Jaakobin kirje

Olavi Peltola

JOHDANTO
Kirjoittaja esittelee itsensä Jaakobiksi (Jaak 1:1). Eusebioksella (300-luvulta) on tieto, että monet pitävät tätä kirjettä Jeesuksen veljen laatimana. Nykyisessä tieteellisessä raamatuntutkimuksessa arvellaan jonkun juutalaiskristityn kirjoittaneen sen Jaakobin nimissä halutessaan saada kirjeelleen arvovaltaa. Kirjettä ei tahdottu hyväksyä UT:n kirjakokoelmaan, koska se ei ollut apostolin kirjoittama eikä osoitettu pakanakristityille. Sen koettiin myös olevan ristiriidassa Paavalin opetuksen kanssa. Vielä Luther arvosteli varsin terävästi tämän kirjeen kuulumista UT:n kirjakokoelmaan. Hänen vaikutuksestaan kirjeen paikkaa vaihdettiinkin UT:ssa. Uusi käännös on palauttanut kirjeen vanhalle paikalleen ensimmäiseksi ns. katolista UT:n kirjeistä.

Jeesuksen elinaikana hänen veljestään Jaakobista ei tullut uskovaa (Joh 7:2-5). Ylösnousemuksen jälkeen Jaakob kuitenkin kohtasi Jeesuksen (1 Kor 15:7). Hän oli todennäköisesti helluntaipäivänä kokoontuneiden joukossa (Apt 1:14). Hänestä tuli myöhemmin Jerusalemin seurakunnan johtaja (Apt 12:17; 15:13; Gal 2:9). Jaakob kärsi Jerusalemissa marttyyrikuoleman vuonna 62. Hänet tuomitsi kuolemaan Jeesuksen tuominneen ylipappi Hannaan samanniminen poika. Perimätiedon mukaan hänet heitettiin alas temppelin katolta.

Kirje on osoitettu kahdelletoista hajaannuksessa elävälle heimokunnalle (Jaak 1:1). Alunperin tämä nimitys on tarkoittanut hajaannuksessa eläviä juutalaisia. Tässä se tarkoittaa joko juutalaiskristittyjä tai kaikkia kristittyjä. Voimakasta kirjeen juutalaistaustaa korostaa myös synagoga (2:2, kr.) sanan käyttö. Tästä on myös päätelty, että kirjeen lähettäjän taustalla oli juutalaiskristittyjen ryhmä, joka halusi säilyttää yhteytensä juutalaisuuteen.

Jos kirje on Herran veljen Jaakobin, niin se on kirjoitettu ennen vuotta 62, kenties jo vuonna 50 tai jopa ennen apostolikokousta. Silloin se olisi eräs UT:n varhaisimmista kirjeistä.

SISÄLTÖ

Oikean jumalanpelon kymmenen tuntomerkkiä (Wirén):

1. Koettelemukset (Jaak 1:1-12)

2. Kiusaukset (1:13-21)

3. Sanan kuuleminen ja sen tekeminen (1:22-27)

4. Rakastaminen henkilöön katsomatta (2:1-9)

5. Täydellinen kuuliaisuus (2:10-13)

6. Rakkauden teot (2:14-26)

7. Kielen käytön hillitseminen (3:1-18)

8. Ero maailmasta (4:1--5:6)

9. Kärsivällisyys (5:7-12)

10. Voittoisa rukouselämä (5:13-20)

SANOMA

Kirjeessä mainitaan vain kaksi kertaa Herran Jeesuksen Kristuksen nimi (Jaak 1:1; 2:1). Tässä se eroaa muista UT:n kirjeistä. On jopa väitetty, että ilman näitä kahta Jeesuksen nimeä se voisi olla juutalainen traktaatti. Kirje on kuitenkin tarkoitettu niille, jotka uskovat meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan (2:1). Nimi Herra esiintyy muutaman kerran alkupuolella (1:7; 2:1; 3:9; 4:10,15), mutta varsin usein viimeisessä luvussa (5:4,7,8,10,11,14,15). Jumalan nimi tulee esiin 20 kertaa. Muutaman kerran Jumalaa kutsutaan Isäksi (1:17,27; 3:9). Kirjeen opetusta leimaa Jumalan todellisuuden tunto.

Uskomme opillisesta sisällöstä on varsin harvoja asioita esillä, vaikka kirje ei olekaan UT:n lyhyimpiä. Sitä ei voi eikä tule lukea irrallaan muusta UT:n pääopetuksesta. Keskeisenä hengellisenä opetuksena voimme pitää kirjeen mainintaa siitä, että Herran tulo on lähellä ja tuomari seisoo jo ovella (Jaak 5:8-9). Hän on se ainoa lainsäätäjä ja tuomari, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen (4:12).

