Kolmas Johanneksen kirje

Olavi Peltola

JOHDANTO
Kirje on Filemonin kirjeen tavoin yksityiskirje. Siinä arvovaltainen Jumalan kansan johtaja, vanhin, neuvoo seurakunnan keskeisessä luottamustehtävässä olevaa Gaiusta. Gaius on hänelle niin läheinen, että hän kolmeen kertaa sanoo rakastavansa tätä. Ehkä tämä oli tullut hänen kauttaan uskoon. Emme tiedä tarkemmin, kuka tämä Gaius oli. Nimi oli siihen aikaan yleinen. Emme tiedä myöskään seurakuntaa, jossa hän vaikutti. Perimätieto väittää Johanneksen myöhemmin vihkineen Gaiuksen Pergamon piispaksi.

SISÄLTÖ

Tässäkin kirjeessä on alku- ja lopputoivotusten (3 Joh 1-2,13-15) ohella vain kaksi lyhyesti esitettyä asiaa: Kiitos siitä, että Gaius tukee matkustavia evankeliumin julistajia (5-8) ja maininta seurakunnassa väärin toimivasta Diotrefeksestä ja hyvän todistuksen saaneesta Demetrioksesta (9-12).

SANOMA

Totuus on Jeesus

Kirjeen avainsana on totuus (3 Joh 3,4,8,12), mutta Johannekselle läheinen ilmaus rakkauskin tulee esiin (1,2,5,6). Kristus mainitaan kerran (7), nimi Jeesus ei esiinny kirjeessä ja Jumalan nimi vain muutaman kerran (6,11).

Totuuden sisältö on kuitenkin Jeesus Kristus. Hän on itse totuus (3 Joh 12). Siinä totuudessa tulee kristityn elää ja vaeltaa (4). Hänen tulee tehdä työtä tämän totuuden hyväksi ja niin auttaa totuutta eteenpäin (8). Tämän tähden todistuksemme toinen toisistamme tulee olla tosi (12). Meidän itsemmekin kristittyinä tulee olla totuudellisia (3). Kirjeessä mainitaan myös toinen tärkeä kristityn tuntomerkki, luottamuksen herättäminen, uskollisuus (5; 1 Kor 4:2).

Oikeiden lähetystyöntekijöiden tukeminen

Alkukirkon aikana seurakunnista toiseen liikkui lähetys- ja matkasaarnaajia. Gaius oli ollut vieraanvarainen heitä kohtaan (3 Joh 5). Vieraanvaraisuuteen kuului majoituksen ja ylläpidon lisäksi heidän varustamisensa uudelle matkalle (6). Vieraanvaraisuutta ei saanut kuitenkaan osoittaa kiertäville harhaoppisille opettajille (2 Joh 10). Oikeiden lähetystyöntekijöiden tukeminen oli tärkeää, sillä lähetit eivät ottaneet taloudellista apua pakanoilta, joille he julistivat evankeliumia (7). Lähettien tukeminen oli nimenomaan uskovien vastuulla. Gaius oli ollut uskollinen vapaaehtoisessa palvelemisessa ja se oli työtä Kristuksen totuuden hyväksi (8). Se oli yhtä lailla osallistumista lähetystyöhön kuin pakanoille julistaminenkin.

Seurakunnan johtajan itsevaltaisuus

Kirjeessä tulee esiin tuskallinen tilanne Gaiuksen seurakunnassa. Seurakunnan johtajaksi, piispaksi, oli noussut Diotrefes, jonka ei olisi pitänyt tätä tehtävää saada. Hän oli seurakunnan ensimmäistä sijaa rakastava ja mahtaili nyt sen johtajana (3 Joh 9). Johannes ei arkaile varoittaa avoimesti seurakunnan maallikkojäsentä. Seurakunnan vanhimpana Gaius ei saa kunnioittaa virka-asemaa, vaan totuutta. Seurakunnan johtaja Diotrefes seurasi toiminnassaan ja asenteillaan pahaa, ei hyvää (11).

Aikaisemmassa kadonneessa kirjeessä seurakunnalle Johannes oli valittanut Diotrefeen käytöstä. Tämä halusi seurakunnan olevan vain hänen ympärillään ja torjui kaiken ulkopuolisen vaikutuksen. Jo silloin ja pienessä uskovien joukossa tuli esiin vallanhalu.

Johannes ohitti tällä kirjeellään rohkeasti uskovien johtajana esiintyvän Diotrefeen ja vetosi seurakunnan toiseen jäseneen Gaiukseen. Diotrefeen kannalta se oli kapinan lietsomista ja hänen esimiesasemansa syrjäyttämistä. Se oli kuitenkin ainoa tapa toimia ja vaikuttaa, sillä Diotrefes oli estänyt edellisen kirjeen lukemisen seurakunnan kokouksessa. Se olisi vaarantanut hänen arvovaltaansa uskovien silmissä.

Diotrefes ei tunnustanut oman seurakuntansa ulkopuolella olevan "kirkon" arvovaltaisen johtajan Johanneksen asemaa, vaan levitti pahoja puheita hänestä (3 Joh 9-10).

Säilyttääkseen asemansa johtajana Diotrefes esti myös lähetystyöntekijöitä vierailemasta seurakunnassa. Hän jopa halusi erottaa seurakunnasta sellaiset, jotka avasivat kotinsa läheteille. Todennäköisesti eräs heistä oli nimeltä Demetrios. Hänestä kaikki, kuten Johanneskin todistivat hyvää (12). Itse Jeesus Kristus totuutena oli hänen puolellaan. Ehkä Demetrios vei myös tämän kirjeen perille. Gaiuksen tulee nyt seurata hyvää eikä pahaa, mikä taas ei ole sidottu johtajuuteen. "Joka hyvää tekee, on Jumalasta" (11).

Jos kristillisessä kirkossa olisi otettu vakavammin tämä profeetallinen Johanneksen kirje, tuskin olisi päässyt syntymään ns. monarkistista eli yksinvaltaista piispuutta. Kuitenkin jo 110-luvulla Ignatios kirjeissään edellyttää Vähässä-Aasiassa tällaisen monarkistisen piispuuden olemassaolon. "Joka piispaa kunnioittaa, häntä Jumala kunnioittaa. Joka piispalta salassa jotakin tekee, hän palvelee perkelettä" (Ignatius smyrnalaisille, 9:1). "Kuulkaa piispaa, että Jumalakin teitä kuulisi" (Polykarpukselle, 6:1). Diotrefeksen malli voitti. Piispasta tuli yksinvaltias seurakunnassaan.

Lopuksi Johannes toteaa kuten edellisessäkin kirjeessä, ettei hän ole innostunut tämän muotoisesta yhteydenpitämisestä (3 Joh 13-14). Hän haluaa tavata henkilökohtaisesti, nähdä ja keskustella kasvotusten. Kirje onkin ystävien tervehdys ystäville, ehkä niille, jotka kokoontuivat vastoin Diotrefeen tahtoa Gaiuksen luona omana ystäväpiirinä. Seurakunnan ristiriitojen keskellä Johannes toivottaa: "Rauha sinulle!" (15).