Johanneksen evankeliumi 17. luku
17. JEESUKSEN JÄÄHYVÄISRUKOUS
Raamattuluento Joh 17:1- 26, Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 12.11. 2006.
Jeesus esirukoilijana (Joh 17:1-5)
Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: ”Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut (1). Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut (2). Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen (3). Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni (4). Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä (5).
Johannes on tallettanut meille Jeesuksen jäähyväisrukouksen. Aikoinaan jo Kyrillos Aleksandrialainen antoi tälle rukoukselle nimen ylipapillinen rukous. Rukousasennonkin Johannes mainitsee – katseen nostamisen kohti taivasta. Usein silloin myös kohotettiin avoimet kädet rinnan tasolle kohti taivasta (vrt. Joh 11:41).
Kuva ylipapista johtaa meidät VT:n ja Heprealaiskirjeen syvälliseen sanomaan Jeesuksesta Kristuksesta. Jeesus Kristus on ylipapin tavoin sovituspäivänä uhrannut kansan puolesta (Hepr 5:1-10). Nyt ”meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä” (Hepr. 8:1-2). Tämä Jeesuksen palvelu pelastaa meidät hukkumasta (7:25). Siihen palveluun kuuluu myös esirukous kaikkien häneen uskovien puolesta (7:25; Room. 8:34).
Jeesus aluksi keskustelee rukouksessaan Isän kanssa (Joh 17:1-5). Sitten hän rukoilee läsnä olevien opetuslastensa puolesta (17:6-19). Hän laajentaa esirukouspiiriään käsittämään kaikki kaikkina aikoina elävät hänen opetuslapsensa (17:20-23). Rukous päättyy tunnustukseen Isän ja Pojan suhteesta (17:24-26). Tämä Jeesuksen rukous on sekä rukousta että tunnustusta. Jeesuksen ylipapillinen rukous kertaa monet kristillisen uskomme keskeisimmät totuudet. Siinä kohtaamme myös Johanneksen evankeliumin perussanoman.
Kuka on Jeesus Kristus? (Joh 17:6-8)
”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi (6) ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta (7). Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt (8).
Jeesus opettaa meitä rohkeasti kutsumaan kaikkivaltiasta Jumalaa Isäksi (kreik. pater, arameaksiabba, Joh 17:1). Isä kuvaa sydämellistä läheisyyttä ja kuitenkin arvostusta ja kunnioitusta. Tämä pieni sana luonnehtii keskeisesti kristillisen uskon käsitystä Jumalasta ja hänen suhteestaan ihmiseen. Jumala ei jää vain jonnekin äärettömän kauaksi ja vieraaksi, tähtitarhain tuolle puolen. Hän tulee Jeesuksessa Kristuksessa lähelle. Juuri tällä tavoin Jeesus kirkastaa Jumalan (17:1). Mutta siinä kirkastuu myös Jeesuksen Kristuksen merkitys.
Jeesuksen esirukouksen lähtökohta on se, että nyt oli tullut hetki, ajankohta (he hoora) (Joh 17:1), jolloin hän oli jättävä tämän näkyvän maailman ja palaava takaisin Isänsä luo (17:5, 11, 13). Tätä hetkeä varten hän oli tullut maailmaan. Mutta nyt hän puhuu nämä rukouksensa sanat vielä tässä maailmassa (17:13). Ne ovat hänet viimeisiä sanojaan opetuslapsilleen ja siksi ne voidaan nähdä hänen testamenttisanoinaan, hänen viimeisenä tahtonaan.
Jeesus korostaa sitä samaa ilmoitustotuutta, millä Johanneksen evankeliumi alkaa. ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala” (Joh 1:1-2). Hän on ollut Jumalan luona jo ennen maailman syntyä (17:5). Jo ennen kuin maailma oli luotu, Jumala oli rakastanut häntä (17:23, 24). Hän on saanut Jumalalta sen kirkkauden, loiston ja kunnian, joka hänelle on ja tulee olemaan (17:22, 24). Isä on hänessä ja hän on Isässä. Hän on yhtä Isän kanssa (17:21,22). Siksi Isän kunnia ja kirkkaus loistaa myös hänessä. Näillä sanoilla Jeesus jälleen paljastaa meille oman jumalallisen luontonsa. Hän ei ole vain ihminen, vaan hän on myös Jumala.
Jeesus myös alleviivaa sitä, että hän on tullut Jumalan luota Jumalan lähettämänä (Joh 17:8,18, 23, 25). Hän ei ole täällä vain omasta tahdostaan. Mutta hän ei myöskään olemuksensa tähden kuulu pelkästään tähän maailmaan (17:14,16) kuten me kuulumme ja vaikka hän elääkin nyt tässä maailmassa mitä aidoimpana ihmisenä. Hän on pian palaamassa Isän luo sinne, mistä hän on lähtenyt (17:5,11,13). Hän on saanut päätökseen ja täyttänyt (teleioo) Jumalalta saamansa tehtävän. Sen hän tulee pian huutamaan tämän maailman kuullen ristiltä: ”Se on täytetty” (Joh 19:30,tetelestai). Silloin ”hän kallisti päänsä ja antoi henkensä”.