Paavalin kirjeet ja myös Heprealaiskirje opettavat lukijoilleen ensin kristillisen uskon perusteita ja vasta sitten kehottavat oikeaan elämäntapaan. Jaakobin kirje on kauttaaltaan pelkää kehotusta oikeaan elämään.

Kirje keskittyy opetukseen hyvästä vaelluksesta oikeassa uskossa ja tavoitteena on Jumalan kansa, joka on täydellinen ja eheä eikä vajaa miltään kohden (Jaak 1:4).

Jo ensimmäisessä luvussa tulevat esiin useat kirjeen keskeistä aiheista: koettelemukset, kiusaukset, kestävyys, viisaus, ihmisen katoavaisuus, rukous, usko, rikkaus ja köyhyys, kielen synnit, viha sekä erityisesti sanan ja uskon toteuttaminen tekoina ja lähimmäisen rakastamisena. Kirje sisältää monia Vuorisaarnaan ja Jeesuksen muihin opetuksiin liittyviä ajatuksia, vaikka suoranaisia lainauksia ei ole. Ainakin 26 yhtäläisyyttä evankeliumeihin on löydetty. Kirjeessä on lisäksi 65 viittausta VT:in. Sisältönsä puolesta kirje vastaa UT:ssa tietyllä tapaa VT:n Sananlaskujen kirjaa.

Opiskelemme tätä kirjettä seuraavien aiheitten avulla:

1. Jaakob uskon apostolina

2. Tekojen vai uskon vanhurskaus?

3. Uskovien tila Jaakobin kirjeen valossa

4. Todellisen kristityn ihanne

1. JAAKOB USKON APOSTOLINA

Jaakobia pidetään yleensä tekojen, ei uskon apostolina. Kuitenkin hän korostaa kirjeensä alussa sitä, että uskon tulee selviytyä koetuksesta (Jaak 1:3). Usko kohdistuu Jeesukseen Kristukseen (2:1), se ei ole mitä tahansa uskoa. Usko on ratkaisevan tärkeä rukouselämässä: "Pyytäköön uskossa lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne" (1:6). Jaakob vakuuttaa, että uskossa lausuttu rukous parantaa sairaan (5:15). Jumala on valinnut meidät olemaan rikkaita uskossa ja perimään valtakunnan, vaikka maailman silmissä olisimmekin köyhiä (2:5). Usko on keskeisesti esillä kirjeessä.

Jaakobin opetuksen painopiste ei kuitenkaan ole Jeesus-uskon syntymisessä eikä siinä, mitä usko sisältää. Hän korostaa, että uskon tulee olla totuudellista. Hän varoittaa kuolleesta uskosta (Jaak 2:17,26). Hän varoittaa uskosta, joka on pahoilla hengilläkin. Se on uskoa siihen, että Jumala on yksi ja on olemassa (2:19). Oikea usko ei hänen mukaansa erota ihmisiä, köyhiä rikkaista (2:1,4). Oikea usko ei epäile (1:6), vaan ottaa vastaan sanan, joka voi pelastaa sielumme (1:21). Sanaa ei tule pelkästään kuunnella, vaan sitä on myös toteutettava (1:22). Siksi oikeaan uskoon liittyvät aina rakkauden teot (2:14). Usko tulee esiin, näyttäväksi teoissa (2:17,18). Se vaikuttaa yhdessä tekojen kanssa, teoissa usko tulee todeksi (2:22). Usko on kuollut ilman tekoja (2:26). Teoilla Jaakob tarkoittaa erityisesti lähimmäisen rakastamista.

2. TEKOJEN VAI USKON VANHURSKAUS?

Eikö Jumala vanhurskautakaan jumalatonta, joka uskoo?

Mitä Jaakob tarkoittaa opettaessaan, että ihminen tulee, osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella (Jaak 2:24)? Sehän tuntuu irralleen otettuna vastakkaiselta Paavalin opetukselle. Paavalin mukaan ihminen vanhurskautetaan yksin uskon kautta ja nimenomaan ilman lain tekoja (Room 3:28). Paavali jopa opettaa, että Jumala katsoo ihmisen vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta (Room 4:6). Hänen koko opetuksensa huipentuu siihen, että Jumala tekee vanhurskaaksi jumalattoman, kun Jumalaa lukee uskon vanhurskaudeksi, vaikka ei ole ansioita (Room 4:5). Jaakob näyttää opettavan aivan toisin (Jaak 2:14-26).

