaa siis maiset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta. Kol. 3:5.

Tässä mainitaan ainoastaan kaksi synnin tietä, haureuden ja ahneuden tie. Kaksi kauheata syvyydenkuilua, joihin moni taivaan valtakuntaan opetettu, uskova sielu, »joka tosin on ne välttänyt» ja »paennut maailman saastaisuutta», on jälleen vajonnut ja hukkunut. Nämä kaksi syntitietä ovat kuitenkin siinä erilaiset, että edellinen on törkeä ja inhottava ja tavallisesti huolestuttaa ja ahdistaa sieluja. Jälkimmäistä taas tuskin kukaan ihminen tahtoo tunnustaa siksi, mitä se on.

Edellistä saattavat ihmiset katkerasti valittaa ja vaikeroida, mutta jälkimmäistä kuullaan harvoin kenenkään surevan ja valittavan, vaan se saa tavallisesti paremman nimen ja esim. seuraavanlaisen puolustelun: Minunhan täytyy huolehtia itsestäni ja omaisistani, se ei ole ahneutta, vaan välttämätöntä talouden huolehtimista. Kuitenkin tuo vanha lumoaja voi niin hirveästi tärvellä näkösi, että haureudensyntikin, joka itsessään on niin törkeä ja inhottava, kiusauksen hetkellä ei näytäkään vaaralliselta, vaan aivan viattomalta. Tämä on kuitenkin kristitylle selvin merkki, että paholainen on lähellä ja vaaran hetki käsillä.

Todellakin, kun sama synti, joka terveinä ja maltillisina aikoina on sinusta niin hirveä, että vapiset vain sitä ajatellessakin, nyt näyttää sinusta mitättömältä, aivan vähäpätöiseltä ja suvaittavalta, silloin tiedät, että kiusauksen hetki on tullut, että vanhan lumoajan henki ja pimeyden valta tärvelevät näkösi. Silloinpa varo, varo itseäsi! Silloin on kiireesti paettava tai lankeat. Huomaa: Kiireesti paettava - tai langettava vihollisen valtaan. Jos vain alat tuumiakaan, olet vankina. Että Eeva vain ryhtyi keskusteluun käärmeen kanssa ja katseli kiellettyyn hedelmään, oli hänelle tie lankeemukseen. Tässä sodassa voitamme enemmän pakenemalla kuin taistellen.

Niinpä tiedä, että on paholaisen neuvoa ja jo vangitun mielen kavaluutta, ettet tosin aio langeta syntiin, vaan koettaa vain, kuinka lähelle laitoja voit mennä syvyyteen syöksymättä. Kun mieli on terve ja valvova, koetat mieluummin tulla niin kauas kuin suinkin jyrkänteestä. Tässä on ylimalkaan voimassa, että kuka tahtoo syntiä välttää, sen on aloitettava väittämällä kiusausta, väittämällä aihetta ja tilaisuutta, väittämällä ensimmäistä ajatusta ja, mikäli mahdollista, väittämällä paikkoja ja esineitä, jotka johtavat kiusaukseen. Tähän kuuluvat Kristuksen sanat: »Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi. sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetään helvettiin.»

Myöskin sitä, mikä itsessään on viaton, kuten silmä, on kuitenkin paettava, kun se synnin väliintulolla on tullut sinulle kiusaukseksi. Joskin se olisi sinulle niin rakas kuin silmäsi ja sen puuttuminen niin katkeraa kuin silmän menetys pakene sitä kuitenkin! Pakene sielusi kanssa kuten saaliin kanssa! Sinun on parempi nyt pienen ajan kärsiä katkerastikin ja kuitenkin pelastaa omantunnonrauhasi ajassa ja sielusi iankaikkisuudessa kuin täällä pienen ajan nauttia synnin iloa ja kärsiä omantunnon tuskaa ja helvetin tulta iankaikkisuudessa.