Hänen tehtävänsä on ollut nimenomaan kirkastaa Jumalan kunniaa ja suuruutta maan päällä (Joh 17:4) (doksa, dokatzoo, kirkastaa, tarkoittaa myös kunniaa, hepr. kabod, kunnia, maine). Kirkkauden valtakunnassa kaikki täysiäänisesti ylistää Jumalaa. Tässä maailmassa Jumalan kirkkaus ja hänen kunnioittamisensa ja ylistämisensä on aina särkynyttä ja verhottua. Se on mahdollista vain uskossa.
Jeesus on puhunut kaiken sen, mitä Isä oli antanut hänen puhuttavakseen (rema) (Joh 17:8). Hän on antanut ihmisille Jumalan sanan (logos). Jälleen sana nousee keskeiseen asemaan. Jeesus jopa sanoo suoraan: ”Sinun sanasi on totuus” (17:17). Se on rohkea väite tämän maailman lukemattomien sanojen ja niiden suunnattoman totuusvaatimusten ja ihmisten mieliä hallitsevan vallan keskellä.
Nimenomaan Jeesus on ilmoittanut (faneroo), paljastanut ihmisille Jumalan nimen (Joh 17:6) ja näin tuonut esiin Jumalan todellisen olemuksen. Joka tuntee Jumalan nimen, tuntee myös itse Jumalaan. Tämä nimi viittaa siihen ilmoitukseen, joka usein toistuu tässä evankeliumissa sanoina minä olen (kreik. ego eimi). Sen vastineena LXX:ssa on Kyrios, hepr. Jahve (JHVH). Juuri tämän nimen kohtaamme 2 Moos 3:14:ssa. Sama nimi on myös ani hu Jes 52:6:ssa: ”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että minä olen se, joka sanon: ’Katso, tässä minä olen’” (Jes 52:6, KR 38). VT:n pyhä ja arvoituksellinen JHVH-nimi on saanut sisältönsä Jeesuksesta Kristuksesta ja hänessä on nimen salaisuus paljastettuna. Jeesus sanoikin opetuslapsilleen: ”Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet" (Joh 14:7). ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä” (17:26). Tuntea tämä Jumala nimi ja uskoa häneen on samaa kuin tuntea ja uskoa itse Jumalaan.
90-luvulla synagogassa syytettiin juutalaiskristittyjä ja kutsuttiin heitä nimellä notseriin – noudattajat, varjelijat, nasaretilaiset. Heitä syytettiin siitä, että he käyttivät Jeesuksesta samoja nimiä kuin Jumalasta. Nyt Jeesus sanoo moneen kertaan, että Jumala itse on antanut hänelle nimensä: ”Suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut (Joh 17:8, 11).
Mitä Jeesus tekee? (Joh 17:9-16)
”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle (9). Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä (10). ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä (11). Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen (12).
”Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät (13). Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu (14). En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta (15). He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu (16).
Jumala itse on valinnut hänelle tästä maailmasta määrätyt ihmiset (Joh 17:6). Jumala on kyllä antanut Jeesuksen Kristuksen valtaan (eksuusia) kaikki ihmiset, kaiken lihan (pasees sarks). Saman totuuden Jeesus sanoi Matteuksen mukaan: ”Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni” (Matt 11:27) ja toisti sen vielä lähetyskäskyssä: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt 28:20).
Mutta samaan aikaan kuitenkin joudumme toteamaan Heprealaiskirjeen sanoin, ettemme nyt ”vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi” (2:8, KR 38). Edelleenkin tämän maailman ruhtinas on Saatana ja hänen haltuunsa on annettu tämä koko maailma ja sen loisto (Luuk 4:6).
Nyt Jeesuksen valta on rakastavaa, pelastuksen ja iankaikkisen elämän osallisuuteen kutsuvaa valtaa. Tämän kutsuvan vallan vaikutuksen jokainen ihminen voi torjua. Sen vallan alle alistuminen on nyt vapaaehtoista. Mutta tulee hetki, jolloin Jeesus ottaa julkisen vallan ja silloin jokaisen on pakko kuulla häntä ja polvistua hänen eteensä ja tunnustaa, että hän on Herra (Fil 2:10-11). Tänään hänen valtansa on kutsuvan hyvän paimen valtaa. Silloin hänen valtansa on tuomarin valtaa ja ”kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa” (2 Kor 5:10).
Nyt Jeesuksen tehtävä tässä maailmassa on lahjoittaa kaikille Jumalan hänelle antamille ihmisille ikuinen elämä (dzoen aionion, Joh 17:2). Ikuinen elämä ei automaattisesti kuulukaan kaikille ihmisille. Ikuinen elämä saadaan vain Jeesuksen Kristuksen antamana, vain hänen kädestään. Jumalan kannalta asiaa katsoessamme Raamattu vakuuttaa, että Jumala kyllä tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (1 Tim 2:4) ja ettei kukaan hukkuisi (2 Piet 3:9). Siksi tässäkin toistuu kaksi kertaa sana kaikki (pan) ihmiset. Jeesus on annettu kaikkia ihmisiä varten, kaikille ihmisille. Se kuvaa Jumala sydämen avaruutta, ketään ei suljeta pois.
