Ef. 4. luku

Efesolaiskirje
4. luku

EFESOLAISKIRJEEN TOINEN PÄÄOSA: OIKEA VAELLUS (Ef 4:1-6:24)
•  YHTEYTEEN KUTSUTTUINA (Ef 4:1-3)

Jumalan kutsu

Olla kristitty merkitsee olla ihminen, jonka Jumala on kutsunut yhteyteensä (2 Tim 1:9; Ef 1:18; Hepr 3:1) ja taivaan valtakunnan jäseneksi (Fil 3:14). Jumalallinen kutsu kohtaa jokaisen ihmisen (Matt 22:9) joka kerta, kun ihminen kuulee julistettavan evankeliumia Kristuksesta (2 Tess 2:14; Apt 2:38-40). Jumalan kutsu on aina hänen armonsa kutsu (Gal 1:15). Armo ei erota ihmisiä hyviin eikä pahoihin. Jokainen, joka kuulee kutsun ja ottaa sen vastaan, saa osakseen Jumalan armon riippumatta siitä millainen hän on ihmisenä.

Tämä taivaallinen kutsu (Hepr 3:1) on suunnattoman arvokas. Se on parasta, mitä yksikään ihminen voi saada tässä maailmassa. Aivan liian paljon on kuitenkin niitä, jotka kutsun kuullessaan eivät välitä (Matt 22:5). Jeesus sanoo suoraan, että harvat ottavat sen vastaan (Matt 22:16). Kutsun vastaanottaminen johtaa Jumalan "ihmeelliseen valkeuteen" (1 Piet 2:9) ja elämään yksin uskosta vanhurskaina (Room 8:30).

Kutsun vastaanottaneen kristityn koko ajallisen elämän kestävä kamppailu on siinä, että hän eläisi ja toimisi tämän taivaallisen kutsun mukaisesti (1 Tess 1:11). Kutsun arvon mukaista on pitää sitä lujana ja luotettavana, mutta pitää siitä myös lujasti kiinni (2 Piet 1:10). Jumala ei kutsuaan kadu (Room 11:29). Hän tiesi alusta alkaen millaisen ihmisen hän kutsui, kun hän minutkin kutsui. Kamppailu on siinä, että en itseeni ja elämääni pettyneenä kääntäisi selkääni Jumalan kutsulle.

 

Elä kutsun mukaisesti

 

Jokainen kristitty joutuu paljon kamppailemaan siitä, että hänen arkisessa elämässään ihmisten keskellä tulisi esiin hänen saamansa Jumalan kutsun suunnaton arvo (Ef 4:1). Paavali haluaa tämän arvon ilmenevän nöyränä, lempeänä ja kärsivällisenä käyttäytymisenä.

Kutsuun sisältyvä Jumalan hyvyys ja rakkaus auttaa tulemaan toimeen vaikeiden ja hankalien ihmisten kanssa (Ef 4:2). Osakseni tulleen Jumalan rakkauden avulla kestän itseeni kohdistuvia loukkauksia kuten Daavid kesti Simein kiroukset (2 Sam 16:11). Minulla ei ole tarvetta tehostaa itseäni, vaan Mooseksen tavoin suostun läheisten arvosteluun (4 Moos 12:3). Kun kovuus ja kärsimättömyys saavat jälleen vallan sisimmässäni, niin voin mennä sellaisenani Herran luokse. Anon häneltä sitä nöyryyttä, vaatimattomuutta ja kärsivällisyyttä, joka minulta puuttuu.

Kaikkina aikoina on ollut vaikea säilyttää kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Se ei ole itsestään selvää. Se on luonteeltaan toisen pitkämielistä kärsimistä (Ef 4:2). Se on suostumista siihen, että toinen on minulle kuin raskas taakka. Joka tapauksessa meidät on kutsuttu suhteessa toisiimme olemaan kärsivällisiä ja lempeitä (1 Kor 13:4) ja opettelemaan kaiken kestämistä, kaikessa uskomista, toivomista ja kärsimistä (1 Kor 13:7). Emme koskaan eläessämme tässä synnin turmelemassa ruumissamme pysty täyttämään tätä Raamatun ihannetta. Mutta tavoite on asetettu eteemme.

Kaksi munkkia oli luostarissa pantu asumaan yhdessä. Alussa toinen kysyi toiselta: "Miltä minä näytän sinun silmissäsi?" "Enkeliltä", oli toinen vastannut. Vähän ajan kuluttua hän kysyi jälleen ja silloin toinen vastasi rehellisesti: "Sinä näytät saatanalta, ja jokainen sanasi iskee minuun naulan tavoin". Keskinäisen rakkauden ja rauhan säilyttäminen ei ole mahdollista, jos emme määrätietoisesti ja kaikin voimin pyri siihen (Ef 4:3). Pyrkimisessä ei saa olla veltto eikä välinpitämätön.

Minuun kohdistunut Jumalan rakkaus auttaa rakastamaan toista ihmistä. Rauha Jumalan kanssa, auttaa rauhaan lähimmäisten kanssa. Jos itse olen saanut anteeksi, minunkin on helpompi antaa anteeksi (Ef 4:32). Osallisuus Jumalan ehdottomasta ja täydellisestä rakkaudesta, auttaa osoittamaan lähimmäistä kohtaan edes vaillinaista ja heikkoa rakkautta.

2. YHDEN RUUMIIN JÄSENENÄ (EF 4:4-7)

 

Keskinäinen rakkaus ja rauha voivat kasvaa silloin, jos näemme Jumalan kutsun saaneiden kuuluvan yhteen saman ruumiin jäseninä (Ef 4:4). Samaan aikaan on kuitenkin hyväksyttävä myös se, että ihmisten väliset eroavaisuudet eivät suinkaan katoa uskon syntyessä. Vaikka ollaan osallisia yhdestä ja samasta Hengestä ja Herrasta, omistetaan yksi, yhteinen usko ja toivo ja ollaan yhden Jumalan ja Isän alaisia (4:4-6), niin kuitenkin erilaisuus ja erillisyys säilyy.

Kukin on saanut oman kykynsä ja lahjansa sen mukaan kuin Kristus on nähnyt hyväksi antaa (Ef 4:7). Siksi emme voi vaatia, että toinen kokee ja ajattelee samoin kuin itse ja on ikään kuin kaksoiskappaleemme. Toinen ei ole ilman muuta ns. sukulaissielu. Hänellä on oma taustansa, historiansa, luonteensa ja myös oma tapansa toimia ja käyttäytyä. Myös hänellä on omat luonteensa särmät ja heikkoudet kuten on minullakin. Voin kokea ne raskaana taakkana. Aina tulee erilaisuudesta johtuvia yhteentörmäyksiä.

Miten löytää ja säilyttää ykseys ja yhteys moninaisuuden ja erilaisuuden keskellä? Miten oppia elämään ykseyden ja moninaisuuden synnyttämässä jännitteessä ja miten löytää siinä viisas tasapaino ja rauha? Siinä kysymyksiä, joihin jatkuvasti joutuu etsimään vastauksia.

On myös sellaisia yhteentörmäyksiä, joita ei voi selittää vain toisen uskovan synnistä ja heikkoudesta eikä hänen erilaisuudestaan. Kun toisen kohtaaminen johtaa väärinymmärtämisiin, mielipiteiden ristiriitoihin ja väittelyihin, usein syynä on Paavalin mainitsemien asenteiden unohtuminen (Ef 4:2). Joku joukosta kokee olevansa muiden yläpuolella ja muita oikeammassa. Kuitenkin monien asioiden oikea laatu paljastuu vasta Herran tulemuksessa (1 Kor 4:5). Siihen mennessä on vain pakko oppia kärsimään sitä, että olemme eri meiltä.

Armona annettu rakkaus auttaa tulemaan toimeen niiden kanssa, jotka ovat ongelmallisia ja aiheuttavat ikävyyksiä muille. Tämä rakkaus ei nouse ihmisestä itsestään. Se on joka kerta saatava häneltä, joka hallitsee kaikkea, vaikuttaa ja on kaikessa (Ef 4:6).

 

Voitto Herrassa

 

"Kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka on meitä rakastanut (Room 8:37, KR 38).

Kun olet tyytyväinen Herran tahdon mukaisesti millaiseen ruokaan, asuun, säähän, yhteisöön tai yksinäisyyteen tahansa - se on voitto.

Kun voit kärsivällisesti kestää, minkä tahansa epäjärjestyksen, säännöttömyyden ja epätäsmällisyyden tai minkä tahansa kiusan - se on voitto.

Kun sinusta puhutaan pahaa, kun toiveesi romahtavat, neuvojasi halveksitaan, mielipiteillesi nauretaan ja sinä otat tämän kaiken kärsivällisesti ja vaieten - se on voitto.

Kun et välitä viitata itseesi keskustelussa tai kertoa omista hyvistä töistäsi tai etsiä ihmisten suosiota, kun voit todella rakastaa tuntemattomana olemista - se on voitto.

Kun olet unohdettu tai laiminlyöty tai tarkoituksella halveksittu ja sinä hymyilet sisäänpäin loukkauksesta tai ylenkatseesta sen enempää välittämättä ja pidät sillä tavoin arvokkaana kärsiä yhdessä Kristuksen kanssa - se on voitto.

Kun voit katsoa silmästä silmään hävitystä, hulluutta, hengellistä välinpitämättömyyttä ja sietää sitä, kuten Jeesus sitä sieti - se on voitto.

Kun vihollinen ahdistaa tuskallisesti ja maailma metelöi joka taholta, kun ystävät hylkäävät ja vihamiehet väijyvät, mutta sinä lepäät Hyvän Paimenen iankaikkisilla käsivarsilla - se on voitto.

Kun elämä ja kuolema ovat sinulle samanarvoisia Kristuksen tähden etkä iloitse enempää toisesta kuin toisestakaan - se on voitto. "Kristus nytkin niinkuin aina on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella joko elämän tai kuoleman kautta" (Fil 1:20).

Kun Paavalin tavoin suostut heittämään kaikki ahdistuksesi ja kärsimyksesi Jeesuksen kannettavaksi - se on voitto. "Minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin Kristuksen tähden" (2 Kor 12:7-10).

Sinun voittosi on Jeesuksen Kristukseen persoonassa ja hänen kaiken sovittavassa ristinkuolemassaan. Voittosi ei ole siinä, mitä sinusta tulee, mitä sinä saat aikaan, miten sinun käy tässä elämässä. Voitto merkitsee "pukea päälle Herra Jeesus Kristus" (Room 13:14) sillä tavoin että hän "olisi kaikessa ensimmäinen" (Kol 1:18).

(Erään vanhan traktaatin mukaan kirjoitettu)   

 

Kolmiykseinen Jumala

 

Efesolaiskirjeen toista pääosaa (4:1-6:24) hallitsevat monenlaiset kehotukset ja neuvot oikeaan elämäntapaan ja suhteeseen lähimmäisiin. Mutta tässäkin opetusjaksossa Paavali toistuvasti palaa uskomme keskeiseen sisältöön. Oikea arkielämä ja vaellus perustuu uskon totuuteen ja sen tuntemiseen. Siinä ei ole kysymys vain yleisistä hyvän elämän ohjeista. Aivan yhtä hyviä ohjeita silloisessa Efesossa antoivat monet eri koulukuntiin kuuluvat vaeltavat kreikkalaiset filosofit.

Kristityn arkielämän tuli saada innoituksensa ja voimansa uskomme syvimmästä salaisuudesta kolmiykseisen Jumalan tuntemisesta. Tämän uskon tunnustamiseen ja siihen juurtumiseen on Kristuksen seurakunnan jokainen jäsen tietoisesti sitoutunut. Nyt seitsemän kertaa toistetaan sanaa yksi. On vain yksi Henki, Pyhä Henki. On vain yksi Herra, Jeesus Kristus. On vain yksi Jumala, kaikkien Isä! Tämä kolmiykseinen Jumala hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Hän hallitsee ja vaikuttaa myös yhdessä seurakuntaruumiissa, kutsuen yhteen ja samaan toivoo ja uskoon ja käyttäen armonsa välineenä yhtä kastetta, jossa uskovat yhdistyvät Kristukseen (Ef 4:4-6).

Kuinka monin tavoin Raamattu julistaakaan Jumalan ehdotonta ykseyttä. VT:ssa se sanotaan voimakkaasti: "Jumala on yksi. Ei ole monta jumalaa: Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi"(5 Moos 6:4). Tämä on juutalaisuuden pääuskontunnustus. Jeesus toistaa tämän uskontunnustuksen: "Ensimmäinen on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa" (Mark 12:29). Myös Paavali korostaa: "Tiedämme, ettei maailmassa ole yhtään epäjumalaa ja ettei ole muuta Jumalaa kuin yksi. on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut." Mutta hän lisää ilman mitään ristiriitaa tämän ykseyden kanssa: "Ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa" (1 Kor 8.4-6). Paavali vakuuttaa: "Jumala on yksi" (Gal 3:20) ja sanoo kuitenkin: "Yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus" (1 Tim 2:5).

Uskomme syvä salaisuus on siinä, että tämä ainoa todella olemassa oleva yksi Jumala on samaan aikaan kolme eri minää, henkilöä. Kukin heistä ajattelee, tuntee, tahtoo, toimii itsenäisesti ja vapaasti, ei pakotetusti eikä ennalta ohjelmoidusti. Jumalan kolmen minän - Isän, Pojan ja Hengen - olemus ja sisältö on täysin sama. He ajattelevat, tuntevat ja tahtovat samaa. Samaan aikaan he ovat toisistaan erilliset ja itsenäiset. He puhuttelevat toisiaan sinäksi. He eivät kuitenkaan ole irrallaan toisistaan. Heidän välillään vallitsee ykseys. He pitävät täysiin yhtä. He rakastavat (Joh 17:24) ja kunnioittavat toisiaan (Joh 8:49). He tuntevat täysin toisensa (1 Kor 2:10-11). He keskustelevat, neuvottelevat ja päättävät yhdessä (1 Moos 1:26-27).

Kristillisen kirkon alkuvuosisatoina kesti kauan ja kamppailtiin paljon ennen kuin opittiin Raamatun ilmoituksen pohjalta kokoavasti sanomaan tämä uskon pyhä salaisuus, että kolme on yksi ja yksi on kolme. Athanasioksen uskontunnustuksessa se on saanut oman muotonsa:

"Yhteinen kristillinen usko on tämä: Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta.

Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa.

Sellainen kuin on Isä, sellainen on myös Poika ja Pyhä Henki: Isä on luomaton, Poika on luomaton ja Pyhä Henki on luomaton.

Isä on ääretön, Poika on ääretön ja Pyhä Henki on ääretön. Isä on ikuinen, Poika on ikuinen ja Pyhä Henki on ikuinen, eikä kuitenkaan ole kolmea ikuista, vaan yksi ikuinen, niin kuin ei myöskään ole kolmea luomatonta eikä kolmea ääretöntä, vaan yksi luomaton ja yksi ääretön.

Samoin on Isä kaikkivaltias, Poika kaikkivaltias ja Pyhä Henki kaikkivaltias, eikä kuitenkaan ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias. Samoin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala. Samoin Isä on Herra, Poika on Herra ja Pyhä Henki on Herra, eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra.

Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta.

Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt.

Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä.

Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus.

Sen joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin."

Tämä kolmiykseinen Jumala on kaiken ja kaikkien yläpuolella. Hän on ensimmäinen ja kaikista riippumaton. Sen sijaan kaikki ovat hänestä riippuvaisia. Jumala näkee, tietää ja vaikuttaa kaikessa. Mutta hän ei ole vastuussa kaikesta, mitä taivaassa ja maan päällä tapahtuu, sillä hän on jättänyt luomillaan olennoille vapautta ja vastuuta. Siitä myös hänen luomansa olennot ovat hänelle tilivelvollisia.

Kristittyinä uskomme, että Jumala on luonut ihmiset kuvakseen, persooniksi ja elämään yhteydessä ja riippuvaisina. Yhteys on tarkoitettu Jumalan ja meidän jokaisen yksilön välille, sillä vasta Jumalassa löydämme elämämme arvon, merkityksen ja mielekkyyden. Yhteys on tarkoitettu myös kaikkien Jumalan luomien ihmisten välille, sillä jokaisen ihmisen asema Jumalan edessä on sama. Samaan aikaan Luojamme on tarkoittanut ihmiset elämään vapaina persoonallisuuksina sen rakkauden täyttäminä, joka on Jumalan oma olemus Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Yhteys, vapaus ja rakkaus edellyttävät toisiaan.

Synti on kuitenkin pirstonut kaiken niin, että ihmisiä hallitsee nyt joko yhteiskunnan kaiken nielevä pakkovalta tai yksilöiden itsetehosteinen, kaiken sikin sokin heittelevä mielivalta, joko diktatuuri tai anarkia. Ihmisyhteisöt heiluvat näiden kahden äärimmäisyyden välillä ja koko ajan ollaan matkalla jompaa kumpaan suuntaan. Tasapainon ajat ovat lyhyitä.

Kaiken tämän keskellä jokainen kristitty uskoo, että Jumala asuu hänessä ja hänet on yhdessä Hengessä kastettu yhdeksi ruumiiksi (1 Kor 12:13). Hän tietää, että Jumala toteuttaa oman tarkoituksensa hänen välityksellään. Hän on vakuuttunut Jumalan lopullisesta voitosta ja siitä, että määrärajan tullessa Jumala on yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken (Ef 1:10). Siksi hän jaksaa säilyttää toivonsa (Ef 4:1) ja jatkaa palvelutyötään oman lyhyen elämänsä ajan näytti miltä näytti ja tuntui miltä tuntui.

 

3. JEESUS VOITTAJA (Ef 4:8-10)

 

Paavalin käyttämässä uskontunnustusvirren ensimmäisessä säkeistössä (Ef 4:4-6) ylistettiin Jumalan kolmiykseyttä. Toisessa säkeistössä ylistetään Kristuksen ihmiseksi tuloa (4:8-10). Lähdetään liikkeellä Kristuksen korottamisesta: Mutta ennen kuin hän nousi korkeuteen, hän alensi itsensä (Fil 2:6-11). Majesteetti astui alas maan ja ihmisen pimeimpiin syvyyksiin. Jumalan Poika kohtaa ihmiskunnan syvimmän ja kauhistuttavimman kärsimyksen. "Kristus on kamppaillut pohjimmaisessa syvyydessä ja saanut siellä voiton. Pohjimmaisessa syvyydessä hän on ollut aina Jumalan hylkäämiseen saakka, että hänestä voitaisiin luoda uusi ihmiskunta, joka seurakunnassa astuu esiin. Tässä pohjimmaisessa syvyydessä synti on sovitettu ja lankeemus voitettu, Käärmeen pää murskattu, kuolema kukistettu ja saatu voitto hänestä, jolla oli kuolema vallassaan, eli Saatanasta" (Fritz Rienecker).

Kristuksen astuminen maan alimpiin paikkoihin on ymmärretty myös sillä tavoin, että hän menee sinnekin missä on syvimmälle langennut ihminen. Katulähetystyössä rakastettu laulu kuvaa tätä hyvin: "Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois. Maan alimpiin paikkoihin astui hän kantaen ristiään. Ja viittansa verehen kastui, repi piikit ne puhtaan pään. Niin alas vei polkunsa mainen, tuo tuskien raskas tie, kuin missä vain syntinen nainen sekä ryöväri yössä lie. Ei kieltäjän kurjankaan kohtaan hän vältä, vaan luokseen käy, ja rakkaus silmistä hohtaa eikä kostoa, vihaa näy. Ja alemma vieläkin tulla hän tahtois, jos siellä ken on tunnolla haavoitetulla, hänet korjaisi taltehen" (Hgl 175:1-5).

Sama Herra astui myös ylös kaikkia valtoja ja voimia korkeammalle. "Sanoihin: 'Sinä astuit ylös korkeuteen' sisältyvät Kristuksen syntyminen, kuolema ja ylösnousemus sekä hänen ikuinen valtakuntansa. Alemmas hän ei voinut astua, ei myöskään ylemmäs, sillä mikään ei ole alempana kuin helvetti eikä mikään korkeammalla kuin Jumalan oikea käsi. Molemmat hän on kokenut, molemmat on meidänkin opittava tuntemaan ja kokemaan. Meillä on kuitenkin se etu, että hän, Tien­aukaisija (Miik 2:13), on astunut ylös meidän edellämme, avannut meille tien ja tasoittanut sen, niin että me, jos uskomme häneen, voimme iloiten seurata häntä" (Luther).

Jeesus Kristus on nyt voittaja. Hän tuo mukanaan kirkkauteen ihmiskunnasta saatu voitonsaalis. Hän itse sanoi: "Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni" (Joh 12:32). Nämä kaikki ovat hänen ruumiinsa jäseniä, jotka hän on kutsunut ihmisten joukosta ja jotka usko on yhdistänyt häneen.

Koska hän on nyt korotettu Herra, hän täyttää kaikkivaltiaalla läsnäolollaan kaiken (Ef 4:10) eikä kukaan eikä mikään voi päästä häntä pakoon: "Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?" (Ps 139:7). Ihminen voi huumata itsensä ajallisen elämän aikana niin, ettei hän tiedä eikä muista mitään Kristuksesta. Ihminen pystyy täysin pimittämään Kristuksen ja hänen ristinsä sanan jopa kokonaisen kansan julkisuudesta. Näinhän on tapahtunut ateistisessa Neuvostoliitossa 70 vuoden ja islamilaisessa maailmassa 1400 vuoden ajan. Mutta lopulta Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava hänen eteensä ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra" (Fil 2:10-11). Hänen tahtonsa tulee toteutumaan myös maan päällä niin kuin se on aina toteutunut taivaassa.

 

4. KULLEKIN OMA TEHTÄVÄNSÄ (Ef 4:11-16)

 

Jokainen Jeesukseen uskova ihminen on ainutlaatuinen jäsen hänen ruumiissaan. Jokaiselle hän voittajana jakaa oman ja muista poikkeavan erilaisen lahjan ja kyvyn palvella häntä ja hänen ruumistaan: "Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa" (Ef 4:7).. Kaikkien meille annettujen kykyjen ja lahjojen tarkoitus varustaa meidät palvelutyöhön lähimmäisten hyväksi Kristuksen ruumiin rakentumiseksi. Ne eivät korota uskovaa kokemaan jotain suurta eivätkä nosta häntä toisten ihmisten yläpuolella, vaikka hän onkin jossakin asiassa etevämpi kuin kukaan toinen hänen lähellään oleva. Uskovien erilaisuus ja toisistaan poikkeavat lahjat ovat aina toisia, ei omaa itseä varten. Ne ovat siksi, että rohkaisimme ja innostaisimme toinen toistamme palveluun ja rakentamaan Kristuksen ruumista (Ef 4:12). Tässä käytetty kreikkalainen sana varustaa sisältää ajatuksen nyrjähtäneen ruumiin jäsenen paikoillaan panemisesta. Jokaisen uskovan mitä tärkein kysymys onkin siinä, miten voisin lahjoillani omalla paikallani palvella toisia niin, että he olisivat taas puolestaan valmiit palvelemaan. Tämä on siksikin vaikea tehtävä, koska aikamme ilmapiiri korostaa sitoutumattomuutta ja vastuuttomuutta.

Paavali mainitsee seurakunnan rakentamisessa tarvittavia eräitä välttämättömiä palvelutehtäviä. Hän mainitsee tässä esimerkkinä apostolien, profeettojen, evankelistojen, paimenten ja opettajien tehtävät (Ef 4:11). Jeesus itse valitsi apostolit. He olivat Jeesuksen ylösnousemuksen silminnäkijätodistajia (Apt 1:21-22; 10:40-41; 1 Kor 9:1; 15:8-9). Uskomme Kristukseen perustuu tähän heidän silminnäkijätodistukseensa. Tämä todistus on nyt kirjallisessa muodossa UT:ssa. Meille tämä todistus yhdessä VT:n kanssa muodostaa Jumalan sanan, Raamatun. Siksi kristikunnassa on yleisesti opetettu, että apostolin tehtävä päättyi silminnäkijöiden kuollessa ja UT:n syntyessä. Ilmoitus ei jatku ja siksi meillä ei ole enää keskellämme apostoleja, vaikka toivon mukaan on apostolinen opetus.

Monet ovat myös opettaneet, että perustava ilmoitusprofeetan tehtävä päättyi silloin, kun UT syntyi. Enää ei ole sellaisia oikeita profeettoja, jotka saisivat uusia sanoja Raamatun sanan lisäksi: "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1 Kor 4:6). Tosin meidän aikanamme miljardi ihmistä on temmannut mukaansa väkevällä tavalla sellainen väite, että kaikista profeetoista suurin ja kaiken profetian sinetti on UT:n apostolien ja profeettojen jälkeen esiintynyt Muhammed. Hänen profetiansa ovat talletettuna Koraaniin. Missä Koraani opettaa toisin kuin Raamattu, siinä Raamattu on väärennetty.

Jokainen kristitty pitää häntä kuitenkin vääränä profeettana kuten myös uutta profetiaa edustavaa mormonikirkon perustajaa Josef Smithiä. Koraani ja Mormonien kirja ovat monien meidän aikamme kirjoitettujen profetioiden tavoin petosta. Meille riittää täysin Raamatussa talletettu profetia. Uusia profetioita emme tarvitse, mutta kyllä äärimmäisen kipeästi tarvitsemme sellaisia julistajia, joilla on profeetallinen arvovalta ja viisaus tehdä Raamatun sana todelliseksi aikamme ihmisille.

Paikallisseurakunnassa tarvitaan tänään mitä kipeimmin todellisia paimenen ja opettajan armolahjan omaavia uskovia. Evankelistan tehtävä taas on julistaa Kristus niin, että ihmisiä tulee uskoon sekä lähellä että kaukana. Jokaisen lähetyssaarnaajan kutsumukseen sisältyy evankelistan kutsumus ja tuska: Eikö kukaan täällä ota vastaan nyt evankeliumia!

Kullakin paikkakunnalla Kristuksen ruumiin rakentamisessa tarvitaan jokaisen Kristuksen oman saamia lahjoja kykyjä ja palveluvirkoja. Se ei ole Kristuksen ruumiin todellista rakentamista, jos yksi tai muutama pannaan tekemään kaikkea ja toiset vain katselevat ja arvostelevat vierellä. Liian moni uskova ajassamme jättäytyy pelkäksi mukanaolijaksi ja sivustakatsojaksi eikä ota mitään vastuuta. Usein toki syynä saattaa olla koetut pettymykset ja tunne siitä, ettei löydä omaa tehtäväänsä..

Kuitenkin vasta vastuu, yhteinen palvelu ja työ kasvattaa aikuisuuteen, Kristuksen täyteyttä vastaavaan kypsyyteen (Ef 4:13). Kristuskaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan (Matt 20:28). Se merkitse suostumista taakkojen kantamiseen. Se on omien halujen kurissapitämistä, sitoutumista ja uskollisuutta vähässä. Jeesus kehotti ottamaan hänen ikeensä päällensä - niskaansa (Matt 11:29). "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua" (Luuk 9:23).- palvelun työhön, sillä eihän Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.

Jos emme suostu näkemään omaa asemaamme ja tehtäväämme Kristuksen seurakunnassa palvelun näkökulmasta, jäämme silloin alaikäisiksi ja keskenkasvuisiksi. Olemme epävakaita, toisten ihmisten mielipiteiden ja väitteiden heittelemiä. Annamme muiden pelata meillä (Ef 4:14). Suostuminen vastuun ja palvelun vaivaan tekee ihmisen vakaaksi. Se tekee pylvääksi Herran seurakunnassa.

Kristityn kasvun (Ef 4:15) saa aikaan Jumalan armo, hyvyys, rakkaus ja syntien anteeksiantamus, jonka uskova ottaa jatkuvasti vastaan. "Armo kasvattaa meitä" (Tiit 2:12). "Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa" (2 Piet 3:18). Se on kiinnikasvamista Kristukseen niin, että hän tulee syntiemme sovittajana kaikessa ensimmäiseksi.

Pysymällä Jumalan Pojan omana (Joh 15:4-7) Jumalan lapsi lakkaa olemasta se pahanilkinen, hemmoteltu, tottelematon, alaikäinen, vastuuseen kyvytön, jota hän itsessään on ja joka houkuttelee häntä jatkuvasti. Kasvun välineenä on niin Jumalan sanan totuus kuin evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen välittämä Jumalan rakkaus. Kun usko vahvistuu, synnillisten tekojen määrä vähentyy ja ulkoisten syntien laatu siistiytyy. Uskossa kasvava on aina kuitenkin samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen.

Seurakunta kasvaa (Ef 4:16) hengellisesti ja määrällisesti, kun sen yksittäiset jäsenet kasvavat uskossa ja rakkaudessa.

5. VANHA JA UUSI MINÄ (EF 4:17-19)

 
Vakava vaara mukautua ajan henkeen

 

Paavali kirjoittaa huomiota herättävästi korostaen: "Minä varoitan teitä vakavasti". Antaakseen varotukselleen lisäpontta, hän vetoaa Herran pyhään nimeen. Hän kehottaa katsomaan ympärilleen omassa kotikaupungissaan ja kiinnittämään huomion siihen, millä tavoin ihmiset elävät. Siitä ei löydy mallia kristitylle. Hän pelkää uskovien kuitenkin enemmistön paineen alla ajautuvan uudelleen entisen elämäntapaansa Hän varoittaa uskovia mukautumasta tämän maailman ajan mukaan ja elämästä yleisen mielipiteen ja ympärillään olevien ihmisten tavoin.

Vakava vaara uhkaa kristittyä myös silloin, jos hän ajautuu turhanpäiväisten ajatusten ja mielen valtaa, jos hän päästää ymmärryksensä hämärtymään ja väheksyy Jumalan sanan antamaa tietoa (Ef 4:17-18). Hämärtynyt ymmärrys ja tietämättömyys Jumalan sanasta on aina kohtalokasta. Vain oikea ajattelu, tasapainoinen ymmärryksen käyttö ja oikea tieto Raamatusta voi johtaa todelliseen Kristuksen tuntemiseen (4:20).

Etiopian Mekane Jesus-kirkossa kuohuu tänään. Nuoret valtaansa saanutta huutoherätystä katsellessaan vanha etiopialainen johtaja totesi, että täällä rakennetaan jo kattoa, vaikka talon perustaakaan ei ole laskettu. Ei ole todellista tietoa Jumalan sanan totuuksista, mutta sitä voimakkaampia tunteita, hurmiota, huutoa ja käsien nostoa. Jumalan sana korvataan kokemuksilla. Eräs vanha, kokenut lähetti totesikin, että meno on kuin Baalin profeettojen huuto, kaatuminen ja hurmos Karmelin vuorella. Elia ei mennyt menoon mukaan.

Kun Saatana vietteli Eevan, hän muutti Eevan ajatukset Jumalasta ja houkutteli antautumaan väärän voiman valtaan (1 Moos 3:1,4,5). Hän korvasi Jumalan sanan totuuden (Ef 4:21) omalla totuudellaan. Kuunnellessaan uudenlaista julistusta Eevasta alkoi tuntua Jumalan tahto ja hänen antamansa elämä niin kuivalta ja innottomalta ja uuden voiman valtaan joutuminen tuntui niin hyvältä, ihanalta ja suloiselta (1 Moos 3:6). Se toi elämään jotain aivan uutta. Mutta samalla taju siitä mikä on oikeaa ja väärää hämärtyi (Ef 4:18).

Tämän päivän uskovien vaara myös aivan toisenlaisessa sulautumisessa ajan henkeen. Suuren enemmistön aineellisuuden palvonta ja välinpitämättömyys iankaikkisia kohtaan sitoo turhanpäiväisiin ja paaduttaa tunnon. Bo Giertz on kuvannut tätä tällaista maallistunutta asennetta erittäin terävästi: "Täällä kulkee tuhansittain kunnon arki-ihmisiä, joista itsekukin hoitaa omat asiansa ja täyttää velvollisuutensa kaikkia paitsi Jumalaa kohtaan. Heillä on usein varsin laajat harrastukset. Jopa he voivat suorastaan sanoa, ettei mikään inhimillinen ole heille vierasta paitsi rukous ja usko. He järjestävät kaukonäköisesti ja viisaasti eläk­keensä, henkivakuu­tuksensa ja jälkisäädöksensä, kaiken he ovat ottaneet lukuun - paitsi tämän jälkeistä elämää. He hoita­vat ruumistaan, he ovat tarkkoja hyvästä terveydenhoidosta ja terveellisistä asunnoistaan, he ajattelevat untaan ja ruuansulatus­taan ja kaikkea muuta mahdollista paitsi sieluaan. Ei oikein tiedä, mistä päästä alkuun, kun tahtoisi yrittää saada heidät ymmärtämään kuinka anteeksiantamaton ja järjetön tällainen elämän­tapa on".

Tämä ajan ihminen ei halua ottaa elämänsä perustaksi sitä, mitä Jumala antaa sanansa kautta. "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus" (1 Kor 2:14). Jumalan sanan antama elämä koetaan vieraana ja jopa vastenmielisenä. Ei haluta edes kuulla siitä mitään. Tietoisesti suljetaan korvat Jumalan sanalta. On mieletöntä, jos Kristukseen uskova ajautuu samaan asenteen ja elämäntapaan.

 

6. USKOVA UUTENA LUOMUKSENA (Ef 4:20-24)

 

Kaste ja lahjaksi saatu usko luovat ihmisen uudeksi (Ef 3:24). Hän on Kristuksessa "uusi luomus" (2 Kor 5:17), joka on jotain uutta ja jopa outoa hänelle itselleenkin. Kristus-uskon sydämeensä saanut ei ole enää vain sitä samaa, jota hän oli ennen Kristuksen kohtaamista ja jota nyt epäuskoiset ovat. Jumala on tehnyt hänelle ja hänessä ihmeen lahjoittaessaan hänelle uskon Kristukseen.

Uskova itse ei ole tämä ihme. Uusi ei ole ihmistä itsestään lähtöisin, vaikka uusi on ihmisessä. Uusi on Jeesus Kristus, joka Pyhässä Hengessä asuu jokaisen uskovan sydämessä (Ef 3:17). Uusi on kuin aarre saviastiassa (2 Kor 4:7). Ihminen itse on edelleen kuin saviastia. Hän on saanut ihmeellisen vieraan. Koko elämänsä hän joutuu kamppailemaan, ettei vain vanha savi hallitsisi kaikkea, vaan uusi pääsisi esiin ja Kristus hallitsisi tässä vanhassa, ajallisessa ihmisessä ja hänen arkielämässään.

Uuden luomuksen rinnalla on siis koko ajan hänessä myös vanha ihminen, vanha minä (Ef 4:22). Armo ei ole uudestisynnyt­tänyt uskovaa niin, että hänestä olisi tullut olemuksensa syvintä myöten kokonaan uusi ja täy­dellinen ihminen. Jokaisen Kristukseen uskovan olemukseen jää loppuun asti monenlaisia vikoja (1 Joh 1:8,10). Muuttuminen ja uuden hallinta on vasta aivan alullaan (Fil 3:12). Vasta Kristuksen tulemuksessa uskovat ovat Kristuksen kaltaisia (1 Joh 3:2).

Vanha ihminen, vanha minä on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on meissä asuva itsekäs minäkeskei­nen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme. Siksi luontomme on hidas ja vastahakoi­nen hyvän tekemi­seen, mutta aina valmis pahaan. Vanha haluaa edelleen hallita luontoamme ja koko elämäämme.

Uusi ihmi­nen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisim­mästä. Jumalan Hengen työ jää katseil­ta salaan. Uusi ihmi­nen on "vie­rasta lahjavanhurs­kautta" ja se ilmenee alt­tiutena ja avoi­muutena Jumalan sanalle. Tätä kuitenkin koko ajan vanha ihminen häirit­see. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa.

Emme pysty täs­mällisesti useinkaan erot­tamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittu­­­­neet toisiin­sa ja ovat aina ja kaikessa saman­aikaisesti läsnä. "Se uusi ihminen majailee saman katon alla synnin ihmisen kanssa kuolemaan asti ja niiden pyyteet sotkeutuvat sen tähden toisiinsa niin, ettei voi useinkaan erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa" (Wilhelmi Malmivaara).

Siksi valvominen ja omien syntien tiedostaminen on aina tärkeää. Se johtaa jokapäiväiseen katumukseen, joka on vanhan ihmisen kuolettamiseen. Samaan aikaan uusi ihminen ja uskovassa asuva Kristus haluaa päästä voitolle.

"Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana" (Luther).

Kristitty tarvitsee jokapäiväisessä elämässään Raamatussa olevien kehotusten kertaamista. Emme kykene vaeltamaan oikein ellemme tiedä Jumalan sanasta, mikä on oikeaa ja ellei Herra Hengellänsä auta elämään oikein

 

Kamppailu vanhan ja uuden välillä

 

Jokainen kristitty on kutsuttu tietoisesti sanoutumaan irti entisestä elämäntavastaan. Hänen on pantava pois vanha ihminen ja luovuttava omahyväisen, itsekkään ja omia himojaan seuraavan minän hallintavallasta. Kristityn on tiedettävä, että paluu "pakanalliseen" elämäntapaan pettää ja johtaa tuhoon (Ef 4:22). Siihen palaaminen osoittaa, että kristitty on täysin unohtanut sen, mitä hän kuullut ja oppinut Kristuksesta ja jopa leimaa Kristuksen valheeksi (Ef 4:21).

Vanha elämäntavan poisriisuminen on jatkuvaa kamppailua. Samoin jatkuvaa harjoitusta vaatii myös mielen uudistuminen Pyhän Hengen ja sanan kautta. Mieli uudistuu, mikäli uskova suuntaa katseensa Jeesukseen Kristukseen. "Juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen" (Hepr 12:1-2).

Tässä kestävänä juoksemisessa vähitellen tulee yhä keskeisemmäksi ainainen rukous. Sitä Jeesus kuvaa vertauksessaan leskestä ja väärämielisestä tuomarista. Jeesus puhuu yötä päivää avuksi huutavista Jumalan valituista (Luuk 18:7) ja vakuuttaa, ettei Jumala viivytä turhan tähden apuaan. Seuraavassa vertauksessaan hän jopa antaa tälle läpi koko elämän jatkuvalle avuhuudolle sanatkin. Ne löytyvät sellaisen miehen rukouksesta, jota Jeesus kutsuu vanhurskaaksi: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" (18:13). Tämä sama rukous on saanut ortodoksisessa hurskauselämässä nimen Jeesus-rukous: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä."

Kuinka hyvin tällainen ainainen rukous tuleekaan esiin Psalmien kirjan ensimmäisissä luvuissa: Sinä, Herra, sinä olet minun kilpeni ja kunniani, sinä nostat minun pääni pystyyn. Minä huudan avukseni Herraa, ja hän vastaa minulle pyhältä vuoreltaan (Ps 3:4-5). Tule avukseni, Herra! Jumalani, pelasta minut! Yksin Herralta tulee apu (3:9). Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua! Sinä, Jumala, olet minun auttajani, sinä avaat minulle tien ahdingosta. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni! (4:2). Herra, kuule minua, huomaa huokaukseni! Kuninkaani ja Jumalani, kuule, kun huudan sinulta apua. Sinua minä rukoilen. Herra, jo aamulla kuulet ääneni, aamun hetkellä tuon sinulle pyyntöni ja odotan vastaustasi (5:2-4). Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivaudessasi minua kurita! Ole minulle armollinen, Herra, minä olen nääntynyt. Paranna minut, Herra, tuska polttaa minun luissani ja mieltäni jäytää pelko. Herra, kuinka kauan vielä? Herra, käänny jo puoleeni ja pelasta minut, auta minua, osoita uskollisuutesi! (6:2-5)

Vanha Jumalan sanan opettaja kuvaa tätä huutoa: "Sen tähden Herra taluttaa sinuakin niin, ettet monta askelta parannuk­sen ja uskon tiellä ole ottanut ennen kuin opit kokemuksesta sanomaan: En osaa mihinkään, en muutu, en parane, ei oikein säry sydämeni, ei tule mitään ‑ ja yhtärintaa tämän valituksen kanssa nousee sydämestä huokaus: Herra auta minua" (Wilhelmi Malmivaara). Tätä samaa opetti Lähetysyhdistys Kylväjän ensimmäinen puheenjohtaja Per Wallendorff kirjoittaessaan jokaisen kirjeensä ylälaitaan: Kiitos Herra Jeesus Kristus, sinun jokahetkisestä avustasi.

Tällaisessa kaipuun, luottamuksen ja toivon rukouksessa puetaan uskovan ylle uusi puku. Siinä valitaan uusi, Jumalan sanan antama ja Jumalan tahtoon sitoutuva elämäntapa.

7. OHJEITA HYVÄÄN ELÄMÄÄN (Ef 4:25-5:5)

Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 15.10.2000

 
Hyvän elämän opettamisen ongelmallisuus

 

Tälle Paavalin opetusjaksolle on luonteenomaista monenlaiset yksityiskohtaiset varoitukset pahasta elämästä ja väärästä elämäntavasta sekä kehotukset hyvään ja oikeaan elämään. Nämä varotukset ja kehotukset ovat sellaisinaan hyödyllisiä jokaiselle ihmiselle ja kaikille ihmisyhteisöille riippumatta ihmisten uskonnollisesta vakaumuksestaan tai sen puutteesta. Kun 70:n vuoden ateismin opetus oli johtamassa Neuvostoliiton umpikujaan, totesi maan johtaja julkisuudessa ensimäistä kertaa vuosikymmeniin, että kirkolla sittenkin on olemassaolon oikeutus, koska se voi nostaa kansan moraalia. Tässä toivossa kai valtaosa suomalaisista edelleenkin kuuluu kirkkoon. Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole edes jonkinlaisia moraalisia lakeja, joita kunnioitetaan, ei voi ihminen elää onnellisena. Siellä hallitsee kaaos, valhe ja pakkovalta.

Paavalin opetusten vilpitön noudattaminen johtaa onnelliseen ja tasapainoisen elämään ja hyviin väleihin läheisten ihmisten kanssa. Ne sisältävät UT:n elämänviisautta kuten Sananlaskut VT:n elämänviisautta ja -taitoa. Jeesuksen Vuorisaarna (Matt 5-7) on täynnä samanlaista oikean elämän ohjetta. Samoin Jaakobin kirje opettaa järkeen vetoavasti hyvää elämää.

Jos jokaista ihmistä hallitsisi näissä opetusjaksoissa edellytetty hyvä tahto ajallisen onnen valtakunnan rakentaminen olisi helppoa. Neuvostoliiton kommunistisen puoleen suuri tavoite olikin jalon, onnellisen ja hyvinvoivan homo sovieticuksen luominen. Jos se onnistuisi olisi "huomispäivänä kansat kuin veljet keskenään." Paratiisi olisi ihmisvoimin palautettu maan päälle.

Ihmisenä olemisen ongelmana on kuitenkin tämän tarvittavan hyvä tahdon puuttuminen tai sen syvä heikkous. Raamattu julistaa maailmalle alkusivuiltaan alkaen, että tiedostetun hyvän tahdon totuttamiseen tarvittava voima puuttuu ihmiseltä. Yksikään ihmissukupolvi ei ole päässyt sitä julmaa ongelmaa pakoon, että ihmisen pahuus on suuri koko maallisen elämän ajan ja ihmissydämen aivoitukset ja ajatukset ovat kaiken aikaa ainoastaan pahat (1 Moos 6:5). Ne ovat pahat jo nuoruudesta saakka (8:21). Oman olemuksensa syvyydet tunteva ihminen joutuu vaikeroimaan: "Minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps 51:7). Pakko on myös huomata omasta ja muiden sydämestä, että "petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?" (Jer 17:9).

 

Hyvän elämän esteenä on ihmisen sydämen turmeltuneisuus

 

Kuunnellessamme opetusta hyvästä elämästä ja oikeasta vaelluksesta joudumme vaikean ongelman eteen. Paavali vanhana ja kokeneena uskovana kuvasi hyvin tätä ihmisenä olemisen ongelmien ongelmaa: "Olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty" (Room 7:14). "En tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan" (7:15). "Minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, (ei) ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen" (7:18). "En pääse irti pahasta" (7:21).

Mitä tapahtuu kun tällä tavoin itsensä ja oman sisimpänsä laadun tiedostanut ihminen ja Kristukseen uskova kohtaa opetuksen hyvästä elämästä ja lain vaatimuksen rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä kaikesta sielusta ja mielestä ja rakastaa joka hetki? Onko hänen pakko ajautua masennukseen ja epätoivoon tai kyynisyyteen? Eihän tästä näy sen parempaa tulevan, vaikka kuinka yrittäisi. Tietenkin eräät uskovat pystyvät sivuuttamaan sillä tavoin tämän oman sydämensä pahuuden, että he väittävät, etteivät ole syntiä tehneet vuosikymmeniin. Kokevat olevansa niin elävällä tavalla Kristuksen Hengen täyttämiä, että synti on heissä ristiinnaulittu yhdessä Kristuksen kanssa.

On kuitenkin olemassa eräs mahdollisuus ja se on mielestäni ainoa todellinen mahdollisuus kilvoittelevalle Jumalan lapselle. Keskityn kaikesta synnistä ja syntisyydestä huolimatta katsomaan ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta. Näinhän käärmeen puremat israelilaiset tekivät autiomaassa, kun tangon päähän oli ripustettu pronssikäärme (Joh 3:14).

 

Ainoa mahdollisuus on mennä Kristuksen luo armahdettavaksi

 

Paavali ei koskaan opeta hyvää elämää johtamatta samaan aikaan kuulijoitaan sen lähteen äärelle, josta voimme ammentaa voimaa tällaiseen elämään. Vaikka uuden ja hyvän elämän voima saakin kovin vähän sijaa uskovan arkielämässä, emme saa halveksia pienten alkujen päivää.

Voiman lähde on siinä evankeliumissa, joka vakuuttaa tänään: "Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden (Ef 4:31). Siksi ja vain siksi meidän tulee ja me voimme olla toisiamme kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antaa toisillemme anteeksi.

Kovuus ja epäystävällisyys pulppuaa sisimmästämme ja pyrkii ottamaan valtaansa ajatuksemme, tunteemme, sanamme ja tekomme - ehkä joku lähellämme oleva ihminen on suututtanut meidät. Kun näin tapahtuu, silloin menemme ristiinnaulitun Kristuksen luokse ja apua huutaen pyydämme itsellemme armon ja anteeksiantamuksen osallisuutta. Ehkä jälleen Kristuksessa kohtaamani rakkauden avulla saan edes hiukan hillittyä itseäni eikä sisimmässäni kuohuva epäystävällisyyteni purkaudu sanoina ja käytöksenä.

Jo uskallamme olla itseämme kohtaan rehellisiä, on meidän jokaisen painettava päämme alas ja myönnettävä, ettemme ole vielä täysin oppineita ystävällisyyden, lempeyden ja toinen toisillemme anteeksiantamisen taidossa vaikeassa taidossa.

Jumalan kiitos, että anteeksiantamus Kristuksessa on tänään täydellinen, vaikka meidän kykymme ja voimamme olla ystävällisiä ja anteeksiantavia onkin kovin puutteellinen.

On ihmeellistä, että tässä lyhyessä Paavalin opetuksessa on kaksi muutakin sellaista kohtaa, jotka vievät meidät voimanlähteelle. Paavali jälleen tuo esiin uskomme suurimman ja syvimmän salaisuuden, sen loputtoman riemun ja kiitoksen aiheen. Hän vakuuttaa: "Onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle" (5:2).

Emme koskaan tässä maailmassa kuule mitään sen suurenmoisempaa Jumalan hyvää uutista meille kuin tämän. Nämä sanat vievät meidät Raamatun keskeisimmän sanoman eteen. Siinä kertaantuvat taivaassa riemullisesti laulettavan uuden virren sanat. Siellä ei kyllästytä veisaamaan tätä virttä Karitsan edessä: "Sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista" (Ilm 5:9). On suurenmoista, jos jo täällä opimme sydämestämme veisaamaan uuden virren ensimmäisiä sanoja.

Toivon mukaan tämä virsi saa sydämemme lämpiämään. Vanha hengellinen laulu (Hgl 205) opettaa meille uutta virttä: "Veri Jeesuksen kaikkein kurjimman puhdistaa voi, veri Jeesuksen kaikkien kurjimman puhdistaa voi. Se veri riittää mullekin, se veri riittää sullekin, se armon ja anteeksiannon toi / Veri Jeesuksen minun eestäni vuotanut on, veri Jeesuksen minun eestäni vuotanut on. Se veri maksoi syntini, se veri maksoi syntisi, se päästi jo alta tuomion / Veri Jeesuksen mulle iäisen elämän suo, Veri Jeesuksen sulle iäisen elämän suo. Se veri rauhan antaa myös, se veri rauhan antaa myös ja tooivon se sydämeemme tuo. / Veri Jeesuksen täällä kallehin kaikista on, veri Jeesuksen täällä kallehin kaikista on. Se veri minut voittoon vie. Se veri sinut voittoon vie. Niin meidät se johtaa voittohon / Veri Jeesuksen siksi kiitoksen minulta saa, veri Jeesuksen siksi kiitoksen sinulta saa. Se veri riittää iäti, Se veri riittää iäti, nyt siit oi kiitä taivas ja maa" (Pekka Gustaf Korpi, 1858-1912).

Kun uskomme Jeesukseen meistäkin tulee Jumalalle mieluisa ja hyvältä tuoksuva uhri. Emme ehkä ymmärrä tässä käytettyä ilmausta hyvältä tuoksuvasta uhrista. Kohtaamme tämän ilmauksen jo aivan Raamatun alussa. Siellä mainitaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen veriuhriinsa. Mutta Kainin verettömään uhriin Herran ei katsonut. Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi (1 Moos 4:4-5). Pyhää Jumala ei voi koskaan syntinen ihminen lähestyä välittömästi, suoraan tuhoutumatta. "Kukaan ei saa tulla Herran eteen tyhjin käsin" (5 Moos 16:16). Meidän on lähestyttävä Jumalaa sillä tavoin, että se miellyttää häntä ja on hänelle hyvältä tai suloisesti tuoksuvaa. Siksi lähestymme Jumalaa aina Kristuksen veren ja nimen suojassa. Silloin voimme olla vakuuttuneita siitä, että Jumala mieltyy meihin.

Kun Nooan uhrasi vedenpaisumuksen jälkeen Raamattu kertoo kuinka "Herra tunsi suloisen tuoksun ja sanoi sydämessänsä: 'En minä koskaan enää kiroa maata ihmisen tähden" (1 Moos 8:21, KR 38). Kaikkiaan 41 kertaa VT:ssa toistuu mainita siitä, että uhri on Jumalalle suloisesti tuoksuva (esim. 4 Moos 15:3,7,10,13,14,24, KR 38). Viimeisen kerran Hesekielissä: "Niinkuin suloisesti tuoksuvaan uhriin minä teihin mielistyn" (Hes 20:41, KR 38). Uusi Raamatun käännös on poistanut sana suloinen ja käyttää yleensä vain sana tuoksu.

Tähän liittyy vakuutus, että jokainen Kristukseen uskova on Jumalalle rakas lapsi: "Olettehan hänen rakkaita lapsiaan" (Ef 5:1). Ehkä muistamme Galatalaiskirjeen ihmeellisen vakuutuksen: "Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen" (Gal 3:26). Mikään ei voi olla eikä ole ihmisen ajallisessa elämässä sen suurempaa kuin Jumalan lapseksi pääseminen. Silloin olemme päässeet Kunnian kuninkaan lapsiksi. Sen valtavampaa etuoikeutta ja ihmeellisyyttä ei ihminen koskaan voi saada eikä saa omakseen. Johannes kirjoittaa: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh 3:1-2).

Kaikkivaltiaan ja iankaikkisen Jumalan lapsena olemisessa on elämämme syvin tarkoitus. Se antaa kaikelle mielekkyyden ja auttaa kestämään tämän lyhyen vaelluksen kaikki vaivat. Pian ollaan perillä. Silloin näemme ja koemme Jumalan lapsena olemisen ihmeellisyyden täydellisesti.

Jokaisella Kristukseen uskovalle on apuna arkielämässä myös jumaluuden kolmas persoona Pyhä Henki. Hän vakuuttaa uskoville: "Olette saaneet (Pyhän Hengen) sinetiksi lunastuksen päivää varten (Ef 4:30). Siinä on meillä käsittämättömän suuri lahja. Saada Pyhä Henki merkitsee sitä, että kolmiykseinen iankaikkinen Jumala on meitä joka hetki lähellä. Hän jopa asuu meissä.

"Ihmissydän ei käsitä eikä ota uskoakseen, että näin suuri aarre, nimit­täin Pyhä Henki, annetaan ainoastaan uskon saarnalla, vaan se päättelee näin: syntien an­teeksiantamus, vapahdus synnistä ja kuolemasta, Pyhän Hengen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän lahjaksi saaminen on jotakin suurta. Sinun pitää siis suorittaa jotakin suurta saadaksesi nämä selittämättömän suuret lahjat... Näin lahjan suuruus saa aikaan sen, että em­me ota sitä vastaan. Näin suurta aar­retta halveksitaan sen tähden, että se ilmaiseksi tarjo­taan" (Luther).

Löydämme Paavalin opetuksesta vielä erään tärkeän perustelun oikeaan ja hyvään elämään. Elämämme lopputuloksen kannalta on ratkaisevaa, että perimme iankaikkisen elämän, omistamme perinnöin eli meillä on osa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta (5:5). Tämä ihmeellinen perintö odottaa jokaista Kristukseen uskovaa ja hetken kuluttua pääsemme nauttimaan siitä..

7.1. LUOVU VALHEESTA, VIHASTA, VARASTAMISESTA JA SOPIMATTOMISTA PUHEISTA (EF 4:25-29)

Paavali jatkaa opetustaan hyvästä elämästä. Hän luettelee joukon syntejä. Ihmissydämen tuntijana ja sielunhoitajana Paavali tiesi, mihin synteihin pakanallisen enemmistökulttuurin keskellä elävät uskovat erityisesti tunsivat vetoa. Jos näin ei olisi ollut, näin selvää syntien luetteloa ei olisi tarvittu. Tässä esiin otetut synnit liittyvät ihmisten keskinäisiin väleihin ja ovat siis syntejä lain toista taulua vastaan.

Paavali ottaa esille ensimmäisenä kielen synnit. "Kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin" (Jaak 3:6). Ei ole helppo hillitä kieltään (Jaak 3:8). Ei ole helppo puhua aina totta. Raamattu sanoo suoraan: "Kaikki ihmiset ovat valhettelijoita" (Ps 116:11, KR 38).

Toden puhumista vaatii myös uskovien keskinäinen yhteys. Olemme jäseninä samassa ruumiissa (Ef 4:25) ja valhe paljastuu aikanaan ja erottaa toisista ihmisistä. Perkeleelle ei tule antaa tilaisuutta valheittemme tähden hajottaa Kristuksen ruumista (4:27). Näin tapahtuu, jos leikimme valheen synnillä. Juudas (Luuk 22:3), Ananias ja Safiira tekivät kauhistuttavin seurauksin (Apt 5:1-11).

"Paavali sisällyttää tässä valehtelemiseen kaikenlaisen teeskentelyn ja pettämisen ja kaiken ihmisten viekkauden, joka heissä on ja josta he kerskuvat. Sitä mitä maailma sanoo viisaudeksi, Paavali sanoo valehtelemiseksi, koska ihmistä ei nykyään pidetä järkevänä, ellei hän osaa pettää ja petkuttaa eli toimia peitellysti, ihmisten huomaamatta. Kaikki tämä on kuitenkin pahempaa kuin rahalippaan lukon tiirikoiminen tai rautaisen kassakaapin murtaminen rahaan käsiksi pääsemiseksi tai murhaajan miekan asettaminen onnettoman matkaajan kurkulle. Nämä hyvin 'viisaat' murhaajat, jotka haluavat käydä kunnon rehellisistä ihmisistä, saattavat petoksillaan naamioitua valepukuun niin paljon kuin ikinä haluavat, mutta silti Paavali sanoo heitä pettäjiksi, varkaiksi ja murhaajiksi. Eivät he tietenkään näytä sellaisilta ihmisten silmissä, mutta Jumala, joka näkee syvemmälle kuin me, tuomitsee heidät sellaisina kuin he todella ovat. Paavali tuomitsee sen, mitä ihmiset arvostavat suuresti, kuten oveluuden, älykkyyden ja kyvyn käyttäytyä kaikenlaisten ihmisten seurassa, ulvomisen susien mukana, yllätyksiltä suojautumisen ja ennakkosuunnitelmien tekemisen. Maailman tyyliin kuuluu, että jokainen on varuillaan ja valmis virittämään verkkonsa toisten ihmisten pyydystämiseksi ja kietomaan heidät sata kertaa jo ennen kuin he huomaavatkaan sitä." (Jean Calvin 1500-luvulta).

Toisena otetaan esille keskinäiset erimielisyytemme ja niiden synnyttävät ristiriidat. Vaikka vihastummekin, emme saa antaa auringon laskea vihamme ylle (Ef 4:26). "Antaisitko vihan ruokkia itsesi kylläiseksi? Yksi tunti tai kaksi tai kolme riittää sinulle. Älä anna auringon laskea niin, että se jättää riitakumppanisi ja sinut toistenne vihollisiksi. Auringon nousu oli Jumalan hyvyyttä. Älä anna sen laskea niin, että se on paistanut kelvottomille. Jos Herra suuressa hyvyydessään lähetti auringon ja on itse antanut sinulle syntisi anteeksi etkä sinä anna anteeksi lähimmäisellesi, niin kuinka pahaa se onkaan! Paavali pelkää yötä, ettei se yksinäisyydessä saisi valtaansa sitä, joka on tehnyt väärin ja yhä leimuaa vihaa, niin että tulipalo syttyy uudelleen. Niin kauan kuin päivän aikana on paljon sellaista, mikä karkottaa asian mielestäsi, olet vapaa antamaan sille periksi. Mutta ennen kuin ilta tulee, tee sovinto ja sammuta paha, kun se vielä on veres. Jos yö saa sen valtaansa, aamu ei pysty sammuttamaan sitä lisääntynyttä pahaa, jota yön aikana on kertynyt. Ellei aurinko kykene päivän helteellä pehmentämään eikä hajottamaan yön aikana pilviksi tiivistynyttä ilmaa, se kokoaa aineksia myrskyyn. Näin tekee myös viha" (Krysostomos).

Kolmanneksi Paavali palauttaa uskovien mieleen seitsemännen käskyn: "Älä varasta". Yhteiskunnalliset vastakohdat olivat tuolloin jyrkät. Useimmat kristityt olivat köyhiä. Vaikka entisessä elämässä oli tottunut varastamaan kuten kaikki muutkin tekivät ja vaikka osasikin sen tehdä niin, ettei joutunut kiinni, niin nyt uusi elämä edellyttää työntekoa ja toimeentulon ansaitsemista rehellisesti.

Iso Katekismus opettaa, että tässä käskyssä ensinnäkin kielletään tekemästä lähimmäiselle vahinkoa ja vääryyttä, jota on kaikki mahdollinen omaisuuden ja tavaran hävittäminen, viivästyttäminen ja pidättäminen. Eikä se vielä riitä, että tuollainen evätään ja että sitä ei sallita, vaan sitä on käytävä myös ehkäisemään ja torjumaan. Toiseksi siinä käsketään lisäämään lähimmäisen omaisuutta ja korjaamaan sen vahinkoja. Jos hän kärsii hätää, häntä on autettava, hänelle annettava ja lainattava, mitä hän tarvitsee, olipa hän sitten ystävä tai vihollinen.

Jos joku etsii ja kaipaa hyviä tekoja, jotka olisivat Jumalalle erityisen mieluisia ja otollisia, niin tässä niitä on tarjolla yllin kyllin. Jumala on ylenpalttisessa armossaan liittänyt niihin suuren siunauksen. Hän on luvannut korvata meille runsain määrin ne ystävänpalvelukset, jotka teemme lähimmäisemme hyödyksi. Opettaahan kuningas Salomo juuri näin Sananlaskujen kirjan 19. luvussa: "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle, ja hän maksaa jälleen hänen hyvän tekonsa." Jumalassa sinulla on tosi rikas Herra. Hänen hyvyytensä varmasti riittää sinulle, eikä hän salli sinun kärsiä minkäänlaista heikkoutta eikä puutetta. Näin voit omatunto iloisena nauttia sata kertaa enemmän kuin sinun olisi mahdollista kaiken petoksella ja epärehellisyydellä haalimasi keskellä. Se joka ei huoli tällaista siunausta, löytää kyllä edestään riittämiin vihaa ja onnettomuutta.

Joka päivähän petkutetaan köyhiä, pannaan heidän niskoilleen uusia rasitteita ja hinnankorotuksia. Se joka pystyy varastamaan ja ryöstämään julkisesti, saa kulkea turvassa ja vapaana eikä kukaan käy häntä rankaisemaan. Päällä päätteeksi hän vaatii vielä kunnioitustakin. Sen sijaan täytyy salaa toimivien pikkuvarkaiden jo kerrankin kiinni jouduttuaan kärsiä häpeällinen rangaistus ja osoittaa sillä nuo toiset kunnollisiksi ja kunniallisiksi.

Joka ainoan on tiedettävä, että hän syyllistyy syntiin ja menettää Jumalan armon, jos hiukankin vahingoittaa lähimmäistään, kaventaa hänen etuaan ja menettelee kaupassa tai jossakin muussa liiketoimessa petollisesti ja kavalasti. Eikä tämäkään vielä riitä. Hänen on myös uskollisesti suojeltava lähimmäisensä omaisuutta, vaadittava ja ajettava tämän etua, varsinkin jos saa siitä vastineeksi rahaa, palkkaa ja jokapäiväisen leivän.

7.2. PYHÄN HENGEN MUREHDUTTAMINEN (Ef 4:30-32)

Paavali palaa uudelleen kielen synteihin. Ei vain valehteleminen ole tuhoissa, vaan myös sopimattomat jutut ja kaskut. Niillä tehdään lähimmäinen naurunalaiseksi ja häväistään hänet. Terve huumori ei sen sijaan ole sopimatonta puhetta, vaan se laukaisee oikein käytettynä ihmisten välisiä jännityksiä.

Kristitty on saanut Pyhän Hengen, joka tuo hänelle pelastusvarmuuden. Mutta hän ei saa olla itsevarma uskostaan ja murehduttaa Pyhää Henkeä puolustelemalla ja selittelemällä lankeemuksiaan ja syntejään (Ef 4:30). Jumalan Henki tahtoo totuutta salatuimpaan saakka (Ps 51:8, KR 38). Silloin olemme totuudessa, kun näemme syntimme Jumalan sanan eikä omien tunteittemme valossa. Jokainen uskova on lankeemustensa tähden usein murehduttanut Pyhän Hengen.

Hengen murehduttaminen ja pilkkaaminen on tarkasti erotettava toisistaan. Pilkkaaminen, jota ei voi saada anteeksi, on äärimmäinen paatumuksen tila, jolloin ihminen tietoisesti haluaa mennä pois Pyhän Hengen herättävän vaikutuksen ja kutsun alta. Valvovalla tunnolla vaeltava taas tulee kerta toisensa jälkeen Jeesuksen luo ja tunnustaa syntinsä, saa anteeksi ja luottaa anteeksiantamuksen sanaan. Epäuskoinen ei tule Herran luo eikä siis saa anteeksi. Mitä kauemmin hän pysyttelee epäuskossaan, sitä enemmän hän paatuu, ja sitä lähemmäksi Pyhän Hengen pilkkaa eli anteeksiantamatonta syntiä hän tulee. Selvä esimerkki Pyhän Hengen pilkkaajasta oli toinen Jeesuksen vierelle ristiinnaulituista pahantekijöistä. Varma kuolema silmiensä edessä hän vain pilkkasi Jeesusta eikä pyytänyt eikä saanut syntejään anteeksi (Luuk 23:39). Hän jäi epäuskoonsa. Hänen syntinsä "oli kuolemaksi", hän oli "vikapää iankaikkiseen syntiin".

Meidän on suostuttava kohtaamaan ankarastikin meitä nuhteleva Jumalan sana. Varoitukset ja nuhteet eivät kuitenkaan anna voimaa vaeltaa oikealla tiellä. Voiman antajana on Vapahtajan kestävän ristin rakkauden kohtaaminen. Sen edessä Jumala Kristuksen tähden jälleen antaa anteeksi kaikki syntimme (Ef 4:32) ja niin jaksamme puhdistettuina jatkaa matkaamme..

Syntien anteeksiantamuksen osallisuudesta huolimatta sydämemme pohjalta nousee jatkuvasti pahoja, katkeria, kiukkuisia ja jopa herjaavia ajatuksia. Eikä paljon tarvita kun ne pukeutuvat terävän kielemme ansiosta lähimmäisiämme haavoittaviksi sanoiksi. Nyt Jumalan sana rohkaisee meitä jatkuvaan taisteluun tällaisia ajatuksia vastaan: "Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus (Ef 4:31). Emme koskaan emmekä minkään tekosyyn varjolla, emme edes hyvän nimessä saa puolustaa tällaisia sisältämme pursuvia ajatuksia, sanoja ja takoja. Emme edes sillä perusteella, että me vain puramme patoutuneet pahat paineet sisimmästäni, jotta ei tapahtuisi jotain vielä pahempaa.

Luther valottaa hyvin tätä sisäistä kamppailuamme selittäessään kahdeksatta käskyä: "Meidän on elettävä monien sellaisten ihmisten parissa, jotka tekevät meille pahaa ja antavat meille aiheen kantaa kaunaa heitä kohtaan. Kun naapurisi huomaa, että olet saanut Jumalalta paremman kodin, enemmän omaisuutta ja onnea kuin hän, hän harmistuu, alkaa kadehtia eikä puhu sinusta hyvää. Näin sinulle Saatanan yllytyksestä kertyy paljon vihamiehiä, jotka eivät soisi sinulle mitään ruumiillista eikä hengellistä hyvää. Nähdessään heidänlaisiaan sydämemme raivostuu verisesti ja janoaa kostoa. Siitä alkaa sitten kirousten sinkoilu ja tappelu, mistä vihdoin seuraa surkeus ja murha. Mutta ennen kuin se tapahtuu, ehtii siihen Jumala kuin rakas isä, asettuu väliin haluten erottaa riitelevät toisistaan, jotta siitä ei syntyisi onnettomuutta eikä toinen vahingoittaisi toista.

Näin Jumala tahtoo suojella jokaista, vapauttaa ja turvata hänet kaikkien röyhkeydeltä ja väkivallalta sekä rakentaa tämän käskyn lähimmäisen ympärille muuriksi ja turvapaikaksi, ettei hänelle aiheutuisi mitään mielipahaa eikä ruumiinvammaa - - Vaikka moni ei tapakaan, hän kuitenkin kiroilee ja toivottaa lähimmäiselleen sellaista, mikä lyhyeen lopettaisi hänen juoksunsa, jos se toteutuisi. Jumala tahtoo juuria myöten raivata pois ne syyt, joiden vuoksi sydän katkeroituu lähimmäiseen. Jumala haluaa totuttaa meitä pitämään tätä käskyä koko ajan peilinä silmiemme edessä, ottamaan huomioon hänen tahtonsa ja jättämään kärsimämme vääryyden hänen haltuunsa luottavaisin sydämin ja hänen nimeään avuksi huutaen. Ihmisen on opittava hillitsemään vihansa ja pysymään sydämeltään kärsivällisenä ja hyväntahtoisena erityisesti niitä kohtaan, jotka aiheuttavat hänessä suuttumusta, eli vihamiehiään kohtaan."