Gal 3:1-14

7. EI LAIN TEOT VAAN USKOSSA KUULEMINEN (Gal 3:1-14)

Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna (3:1)!

Kirjeensä alussa Paavali oli sanonut suoraan, että hän on hämmästynyt kirjeen vastaanottajissa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta suhteessa Kristuksen evankeliumiin (Gal 1:6). Nyt hän palaa kirjeensä alun hämmästykseen. Hän kutsuu heitä heidän paikkakuntansa nimen perusteella galatalaisiksi ja se antaa hänen sanoilleen erityisen henkilökohtaisen vivahteen (vrt 2 Kor 6:11 ja Fil 4:15). Juuri teistä on nyt kysymys.

Samalla hän määrittelee heidät tyrmäävällä tavalla. Hän sanoo suoraan millaisena hän näkee heidät. He ovat mielettömiä, tyhmiä (anoethos). Hän sanoo sen kahteen kertaan (Gal 3:1, 3), joten siinä ei ole kysymys vain kiivastuneen mielentilan ilmauksesta. Mutta eikö tuo ole samaa kuin sanoa: Senkin hölmö, sinä hullu? Miksi Paavali nimittää uskovia tavalla, jota Jeesus varottaa käyttämästä (Matt 5:22)?

Paavali kokee, että tuollainen sana parhaiten kuvaa heidän muuttunutta kantaansa ja toimintaansa. Jospa edes tämä ravistaisi uskovat hereille. Jeesus käytti samaa sanaa nuhdellessaan opetuslapsiaan Emmauksen tiellä (Luuk 24:25).

Galatalaisten käsittämätön innostuminen uudesta julistuksesta ja uskonelämän painopisteen muuttuminen ei ole voinut johtua oikean ja hyvän Hengen vaikutuksesta. Paavali käyttääkin voimakasta ja tuomitsevaa sanaa kuvatakseen sitä, mitä on tapahtunut uskovien sydämessä: Teidät on lumottu! (ebaskanen). Lumota tarkoittaa tässä houkutella pahansuopaisuudella ja viekkaudella. On kysymys mustasta magiasta. On kuin ilkeä noita olisi saanut uskovat valtaansa. Kysymyssana "kuka" viittaa Saatanaan, joka lumoaa kuin käärme (2 Kor 11:3?4, 14?15). Tätä kielteisimmin ja jyrkemmin ei voida sanoa uskovien pariin tulleiden uusien sananjulistajien vaikutuksesta.

Tällaiset voimakkaat ilmaukset Paavalin vastustajista ovat luonteenomaisia muuallakin Galatalaiskirjeessä (Gal 1:7,8,9; 2:4,11; 4:17; 5:10,12; 6:12,13). Kristuksen nimessä esiintyviä evankeliumin väärentäjiä ja vastustajia ei kohdella helläkätisesti.

Uskonnollinen lumous voikin olla käsittämättömän sokaiseva. Se sitoo lujasti siihen ihmiseen tai ryhmään, jolla on lumousvoima. Kirkon historia kertoo uskovista, jotka ovat yhdessä johtajansa kanssa tehneet jopa joukkoitsemurhan.

Evankeliumi ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta ei lumoa. Siinä on aina jotain ihmiselle vastenmielistä. Sitä kuullessaan ihminen joutuu jopa kamppailemaan loukkaantumisen tunnetta vastaan (vrt. Joh 6:61). ”Ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet” (Jes 53:2, KR38). Ketään ei voida myöskään mielistellen johtaa Kristuksen evankeliumin vastaanottamiseen (Gal 1:10). Sen sijaan uskosta Kristukseen on helppo luopua. Jeesus kysyykin seuraajiltaan: "Tahdotteko tekin mennä pois?" (Joh 6:67, KR38). Jeesusta ei voi seurata lumottuna eikä pakotettuna. Todellinen Jeesus ja hänen läheisyytensä vapauttaa aina ihmisen.

Lumous tekee ihmisen muille vaihtoehdoille sokeaksi ja sulkeutuneeksi. Hänestä tulee fanaattinen. Fanaattisuus on aina sielullista kiihkoa ja varmuutta, Pyhän Hengen vaikutus on rauhaa ja nöyryyttä. Todellinen usko vapauttaa, kiihkousko sitoo. Aito usko tuntuu penseältä, valheusko hehkuvalta ja väkevältä. Valheusko perustuu uskovan älyttömyyteen ja se kieltää arvostelun. Todellinen usko haluaa olla avoin ja tulla koetelluksi.

"Petoksellaan hän on siinä määrin lumonnut heidän mielensä, että he omaksuvat valheita, erehdyksiä ja pöyristyttävää pimeyttä varmimpana totuutena ja kirkkaimpana valona. Eivätkä he minkään varoituksen eikä Raamatun edessä suostu luopumaan näistä unikuvistaan, koska ovat varmaa varmemmin vakuuttuneita siitä, että yksin he ovat viisaita ja että heillä on jumalinen käsitys pyhistä asioista, mutta että kaikki muut ovat sokaistuja" (Luther).

Lumous ei kuitenkaan pysty tarttumaan jokaiseen uskovaan. Vastuussa lumoutumisesta ovat myös uskovat itse eikä vain lumoaja. Uskovat olivat lakanneet käyttämästä ymmärrystään, antaneet sokaista itsensä, päästäneet tunteet valloilleen ja niin heittäytyneet ilman kritiikkiä virran mukaan. Uskovat eivät halunneet harjaannuttaa aistejaan erottamaan hyvää pahasta (Hepr 5:14). Se vaatii itsenäistä ajattelukykyä ja vaivannäköä. He halusivat sittenkin perustaa uskonsa jonkun näkyvän ja koettavan varaan, jossa he itsekin olisivat mukana tekijöinä eikä vain kuulijoina ja vastaanottajina.

Paavalin voimakkaan varoituksen yhteydessä saamme tietää, mikä on ollut Paavalin lähetysjulistuksen ydin. Sen varsinainen sisältö oli ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Paavali käyttää omasta julistuksestaan sellaista sanaa, joka tarkoittaa virallisen tiedotuksen julkista kuuluttamista ja sen kirjallisen muodon asettamista kaikkien nähtäväksi (prografein). Tällainen ristiinnaulitun Jeesuksen kuuluttaminen oli synnyttänyt galatalaisten sydämissä uskon.

Kaikki neljä evankeliumia keskittyvät julkisesti kuuluttamaan Jeesuksen viimeisten päivien tapahtumia. Ne kertovat yksityiskohtaisesti hänen ristiinnaulitsemisestaan. Voimme tunti tunnilta seurata Jeesuksen kärsimystietä.

Kun Jeesus ylösnoustuaan ilmestyi opetuslapsilleen hän avasi heidän mielensä ymmärtämään, että nimenomaan VT:n kirjoitusten mukaan Messiaan piti kärsiä ja vasta sitten mennä kirkkauteensa (Luuk 24:26, 46).

Paavali kuljetti lähetysmatkoilla mukanaan ainakin muutamia VT:n kreikankielisiä kääröjä (2 Tim 4:13). Niiden avulla hän saattoi osoittaa juutalaisille, mitä Kristuksesta oli kirjoituksissa sanottu (Apt 28:23) Mutta niistä hän saattoi myös lukea pakanoille profetioita Kristuksesta ja hänen kärsimyksestään. Selvimmin Kristuksen kärsimys ristillä tulee esiin kahdessa VT:n kohdassa. Juuri niitä kristillinen seurakunta on toistanut halutessaan kuulla sanomaa kärsivästä Vapahtajasta.

Psalmin 22:n sanat ovat kuin ristillä kärsivän Jeesuksen rukousta. Psalmi alkaa sanoilla, jotka Jeesus huusi ristillä: "Eli, Eli, lama sabaktani - Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" (Ps 22:2 ja Matt 27:46; Mark 15:34). Psalmissa tulee esiin hyljättynä ja ihmisten pikkaamana oleminen: “Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen, olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka. Kaikki ilkkuvat, kun minut näkevät, pudistavat päätään ja ivaavat minua: "Hän on turvannut Herraan, auttakoon Herra häntä. Herra on häneen mieltynyt, pelastakoon siis hänet” (Ps 22:7-9 ja Matt 27:39, 41, 43, 44; Mark 14:29, 31, 32; Luuk 23:35, 36, 39)!

Fyysiset tuskat ja jano ilmaistaan: "Voimani valuu maahan kuin vesi, luuni irtoavat toisistaan. Sydämeni on kuin pehmeää vahaa, se sulaa rinnassani. Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen (Ps 22:15-16 ja Joh 19:28)!