Mutta ihmisten kannalta asiaa katsellessamme näyttää siltä, kuin Jumala erikseen valitsee (Joh 17:6) ne muutamat, ne kaksitoista, ne 120 suuresta ihmisjoukosta. Juuri heidät hän antaa Pojalleen. Vain heille Poika antaa ikuisen elämän (17:3). Jeesus itse määrittelee nämä ihmiset: ”He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi” (17:6). Heidän tuntomerkkinsä on siis siinä, että he ottavat vastaan (Joh 1:12) Jeesuksen välittämän Jumalan sanan ja pitävät siitä kiinni (17:6). Jeesus käyttää tässä sanaa (teereoo), joka voidaan kääntää myös pysymiseksi, tarkkaavaisena olemiseksi, säilyttämiseksi, varjelemiseksi, vartioimiseksi. Opetuslapsi ottaa sanan vastaan ja pitää siitä lujasti kiinni loppuun asti.
Jeesus tuli kyllä kaikkia ihmisiä varten, mutta kaikki eivät suinkaan ottaneet häntä vastaan (Joh 1:11). Kaikki hänen ympärillään kuulivat hänen sanansa, mutta vain jotkut ottivat sanan omakseen. Kaikille niille, jotka ottivat hänet ja hänen sanansa vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi ja ikuisen elämän perillisiksi (Joh 1:12).
Näin ikuinen elämä on henkilökohtaisesti saatava Jeesuksen kädestä ja sanan kautta. Sana on hänen ja hän antaa sanansa. Ihmisen osa on ottaa vastaan tai hyljätä kuulemansa sana.
Jumalan tunteminen
Jeesus opettaa, mitä on ikuinen elämä. Sen sisältö, sen varsinainen luonne, on ainoan todellisen Jumalan ja hänen lähettämänsä Pojan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa (Joh 17:3). Ratkaisevaa on siis Jumalan tunteminen (kreik. ginoskoo). Elämämme päätarkoitus on Jumalan tunteminen. Mitä on tämä Jumalan tunteminen?
Jumalan tuntemisessa aloite on yksin Jumalan puolella. Me tunnemme hänet, koska hän ensiksi tunsi meidät ja jatkuvasti tuntee meidät. Itse olemme syntiemme tähden menettäneet kyvyn kiinnostua Jumalasta puhumattakaan siitä, että todella etsimme häntä ja haluaisimme oppia tuntemaan hänet sellaisena kuin hän on. Emme kykene omin voimin ryhtymään Jumalan ystäviksi. Hänen on otettava ensin meihin yhteyttä, murrettava vastustuksemme ja tehtävä meistä itselleen ystäviä. Sen hän tekeekin lähestymällä meitä Raamatun sanan muodossa. Kuuntelemme ja luemme näitä sanoja ja jossain vaiheessa huomaamme, että tähän asti niin tyhjiltä kuulostavat sanat alkavatkin elää ja puhutella. Jumalan kohtaammekin hänen Raamatussa talletetuissa sanoissaan. Jossain elämämme vaihteessa Pyhä Henki tekee nämä sanat meille todellisiksi ja eläviksi.
”Olen ehkä kauankin lukenut Raamattua, mutta se ei ole merkinnyt minulle mitään erityisempää. Mutta nyt huomaan, että Jumala todella puhuu minulle Raamatun sanan kautta. Näin siis Jumalan tuntemiseen kuuluu Jumalan sanan kuunteleminen ja sen vastaanottamien sellaisena kuin Pyhä Henki sitä tulkitsee ja soveltaa omaan elämäämme. Jumalan tunteminen on hänen olemuksensa ja luonteensa huomioon ottamista sellaisena kuin hänen sanansa ja tekonsa sen tuovat esille. Jumalan tunteminen on suostumista siihen, että hänen sanansa nöyryyttää ja osoittaa minut syntiseksi. Jumalan tunteminen on sen huomaamista, että Jumala kutsuu minua yhteyteensä anteeksiantamuksen kautta” (J.E. Parker).
Jumalan tunteminen merkitsee meille sellaista suhdetta häneen, joka koskettaa meitä mitä syvintä myöten. Se on keskustelua, yhdessäoloa ja monenlainen kanssakäyminen Jumalan kanssa. Se on hänen äänensä kuulemista hänen sanoissaan ja siihen luottamista. Se on nimenomaan ihmissydämen huokailua Jumalan puoleen ja ihmettelevää luottamusta siihen, että hän kaikesta huolimatta pitää lapsenaan ja antaa joka päivä kaikki synnit anteeksi.
Ennen kaikkea löydämme todella Jumalan vasta silloin, kun löydämme hänet Jeesuksessa Kristuksessa ja otamme vastaan hänen rakkaudenvakuutuksensa Jeesuksen sovituskuoleman julistamassa syntiemme anteeksiantamuksessa.
Se ei merkitse sitä, etteikö Jumalan tuntemisessa ajattelukykymme ja älymme koko voima voisi olla mukana. Kuitenkin Jumalan tunteminen on jotain paljon syvempää kuin mihin inhimillinen ajattelu, kokemus ja tuntemus pystyy. Joka tapauksessa Jumala antaa ihmisen tuntea itsensä ja kuitenkin samalla varjelee salaisuutensa pysyen kaiken inhimillisen tuntemisen ja kokemuksen tuolla puolen. Syvimmältään Jumala on ihmisen järjen ja havaintojen ulottumattomissa. Kun järki haluaa sanoa jotain Jumalan varsinaisesta olemuksesta Jumalana, se kokee hänet järjenvastaisena ja siksi mielettömänä. "Emme nimittäin sano kaikkea, mitä Jumalasta on sanottava, koska se on tunnettua vain hänelle. Me sanomme vain sen, mitä ihmisluonto käsittää ja minkä meidän heikkoutemme voi kestää. Emme selitä, mitä Jumala on, vaan tunnustamme rehellisesti, että meiltä puuttuu tarkka tieto hänestä. Suuri tieto Jumalasta on nimittäin tietämättömyyden tunnustaminen" (Kyrillos Jerusalemilainen).
Ehkä eräs Raamatun kirkkaimmista Jumalan tuntemisen salaisuuden osoituksista on Jumalan vastaus Mooseksen pyyntöön saada oikein todellisella tavalla nähdä Jumalan kirkkaus ja kunnia (2 Moos 33:18). Hän sai vastaukseksi, ettei kukaan voi nähdä Herran kasvoja ja jäädä eloon. Mutta Herra kätki Mooseksen kallionkoloon ja sanoi: ”Peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katso” (33:22-23).
Jumala on ja jää meiltä monella tavoin salatuksi. Vasta kaiken mentyä ohitse tajuamme, että siinä on ollut Herra ja hän on toiminut. Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme (Room 11:33-36). Jumalan tunteminen on jää meille tässä ajassa loppuun asti vain uskossa tapahtuvaksi. Jumalan tuntemisessa on jotain samaa kuin mitä opetuslapset kokivat Emmauksen tiellä. Heidän silmänsä olivat pimitetyt ja heidän sydämensä oli ymmärtämätön ja hidas uskomaan sanaa. Siksi he eivätkä he tunteneet Herraa (Luuk 24:16, 25). Vasta sanan selittäminen pani heidän sydämensä hehkumaan ja näkyvän sanan, ehtoollisen kohtaaminen avasi silmät (24:30-32).
"Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön rikas rikkaudestansa, vaan joka kerskaa kerskatkoon siitä, että hän on ymmärtäväinen ja tuntee minut, että minä, Herra teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Sillä sen kaltaisiin minä mielistyn, sanoo Herra" (Jer 9:24).
Jeesuksen rukoussanat (Joh 17:3) sisältävät myös kristillisen uskontunnustuksen perusasiat. Siinä tunnustetaan, että Jumala on ainoa todellinen Jumala. Siinä tunnustetaan, että hän on lähettänyt Jeesuksen Kristuksen. Kun nuo kaksi nimeä tunnustetaan yhdessä, silloin tunnustetaan, että nasaretilainen Jeesus on Israelin kansan vuosituhansia odottama Messias, Voideltu. Tässä tunnustetaan myös, ettäikuinen elämä on nimenomaan sitä, että tunnetaan ja uskotaan tähän ainoaan Jumalaan ja hänen lähettämäänsä Jeesukseen Kristukseen.
Pojan ja Isän yhteys
Oikeastaan koko tämän rukous on yhtä ainoaa ja jatkuvaa Isän ja Pojan välisen läheisen suhteen ja yhteydenosoitusta ja ylistystä. Jälleen tulee voimakkaasti esille kuinka Poika saa kaiken Isältä. Juuri Isä kirkastaa Pojan ja antaa hänelle kunnian, mutta samoin myös Poika kaikessa kirkastaa Isän (Joh 17:1). Isä on antanut Pojan valtaan kaiken ja kaikki (17:2). Ikuinen elämä on juuri siinä, että ihminen tuntee sekä Isän että Pojan (17:3), sen Pojan, jonka Isä on lähettänyt (17:3).
Lähettäessään Pojan Isä antoi myös Pojalle tehtävän (Joh 17:4). Eräs Pojan tehtävä on ollut siinä, että hän on ilmoittanut opetuslapsilleen Isän antaman sanan (17:14) puhunut kaiken sen, mitä Isä oli hänelle antanut puhuttavaksi (17:8). Poika on myös tuonut julki Isän nimen, ei omaa nimeään (17:6). Nyt Poika on saattamassa päätökseen Isän hänelle antaman työn (17:4). Hän pyytää, että Isä kirkastaisi hänet, ottaisi hänet luokseen ja antaisi hänelle sen kunnian, joka hänellä oli Isän luona jo ennen kuin maailman oli edes syntynyt (17:5).
Isä antoi nämä ihmiset Pojalle ja nyt he tietävät, että kaikki, mitä Jeesuksella on, on tullut Isältä (Joh 17:7). Nämä Jeesukseen uskovat ihmiset ovat kuuluneet Isälle ja nyt Isä on antanut heidät Pojalleen (17:9). Jeesus sanoi suojelleensa täällä maailmassa opetuslapsiaan nimenomaan Isältä saamansa nimen voimalla (17:12).
Poika sanoo suoraan ikään kuin koko elämänsä täyttymyksenä: ”Nyt minä tulen sinun luoksesi” (Joh 17:13). Se on varmaa ja selvää! Isän ja Pojan läheistä suhdetta kuvaavat myös Jeesuksen voimakkaat sanat: ”Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun” (17:10). Voiko tämän täydellisempää kahden persoonan yhteyttä olla. Jeesus sanoikin Isän ja hänen välisestä yhteydestä: ”Me olemme yhtä” (17:11,22). Vähän myöhemmin Jeesus jälleen tunnustaa: ”Sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa” (17:21, 23). Mikä rakkauden yhteys vallitseekaan Isän ja Pojan välillä. Jeesus tunnustaa, että Isä on rakastanut häntä (17:24) ja osoittanut rakkautta häneen kaikessa (17:26). Näin oli myös Getsemanessa ja Golgatalla – silloinkin kun Jeesus huusi: ”Eeli, eeli, lama sabaktani” (Matt 27:46). Totisesti Jeesus Kristus tunsi ja tuntee Isän (Joh 17:25) läheisemmin ja todellisemmin kuin kukaan toinen ihminen maailmassa.
Jeesuksen omat tässä maailmassa (Joh 17:17-20)
Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus (17). Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät (18). Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä (19). Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun (20).
Jeesuksen rukouksen lähtökohtana oli Jeesuksen paluu Isän tykö. Mutta Jeesukseen uskovat, hänen opetuslapsensa eivät pääse hänen mukaansa, vaan heidän oli edelleen oltava (Joh 17:11) ja elettävä tässä maailmassa. Jeesus ja hänen omansa eroavat nyt toisistaan. Näkyvä ja koettava yhteys heidän välillään katkeaa. Tähän asti on ollut todellista se, mistä Johannes vuosikymmeniä myöhemmin todisti: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme” (1 Joh 21:1-2). Tästä eteenpäin opetuslasten suhde ja yhteys Jeesukseen tulee olemaan täsmälleen samanlainen kuin meidänkin myöhemmän sukupolven kristittyjen.
Kaikesta eroamisesta huolimatta on mahdollista säilyttää usko Jeesukseen ja kokea hänet voimakkaasti. Pietari kuvasikin tätä uskonyhteyttä varmuutta täynnä uhkuvissa sanoissaan: ”Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen” (1 Piet 1:7-9)..
Jeesus ja hänen tuntemisensa antaa meille ikuisen elämän (Joh 17:2). Se merkitsee sitä, että, että Jeesuksen omat eivät enää kuulu tähän maailmana, vaikka he ovatkin tässä maailmassa. He eivät ole tämän maailman omia eivätkä sen hallitsemia (17:16). Tässä on pysyvä ristiriita jokaisen Jeesuksen oman elämässä: olla maailmassa eikä kuitenkaan kuulua maailmaan! Paavali sanoo tämän saman näin: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto” (Room 12:2).
Jälleen Jeesus vakuuttaa, että jokaisen hänen opetuslapsensa osaksi tulee tavalla tai toisella tämän maailman viha (Joh 17:14). Kuten Herran oma tie tässä maailmassa ei ollut helppo, niin ei myöskään hänen seuraajansa tie ole helppo. Tähän asti hän itse on voinut olla lähellä omiaan, heidän tavoitettavissaan ja vaeltanut heidän kanssaan. Siksi hän on voinut näkyvällä ja persoonallisella tavalla suojella ja varjella heitä Jumalan nimen voimalla (17:12). Vain yksi heistä joutui hukkaan – Juudas. Tästä huolimatta hänessä kävivät toteen Kirjoitukset. Mutta nyt opetuslapset eivät enää voi vaeltaa samalla tavoin yhdessä Jeesuksen kanssa. Koska he ovat kuitenkin sitoutuneet Jeesuksen antamaan sanaan ja nimeen, heidänkin osakseen tulee maailman viha, kuten Jeesuksenkin osaksi on tullut (17:14).
Millä tavoin Jeesus valmistaa opetuslapsiaan kohtaamaan edessä olevat vaikeudet ja pahan vallat?
Hän rukoilee omiensa puolesta ja pyytää, että Isä varjelisi heidät pahasta. Tämän rukouksen Jeesus opetti omilleen Isän meidän rukouksen yhteydessä: ”Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” (Matt 6:13). Se ei merkitse sitä, että Jumalan pitäisi ottaa meidät pois tästä pahasta maailmasta: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta” (Joh 17:15).
Herran oman on suostuttava kohtaamaan tämä elämä ja tämä maailma sellaisena kuin se tulee vastaan. Se voi hyvinkin vaikeaa. Jeesus sanoi suorasukaisesti: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt 10:28). Paha on vasta silloin tuhoisaa, jos se valtaansa ihmisen sydämen.
Jeesus haluaa, että hänen omansa säilyttäisivät elämässään hänen oman ilonsa (Joh 17:13). Hänen ilonsa oli siinä, että hänen elämässään kaikessa tapahtui Isän tahto. Kyseessä on nimenomaan Jeesuksen oma ilo – minun ilona. Hän on jo aikaisemmin maininnut tämän oman ilonsa: "Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi ” (15:11). Samalla tavoin Jeesus puhui myös omasta rauhastaan, jonka hän antaa omilleen (14:27). Hänen ilonsa oli siinä, että hän täysin täytti Isän tahdon ja rukous ”tapahtukoon sinun tahtosi” toteutui. Kaikki elämässä on varmasti Isän kädessä ja silloin voi olla sekä rauhallinen että iloinen kaikissa elämän tilanteissa.
Korostetusti tulee jälleen esiin, että hän on antanut omilleen tässä maailmassa Jumalan sanan (kreik.didomi logos, Joh 17:8, 14). Sana on matkaeväs ja elämän leipä, joka vahvistaa. Olemme ottaneet vastaan tämän hänen sanan (17:8) ja haluamme pitää siitä kiinni (17:6). Meillä on nyt käsin kosketeltavana ja korvin kuultavana Raamatun sana. Siksi emme ole hänen opetuslapsinaan oman tai toisten ihmisten mielikuvituksen tai ailahtelevien tunteitten varassa.
Jumalan sanaan sisältyy myös Jumalan nimi (Joh 17:6). Me tiedämme kuka on meidän Jumalamme, koska tiedämme hänen nimensä. Mutta me myös tiedämme (17:7) ja olemme vakuuttuneita siitä, että Jeesus on todella ainoan Jumalan lähettämänä ollut täällä maan päällä. Jeesus suojeli omiaan Isän nimenvoimalla (7:12). Edelleenkin Isän nimi on väkevää väkevämpi.
Ristin varjo näkyy myös tässä ylimmäispapillisessa rukouksessa. Tässä ovat sanat ”minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä” (Joh 17:19) (kreik. hyper autoon). Uhrin pyhittäminen, erottaminen, oli välttämätön toimitus ennen uhrin uhraamista. Sekä pappi että uhri oli erotettava tähän pyhään toimitukseen. Ylipappi sanoi eräässä neuvottelussa Jeesusta tarkoittaen, että onhan parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä (kreik. hyper tou laou), kuin että koko kansa hukkuu. Johannes toteaa, että näin sanoessaan hän ennusti Jeesuksen kuolevan kansan edestä (kreik. hyper tou athonous) , ”eikä ainoastaan tämän kansan edestä (kreik. hyper tou ethnous), vaan myös kootakseen yhdeksi hajalla olevat Jumalan lapset” (11:50-52). Jeesus itse myös sanoi: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (15:13). Ihmisen Poika tuli ”antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Mark 10:45). Saman ajatuksen voimme löytää myös Jeesuksen sanoista, että Isä on minut pyhittänyt (uhriksi) ja lähettänyt maailmaan (Joh 10:36). Juuri siinä on Pojan maailmantulon syvin syy. Juuri tämän suojassa jaksamme kilvoitella ja pääsemme perille.
Meidän on suostuttava kärsimään kärsimyksemme tässä ajallisessa elämässä. Mutta pian, aivan pian pääsemme pois tästä maailmasta. Silloin näemme Herran kasvoista kasvoihin. Silloin saamme aina olla Herran kanssa ja silloin kaikki kyyneleet pyyhitään pois. Silloin myös soivat riemullisesti sydämissämme täyttymyksen kokevina Simo Korpelan virren sanat: ”Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan, itku on ja murhe poissa, siellä ilo ainian. Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin! Siellä eivät turmiota kuolema ja synti tee, loppunut on synnin sota, rauha siellä vallitsee. Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin! Siellä helkkyy mykkäin kieli, kuulee korvat kuurojen, selkeääpi synkkä mieli, rammat hyppää riemuiten. Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin! Siellä ruumiit aivan uudet, puhtaat, kirkkaat kokonaan, tänne jäävät vajavuudet, synnin arvet päälle maan. Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin!” (virsi 626:2-4)
Kristittyjen yhteys (Joh 17:21-26)
Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut (21). Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä (22). Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua (23).
Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista (24). Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut (25). Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä (26).
Johannes on tallettanut Jeesuksen rukoussanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa” (Joh 17:21) ja "sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä” (17:22-23). Ne näyttävät sisältävän vaatimuksen täydelliseen kaikkien Jeesusta tunnustavien ihmisten täydelliseen sopusointuun ja yhteyteen. Tätä vaatimusta tehostaa Apostolien tekojen tallentama esimerkki alkuseurakunnasta: ”Ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu” (Apt 4:32, KR 38).
Esitän kuitenkin rohkean väitteen kristittyjen todellisesta yhteydestä. Kristittyjen aito yhteys on toisiinsa sulautumattomien sielujen ja sydänten yhteys. Siinä on kyseessä itsenäisten toisiinsa sulautumattomien tietoisuuksien moneus. Siinä on jotain samaa kuin musiikissa on polyfoniassa. Sen olemus on siinä, että äänet pysyvät itsenäisinä, mutta yhtyvät korkeammassa asteessa - yhtyvät rakastamaan ja palvelemaan. Kukaan ei tule toisen objektiiviksi, ei sulaudu. Ei olla äänettömiä orjia, jotka alistuvat, antautuvat ja ovat ehdottoman kuuliaisina. Siinä on kysymys vapaista ihmisistä, jotka kykenevät asettumaan Luojansa rinnalle ja olemaan hänen kanssaan eri mieltä ja jopa kapinoimaan häntä vastaan ja lopulta tulevat rakastaen lähelle ja palvelevat toinen toistaan vapaaehtoisesti (ajatukset saatu Michael Bahtinilta).
Se on pyrkimystä ihmisenä kohti toinen toistaan kunnioittavaa, arvostava asennetta. Se ei kuitenkaan sulje pois asiallista arviointia eikä omaa ajattelua. Todellinen yhteys kristittyjen välille syntyy, kun yksilöillä on halu Kristuksen totuuteen. Silloin keskeistä on se, mitä Kristus on ja mitä hän merkitsee meille? Tällainen yhteys ei tarkoita, että kaikki hengellisten opetusten yksityiskohdat pitää nähdä samalla tavalla. Oikea yhteys hyväksyy erilaiset näkemykset monissa yksityiskohdissa, koska ihmisinä olemme erilaisia ja monin tavoin vajavaisia. Näin myös ymmärryksen 'osalta. Totuuteen pyrkiminen tarkoittaa aina Kristuksen pitämistä ensisijaisena.