Jaakobin ja Paavalin vastakkaiselta tuntuvat opetukset voidaan ymmärtää myös toisiaan tukevina. Paavali tarkoittaa lain teoilla omavanhurskauden tekoja, joilla ihminen pyrkii ansioitumaan Jumalan edessä ja pelastumaan siksi omien tekojensa tähden (Room 9:30-32; 10:2-4). Jaakob taas puhuu kuolleesta uskosta, totenapitävästä uskosta, jollainen usko on pahoilla hengilläkin (Jaak 2:19). Tällainen usko on ihmisen oma kuvitelma eikä Jumalan antama lahja. Jaakob haluaa särkeä terävillä sanoillaan luottamuksen tällaiseen "uskoon".

Ihmisen pelastuminen on ylhäältä annettu lahja

Paavali ja Jaakob ovat yksimielisiä siitä, ettei ihminen koskaan pelastu sen kautta, mitä hän itse tekee, nimitettiinpä näitä tekoja sitten uskoksi tai hyviksi teoiksi. Ihmisen pelastus on aina ylhäältä annettu Jumalan lahja (Jaak 1:17). Jumala itse oman päätöksensä mukaan "synnytti meidät totuuden sanalla" (1:18), emmekä itse omilla rakkaudellisilla hyvillä teoillamme.

Elävä usko ei ole toimeton

Elävä usko ei voi olla toimeton (Gal 5:6). Pelastumme yksin uskosta Jeesukseen, mutta usko ei ole koskaan seuraukseton. Oikea usko tuo mukanaan rakkauden teot. Emme pelastu teoista (Ef 2:8), mutta kyllä tekoja varten (Ef 2:10). Uskosta ja armosta pelastetun teot eivät ole jatkossakaan pelastuksen edellytys (1 Kor 3:12-15). Mutta Jaakob korostaa, että tekojen puuttuessa uskossa on jotain väärää. Oikeat teot ovat lähimmäisen rakastamiseen liittyviä eikä sellaisia, joilla uskova varmistaa omaa kelvollisuuttaan Jumalan edessä.

3. USKOVIEN TILA JAAKOBIN KIRJEEN VALOSSA

Uskova on syntinen

Jaakob näyttää asettavan kirjeessään uskovien eteen suurenmoisen kristityn ihanteen. Samaan aikaan hän kuitenkin sanoo rehellisesti itsestään ja muista Jumalan kansan jäsenistä: "Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin" (Jaak 3:2). Kirjeen vastaanottajien uskonkilvoitus olikin kovin vajaata. Jaakob joutuu puhuttelemaan uskovia suoraan sanoilla "synnintekijät", "te kahtaalle horjuvat" (4:8), jopa "te uskottomat" (4:4). "Älkää eksykö, rakkaat veljet!" (1:16). Eksyminen on sitä, ettei enää nähdä omaa syntiä. Veljen synti kyllä nähdään ja siitä häntä tuomitaankin ankarasti.

Jaakob tarttuu uskovien elämässä juuri siihen, mitä heiltä puuttui tai missä he olivat menneet harhaan. Hän kehottaa panemaan pois kaiken saastan ja pahuuden (Jaak 1:21). Hän varottaa seurakunnan kokouksissa katsomasta henkilön varallisuuteen ja siitä, että köyhä saa aivan toisenlaisen kohtelun kuin rikas (2:1-3). Jaakobin kuva tuollaisesta tilanteesta on paljastava: "Ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle?" (2:3).

Tämä uuden liiton Jumalan kansalle osoitettu kirje sisältää Raamatun väkevimmän varoituksen kielen synneistä (Jaak 3:1-12). Uskovienkaan kieltä ei voi kesyttää: "Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä" (3:8; Room 3:13). "Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä". "Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy" (Jaak 3:9-10). Niin kuitenkin vain käy, sillä valitettavasti näin on ollut kautta aikojen uskovien elämässä. Samasta lähteensilmästä on pulpunnut makeaa ja karvasta vettä (3:11). Lopputulos on ankara varoitus: "Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija, mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha" (1:26).

Jaakob ei myöskään peittele sitä, että uskovilla oli keskinäisiä kiistoja ja taisteluja (Jaak 4:1). "Te taistelette ja iskette yhteen" (4:2). Hän varoittaa, että uskovat ajautuvat jopa sellaisen kiihkon ja kateuden valtaan, jossa "riistätte hengen toisiltanne" (4:2). Saattoiko tämä olla jo alkukirkon aikana mahdollista? Myöhempi kirkon historia kyllä kertoo tällaisesta uskonkiihkosta. Joka tapauksessa sydämiä saattoi hallita katkera kateus ja riidanhalu, ja silloin ei kannattanut kerskata mistään syvästä hengellisestä viisaudesta (3:14). "Nyt te kerskutte ja rehentelette" (4:16) ja samalla panettelette veljiänne (4:11). Karua oli uskovien yhteys silloinkin.

Jaakob tarttuu edelleen uskovien rukouselämään. Siinä oli paljonkin itsekeskeisyyttä ja siksi kelvotonta: "Pyydätte väärässä tarkoituksessa" (Jaak 4:2). Ei ole helppo pyytää uskossa lainkaan epäilemättä. Epäilevä älköön luulko saavansa Herralta mitään (1:6-7). Jumala kyllä antaa auliisti ketään soimaamatta (1:5). "Jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä" (1:17).

Omaatuntoa koskettava kirje

Jaakobin kirje koskettaa omaatuntoamme. Sen seurauksena tulisi herätä aito ja syvä synnintunto ja katumus. Missään tapauksessa ei tule innostua näkemään vain toisten uskovien virheitä. Se on ainakin eksymistä totuudesta (Jaak 5:19). Yhtä lailla eksymme, jos emme näe totuutta itsestämme. Missä on se uskova, joka ei muka ole missään kohden rikkonut, ei koskaan hairahtunut puheissaan (3:2), vaan on aina ollut herkkä kuulemaan ja hidas puhumaan (1:19)? Missä se uskova, joka ei koskaan ole epäillyt Herraa (1:6), jota ei kiusaa hänen oma himonsa (1:14)?. Ei pidä vastoin totuutta kerskua kuvitellulla pyhityksellä (3:14). Laki osoittaa meidät rikkojiksi (2:9).

Jaakob asettaa tinkimättömästi Jumalan koko lain täyttämisen vaatimuksen uskovien eteen. Oikein teemme silloin kun täytämme Raamatussa olevan lain kuningaskäskyn: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Jaak 2:8). Tämä on pidettävä mielessä kaikessa puhumisessa ja kaikessa tekemisessä (2:12). Eikä meillä ole lupaa rikkoa yhdessäkään kohdassa, sillä jos niin teemme olemme syypää kaikilta kohdin (2:10). Siksi jokaisen valvovalla omallatunnolla Jaakobin kirjettä lukevan on pakko tulla siihen lopputulokseen, että "me teemme näet joka päivä paljon syntiä emmekä ole ansainneet mitään muuta kuin rangaistuksen" (Vähä katekismus). Olemme aina Jumalan lain edessä syyllisiä kaikissa kohdissa.

Pahuuden lähteenä uskovan oma sydän

Mistä tämä uskovan pahuus nousee? Hänen omasta sydämestään (Mark 7:21). "Mistäpä muusta kuin haluistanne (himoistanne), jotka käyvät taistelua teidän ruumissanne" (Jaak 4:1). Jaakobin kirje on kuin kuvastin (1:23). Sen edessä tarkastelemme itseämme ja omia asenteitamme ja arkielämämme. Toivon mukaan emme unohda saman tien millaisia olemme, vaan jäämme "vapauden täydellisen lain", s.o. Jeesuksen Vuorisaarnan ja muun opetuksen eteen Jaakobin johdattelemana ja annamme sanan tehdä meidät omassatunnossamme täydellisesti syntisiksi (1:25). Silloin meillä ei ole mitään mahdollisuutta tulla autuaaksi omin voimin ja ansioin.

Miten pelastumme?

Ainoaksi mahdollisuudeksi pelastua jää Jaakobin väkevä kehotus: "Puhdistakaa kätenne, synnintekijät, puhdistakaa sydämenne, te kahtaalle horjuvat. Tuntekaa kurjuutenne, surkaa ja itkekää!" (Jaak 4:8-9). "Nöyrtykää Herran edessä" (4:10). Siinä pysyvä kehotus jokapäiväiseen katumukseen ja parannukseen, vanha ihmisen kukistamiseen ja uuden nousemiseen. Silloin on hyvä myös seurata kehotusta tunnustaa syntimme toinen toisillemme (5:16). Missään tapauksessa Jaakobin kirje ei sisällä opetusta, jonka mukaan syntisellä uskovalla ei ole enää mitään toivoa (Hepr 10:26; 1 Joh 3:6). Jaakob opettaa, että Herra on laupias ja anteeksiantava (Jaak 5:11). Syntinen uskova saa syntinsä anteeksi (5:15). Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin Abrahamin tavoin uskoa Jumalan armon lupaukseen ja luottaa siihen, että Jumala katsoo meidätkin vanhurskaaksi (2:23).

4. TODELLISEN KRISTITYN IHANNE

Kristityn kymmenen ominaisuutta

Millainen on Jaakobin mukaan todellinen kristitty? Tavoitteena on, että kristityt olisivat täydellisiä ja eheitä eikä vajaita miltään kohden (Jaak 1:4). Jaakob mainitsee ainakin kymmenen kristityn ominaisuutta. Kristillisyyteen kuuluvat (1) monenlaiset koettelemukset ja on suorastaan ilo joutua niihin (1:2). Vasta koetukset ja vaikeudet kasvattavat uskossa kestävyyttä (1:3). (2) Kestävyys ja kärsivällisyys ovatkin kristityn tuntomerkkejä. Maamies odottaa kärsivällisesti satoa, niin kristittykin odottaa (5:7). Jobin tavoin on oltava kestäviä loppuun asti. Herra antaa sen kyllä johtaa tulokseen (5:11). (3) Koettelemuksissa ja vastoinkäymisissä kestävä on autuas ja saa voitonseppeleeksi elämän (1:12). Hänen esikuvanaan ovat profeetat (4:10). (4) Kävi elämässä miten kävi on rohkaistava mielensä (4:8) ja kärsimysten keskellä rukoiltava (5:13). Jaakob neuvoo sairasta uskovaa kutsumaan luokseen seurakunnan vanhimmat, jotta nämä voitelisivat öljyllä Herran nimessä ja rukoilisivat hänen puolestaan (5:14). Mitä sitten tapahtuu, se on Herran kädessä. Ei Elia ollut sen kummallisempi ihminen kuin mekään ja hänkin rukoili (5:17). Miksi emme sitten me?

Todellinen kristitty on sellainen, joka (5) toteuttaa kuulemaansa Jumalan sanan (Jaak 1:22-25. Siksi hän uskaltaa vaeltaa valossa suhteessa omiin tekoihinsa ja elämäänsä. (6) Kristitty ei erottele henkilöitä omien mieltymystensä mukaan eikä anna väärien vaikutteiden johtaa itseään. Hän ei tuomitse väärin perustein (2:1-4,9). (7) Kristitty tietää, että hänen on pidettävä koko laki, jos hän aikoo lain avulla tulla vanhurskaaksi (2:10-13). Mutta siihen hän ei pystyy ja hän suostuu elämään tässä jännityksessä. (8) Hänen uskonsa tunnetaan hyvistä teoista (2:14-26). Itse hän ei niitä näe. (9) Hän hillitsee kielensä (3:1-12) ja tietää, ettei hän kuitenkaan siihen pysty. (10) Hän tietää, että rakkaus maailmaan ja maailman ystävyys on vihaa Jumalaa kohtaan (4:4-5). Pakko kristityn on kuitenkin elää tässä maailmassa.

Yksin anteeksiantamuksen sana auttaa

Kun kysymme Jaakobin kirjeen äärellä, mistä löytyy voima näin korkeatasoiseen kilvoitukseen, emme saa häneltä vastausta. Kirjeessä näyttää olevan itsestään selvää, että uskova pystyy tähän kaikkeen, jos vain haluaa. Jos Jaakobin kirje on viimeinen sana kristittynä olemisesta, on useimpien uskovien edessä vain masennus ja toivottomuus. Synti on piintyneenä lihaamme niin kauan kuin elämme. Jollei Jumalan laupeus Kristuksessa joka hetki peitä uskovassa jäljellä olevaa syntiä, ei ole mitään toivoa perille pääsemisestä. Jos Jumala suostuu antamaan kaikille anoville alttiisti ja soimaamatta viisautta (Jaak 1:5) eikö hän antaisi yhtä alttiisti anteeksiantamusta kirkastetun Herran Jeesuksen Kristuksen kautta (2:1). Anteeksiantamus Jeesuksessa on se sana, joka tulee ottaa hiljaisuudella vastaan (1:21) ja joka on meihin istutettu ja joka yksin voi sielumme pelastaa.

Vastakääntyneitä tämä kirje saattaa innostaa, koska uskonelämän alussa on vielä kuvitelmia siitä, miten ihmeellisiin saavutuksiin uskova pystyy Jumalan voiman avulla. Kirje on kuitenkin väkevä lain saarna, joka haluaa murskata uskovan salaisen itsevanhurskauden ja itsetyytyväisyyden. Jaakobin kirjeen ääreltä on löydettävä tie Paavalin Roomalaiskirjeen sanomaan Jumalasta, joka vanhurskauttaa jumalattoman (Room 4:5).