Mutta, herättääkseen kristityt valppauteen, mm, kauhistumaan tätä syntiä kaikissa sen asteissa, pelkistä ajatuksista ja himoista karkeaan synnintekoon asti, ei voida mitään voimakkaampaa lausua kuin niitä 1 Kor. 6 luetaan. Ajateltavat lauseet! Näin apostoli puhuu: »Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan. Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on ruumiin ulkopuolella. mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaan ruumiiseensa. Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, joka teissä on ja jonka olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne ja hengessänne, jotka ovat Jumalan!»

Huomatkaa nämä seikat! Olette kalliisti ostetut Kristuksen kalliilla verellä. Te ette ole itsenne omat, että voisitte tehdä, mitä tahdotte, ruumiillanne ja hengellänne, sydämellänne ja ajatuksillanne. Ottaisinko Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi!

Toinen synnin syvyydenkuilu oli ahneus. Tämä nielee sieluja siksi paljoa helpommin, että se ei näytä hirveältä, vaan sillä on niin kaunis varjo, niin monet puolustukset. Kukapa tahtoo joutua syytteeseen ahneudesta? Ei, kristitty, jota tämä himo alkaa vallata, ei siitä hevin tiedä, vaan, katsoopa hän sitten itse himoon tai sen esineisiin, niin hän näkee vain pelkkiä viattomia seikkoja. Hänestä on luvallista, suoranainen velvollisuus huolehtia itsestään ja omistaan. Edelleen hänen ajatellessaan himoittaviaan hän pitää niitäkin viattomina, Jumalan omina lahjoina, joista meidän on Jumalaa kiitettävä. Rahat, maaomistukset, härät, talot, ruoka ja vaatteet, kaikki ne ovat viattomia asioita. Kuka siis voi rangaista häntä himoitsemisestaan? Vain himoitsemisen aste ilmoittaa vaaran, ja asteita on niin lukuisasti. Kuka tässä voi päättää, mikä on ahneutta?

Kristityn, joka ei tahdo tähän kietoontua eikä Deemaksi muuttua, ei pidä leikkiä laskea ja teeskennellä, vaan hänen on oltava tarkasti varovainen sielunsa onnesta tai onnettomuudesta sekä Herran sanasta, joka ilmoittaa, mikä on oikeaa Jeesuksessa pysymistä, ja mikä taas ahneutta ja sen vaikutuksia.

KESÄKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Katsokaa laivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne. Matt. 6:26.

Kokemattomille onnen lapsille, jotka eivät mistään puutteesta tiedä, sekä elävästi uskoville kristityille, joille sana on kaikki kaikessa, ei tämä selitys ole tarpeen. Mutta kun kristitty joutuu niin pimeyteen ja ahdistukseen, että hän epäilee kaikkea Jumalan, sanaa, silloin osoittaa Herra hänelle luomisen töitä, joita hänen ei tarvitse uskoa, vaan voi ne silmillään nähdä.

Aineellisten huolien vaivaamille Herra sanoo: »Katsokaa taivaan lintuja. taivaallinen Isänne ruokkii ne: ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?» Huolehtisiko Jumala pienistä, vähäpätöisistä linnuista, mutta unohtaisi ja hylkäisi ihmisen, kallisarvoisimman ja ihanimman luomansa, Jumalan kuvan, lapsen ja perillisen, lintujen ja eläinten hallitsijan? Unohtaisiko Jumala ihmisen? Katsokaa kedon liljoja! Salomo kaikessa loistossaan ei ollut vaatetettu niin kuin yksi niistä. Jos nyt Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö hän paljoa ennemmin tekisi niin teille - teille, jotka olette »Jumalan sukua! Oi teitä vähäuskoisia!

Pahojen ihmisten pelotuksista Herra sanoo: »Eikö kaksi varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis pelätkö.» Luulet olevasi Jumalan hylkäämä, jos tässäkin asiassa tunnet itsesi aivan avuttomaksi, itse et voi sitä mitenkään pelastaa. Koko maailmassa ei ole ketään, joka voi sitä auttaa. Ja sinä olet rukoillut Jumalaa, niin että äänesi on vaipunut ja olet uupunut, ja kaikki näyttää yhtä toivottomalta. Jumala on niin kuin sankari, joka on pelkuri ja niin kuin väkevä, joka ei voi auttaa.

Onko mahdollista, että asia on todella niin, kuin sinusta näyttää? Etkö ymmärrä, että ihmeellinen, mutta kuitenkin uskollinen Jumala tällöin syvästi salaa itsensä? Edellyttäen, ettet riko Herraa ja hänen järjestystään vastaan, esim. et ano pyhitysvoimaa, ennen kuin olet tullut uskovaksi ja iloiseksi ansaitsemattomasta armosta. Tai pyydä aineellista apua tahtomatta tehdä työtä ym. Edellyttäen siis, että etsit apua oikeaa tietä, on aivan mahdotonta, ettei Jumala antaisi sinulle kaikkea, mikä on sinulle parasta ja hyödyllisintä.

Tai onko nyt Herran käsi lyhennetty, ettei hän enää voi auttaa? Hän, joka on silmän tehnyt, eikö hän näkisi - näkisi hätääsi? Hän, joka on korvan tehnyt, eikö hän kuulisi? Hän, joka hoitaa linnut, eikö hän hoivaisi sinuakin? Ajattele tarkasti Kristuksen kysymystä: Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Vapahtaja selittää: Te olette enemmän arvoiset kuin monta varpusta! Ajattelehan! Näin sanoo Herra itse. Niin on Kristus, joka niin kalliisti osti meidät, katsonut asian: Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Hän hoivaa varpusia. Unohtaisiko hän silloin sinut?

Sanot: »Minä olen syntiä tehnyt! Kärsin, mitä olen hyvin ansainnut. Olen täydellä syyllä hyljätty.» Oi ihminen, onko Jumala kohdellut meitä syntiemme mukaan? Hän, joka valitsi meidät Kristuksessa, ennen kuin maailman perustus oli laskettu. Hän, joka Kristuksessa sovitti maailman kanssansa meidän vielä ollessa vihamielisiä, kun meillä ei ollut sovitusta, kun kukaan ei häntä rukoillut - kohtelisiko hän meitä syntiemme mukaan? Säilymmekö nyt Jumalan edessä omalla vanhurskaudellamme? Silloin ei yksikään liha pelastuisi. Silloin emme mekään saisi pisaraakaan vettä. Nyt olemme sen sijaan joka hetki Jumalan lukemattomien hyvien töiden ympäröimiä. Niin meidän siis tulee oppia siitä, mitä näemme uskomaan sitäkin, mitä emme näe.

Samalla tavalla tulee meidän myös luomisen suurtekoja katsoen hillitä järjen huimuutta, joka tahtoo riidellä Jumalan kanssa, tuomita hänen sanojaan ja tekojaan ja epäillä, mitä se ei ymmärrä. Kun muinoin muuten hurskas mies, jonka vertaista ei ollut maassa, kerran joutui tähän kiusaukseen, vastasi Herra hänelle: »Sano minulle, opeta sinä minua! Missä olit silloin, kun minä maan perustin? Sano minulle. Kuka on säätänyt sen mitat, tiedätkö? Missä olit silloin, kun aamuntähdet yhtenä joukkona iloitsivat ja kaikki Jumalan Pojat riemuitsivat? Kuka sulki meren ovilla, kun se puhkesi ja lähti kohdusta? Ovatko kuoleman ovet koskaan avautuneet sinulle, oletko nähnyt kuoleman varjon ovet? Mikä on tie sinne, jossa valkeus asuu? Missä on pimeyden olinpaikka? Taidatko solmita Seulaisten siteet tai päästää Kalevan köydet? Tiedätkö taivaan lait, määräätkö sen vaikutusta maassa?»

Sellaisia kysymyksiä voit koetella tahtoessasi tuomita Jumalan sanaa, ja kun niissä on jotakin, jota et ymmärrä, niin pian ilostut saadessasi jättää sen työn ja sanoa: Puhu Herra, palvelijasi kuulee! Silloin on hyödyksi tutkittu luomisen ihmeitä.

Tunnus: