28. viikko (heinäkuu)

VALITUSVIRSIEN RUKOUS

Valitusvirret ovat Jumalaa rukoilevan ihmisen sydämen tunnustusta. Siinä sydän huutaa Herran puoleen (Val 2:18) ja vuotaa kuin vesi Herran kasvojen edessä. Usein toistuu huokaus: "Katso, Herra, ja näe" (1:9), 11, 20; 2:20). Vaivattu sydän uskaltaa lähestyä Herraa siksi, että se tietää Herran olevan armollinen ja hänen laupeutensa loppumaton (3:22).

Rukoukset eivät ole syntyneet helpossa elämäntilanteessa. "Minä huusin sinun nimeäsi, Herra, kuopan syvyydestä" (Val 3:55). "Katso, Herra, kuinka ahdistettu minä olen" (l:20), "ja minun sydämeni on sairas" (1:22). Jumala ei suinkaan heti rientänyt auttamaan, vaan rukoilija on jopa kokenut: "Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa minun rukoukseni" (3:8), olet peittänyt itsesi pilvellä, niin ettei rukous pääse lävitse (3:44). Hän on odottanut Jumalan ihmeellistä johdatusta ja nyt hän kokee, että Jumala onkin johdattanut hänet pimeyteen eikä valkeuteen (3:2), Jumala on jopa mutkistanut tien ja vienyt harhaan (3:9, 11).

Tällaisissa vaivoissa kasvaa kuitenkin todellinen rukous. Ja jälleen on yllättävää nähdä, kuinka syvenevä Jumalan tahdon tunteminen ja oman syntisyyden näkeminen liittyvät kiinteästi toisiinsa. Nykyinen murhe on Herran antamaa rikkomusten tähden (Val 1:5). On tullut raskaasti tehdyksi syntiä (l:8) ja 'minä olen ollut uppiniskainen" (1:20). Ei ole helppoa vaivojen keskellä tunnustaa, että Herra on vanhurskas ja itse on niskoitellut hänen käskyjään vastaan (1: 18).

Meillä on väkevä päähänpinttymä, että Herra armahtaa vain hyvää ja syytöntä. Mutta Valitusvirretkin olisivat jääneet syntymättä, jos tuo meidän arvelumme olisi totta. Rukoilija myöntää avoimesti kansansa ja oman luopumuksensa ja kapinallisuutensa (Val 3:42). Hän taipuu Jumalan kurittavan käden alle. Hän ei hellitä pahuudestaan huolimatta eikä lakkaa odottamasta Herran armoa (3:50).

Hellittämättömään armon isoamiseen rohkaisee muisto siitä, että Herra on aikaisemminkin kuullut rukoilijan huudon (Val 3:56). "Sinä olit läsnä silloin, kun minä sinua huusin, sinä sanoit: 'Älä pelkää.' Sinä Herra ajoit minun asiani, lunastit minun henkeni." (3:57 - 58.) Hänen uskollisuutensa on suuri, ja siksi ei kukaan koskaan huuda turhaan avuksi Herraa. Herra on aina sama ja hän tekee, mitä aikoo, hän täyttää sanansa (2:17). Jos hän näin tekee kurittaessaan, toki hän tekee samoin armahtaessaan.

Valitusvirsien suurenmoinen sanoma kasvaa esiin nimenomaan vaivojen kestämisestä. Olosuhteet eivät korjaantuneet rukouksen aikana. Tapahtumat kulkivat omaa kulkuaan, ja rukoilija oli niiden keskellä todella avuton: "Meidän loppumme lähestyi, päivämme täyttyivät - niin, loppumme tuli" (Val 4:18). Erikoisen vaikeaa rukoilijalle on ymmärtää, että Herran voideltukin, Messias, jonka varjossa on elämä, joutuu runnelluksi tässä maailmassa (4:20).

TOIVON SANOMA

Valitusvirsiin on talletettuna väkevä rohkaisun ja toivon sanoma. Se syntyi lähes 2600 vuoden takaisissa itkuissa. "Se katkerasti itkee yössä ja sillä on kyyneleet poskillansa" (Val 1:2). Se on siitä lähtien ruokkinut Jumalan kansaa ja antanut toivon valoisasta tulevaisuudesta. "Tämän minä painan sydämeeni, sentähden minä toivon (3:21). Nimenomaan kirjan kolmas luku sisältää suurenmoisen ja rohkaisevan sanoman. Ainakin tämä luku kannattaa lukea joka kerta, kun elämään tulee todellisia vaikeuksia.

Kolmas luku alkaa kyllä karusti. Siinä rukoilija kokee (Val. 3:1 - 18), että koko hänen elämänsä on täysin umpikujassa. Hän ei löydä mistään ulospääsyä (3:7). Hän kokee, että hänet on revitty kappaleiksi (3:11). Hän on jo täysin unohtanut että hänen elämässään voisi olla onneakin 3:17). Hän ei edes pysty enää odottamaan mitään hyvää Herralta (3:18).

Sitä häkellyttävämpää on että tämän tuskaisen todellisuuden keskellä rukoilija kuitenkin kääntyy tuon kammottavalta tuntuvan Jumalan puoleen: "Muista minun kurjuuttani" (Val 3:19). "Minä huusin sinun nimeäsi, Herra, kuopan syvyydestä" (3:55). Ja juuri tämä huuto katkaisee häneltä masennuksen syöksykierteen. Hän saa jostakin ihmeellisen varmuuden siitä, että "sinä kyllä muistat sen" (3:20). "Sinä kuulit minun huutoni" (3:56). "Olethan nähnyt, Herra" 3:59-60). Ei meitä ole sittenkään unohdettu, vaikka hetken on tuntunutkin siltä ja meidän on ollut pakko suostua mielettömältä tuntuviin elämänkohtaloihin. Jumalan tiedossa on tuskamme ja hän ei anna pisaraakaan liikaa. Kun sydämeni suostuu siihen, että Herra kuitenkin muistaa, alkaa toivo herätä (3:21).

Herran armo tulee näkyviin kärsivän kohdalla jo siinä, että hän vielä elää. Ei sittenkään kaikki ole menetetty (Val 3:22). Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Elämäsi osoittaa, että Herran laupeus ei ole vielä kohdallasi loppunut. Ja jopa senkin, että "se on joka aamu uusi" (3:23). Juuri nämä sanat ovat antaneet aiheen tuttuun hengelliseen lauluun: "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa" (virsi 547).

On suurenmoista, että Herra, Herra yksin saa olla minun elämäni sisältö, minun osani (Val. 3:24). Silloin voin pitää roskana terveyttäni, menestymistäni ja toisten ihmisten asenteita minuun. Herra on lopulta ainoa hyvä osa tässä maailmassa. Siitä osasta ei tarvitse joutua luopumaan kuten kaikesta muusta (Luuk 20:42). Minun toivoni kohteena ja sisältönä tuleekin olla lopulta yksin Herra ja silloin vasta toivoni on kestävää toivoa.

Meidän on aina vaikea oppia hiljaisuudessa odottamaan Herraa (Val. 3:25 - 26). Haluamme toimintaa ja muutoksia. Nuoren ihmisen malttamattomuus ei ole hyväksi. Sen sijaan on hyvä oppia istumaan yksin ja hiljaa, sallia ikeen painaa ja rajoittaa elämää, koska Herra on sen antanut. Vaikka Herra ei ole vielä auttanut, ei pidä lakata toivomasta Herran apua.

Jumala on kaiken tuskan takana. Hän ei hylkää avutonta lastaan. Antaessaan itkun hän antaa myös laupeuden, ja kipein sydämin Jumala vie omansa kuritukseen (Val. 3:31-33).

Jumala näkee vääryyden. Pahan on pakko tapahtua hänen kasvojensa edessä (Val 3:34-38). Mutta kun Jumala näkee, hän myös pitää asiat hallinnassaan. Hänen käskystään kaikki tapahtuu. "Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin" (Job 2:10).

Tunnusta nöyrästi syntisi ja ota vastaan kärsimys tarpeellisena kurituksena (Val 3:39). Älä katkeroidu, äläkä nouse kapinaan, vaan palaa Herran tykö ja kohota jälleen sydämesi Jumalan puoleen (3:40 - 41 ) ja odota "siihen asti, kunnes katsoo, kunnes näkee Herra taivaasta" (3:30).

Olemme kenties joskus nähneet ristiinnaulittua Jeesusta esittävän taulun alla tekstin, joka on saatu juuri Valitusvirsistä. Näillä sanoilla on haluttu kuvata Kristuksen kärsimystä meidän tähtemme: "Katsokaa ja nähkää: onko kipua, minun kipuni vertaista, joka on minun kannettavakseni pantu" (Val. 1: 12). Sama ajatus toistuu tutussa kärsimysajan virressä: "Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen!" (67). Lopulta suurimman ja syvimmän tuskan tässä maailmassa on Jumala itse kärsinyt rakkaassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.