Psalmin sanoilla voidaan kuvata ristiinnaulittua, jonka kädet ja jalat ovat runnellut ja jonka ruumiin kaikki luut näkyvät (Ps 22:17-18 ja Matt 27:35; Mark 15:25; Luuk 23:33; Joh 19:18). Psalmissa mainitaan sellainenkin yksityiskohta, että runnellun vaatteet jaetaan ja niistä heitetään arpaa (Ps 22:19 ja Matt 27:35; Mark 15:24; Joh 19:23-24).

Jesajan profetia Herran kärsivästä palvelijasta osoittaa meille, miksi hänen piti kärsiä. "Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet" (Jes 53:4-5). Voiko Kristuksen ristin kärsimyksen tarkoitusta ilmaista tämän selvemmin.

Jesaja paljastaa myös sen millaisia me ihmiset olemme: "Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen." (Jes 53 6). "Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut" (Jes 53:6-7). Johannes Kastaja sanoi Jeesuksesta: "Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin" (Joh 1:29).

Jeesus kärsi kansan rikkomusten tähden: "Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois - kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansan rikkomusten tähden" (Jes 53:8).

Tämäkin VT:n profetia sisältää erään yksityiskohdan Kristuksen kärsimystiestä: "Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa" (Jes 53:9 ja Matt 27:57-60).

Jesaja tuo esiin myös Jeesuksen ristin syvimmän tarkoituksen: "Hän antoi itsensä sovitusuhriksi" (Jes 53:10). "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2 Kor 5:19). Kantamalla ihmisten pahat teot hän tekee vanhurskaiksi monet (Jes 53:11).

Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin (3:2-3)?

Vetoamalla galatalaisten omaan uskoontuloon Paavali haluaa osoittaa, että yksin usko Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin tekee ihmisen vanhurskaaksi.

Paavali palauttaa galatalaisten mieleen, mitä heille oli tapahtunut silloin, kun hän oli julistanut heille evankeliumia ristiinnaulitusta Kristuksesta. He olivat vain kuunnelleet Paavalin julistusta. He eivät suinkaan ensin lähteneet tekemään minkään lain vaatimia tekoja. He vain kuuntelivat evankeliumia ja vakuuttuivat Jeesuksesta (vrt. Apt 28:24). Herra avasi heidän sydämensä ottamaan vastaan sen, mitä Paavali puhui (vrt. Apt 16:14). Usko evankeliumiin syntyi heidän sisimmässään. He uskoivat Paavalin saarnaan kärsivästä Herran palvelijasta (vrt. Jes 53:1, KR 38).

Paavali ei kuitenkaan käytä tässä yhteydessä edellä olevia ilmaisuja galatalaisten uskoontulosta. Uskon syntyminen heidän sydämessään oli samaa kuin saada Henki. Miksi Paavali ottaa tässä esille juuri Hengen saamisen uskoon tulon perustuntomerkkinä? Joka tapauksessa hän sillä osoittaa, että uskoon tulo ja uskosta vanhurskautuminen on samaa kuin Pyhän Hengen saaminen.

Voimmeko näistä Paavalin sanoista päätellä, että Hengen saaminen tarkoittaa havaittavissa olevaa erityistä kokemusta kuten tapahtui Korneliuksen kodissa ( Apt 10:44,46)? Emme tiedä miten galatalaiset kokivat Hengen saamisen.

Tessalonikin uskovien kohdalla Paavali kertoo kuinka he ottivat "sanan vastaan täynnä riemua, jonka Pyhä Henki sai aikaan" (1 Tess 1:8). He pitivät kuulemaansa sanaa Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa uskovissa (2:13). Vaikutuksena ei mainita hurmosilmiöitä ja karismaattisia lahjoja kuten Korneliuksen luona, vaan toimintaa, vaivannäköä, kärsivällisen toivon panemista Herraan Jeesukseen (1 Tess 1:3), Herran esimerkin seuraamista (1:6), esikuvana olemista (1:7) väärien jumalien hylkäämistä, kääntymistä Jumalan puoleen (1:9) ja Jeesuksen paluun odottamista (1:10).

Luterilaisen uskontulkinnan pohjalta mielellään voisimme päätellä, että galatalaisten kohdalla Hengen saaminen oli samaa kuin kaste: "Olette Kristukseen kastettuja" (Gal 3:27). "Me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi" (1 Kor 12:13, KR 38).

Kyseessä on ollut mieleenpainuva ja kaikkia uskoon tulleita koskeva tapahtuma ja siksi Paavali saattoi vedota siihen. Oleellisinta tässä kaikessa oli kuitenkin ollut se, että he olivat saaneet Hengen vain kuuntelemalla evankeliumia uskossa (Gal 3:2) tekemättä mitään ansiokkaita tekoja. Usko oli syntynyt kuulemisesta ja kuulemisen oli synnyttänyt Kristuksen sana (Room 10:17).

Oli mitä luonnollisin asia, että jokainen, joka kuuli ja uskoi evankeliumiin, sai myös Hengen. Ei tarvittu evankeliumiin uskomisen lisäksi vielä jotain muuta. Hengen saaminen ei ollut erillinen kokemus, joka oli saatava vasta uskoon tulemisen jälkeen ja jota on tavoiteltava omana siunauksena. Yksin usko ottaa vastaan niin syntien anteeksiantamuksen ja Jeesuksen Kristuksen kuin Hengenkin.

Näin oli tapahtunut galatalaisten elämässä. Eikö tämä enää riittänytkään? Mitä he halusivat lisää? Paavali sanoo suoraan, että he halusivat tuoda uskonelämänsä keskukseen omat tekonsa, antautumisensa ja kokemuksensa. Paavali käyttää näistä kaikista sanaaliha (sarks) (Gal 3:3). Liha tarkoittaa tässä yhteydessä sielullisuutta, ihmisen oman minän voimaa, ihmisen kykyä olla oman hengellisyytensä ja uskonelämänsä aikaansaaja.

Ihmisen sielun voimat voivat saada aikaan suuria tekoja ja näkyviä tuloksia. Ihminen voi profetoida ja nähdä näkyjä oman sielunsa voimasta (Hes 13:2, KR38). Hän voi joutua hurmoksiin oman sielunsa voimasta (Hes 13:17). Hän voi ajaa ulos riivaajia ja tehdä monia voimallisia tekoja oman sielunsa voimasta (Matt 7:22). Mutta kaikki sellainen on vain lihaa.

Kenties galatalaisista oli alkanut tuntua liian pinnalliselta vain uskoa evankeliumiin. Jotain enemmän heidän pitäisi olla ja tehdä. He eivät enää voineet hyväksyä sitä, että evankeliumin voima on juuri siinä, että he saavat kaiken ilmaiseksi. Onko sittenkään mahdollista, että Jumala rakastaa syntistä ja ottaa lapsekseen ilman että syntisessä olisi mitään perustetta tälle Jumalan rakkaudelle.

Jos vielä uskonelämän alussa kaikki onkin lahjaa, niin kai uskon säilyttäminen ja kasvu vaatii uskovan omaa ponnistamista ja pyrkimistä ”päämäärään omin avuin” (Gal 3:3). Uskon suuri salaisuus, että kaiken saa Jumalalta lahjaksi ja ilmaiseksi, ei enää kelvannutkaan. Luonnollinen järki ja uskonnolliset tunteet nousivat vastaan.

Pyhä Henki vaikuttaa kuulijoissa aina silloin, kun julistus keskittyy ristiinnaulittuun Jeesukseen ja kun jokaiselle kuulijalle tarjotaan lahjana kaikki Jumalan rikkaudet. "Ihmissydän ei käsitä eikä ota uskoakseen, että näin suuri aarre, nimittäin Pyhä Henki, annetaan ainoastaan uskon saarnalla, vaan se päättelee näin: syntien anteeksiantamus, vapahdus synnistä ja kuolemasta, Pyhän Hengen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän lahjaksi saaminen on jotakin suurta. Sinun pitää siis suorittaa jotakin suurta saadaksesi nämä selittämättömän suuret lahjat... Näin lahjan suuruus saa aikaan sen, että emme ota sitä vastaan. Näin suurta aarretta halveksitaan sen tähden, että se ilmaiseksi tarjotaan" (Luther).

Mitä silloin on tehtävä, kun itsestämme tuntuu, ettei sanan kuuleminen ja siinä tarjotun lahjan tietoinen vastaanottaminen vaikutakaan meissä mitään? Emme muutu emmekä uudistu, emme ainakaan omasta mielestämme tarpeeksi selvästi. Elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Olemuksemme ei ole muuttunut joksikin uudeksi, mutta kyllä suhtautumisemme moniin asioihin on alkanut muuttua. Yhdentekevältä tai jopa vastenmieliseltä tuntuva Jumalan sana on tullut tärkeäksi ja tyhjältä maistuva rukous mielekkääksi. On syntynyt halua olla siellä, missä on Jumalan kansaa. Synnitkin ovat alkaneet painaa ja sydän janoaa anteeksiantamusta ja pelastusvarmuutta.

Myöhemmin tässä kirjeessä Paavali osoittaa, että Hengen läsnäolo uskovan sydämessä tulee näkyviin huutona: "Abba! Isä!" (Gal 4:6). Juuri sitä on pelastusvarmuus. Se on varmuutta, jossa Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia (Room 8:16).

Turhaanko tämä kaikki on tullut teidän osaksenne? Tuskinpa vain (3:4).

Galatalaiset halusivat päästä eteenpäin uskonelämässään ja tulla täydellisiksi, mutta sen piti tapahtua noudattamalla lakia. Jos näin olisi, silloin kaikki se, mitä he olivat kokeneet Paavalin julistaessa evankeliumia oli ollut turhaa. Paavalin laskemalle perustukselle ei voinut rakentaa heidän haluamallaan tavalla. Ei ollut niin, että uskonelämä kyllä alkaa evankeliumin vastaanottamisella, muta se jatkuu ja tulee täydelliseksi kuuliaisuudessa lakia kohtaan. Tällöin evankeliumi olisi alkeisoppia ja vasta laki johtaisi uskovan täydellisyyteen. Se ei ole mahdollista.

Paavali vie heidät mielettömältä tuntuvan johtopäätöksen eteen. Aina ja kaikissa tilanteissa lain tielle lähteminen tekee turhaksi uskon tiellä vaeltamisen. Suhteessa Jumalaan laki ja evankeliumi ovat kuin tuli ja vesi. Toinen sammuttaa toisen. "Mutta teepä vakava yritys ja koe itse, kuinka vaivatonta on uskon sanan kuuleminen. Antaja on tosin suuri, ja hän antaa suuria alttiisti ja ketään soimaamatta (Jaak 1:5), mutta riittämätön käsityskykysi ja heikko uskosi aiheuttavat sinussa sodan, niin ettet voi ottaa vastaan tarjottua lahjaa" (Luther).

Ottaessaan evankeliumin vastaan galatalaiset olivat kokeneet ja kestäneet paljon ja monenlaista (paskhoo tarkoittaa sekä kokea että kärsiä). Se kaikkiko oli ollut turhaa! Johtaako sittenkin Kristuksen evankeliumi tyhjyyteen? Niin ei voi olla! Laki johtaa aina umpikujaan. Evankeliumi johtaa iäiseen elämään.

Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin (3:5)?

Paavali toistaa äskeisen kysymyksensä siitä miten Jumala lahjoittaa Hengen (Gal 3:2). . Jälleen hän myös esittää vain kaksi mahdollisuutta, jotka sulkevat toisensa pois. Joko Henki annetaan (epikhoregeo, tarjota, antaa, varustaa, vrt. 2 Kor 9:10) lain käskyjä noudattamalla tai uskomalla kuultuun (akoe voi tarkoittaa sekä kuulemista että myös sitä, mitä on kuultu eli julistusta ja saarnaa).evankeliumiin. Tuntuu siltä kuin hän ei saisi millään kirjeen vastaanottajia vakuuttuneeksi siitä, että Jumala aina antaa vain lahjaksi eikä koskaan ansioista. Ihmisellä ei ole Jumalan edessä milloinkaan sellaisia ansioita, joihin hän voisi vedota ja joiden tähden hän saisi Jumalan toimimaan tahtomallaan tavalla. Lahja ei voi olla lahja, jos sen saamiseksi on nähtävä vaivaa ja tehtävä työtä. Siksi ei voi olla mahdollista, että on olemassa jokin seitsemän askeleen tie Hengen osallisuuteen ja voimaan. Lahja annetaan ilman askeleita, ilman ihmisen suorituksia. Ihmisten osuus on vain ilmaiseksi tarjotun lahjan vastaanottaminen ja luottaminen Herraan ja hänen lupaukseensa. Jeesus sanoi saman: ”Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Luuk 18:17).

Paavali laajentaa nyt kysymystään. Sama lahjan luonne ei koske vain Hengen saamista. vaan myös voimatekoja uskovien elämässä. Mitä tässä tarkoitetaan voimateoilla? Onko kyseessä samanlaiset tunnusmerkit kuin ne, joista Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus puhui (Mark 16:17-18)?

On ehkä helppo uskoa, että saamme lahjana syntien anteeksiantamuksen, Hengen ja uuden elämän Kristuksessa. Mutta kaiketi voimatekojen tekemiseen vaaditaan aivan erityisen pyhittynyttä luonnetta, kokosydämistä antautumista, keskittynyttä rukoustoimintaa ja väkevää uskoa? On rukoiltava hellittämättä, on puhdistauduttava täydellisesti, on kamppailtava peräänantamattomasti, jotta voimateot pääsisivät purkautumaan esiin seurakunnassa.

Opetuslapset olivat epäonnistuneet yrittäessään parantaa kuunvaihetautisen pojan. Syynä tähän epäonnistumiseen oli Jeesuksen mukaan heidän vähäinen uskonsa (Matt 17:20). Samaan yhteyteen sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumin myöhemmät käsikirjoitukset liittävät Jeesukseen sanat siitä, ettei tällaista lajia saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla (Matt 17:21; Mark 9:29). Tämäkin näyttää opettavan, että voimatekojen tekeminen on sidottu nimenomaan Jeesuksen seuraajien ponnistuksiin - rukoukseen ja paastoon. Jeesus ei tosin sano, kuinka kauan tätä ponnistelua on jatkettava, jotta nähtäisiin tuloksia. Ehkä ei ole olemassa mitään mittaa, joka määrittelisi kuinka paljon on kamppailtava, nähtävä vaivaa ja taisteltava, jotta voitaisiin kokea taivaallisia siunauksia. Onko muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ja jatkaa yrittämistä ja ponnisteluja, niin kauan että jotain alkaa todella näkyä ja tapahtua. Mutta entä se mahdollisuus, että kun ihminen oikein kolkuttaa, niin Saatana avaa?

Paavali teki myös voimatekoja (Room 15:19; 2 Kor 12:12). Mutta nyt Paavali nimenomaan korostaa, että todelliset Pyhän Hengen voimateot seurakunnassa tapahtuvat aina ja yksinomaan kuulemalla uskossa evankeliumia. Jos ei mitään näy tapahtuvan, niin oikea tie ei suinkaan ole monenlaiset yritykset ja ponnistelut näkyvien tulosten saavuttamiseksi. On suostuttava vain julistamaan ja uskossa kuuntelemaan Kristuksen evankeliumia.

Evankeliumissa on Jumalan voima (Room 1:16). Evankeliumi vaikuttaa sen mitä vaikuttaa eivätkä omat ponnistelumme tuo siihen mitään lisää. Jos voimallisia tekoja ei tapahdu uskovien keskellä, niin oikea tie eteenpäin on juurtua yhä syvemmälle Kristuksen evankeliumiin. Jumala lahjoittaa sitten ne voimalliset teot, mitkä näkee hyväksi lahjoittaa. Jos emme omasta mielestämme näe mitään tai koe voimallisia tekoja, niin joka tapauksessa pidämme kiinni evankeliumin julistamisesta, kuuntelemisesta ja uskosta siihen.

Jumalan sanan lupauksen mukaan evankeliumin kuuleminen vaikuttaa meissä syntien anteeksiantamuksen, uuden elämän Kristuksessa ja antaa Hengen. Vain evankeliumi antaa meille iäisen elämän. Juuri siinä on Jumalan todellisin ja suurin voimateko elämässämme. Vain tämän voimateon vaikutus kestää iäisyydessäkin.

Muistattehan Abrahamin: ”Hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”. Tietäkää siis, että todellisia Abrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko. Pyhät kirjoitukset tiesivät jo edeltäpäin, että Jumala tekee vanhurskaiksi kansat, kun ne uskovat Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen. Näin ne, joilla on usko, saavat siunauksen yhdessä Abrahamin kanssa, joka uskoi (3:6-9).

Paavali on vedonnut galatalaisten omaan kokemukseen. Yleensä oma kokemus on voimakkain peruste uskonvakaumuksen muodostumisessa. Paavali jatkaa uskon vanhurskauden perustelua vetoamalla Pyhiin Kirjoituksiin. Niissä on korkein arvovalta. Hän lainaa seitsemää VT:n kohtaa: Gal 3:6 ? 1 Moos 15:6; Gal 3:8 ? 1 Moos 12:3; Gal 3:10 ? 5 Moos 27:26; Gal 3:11 ? Hab 2:4; Gal 3:12 ? 3 Moos 18:5; Gal 3:13 ? 5 Moos 21:22?23; Gal 3:14 ? Jes 44:3. Ne osoittavat kuinka vankka perusta uskon vanhurskaudella on VT:ssa. Paavali ei ole sitä itse keksinyt. Tärkeimmät VT:n lainaukset ovat juuri siitä osasta, jota juutalaiset kutsuvat Laiksi.

On tärkeä huomata, että Paavali vetoaa VT:n kirjoituksiin pyrkiessään vakuuttamaan pakanakristittyjä. Se osoittaa, että pakanakristityt opetettiin alusta alkaen arvostamaan uskonelämässä juutalaisten pyhiä kirjoituksia. Todennäköisesti hyvinkin pian seurakunnilla on ollut käytössä VT:n kreikankielisiä papyruskääröjä, joita luettiin seurakunnan kokouksissa samalla tavoin kuin Paavalin kirjeitä. Kristillinen seurakunta on tullut alusta alkaen sidotuksi kirjoitettuun sanaan eikä vain suulliseen sanaan.

Kun Paavali vetoaa opetuksessa VT:iin, hän seuraa silloin Jeesuksen esimerkkiä ja opetusta. Jeesus näki VT:n historian oman tulemuksensa valmistuksena ja opetti apostoleitaan näkemään siinä hänet. Sen avulla hän osoitti tehtävänsä oikeaksi ja valaisi ristinsä salaisuutta. Kuinka usein hän puhuikaan siitä miten hänen elämässään täyttyi se, mikä oli kirjoitettu. Hän jopa saattoi sanoa, että näin pitikin tapahtua, että kirjoitukset täyttyisivät. Hän myös nuhteli opetuslapsiaan siitä, etteivät olleet uskoneet kaikkea mitä hänestä oli VT:sa sanottu (Luuk 24:25). Hän ammensi sieltä monet puheittensa esimerkit ja suurimman osan käyttämistään käsitteistöstään. Mutta ennen kaikkea Jeesus ravitsi VT:n sisällöllä omaa sieluaan ja elämänsä suurissa kriiseissä vahvisti sillä itseään pitäen sitä Jumalan elävänä ja voimallisena sanana (F.F. Bruce).

Paavalin todistelu uskon vanhurskaudesta rakentuu keskeisesti Abrahamin elämään. Abraham löytyy jo ensimmäisen kreikankielisen VT:n käärön alkupuolella. Kristityt oppivat pitämään Abrahamia omana hengellisenä isänään.

Myös juutalaiset perustivat Jumalan kansan jäsenyytensä ja toivonsa pelastumisesta Abrahamiin. Abrahamin oli heidän isänsä (Matt 3:9). He olivat hänen todellisia jälkeläisiään (Joh 8:33). Heidät oli Abrahamin tavoin ympärileikattu. Ketkään muut eivät voineet kuulua Jumalan kansaan. Siksi vain he saavat osakseen Jumalan laupeuden iankaikkisesti (Luuk 1:54-55). Pakanavanhempienkin lapsi saattoi tulla Abrahamin jälkeläiseksi. Mutta silloin hänet oli ympärileikattava ja hänen oli liityttävä juutalaisiin. Ympärileikkaus ja kuuluminen juutalaiseen kansaan määräsivät pelastuksen.

Paavali tulkitsee VT:a aivan toisella tavoin kuin juutalaiset oppineet. Koko Abrahamin elämä ja yhteys Jumalaan perustui yksin uskon vanhurskauteen. Juutalaisten mukaan Abrahamin usko oli teko. Teollaan hän ansaitsi vanhurskaaksi julistamisensa (Gyllenberg). Paavalin osoittaa Jumalan sanaan vedoten, ettei Jumala katsonut Abrahamia vanhurskaaksi tekojen perusteella (Room 4:2-5). Usko ei ollut Abrahamille teko (4:5). Hän kulki uskon tietä jo ennen ympärileikkausta (4:12). Hän oli yksin uskosta vanhurskas, sillä ”Jumala katsoi Abrahamille vanhurskaudeksi uskon” (4:9).

Abrahamin usko oli uskoa Jumalan lupaukseen, koska lupauksen antaja oli ehdottoman luotettava (Hepr 11:11). Se oli uskoa silloinkin, kun hän näki elinvoimansa sammuvan eikä enää tuntunut olevan toivoa (Room 4:19, 18). Se oli uskoa Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (4:17). Se oli luottamusta siihen, että Jumala katsoo ihmisen vanhurskaaksi ihmisen ansioista ja teoista riippumatta (4:4, 6). Tällaisen uskon Jumala luki Abrahamille vanhurskaudeksi (1 Moos 15:6 ja Gal 3:6, KR 38).

Jumalan lupauksen todellisena sisältönä oli jo Abrahamilla hänen jälkeläisensä, siemenensä ja se on Jeesus Kristus (Gal 3:16). Siksi Jeesus kuvasi Abrahamin uskoa sanoilla ”Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi” (Joh 8:56).

Pakanakristityt ovat kohdanneet Jumalan lupauksen Kristuksen evankeliumissa. Se on sama lupaus kuin minkä Abraham sai ensimmäisenä ja hänen jälkeensä kaikki juutalaiset . Se lupaus on Jeesus Kristus. Usko evankeliumiin tekee jokaisesta lupauksen saaneesta Jumalan kansan jäseniä ja juuri siinä Jumala osoittaa laupeutensa iankaikkisesti.

Tällä tavoin Abraham on jokaisen Jumalan kansan jäsenen isä. Se mikä piti paikkansa isän elämässä, se pitää paikkansa myös hänen jälkeläistensä elämässä. Koska Abraham eli uskosta vanhurskaana, niin jokaisen Jumalan lapsen elämä perustuu myös uskon vanhurskauteen. Näin yksi ainoa VT:n kohta riittää kaikiksi ajoiksi kaikille osoittamaan, millä tavoin ihminen saa Jumalan laupeuden ja tulee Jumalan kansan todelliseksi jäseneksi Siinä on Raamatun keskeisin ilmoitus pelastuksesta kaikille ihmisille.

Paavali ottaa uskon vanhurskauden perusteluksi vielä toisenkin Jumalan sanan Abrahamin elämästä (Gal 3:8). Samalla hän tuo esiin oman uskonsa Raamatun arvovaltaan Jumalan sanana. Hän korostaa, että Raamattu on nähnyt ennakolta kansojen tulevan uskosta vanhurskaiksi ja siunatuksi Abrahamin siunauksella yhdessä Abrahamin kanssa. Sen Jumala oli jo ilmoittanut ilosanomana, todellisena evankeliumina Abrahamille: ”Sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat - kansakunnat - maan päällä” (1 Moos 12:3 ja 18:18, KR38). Se oli ollut valtava ilmoitus tulevaisuudesta lapsettomalle vanhalle miehelle, jonka piti lähteä vaeltamaan vieraaseen maahan kohti tuntemattomia kohtaloita yksin Jumalan lupauksen varassa (12:1). Myös tämä siunaus on Jeesus Kristus.

Nyt tämä ennakolta nähty on toteutumassa. Kaikki kansat ovat pääsemässä osallisiksi Abrahamin siunauksesta uskossa Jeesukseen Kristukseen.

Ne taas, jotka luottavat lain noudattamiseen, ovat kirouksen alaisia Onhan kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee”. On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä ”uskosta vanhurskas saa elää”. Mutta laki ei rakenna mitään uskon varaan, vaan: ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän” (3:10-12).

Seuraava VT:sta löytyvä uskonvanhurskauden perustelu on kielteinen. Paavali on todistanut VT:n avulla, että Jumala vanhurskauttaa ja siunaa ne, jotka uskovat. Nyt hän väittää, että jokainen sellainen ihminen, joka rakentaa pelastumisensa toivon lain noudattamisen eikä uskon varaan, on kirottu. Hän perustelee väitteensä VT:n sanalla: ”Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä (5 Moos 27:26, KR38). Kirouksen alaisuus merkitsee oman yhteisönsä ulkopuolelle joutumista ja tuhoutumista.

Kirous ei ole siinä, että laki on olemassa. Laki on Jumalan antama. Se on hänen sanaansa. Laki kuuluu ihmisen ja Jumalan väliseen yhteyteen. Laki paljastaa Jumalan pyhyyttä vaativan ja muuttumattoman tahdon. Se sanoo, millaisia Jumala tahtoo meidän olevan ja mitä tekevän. Lain viitoittama pelastustie on selvä. Sen Paavali osoittaa jälleen uudella VT:n kohdalla, jota hän lainaa vapaasti: ”Noudattakaa minun käskyjäni ja säädöksiäni, sillä se ihminen, joka ne pitää on niistä elävä”(3 Moos 18:5 KR38). Jumalan laki ei rakenna mitään uskon varaan. Vain lain täyttäminen on tie pelastukseen ja elämään.

Paavali lisää yhden selventävän sanan lainaamaansa VT:n kohtaan: ”Joka ei tee kaikkea”. Sama korostus Paavalilla on myöhemminkin: ”Hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä” (Gal 5:3). Juutalaiset oppineet ovat laskeneet, että näitä määräyksiä on kaikkiaan 613. Paavalin korostaa nyt sitä, että laki vaatii kaikkia noudatettavaksi. Kaikki tai ei mitään!

Paavali ei ole kuitenkaan lisännyt sanaa kaikkea mielivaltaisesti, sillä VT:ssa sanotaan: ”Jos ette tottele Herraa, Jumalaanne, ettekä tarkoin noudata kaikkia hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan, niin teitä kohtaavat nämä kiroukset” (5 Moos 28:15). Jumala on ilmoittanut, ”että pitäisimme kaikki tämän lain sanat (5 Moos 29:28, KR38). ”Kun me tarkoin noudatamme tätä lakia, jonka Herra, meidän Jumalamme, on antanut, niin Herra katsoo meidät vanhurskaiksi” (5 Moos 6:25).

Laki ei siis hyväksy suurpiirteisyyttä eikä osittaista kuuliaisuutta sen käskyille. Laki ei tingi, vaan vaatii ehdotonta ja täydellistä noudattamista kaikessa ja aina. Ei koskaan, ei pienimmässäkään asiassa, ei yhtäkään tilannetta tai hetkeä saa olla elämässä, jolloin ihminen ei ehdottomasti noudattaisi lain käskyjä.

Lain vaatimuksia ei myöskään alenneta niin, että ihminen voisi ne vilpittömästi yrittämällä edes jotenkin täyttää. Vilpittömyys ja hyvät aikomukset eivät riitä. Laki kiroaa nekin, jotka tekevät parhaansa, jos he kuitenkin jossakin kohden rikkovat. Laki vaati täydellisyyttä.

Paavalin päättelynketjun keskeinen ajatus on siinä, ettei yksikään ihminen Jumalan silmissä pysty noudattamaan lakia kaikessa ja aina. Kirjoittaessaan Roomalaiskirjettä Paavali syventää tätä ajatustaan ja osoittaa VT:n lainausten avulla, että kaikki ihmiset ovat kelvottomia eikä ole ketään, joka tekee hyvää (Room 3:10-18). Siksi ei kukaan voi tulla Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla.

Paavali toteaa, että tämän totuuden pitäisi olla kaikille ilmeinen, selvä (delos) (Gal 3:11). Mutta juuri sitä se ei ollut galatalaisille eikä yleensäkään ihmisille. Kuka nyt tahtoisi myöntää oman täydellisen kyvyttömyytensä elää oikein, Jokainen pitää itseään hyvänä ihmisenä. Siksi on itsestään selvää ja järjen mukaista se, että ihminen tulee vanhurskaaksi vain lakia noudattamalla.

Käytännössä juutalaiset opettajat eivät koskaan vaatineet täydellistä kuuliaisuutta laille pelastumisen ehtona. He tiesivät, ettei yksikään ihminen pystynyt siihen. Juutalaisilla on perimätiedossa väite, että jos Israelin kansa yhtenäkin sapattina pitäisi täysin sapattikäskyn, Messias tulisi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Ainoaksi mahdollisuudeksi pelastua jää toive siitä, että jos ihminen on vilpitön ja yrittää parhaansa, niin Jumala ei voi hyljätä. Tällaista varausta ei kuitenkaan löydy Raamatussa olevasta Jumalan laista. Siksi se on ihmisen toiveajattelua, jonka avulla ihminen koettaa selvitä omasta kyvyttömyydestä noudattaa lakia ja epäonnistumisensa tuomasta umpikujasta.

Nyt siis kaikille pitäisi olla selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla. Galatalaiskirje osoittaa ihmiselle ainoan tien elämään. Se on sama, minkä Paavalin lainaama Habakukin profetia sanoo: ”Vanhurskas on elävä uskostansa” (Hab 2:4).

Molemmat laki ja lupaus (evankeliumi), lain tekemisen vanhurskaus ja uskon vanhurskaus esiintyvät VT:ssa. Molemmat opetukset ovat Jumalan sanaa. Käytännössä jo VT osoittaa selvästi, että vain toinen näistä tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden pelastua.

Laki lupaa elämän, mutta asettaa aina sen saamiseksi ehtoja. ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän” (Gal 3:12). Ellei ihminen toimi lain vaatimusten mukaisesti, laki uhkaa, tuomitsee, kiroaa ja rankaisee. Laki ei anna mitään ilmaiseksi, vaan ainoastaan täydestä hinnasta. Näin laki, teot ja kirous kuuluvat yhteen. Evankeliumin lupaus, usko ja siunaus myös kuuluvat yhteen. Lupaus ja evankeliumi tarjoavat ihmiselle elämän lahjaksi. Usko on lahjan vastaanottamista. Jokainen joka uskoo evankeliumiin, saa siunauksen (Gal 3:9) Uskoon perustavien edessä on iankaikkinen elämä.

Lain noudattaminen ja usko edustavat toisilleen täysin vastakkaista, toisensa poissulkevaa opetusta ihmisen suhteesta Jumalaan. Molemmat lupaavat ihmiselle elämän, mutta aivan eri tavalla. Evankeliumi vakuuttaa, että vanhurskas saa elää uskosta. Yksin usko tuo elämän. Laki taas ei rakenna mitään uskon vaan vain kuuliaisuuden varaan. Miksi Raamatussa on kaksi eri tietä elämään?

UT:n evankeliumia ei voida ymmärtää ilman lakia. Laki vie ihmisen omine yrityksineen umpikujaan. Vasta silloin ihminen suostuu kuuntelemaan tosissaan evankeliumia.

Jollei osata erottaa lakia ja evankeliumin lupausta, lain tekoja ja uskon lahjaa toistaan, ei voida myöskään ymmärtää, mistä uskon vanhurskaudessa on kysymys ja miten ihminen pelastuu. Raamatun ja kristillisen uskon ydin avautuu vasta silloin, kun ihminen oppii edes jollakin tavoin oikein erottamaan lain ja evankeliumin. "Ellei näet evankeliumia selvästi eroteta laista, ei kristillinen oppi voi säilyä terveenä. Jos taas tämä ero ymmärretään, tunnetaan oikea vanhurskauttamiskäsitekin. Silloin on helppo erottaa usko teoista, Kristus Mooseksesta ja esivallasta sekä kaikista maallisista laeista" (Luther).

Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun”. Näin tapahtui, jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen Jeesuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen ja me häneen uskovina saisimme luvatun Hengen (3:13-14).

Paavali vie kirjeensä lukijat jälleen ristin suuren salaisuuden eteen. Hän oli julistanut galatalaisille ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta. Jokainen sen ajan ihminen tiesi, että ristille riipustettiin kuolemaan vain rikollisia ja yhteiskunnan vihollisia. He olivat kirottuina työnnetty yhteiskunnan ulkopuolelle nääntymään julmassa yksinäisyydessä. Kirous sulki ihmiseltä kaiken mahdollisuuden mielekkääseen elämään.

Jumalan laki myös kiroaa lain rikkojat. Siinä kirouksessa on väkevä voima. Se kohdistuu jokaiseen, joka ei elä lain vaatimusten mukaan: ”Kirottu on jokainen, joka ei tunnusta tämän lain käskyjä eikä elä niiden mukaisesti (5 Moos 27:26). Jeesukselle risti oli kirouksen ja tuomion paikka.

On järkyttävää, ettei Paavali suinkaan kumoa sitä, että ristillä kuollut Jeesus oli myös kirottu. Hän ei ollut vain roomalaisten sotilaitten kiroama, ei juutalaisten johtomiesten ja kansan kiroama. Hän oli nimenomaan Jumalan sanan, Jumalan lain ja siksi myös itse Jumalan kiroama (5 Moos 21:23). Mikään ei voi olla sen kauhistuttavampaa, sillä se merkitsee joutumista Jumalan hylkäämäksi. Jumalan pelottava viha kohdistui häneen. Jeesus koki sen ristillä huutaessaan kovalla äänellä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Matt 27:46).

Laissa on ilmoitettuna Jumalan muuttumaton tahto. Jeesus toimi kaikessa ja aina täysin Jumalan tahdon mukaisesti. Hän täytti Jumalan lain viimeistä piirtoa myöten. Hän oli täysin synnitön. ”Koskaan hän ei ollut harjoittanut vääryyttä, eikä petos ollut noussut hänen huulilleen” (Jes 53:9). Jumala pani kuitenkin kaikkien ihmisten koko syntivelan hänen kannettavakseen (Jes 53:6). Hänet tehtiin synniksi meidän sijastamme (2 Kor 5:21).

Jumalaa ja syntiä ei voida koskaan yhdistää. Pyhä Jumala ei katso rikkomuksia läpi sormien. Lain kirousta synnin tähden ei kumota. Synti vetää aina ylleen Jumalan tuomion ja rangaistuksen. Mutta nyt tapahtuu jotain ihmisen ymmärrykselle käsittämätöntä. Jumalan lain kirous kohdistuukin koko musertavalla voimallaan Jeesukseen. Jeesus tuli itse kirotuksi (Gal 3:13). Kaikki ihmisiin kohdistuvat kiroukset kasaantuivat Jeesuksen päälle, niin kuin hän olisi ollut ainoa Jumalaa vastaan rikkonut ihminen maan päällä. Jeesus itse tuli kirotuksi. Siksi hänet ruhjottiin, hänet lävistettiin (Jes 53:10). Synnin palkkana oli nytkin kuolema (Room 6:23). Sekin tuli Jeesuksen osaksi.

Kaikki tämä tapahtui meidän ihmisten tähden ja meidän sijastamme. Hän tuli kirotuksi meidän sijastamme (Gal 3:13). Meidän rikkomuksemme lävistivät hänet. Meidän pahat tekomme ruhjoivat hänet. Hän kärsi sen rangaistuksen, joka meidän on kärsittävä synneistämme (Jes 53:5). Hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden (53:8). Näin hän kantoi Jumalan vihan ja pyhän tuomion meidän syntejämme kohtaan. Hän tuli kirotuksi, jotta meidän ei enää tarvitsisi joutua kirotuksi.

Suostumalla tähän kiroukseen, ristin kärsimykseen ja kuolemaan Jeesus Kristus lunasti ja osti meidät vapaiksi (exagorazein). Se on ihmeitten ihme! Jokaisella ihmisellä on syntiensä tähden suunnaton velka Jumalalle maksettavana. Ihminen itse ei pysty sitä koskaan maksamaan. Syntivelkaamme ei myöskään anneta anteeksi unohtamalla se. Ainoa mahdollisuus ihmiselle on selvitä velastaan vain siinä, että Jeesus maksaa sen puolestamme. Kun hän kärsi ja kuoli kirottuna, silloin hän maksoi tuon velkamme. Hän lunasti meidät, ei kullalla eikä hopealla, vaan kalliilla verellään (1 Piet 1:18-19; Apt 20:28). Paavali julisti Pisidian Antiokian synagogassa: ”Hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja jokainen, joka uskoo tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla” (Apt 13:38-39).

Jeesuksen Kristuksen yhteydessä kaikki ihmiset saavat Abrahamille luvatun siunauksen ja jokainen uskovaksi tullut saa Pyhän Hengen lahjan (Gal 3:14). Silloin täyttyy Jesajan profetia siitä, että "meidän päällemme vuodatetaan Henki korkeudesta" (Jes 32:15, KR38). Pyhän Hengen osallisuus ei ole vain kuninkaiden ja profeettojen, valittujen Jumalan aseitten saama lahja, vaan kaikki, jotka uskovat Kristukseen saavat Pyhän Hengen lahjan.

Kirous on väistynyt pois ja siunaus on tullut tilalle. Jokaista kutsutaan tämän siunauksen osallisuuteen. Ketään ei torjuta pois. Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta (Jaak 1:5). Jokainen ihminen voi nyt elää Jumalan lapsena läheisessä yhteydessä häneen, vaikka onkin edelleen syntinen.

POHDITTAVAKSI

EVANKELIUMIN KESKUS ON SANOMA RISTIINNAULITUSTA

Paavalin julistaman evankeliumin ydinsisältö oli ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Kaikki kristillisessä uskossa kiertyy tämän tapahtuman ja siitä kertovan sanoman ympärille ja on siihen sidoksissa. Korinttilaisille kirjoittaessaan hän sanoi, ettei hän halunnut heidän luonaan tietää mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänestäkin ristiinnaulittuna (1 Kor 2:2). Hänen sanomansa oli puhetta rististä (1 Kor 1:18). ”Julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1 Kor 1:23-24). Evankeliumin sisältö on Kristuksen kuolema meidän syntiemme vuoksi ja hänen herättämisensä kuolleista kolmantena päivänä (1 Kor 15:3-4).

Paavali kirjoitti galatalaisille: "En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä" (Gal 6:14).

 
On sanottu, että koko Markuksen evankeliumi on vain esipuhetta sen lopussa huipentuvaan kuvaukseen Jeesuksen kärsimyksestä Pääkallonpaikalla (Mark 15:22-41). Evankeliumien aineistosta lähes kolmasosa keskittyy Jeesuksen ristin kärsimykseen ja sitä edeltäneisiin tapahtumiin. Jeesus tuli maailmaan kärsimään (Luuk 24:26; Apt 3:18). Ylösnousseenakin hänet tunnetaan haavoistaan (Joh 20:27). Vielä kirkkaudessakin häntä ylistetään teurastetuksi Karitsaksi (Ilm 5:6, 9).

Jeesuksen tähden muinaisesta mestaustauspuusta, rististä on tullut kristillisen uskon keskeisin symboli. Meidän aikanamme se on niin itsestään selvä ja yleisesti hyväksytty, että monet pitävät ristiä koristeenaan. Kuitenkin UT:n kirjoittamisen aikoina ristiinnaulitseminen oli mitä julmin ja häpeällisin kuolintapa. Rooman valtakunnassa ristiinnaulittiin vain orjia, suurrikollisia ja kapinallisia. Jeesuksen syntymän tienoilla roomalainen Quintilus Varus antoi Juudeassa ristiinnaulita 2000 kapinoivaa juutalaista.

Ristiinnaulittuja pidettiin tuomittuina, kirottuina yhteiskunnan, ihmisten ja jumalten hylkäämänä. Rooman suurin puhuja Cicero huudahti: ”Jo tuo sanakin olkoon kaukana Rooman kansalaisista, ei vain heidän ruumiistaan, vaan myös heidän ajatuksistaan, silmistään ja korvistaan”. Augustinus oli tallettanut erään miehen saaman neuvon, kun hänen vaimonsa oli kääntynyt kristityksi: ”Anna hänen jatkaa petollista haihatteluaan ja laulaa valitusvirttä jumalalle, joka kuoli itsepetoksessa, jonka tuomarit tuomitsivat, jonka tuomio oli oikea ja joka teloitettiin kaikkien pahimmalla kuolemalla.”

Kristityt kuitenkin ylistivät ja palvoivat Jumalana tätä Rooman viranomaisten ristillä teloittamaa miestä. ”Ainoan tosi Jumalan ainoa Ikuinen Poika, maailman luomiseen osallistunut ja sen lunastaja, oli ilmestynyt Galilean maankolkassa epäilyttävän juutalaisen kansan jäsenenä ja kuollut vastenmielisen rikollisen tavoin ristillä” (Agne Nordlander). Kristityt olivat myös vakuuttuneita siitä, että jokaisen ihmisen iäinen kohtalo on ratkaisevalla tavalla sidoksissa tähän ristiinnaulittuun.

Paavalin julistus ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta sisälsi myös selvityksen siitä, miksi Jeesus ristiinnaulittiin: Meidän syntiemme vuoksi (1 Kor 15:3). Siihen sisältyi myös kehotus ottaa tämä sanoma vastaan (1 Kor 15:1).

Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta on niin loukkaavaa vielä vuosisatoja myöhemmin, että Muhammed Koraanissaan jyrkästi kiistää Jeesuksen ristiinnaulitsemisen (Suura 4:156). Jeesuksen olemassaoloa ei Koraani kiistä.

Miksi sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta on jokaiselle ihmiselle tärkeintä elämässä?

Raamatun mukaan jokainen ihminen sydämessään vihaa Jumalaa ja on aina kapinassa Jumalaa vastaan. Tosin harva ihminen tunnustaa tämän. Ihmisen sisimmän viha ja kapina vie jokaisen tuhoon Jumalan vihan alkaessa purkaantua suurena tilinteon päivänä. Ihminen itse ei voi tehdä mitään päästäkseen ulos tästä vihan kierteestä ja pelastuakseen kadotuksesta. Jumala kuitenkin rakastaa vihollisiaan niin, että hän antoi ainoan Poikansa alttiiksi ristin kuolemaan jokaisen ihmisen sijasta (Room 5:10). Näin Jumala sovitti itsensä kanssa (2 Kor 5:19) jokaisen häntä vihaavan ihmisen tämän jatkuvasta vihamielisyydestä huolimatta. Siksi ihminen voi pelastua iankaikkisesta kadotuksesta kuulemalla Kristuksen evankeliumia ja ottamalla sen uskoen vastaan: ”Kaikki on valmiina. Tulkaa!”. ”Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle” (Matt 22:4-5).

Jesajan profetia antaa meille myös vastauksen siitä, miksi Herran palvelijan piti kärsiä: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme… Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes 53:5-6).

Luther selittää näin: "Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseena elää ja hallitsee iankaikkisesti” (Tunnustuskirjat).

"Ristissä Jumalan tuomitseva vanhurskaus ja pelastava rakkaus yhdistyvät samaan tekoon. Risti kertoo voimakkaimmin Jumalan tinkimättömyydestä kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen majesteettiaan vastaan. Samalla se todistaa voimakkaimmin rajattomasta, sovittavasta, ehdoitta anteeksi antavasta rakkaudesta. Siinä Jumala on minun puolellani, täysin varauksetta, sellaisena kuin olen saastaisena ja kapinallisena. Siinä minä pääsen suojaan Jumalan avoimeen syliin, juuri niin epäpyhänä ja kurjana kuin olen" (Agne .Nordlander).

HENKI, VOIMA JA VOIMALLISET TEOT

Jokaista neljää evankeliumia ja Apostolien tekoja näyttää hallitsevan kuvaukset Jeesuksen ja apostolien tekemistä voimallisista teoista. Markuksen evankeliumi erityisesti keskittyy kertomaan Jeesuksesta yliluonnollisten ja poikkeuksellisten voimatekojen tekijänä. Jo evankeliumin ensimmäisessä luvussa kerrotaan Jeesuksen parantaneen erilaisia tauteja ja saastaisten henkien vallassa olevia (Mark 1:25-26, 31, 34, 41-42). Jatkossa kerrotaan, miten Jeesuksen kätten kautta tapahtui voimatekoja (6:2). Hän paransi halvaantuneen miehen (2:10.129, kuivettuneen käden (2:5) ja monia muita (3:10; 6:56). Nimenomaan Jeesus karkotti pahoja henkiä. Hänen vastustajansa syyttivätkin häntä, että hän pääpaholaisen voimalla karkottaa pahoja henkiä (3:22). Markus kertoo myös kuinka Jeesus sanallaan tyynnytti myrskyn (4:39), karkotti sikalaumaan saastaiset henget eräästä miehestä (5:13), herätti kuolleista kaksitoistavuotiaan tytön (5:41-42), ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla viisituhatta ihmistä (6:41). Hän paransi kuuromykän (7:35) ja sokeita (8:25; 10:52).

Jeesus valtuutti myös opetuslapset ajamaan ulos saastaisia henkiä (Mark 6:7) ja puolusti opetuslapsijoukkoon kuulumatonta miestä, joka teki voimatekoja hänen nimessään (9:3). Hän jopa väitti, että joka ei sydämessään epäile, vaan uskoo, saa vuoren heittäytymään mereen (11:23). Vielä evankeliumin loppuun talletetuissa sanoissa Jeesus vakuuttaa, että häneen uskovia seuraavat tunnusmerkit. He ajavat pois pahoja henkiä ja parantavat sairaita (16:17-18).

Kun alamme lukea Apostolien tekoja näemme kuinka monenlaisia ihmeitä ja tunnustekoja tapahtui apostolien käsien kautta (Apt 2:43; 3:7; 4:30; 5:12, 15-16; 6:8; 8:6-7; 9:34, 40-41; 13:11-12; 14:3, 10, 27; 16:18). Apostolien teot myös korostaa, että ”Jumala teki ennen näkemättömiä voimatekoja Paavalin kätten kautta” (Apt 19:11-12).

Galatalaiskirjeessä sen sijaan ei tule millään tavoin voimateot esille yhtä pientä sivuajatusta lukuunottamatta (Gal 3:5). Paavali ei vetoa siihen, että hän julistaessaan evankeliumia olisi samaan aikaan hämmästyttänyt galatalaisia voimallisilla teoillaan ja näin saanut heidät uskomaan evankeliumiin. Hän ei sanallakaan viittaa siihen, että hänen julistaessaan evankeliumia ristiinnaulitusta, olisivat evankeliumin vahvistuksena toteutuneet Markuksen mainitsemat tunnusmerkit (Mark 16:17). Sen sijaan hän kuvaa kuinka sairas ja heikko hän oli heidän keskuudessaan. Kuitenkaan he eivät olleet inhonneet häntä (Gal 4:13-14). Hän oli julistanut heille vain evankeliumia Kristuksesta (Gal 1:3-4, 7).

Evankeliumin julistamisessa ei tarvittu täydennystä voimallisista teoista, ihmeistä ja armolahjoista. Yksin Kristus ja hänkin ristiinnaulittuna riitti (1 Kor 2:2). Julistus syntiemme tähden itsensä uhranneesta Kristuksesta synnytti uskon ja antoi Pyhän Hengen (Gal 3:1-4).

Vaikka Jeesus ja apostolit tekivät näkyviä voimatekoja, he varoittivat myös Jumalan kansaa luottamasta voimatekoihin. Jeesus sanoi nuhdellen kuulijoitaan: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä” (Joh 4:48). Voimateot eivät ole varma todiste Herran vaikutuksesta. Ne eivät suinkaan murtaneet ihmisten vastustusta, kuten näemme Lasaruksen kuolleista herättämisen jälkeen (Joh 11:47-48). Johannes toteaa: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen” (Joh 12:37). Epäuskoiset eivät uskoneet tunnustekojenkaan seurauksena, uskovat taas eivät tarvinneet niitä uskoakseen. Julistus syntien tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta oli oikean evankeliumin ainoa ja riittävä tuntomerkki (Gal 1:8, 3:1; 1 Kor 1:22-23). Yksin tämä evankeliumi synnytti pelastavan uskon Jeesukseen niissä, joissa se synnytti.

Jeesus varoitti, että ”vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät tunnustekoja ja ihmeitä johdattaakseen, jos mahdollista, valitutkin harhaan” (Mark 13:22). Jeesus tiesi, että ihmisjoukot on helppo temmata mukaan tunnustekojen ja ihmeitten avulla. Siksi eksyttävät vallat käyttävät niitä apunaan. Jeesus sanoo myös suoraan, että monet hänen nimessään ovat profetoineet, karkottaneet pahoja henkiä ja tehneet monia voimatekoja. Kaikesta tästä huolimatta hän ei tunne eikä tunnusta heitä omakseen ja hän tulee karkottamaan heidät vääryydentekijöinä luotaan (Matt 7:22-23).

Sama varoitus on jo VT:ssa. Jumalan kansan keskuudessa esiintyy profeettoja, jotka lupaavat tehdä ihmeitä ja tunnustekoja. Vaikka tällaisia ihmeitä tapahtuukin, niin ei pidä uskoa heitä. Näin Herra koettelee rakastavatko uskovat häntä koko sydämestään ja sielustaan vaiko vain ihmeitten ja tunnustekojen tähden (5 Moos 13:2-4).

Kun Jeesukselta vaadittiin ratkaisevaa voima- ja tunnustekoa, hän alkoikin puhua Joonan merkistä – ylösnousemuksestaan kolmantena päivänä (Matt 12:39-40). Ajallisen elämänsä tärkeimpänä hetkenä, hän hiljaa kärsien kuunteli pilkkaa siitä, ettei voinut tehdä todellista voimatekoa ja astua alas ristiltä (Matt 27:42 ).

Jeesus ei johtanut ihmisiä uskoon voimatekojen avulla, mutta käytti niitä palvellakseen ahdistuneita lähimmäisiään. Juuri palvelevan rakkauden merkkeinä ne olivat myös uuden messiaanisen ajan alkamisen merkkejä.

Paavali opettaa samoin kuin Jeesus, että ennen Jeesuksen takaisin paluuta tulee vääryyden ihminen, joka Saatanan voimalla tekee suuria tunnustekoja ja ihmeitä. Ihmiset joutuvat niihin sisältyvän petoksen uhriksi. He eivät rakasta totuutta, joka on Jeesus, ainoa pelastaja (2 Tess 2:9-11). Ilmestyskirja toistaa tämän saman varoituksen kuvaten petoa, joka tekee suuria tunnustekoja ja saa jopa Apostolien tekojen kuvaaman helluntain tuli-ihmeen toistumaan (Ilm 13:13). Sen sijan Jumalan ei tarvitse johtamassaan pelastushistoriassa toistaa tekojaan. Hän luo aina uutta eikä kopioi itseään.

Jumalan lasten ei koskaan tule ahdistua siitä, ettei heidän keskellään tapahdu voimatekoja eikä ihmeitä. Voimateot Herra antaa vain uskossa kuulemisesta, ei lain teoista. Siksi voimateot tai niiden puuttuminen ei ole ratkaisevaa, vaan evankeliumin kuunteleminen uskossa. Jos kuuntelemme uskossa evankeliumia Kristuksesta eikä voimatekoja tapahdu, iloitsemme evankeliumista ja sen lahjoittamasta Kristuksen tuntemisesta emmekä vaadi lisäksi voimatekoja, jotka osoittaisivat uskomme aitouden. Meille riittää yksin evankeliumi ilman minkäänlaisia voimatekoja tai merkkejä, ihmeitä ja karismoja. Se on täysi evankeliumi – full gospel. Odotamme evankeliumiin luottaen kärsivällisesti Jumalan väkevintä voimatekoa kohdallamme. Hän on pian muuttava tämän alennustilan ruumiimme Poikansa kirkastuneen ruumin kaltaiseksi (Room 8:11, 18-23).

Vaikka emme olisi koskaan saaneet aikaan tai kokeneet voimatekoja evankeliumia kuunnellessamme ja uskoessamme Kristukseen emmekä edes nähneet voimatekoja, emme epäile, ettemmekö olisi saaneet Pyhää Henkeä. Herra lahjoittaa aina Henkensä jokaiselle joka uskoen kuuntelee evankeliumia, mutta hän ei lahjoita voimatekoja. Niiden puuttuminen ei ole puute, mutta evankeliumin puuttuminen on todella kohtalokas puute.

Meidän aikanamme selvät ja vastaansanomattomat alkuseurakunnan voimateot ovat muuttuneet erilaisiksi hurmosilmiöiksi. Niiden väitetään olevan samoja kuin Jeesuksen ja apostolien suorittamat voimateot. Voimateon ja hurmosilmiön ero on siinä, että voimateko on jokaisen ulkopuolisen, myös kielteisesti siihen asennoituvan, asiallisesti kontrolloitavissa oleva poikkeusteko, ihme, jolle ei ole luonnollista selitystä.

Hurmosilmiö on ihme vain sen kokijalle ja ulkopuolinen näkee sen asianomaisen omana tunnekokemuksena. Se ei vakuuta ulkopuolista muutoin kun silloin, jos hän menee mukaan samaan hurmioon. Meidän aikanamme muutos voimateoista hurmosilmiöksi on aiheutunut siitä, että vaaditaan joka tapauksessa Raamatun esimerkkeihin vedoten voimatekoja. Kun niitä halutaan ja vaaditaan, niin tällaisessa ilmapiirissä alkaakin levitä monenlaiset hurmosilmiöt - manifestaatiot. Vanha sanaparsi väittää, että kun ihminen oikein kolkuttaa, Saatana avaa.
Hurmoksen vallassa ihminen voi väittää ihmeellisellä tavalla parantuneensa. Mutta kun hurmoksen tunnevaikutus on ohi, kovin usein sairaus palaa takaisin. Siitä vain ei uskalleta kertoa, koska silloin voidaan syyttää epäuskosta. Toki monet erilaisia kipuja ja vaivoja kokeneet voivat väittää tulleensa pysyvästi terveeksi vaivastaan. Eräs esimerkki tällaisista hurmosparantumisista oli suomalaisen lääkärin väitöskirja karismaattisissa parantumiskokouksissa parantuneista. Yli 600 mukana ollutta suostui tutkimukseen. He kertoivat yli 1400 parantumiskokemuksesta. Tutkimuksensa tuloksena tutkija ei tavoittanut ainoatakaan sellaista parantumista, joka nykyisen lääketieteen valossa olisi todellinen ihme. Mutta voimakkaan saarnaajan vaikuttama hurmoskokemus – kaatuminen - oli antanut ihmisille varmuutta ja hyvän olon tunnetta. (Martti A. Miettinen, Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta, Pieksämäki 1989).

Lourdesissa Ranskassa on eräs katolisen kirkon kuuluisimmista pyhiinvaelluskohteista. Miljoonat matkustavat sinne vuosittain parantuakseen sairauksistaan. Kirkko on ollut hyvin tarkka väitetyistä ihmeparantumisista. Joka kerta se kutsuu arvovaltaisen lääkäriryhmän tutkimaan, mitä todella on tapahtunut. Miljoonista väitetyistä parantumiskokemuksista on yli sadan vuoden aikana voitu asiallisesti määritellä ihmeparantumisiksi vain alle 70. Mutta siitä huolimatta edelleenkin miljoonat matkustavat toivon vallassa Lourdesiin. Suurin osa heistä saa ainakin voimakkaan kokemuksen.

Hurmos on eräs ihmisenä olemiseen kuuluva tapa kohdata voimakkaita vaikutelmia. Aitona hurmos on tahdoton elämys. Mutta ihminen voi joutua hurmoksiin myös oman sielunsa voimasta (Hes 13:2-3, KR38). Hurmos on sidoksissa ihmisen persoonan rakenteeseen. Toiset ovat alttiita ja luonnostaan herkkiä voimakkaille, tunteenomaisille elämyksille. Tarvitaan vain kipinä ja hurmos leimahtaa. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka eivät pysty kokemaan hurmosta paitsi ehkä suurissa joukkokokouksissa hetken aikaa. Jos hurmoskokemuksia vaaditaan todellisen kristillisyyden tuntomerkkinä, se on aina lain tekojen vaatimista (Gal 3:2, 5).Kokemusorjuus on ahdistavaa orjuutta.

Hurmosilmiöitä on ollut kautta kirkon historian. Erityisen voimakkaita ne ovat olleet suurten herätysten aikoina. Meidän aikanamme niitä synnytetään rohkeasti hyvinkin erilaisilla menetelmillä. Hurmoskokemukset saadaan toistumaan ja ne tarttuvat ihmisestä toiseen. Näitä kokemuksia nimitetään rohkeasti hengen vaikutukseksi. Jokainen kokemus, joka vaaditaan oikean uskon tuntomerkkinä on lain vaatimusta.

Koska hurmoskokemukset ovat osa ihmisenä olemista, niitä voi ja saa olla uskovankin elämässä. Hurmos on osa niistä reaktioista, jotka tulevat esiin monella vilpittömälläkin uskovalla hänen oivaltaessaan jotain uutta Jumalan sanasta. Pyhä Henki on käyttänyt myös ihmisen kokemaa hurmosta ilmoituksensa välikappaleena (Apt 10:10; 22:17). Mutta hurmos on aina vain sivutuote. Sillä ei ole arvoa itsessään. Sillä on vain välinearvo. Vasta Jumalan sanan totuus antaa hurmokselle mielekkään sisällön. Hurmoksia on kutsuttava oikealla nimellä. Ne ovat aina ihmisen kokemuksia. Ne ovat seurausilmiöitä, eivät uskon päämäärä. Hurmos ei ole koskaan Pyhä Henki, vaikka hän voi käyttää hurmosta. Hurmos on katoavaa ja tähän maailmaan kuuluvaa (1 Kor 13:8). Sellaisen kokeminen ei ole ilman muuta merkki Pyhän Hengen läsnäolosta ja vaikutuksesta. Ihminen voi saada tulikastekokemuksen, nähdä näkyjä, profetoida, puhua kielillä, parantaa rukouksella, saada aikaan ihmeitä ja tehdä voimallisia tekoja ilman todellista Pyhän Hengen läsnäoloakin.

Mikä tahansa hurmoskokemus ja voimallinen teko on joka kerta alistettava kirjoitetun Jumalan sanan tuomittavaksi (1 Kor 4:6; 1 Joh 4:1). Seurakunnassa niitä on arvosteltava (1 Kor 14:29). Seurakunta tietää, että kaikkina aikoina väärät messiaat ja profeetat ovat tehneet suuria tunnustekoja ja ihmeitä ja johtaneet, jos mahdollista, valitutkin harhaan (Matt 24:24). Koskaan voima- ja tunnustekoihin ja niiden kokemiseen ei tule perustaa suhdettaan Jumalaan. Ne voivat olla todisteena Jumalan puuttumisesta asioiden kulkuun, mutta ne voivat yhtä hyvin olla harhauttavien henkien aikaansaannoksia.

Jos pidämme jatkuvasti silmiemme edessä meidän tähtemme ristiinnaulitun Jeesuksen (Hepr 12:2-3) ja annamme hänen hallita sanan kautta sisintämme meillä on koko Hengen täyteys. Jeesus hallitsee siellä, missä uskossa kuullaan ja eletään hänen evankeliumistaan. Missä uskonvanhurskaus on uskonelämän keskuksena, siellä on Pyhä Henki läsnä.