Kuinka pian kristittyjen keskinäisesti yhteydestä ja rakkaudesta tuleekaan vaatimus. Senhän pitäisi olla lahja ja haaste. Se muodostuu silloin vaatimukseksi, kun toisten uskovien pitää olla yhtä minun kanssani ja rakastaa minun ehdoillani ja odottamallani tavalla minua. Ja niin pian olemme tilanteesta, jota hyvin kuvaa professori Carl-Fredrik Wislöffin toistama saksankielinen sananlasku: Und willst du nicht mein Bruder sein, dann schlag ich dir den Schädel ein! Jos et tahdo olla minun veljeni, niin lyön sinun kallosi mäsäksi!
Uskovien rakkauden ja yhteyden vaatimuksesta saattaa tulla väkivallan väline. Sen avulla uskovat alistetaan voimakkaan johtajan alaisiksi ja yhdenmuotoisiksi. Jollemme silloin ajattele ja koe niin muut lähellämme olevat uskovat, meitä aletaan epäillä. Antonius 300-luvulla varoitti: ”Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme.”
Erittäin paljastavia meidän ajassamme ovat monet nimenomaan nuoria tavoittelevat uskovien ryhmät. Tällaiset liikkeet osaavat sitoa mukaan tulevat käsittämättömän lujin sitein. Tällaisia ryhmiä hallitsevat johtajat opettajat ”eksyttävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet” (Room 16:18). Nämä orjuuttavat yhteisöt kykenevät lumoamaan sillä tavoin, että uskovat omasta halustaan sitoutuvat niihin. Terveesti ajattelevilla ja henkisesti tasapainoisilla nuorilla ongelmat alkavat tuntua usein vasta jonkin aikaa yhteisössä olon jälkeen.
Eräänä esimerkkinä on liike, jossa korostetaan, että jokaisen uskovan tulee olla ”kätkettynä Kristuksen ruumiiseen”. Hänen tulee alistua oman hengellisen johtajan arvovaltaan, joka vuorostaan on alistunut liikkeen johtajalle. Näin siksi, että Jumala opettaa ensisijaisesti näitä maan päällisiä edustajiaan ja vasta heidän välityksellään muita ”Ruumiin” jäseniä.
Kun pastori julistaa, hän julistaa ”voitelussa” Jumalan sanaa eikä sitä saa arvostella. Uskovan on mentävä ”ristin kautta”, hänen tulee ristiinnaulita oma aadamillinen ajattelunsa, joka pyrkii nousemaan ”Jumalan ilmestystä vastaan”. Hän luopuu omasta ajattelustaan ja ottaa vastaan ”uskon kautta” sen, mitä Jumala edustajiensa välityksellä julistaa. Nyt hänen ”silmänsä on terve”, hän on ”kätkettynä Ruumiiseen” ja hänellä on ”pastorin ja Ruumiin suoja”. Silloin ei saatanakaan voi häneen koskea. Puhujaa on katsottava aina silmiin. Kaikki kokouksessa tähtää siihen, että läsnäolevat saavuttavat saman mielentilan ja antautuvat kokouksen ilmapiirin valtaan. Juuri siinä on ”Kristuksen mieli” ja ”Jumalan sydämenlyönti” sillä hetkellä. Tässä on ”Pyhän Hengen siunaus”. Joka ei antaudu tämän mielentilan valtaan, se ei ole ”hengellinen”.
Johtaja pyrkii luomaan voimakkaan tunnesiteen laumansa jäseniin. Mahdollisimman monen on voitava kokea, että hän on ”erityissuhteessa pastoriin”. Samalla luodaan ryhmässä sellaisia käyttäytymismalleja, jotka luovat vaikutelman, että täällä uskovat todella rakastavat toisiaan. Ryhmän jäsenten onkin koettava, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus, jota muilla ihmisillä ei ole.
Kun tällainen nuori herää näkemään, että hän onkin mukana harhaliikkeessä ja yrittää palata takaisin raamatulliseen kristinuskoon, hänen ongelmanaan on, että hänen aivopesussaan on käytetty Raamatun sanoja ja ilmauksia. Hänen alitajuntansa on ehdollistettu reagoimaan näihin ilmauksiin tietyllä tavalla. Raamattua lukiessaan hän voi helposti joutua kriisiin: syntyy ristiriita Raamatusta opetetun ehdollistetun ja Raamatun todellisen merkityksen välillä. Nimenomaan Raamatun laki hallitsee. Syntyy voimakkaita pelkotiloja siitä, että joutuu nousemaan selvää Raamatun sanaa vastaan. Raamatulla on voitettava Raamattu, kuten Jeesus teki kiusauskertomuksessa. (Selostus saatu Tapio Puolimatkan kirjoituksesta).
Raamattu avaa meille näkymän Jumalan kansan todelliseen elämään. Kuinka viisaasti aikoinaan sanoikaan Abraham Lootille: "Älköön olko riitaa meidän välillämme… sillä olemmehan veljeksiä. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle" (1 Moos 13:8-9). Vastaavanalaisen tilanteen kohtaamme UT:sta. Siellä kerrotaan kuinka Paavali ja Barnabas olivat lähdössä uudelleen lähetysmatkalle. "Barnabas halusi ottaa mukaan myös Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi, mutta Paavali ei hyväksynyt häntä matkatoveriksi… Tästä sukeutui niin kova riita, että kumpikin lähti omille teilleen" (Apt 13:36-41). Kuinka vapauttavaa! Meidän ei tarvitse pakottaa itseämme määrättyjen uskovien läheisyyteen ja yhteyteen.
Sama jännitys tulee esiin jo alkuseurakunnassakin. Aluksi kerrotaan kuinka "he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu” (Apt 4:31). Mutta sitten paljastuikin kuinka saatana oli täyttänyt parin uskovan sydämen (5:3). Toki vielä kerrotaan kuinka ”uskovat pitivät yhtä” (5:12, KR 92) ”ja he kaikki olivat yksimielisesti koolla” (5:12, KR 38). Kaikesta tästä huolimatta UT kertoo rehellisesti kuinka uskovien kesken syntyi nurinaa ja alettiin syyttää toinen toista (6:1).
Paavalin kirjeissä törmäämme loputtomiin ristiriitoihin uskovien välillä. Paavali joutuu jopa sanomaan uskoville: "Minun on moitittava teitä siitä, että yhteiset kokoontumisenne ovat teille pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi" (1 Kor 11:17, KR 92). Liitän tähän luettelon eräistä tällaisista kriiseistä pelkästään 1 Kor:ssa: 1:10-16; 3:1-5; 4: 4-9; 4:18-19; 5:2 ;5:6; 5:9-13; 6:1-8 ;8:1-3; 11:16-22; 15:12;15:33-34.
Totisesti ei edes alkuseurakunnan aikana ollut helppo elää uskovien yhteydessä. Joskus voi olla jopa suorastaan ihme, jos uskovien yhteydessä eläessämme säilytämme uskomme Kristukseen. Niin syvästi saatamme joutua pettymään uskoviin, mutta toivon mukaan kuitenkin petymme vielä syvemmin omaan itseemme. ”Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että jatkuvasti annan anteeksi hänelle sen, että hän aiheuttaa minulle vahinkoa, käyttää väkivaltaa ja vääryyttä minua vastaan ja monella tavoin osoittautuu vilpilliseksi” (Tunnustuskirjat).
Ratkaisevinta kristittyjen yhteydessä on kuitenkin yhteys Jeesukseen Kristukseen. Ihmisruumista ohjailee pää. Kädet eivät ole suoranaisessa yhteydessä toisiinsa. Niiden yhteistyö perustuu siihen, että kumpikin käsi kaikkine nivelineen ja sormineen on saman tarkkailukeskuksen, pään, alaisena. Ruumis menettäisi mielekkään toimintakykynsä, jos sen yhteys päähän katkaistaisiin: sormet eivät löytäisi toisiaan, eivätkä eri ruumiinosat voisi toimia yhdessä.
Sama koskee Jeesuksen Kristuksen seurakuntaa. Todellinen yhteys ei loppujen Iopuksi perustu organisatoriseen yhteyteen sen paremmin kuin jäsentenkään väliseen yhteyteen, vaan siihen, että Kristuksen ruumiin jokainen eri osa on yhteydessä Päähän ja on sen tähden sopusoinnussa muiden jäsenten kanssa. Uskovien yhteys perustuu siihen, että kaikki jäsenet antavat Pään ohjata elämäänsä. Ellen minä yksilönä tai ellei jokin kristillinen ryhmä ole Pään ohjattavissa, Jeesuksen Kristuksen seurakunta on kuin toisiaan hapuilevat kädet; sen toiminta on haparoivaa ja hajanaista. Tämä ei koske ainoastaan Kristuksen seurakuntaa kokonaisuutena, vaan myös mitä tahansa paikallisseurakuntaa tai ryhmää. Siitä tulee sitä hajanaisempi, mitä vähemmän kukin sen jäsen antautuu Kristuksen johdettavaksi. Kun yksilönä elän hetki hetkeltä Kristuksen armon varassa, elämäni kaikessa vajavuudessaankin ilmaisee persoonallisella tavalla Kristuksen sitoutuneiden yhteyttä. Siksi tärkeintä on, että yhä uudelleen avaudumme Jeesuksen rakkaudelle. Hänen rakkautensa sovittaa ja peittää kaiken - myös minun ja läheisten uskovien pysyvästi ja lopullisesti turmeltuneen sisimmän ja sen, ettemme tule toimeen koskaan täällä alhaalla toistemme kanssa niin hyvin kuin pitäisi.
Se jota Jeesus saa rakastaa, oppii kenties vähitellen rakastamaan myös toisia. Jeesuksen läheisyyden lämpö sulattaa jotain sydämemme roudasta, joka muodostui, kun petyimme toisiin ihmisiin kenties jo varhaislapsuudessa ja myöhemmin vielä moneen kertaan uskoviinkin. Jeesuksen rakkauden rohkaisemina saamme jälleen opetella avoimuutta suhteessa toisiimme ja kenties jaksamme myös palvella toinen toistamme ja ehkä kaikkein vastenmielisintäkin lähimmäistämme. Vasta kirkkaudessa vallitsee täydellinen rakkaus ja sopusointu. Siihen asti olemme kärsivällisiä toisiamme kohtaan.
"Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen).